Aihearkisto: Katuväkivalta

Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): alokasleiri, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epätoivottu yksinäisyys, henkirikos, hyljeksintä, hylkääminen, hyvään yllyttäminen, Hyvinvointi, hyytävyys, Ilo, järkkymättömyys, Kakola-ohjelma, Katuväkivalta, kouluväkivalta, kova kuri, kriminologia, kuri, kylmäkiskoisuus, kylmäverisyys, kylmyys, läheisyyden tarve, lähisuhdeväkivalta, lempeys, näkymätön lapsi, omanarvontunto, Onnellisuus, pahuuden hillintä, Pahuus, pelotteluohjelma, pelottomuus, piittaamattomuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rangaistus, rikoksen uhri, rikoksentorjunta, rikoksentorjuntahanke, rikollisuus, rikoshaitta, seurusteluväkivalta, sosiaaliporno, sosiaaliset olot, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tunnekylmyys, tunteiden kokemiskyky, tyhjyys, uhri, vanki, Vankila, vankilaolosuhteet, vastuullinen vapaus, Väkivaltarikos, välinpitämättömyys, yllyttää hyvään

Nuorten katuväkivalta kasvussa

Nuoren mielipidekirjoitus tämän päivän (30.4.2011) HS:ssa:

”Nuorten katuväkivaltaa tutkailtava ilmiönä

Kuinka moni nuori onkaan joutunut katuväkivallan kohteeksi tai ainakin kuullut vähintään jonkun puolitutun joutuneen vastaavanlaiseen tilanteeseen? Uskon, että erittäin moni. Katuväkivallan määrä on viime vuosina lisääntynyt, ja sen huomaa sekä mediassa että kaveripiirissäkin.
Itse kuulen lähes päivittäin juttuja siitä, kuinka nuori hakkasi toisen nuoren tai kuinka joku on joutunut uhkaavaan tilanteeseen. Jännitteet nuorten välillä on helppo aistia, kun on itse kaiken tapahtuvan keskