Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

Advertisement

Kiusaaminen, viha ja väkivalta

Viikon uutisia: V*tutukseen kuolee (Iltalehti), Syrjäytynyt vaeltaa varjoissa yksin (Helsingin Sanomat), Raaka väkivalta kuvattiin (Iltalehti).

En yleensä osta iltapäivälehtiä, mutta viime viikolla sorruin ostamaan ja lukemaan niitä käydessäni pikaisella lounaalla kesken työpäivää. Olo oli epätodellinen lukiessani V*tutukseen kuolee -otsikoitua juttua. Alaotsikkona oli, että ketutus lyhentää elämää 15,7 vuotta. Viimeistään siinä vaiheessa ryhdyin pohtimaan, onko tänään Aprillipäivä vai onko kyseessä nk. mätäkuun juttu, kun jutussa kerrottiin, että ”Suomalainen lääkäriseura Duodecim laatii parhaillaan kansalaisille digitaalista terveystarkastusta, jonka avulla voi mitata omaa v-käyräänsä”. Jutussa kerrottiin myös, että peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson sanoo, että kansanterveyttä ja terveysasioita pitää katsoa ihan uudesta näkökulmasta. Varmasti niin onkin, onhan kyse 130.000 ihmistä kattavasta kyselytutkimuksesta.

Hesarin jutussa kerrottiin, että Itä-Suomen yliopisto ja Helsingin Diakonissalaitos ovat haastatelleet 150 laitoksen asumispalveluyksikön asukasta – siis henkilöitä, joilla on taustallaan asunnottomuutta ja pitkäaikaisia päihdeongelmia – heidän kokemastaan hyvinvoinnista. Yksi kysymys oli ”Tunnen itseni vihaiseksi”, jota oli tarkennettu suluissa olevalla selvennyksellä ”ns. vittuuntuneeksi”. Osin tai täysin samaa mieltä -vastanneiden osuus oli yli puolet.

Iltalehden toisessa uutisessa kerrottiin väkivallasta, jonka uhriksi noin 25-vuotias mies oli joutunut kahdesti. Juttua tutkinut rikoskomisario – siis erittäin pitkään poliisina toiminut ammattilainen – totesi, että tapaus oli poikkeuksellisen raaka. Niin raaka, ettei hän ole vastaavaan törmännyt koskaan aikaisemmin. Muistan lukeneeni viime aikoina yhä useammin tämänkaltaisista kokeneiden poliisien lausunnoista.

Mikä on näiden kolmen lehtiuutisen välinen yhteys? Kaikissa oli kyse v*tutuksesta eli vihasta ja sen seurauksista. Seurauksena on joko fyysinen sairastuminen (josta kirjoitin myös edellisessä blogikirjoituksessani) tai itsetuhoinen käyttäytyminen ja niiden aiheuttama ennenaikainen kuolema. Tai seurauksena on psyykkinen sairastuminen ja sen aiheuttama äärimmäisen epäinhimillinen väkivaltaisuus toisia ihmisiä kohtaan.

Mistä (vi)ha-(v*)tutus eli hatutus saa alkunsa. Sitä voidaan kutsua kaiken aikaa enemmän esillä olevaksi kiusaamiseksi eli joka puolella esiintyväksi ihmisten huonoksi kohteluksi. Tai voidaan puhua vielä paljon täsmällisemmin siitä, mistä ilmiöstä pohjimmiltaan on kyse. Hegel ja kauan sitä ennen jo Platonkin puhui thymoksesta, ihmiseen luonnostaan kuuluvasta tahdosta tulla kunnioitetuksi, rakastetuksi ja arvostetuksi. Toisin sanoen, perustavasta ihmisen tarpeesta tulla tunnustetuksi merkitykselliseksi muiden silmissä. Jokainen ihminen haluaa olla tärkeä ja olla osa jotain tärkeää. Jokainen haluaa olla joku jollekin toiselle, kuten Viktor E. Frankl on asian ilmaissut. Jos tämä tarve ei toteudu, vaan ihminen suljetaan pois tästä mahdollisuudesta sysäämällä hänet syrjään muiden joukosta, hän sairastuu fyysisesti tai ryhtyy tuhoamaan itseään monenlaisin keinoin. Näistä keinoista runsas päihteiden käyttö on kaiketi kaikkein yleisin. Ihminen siis kokee itsensä niin arvottomana, että se kalvaa hänen sisintään aiheuttaen erilaisia sairauksia tai hän lakkaa huolehtimasta omasta hyvinvoinnistaan. Toinen perusvaihtoehto on, että hän laittaa vahingon kiertämään eli ryhtyy kohtelemaan muita ihmisiä täysin ihmisarvon vastaisesti julmaa psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa käyttäen. Ja koska hän ei tunnista itsessään mitään arvoa, ei hän tunnusta sitä muissakaan, jolloin hän kykenee tekemään toiselle ihmiselle aivan mitä tahansa.

Kuka tämän kierteen käynnistää? Kuka on syyllinen kaikkeen tähän? Minä, sinä, hän, me, te, he, tämä, tuo, se, nämä, nuo ja ne. Siinä ne kai kaikki persoonapronominit olivat. Entä kuka voi vaikuttaa kehityksen suunnan muuttumiseen? Minä, sinä, hän… jne. Miksi siis kohtelemme toisiamme kaiken aikaa huonommin kuin meidän kaikkien ihmisarvo edellyttäisi? Kukaan ei kai tosissaan voi väittää, ettei olisi ainakin joskus kohdellut jotain toista ihmistä huonosti. Ja varsinkaan kukaan meistä ei ole toiminut toisia ihmisiä kohtaan hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Voisimmeko kaikki yrittää olla enemmän ihmisiksi toinen toisillemme – kunnioittaen, rakastaen ja arvostaen kaikkia lähimmäisiämme eli maailmassa eläviä kanssaihmisiämme sekä lähellä että kauempanakin. Ja myös tulevia sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneetkään. Vain tähän voi toivo ihmisen suotuisasta tulevaisuudesta perustua.

Mitä odotamme? Jos joskus pitää aloittaa, miksi se ei olisi yhtä hyvin tänään. Jos jonkun pitää aloittaa, miksen se olisi yhtä hyvin minä.

Joulun tarkoitus

Joulun perimmäinen tarkoitus lienee palauttaa mieliimme se, mikä on elämässä kaikkein suurinta ja tärkeintä. Palauttaa mieliimme ja sydämiimme Rakkaus edes hetkeksi. Eihän rakkautta tietystikään saisi unohtaa muulloinkaan, mutta Joulu on kuitenkin joka tapauksessa suuri ja suuren rakkauden juhla. Maailman rakkaus on osa meitä itseämme ja kukin meistä voi myös kantaa kortensa kekoon koko maailman rakkaudellisuuteen. Meidän tulee siis osata ottaa vastaan maailmassa oleva rakkaus ja antaa rakkautta kaikelle maailmassa olevalle.

Joulua vietetään yleensä yhdessä läheisten kanssa ja hyvä niin. Erityisesti jouluna tulisi ajatuksiinsa ja tunteisiinsa ottaa mukaan myös kaikki muut olevaiset eli koko ihmiskunta, eläinkunta, kasvikunta jne. eli koko luomakunta kaikkinensa. Uskoi Jumalaan tai ei, joulun taika, jota voidaan kutsua myös rakkaudeksi, on jotain paljon suurempaa kuin me pienet ihmiset. Ja erityisesti jouluna sitä kuuluisi sekä kokea itse että jakaa itsestään itsensä ulkopuolelle.

Pohdin usein suhdettamme eläimiin, varsinkin niin kutsuttuihin lemmikkeihin, joka sanakin viittaan johonkin rakkaaseen. Osaammeko suhtautua sillä tavalla lempeän lempivällä tai rakastavalla tavalla kanssamme eläviin eläimiin kuin he ansaitsisivat pelkästään olemalla sitä mitä ovat eli eläviä olentoja. Eläviä olentoja siinä missä mekin. Meillä on itseisarvoinen oikeutemme tulla kohdelluksi arvokkaalla tavalla. En näe mitään eroa ihmisten ja perheenjäseniksemme adoptoimiemme eläinten oikeuksien välillä. Kissoillamme, koirillamme ym. lemmikkieläimillämme on luovuttamaton oikeus saada kunnioittavaa, rakastavaa ja arvostavaa kohtelua!

Mitä pitempään elämässäni on ollut eläinystäviä, kissoja ja koiria, sitä paremmin olen ymmärtänyt heidän ainutkertaisuutensa ja ainutlaatuisuutensa. Kaikki tähän asti elämääni kuuluneet 5 kissaa ja 3 koiraa ovat olleet täysin erilaisia persoonia. Niin juuri, ei ainoastaan eläinyksilöitä, vaan eläinpersoonia. Olen tullut kaiken aikaa vakuuttuneemmaksi siitä, että ainakin ihmisten kanssa elävillä (ja lajina jo vuosituhansia eläneinä) kissoilla ja koirilla on kaikki samat olemuspuolet kuin ihmisillä. Lauri Rauhalan ihmiskäsityksen mukaisesti on myös eläinkäsitykseni se, että eläimellä voi olla kehollinen, tajunnallis-psyykkinen, tajunnallis-henkinen ja situationaalinen olemuspuoli niihin kuhunkin kuuluvine erityisyyksineen.

En tietystikään väitä, että eläimet tai edes tiettyihin lajeihin kuuluvat eläimet olisivat yleisesti esimerkiksi yhtä älykkäitä tai henkisesti ja eettisesti yhtä kehittyneitä kuin ihmiset lajina ovat. Rohkenen kuitenkin väittää, että joihinkin lajeihin kuuluvien eläinyksilöiden älykkyyttä voidaan kehittää sellaiselle tasolle, että ne ylittävät kirkkaasti tyhmimmiksi jääneiden ihmisyksilöiden älykkyyden. Tämä on tieteellisestikin todistettu ainakin tiettyjen ihmisapinalajeihin kuuluvien yksilöiden kohdalla.

”Eiväthän eläimet ole älykkäitä, nehän vain oppivat asioita, kun niille opetetaan niitä” kuulen joskus väitettävän. No, niinhän me ihmisetkin opimme kaiken kasvattajiltamme ja niistä tilanteista, joihin toistuvasti joudumme. Kaikki kasvu ja kehittyminen on oppimista. Ja kertaus on opintojen äiti ihmiselläkin ja toistojen määrä on ratkaisevaa erilaisten taitojen omaksumisessa. Eikä elämilläkään ole kyse pelkästä mekaanisesta oppimisesta, vaan myös päättely- ja soveltamiskyvystäkin. Ja päättelykyky on juuri se, jonka avulla ihmistenkin älykkyyttä mitataan Mensan älykkyystesteissä.

Mitä ajan takaa? Varsinkin näin joulun alla sitä, että suhtautukaamme rakkaudella kaikkiin läheisiimme, olivat he sitten ihmisiä tai eläimiä. Ja pyrkikäämme joulun jälkeen käyttämään kaikkia niitä erityisiä älynlahjoja, joita meille ihmisille on suotu, kaiken muun luodun parhaaksi. Koska meillä ihmisillä on valta ja voima, käyttäkäämme sitä kunniakkaasti. Älkäämme käyttäkö korkeinta mahdollista älykkyyttämme kaikkein tyhmimpiin ja tuhoisimpiin tekoihin. Niin tyhmiin ja tuhoisiin, että vaarannamme sekä oman olemassaolomme että kaiken muun luodun. Ainoa asia, joka auttaa meitä toimimaan kaikkien ja kaiken yhteiseksi hyväksi on rakkaus koko luomakuntaa kohtaan.

Olkoon joulunne rakkauden täyteinen niin, että voitte ammentaa sydämestänne rakkautta koko vuoden!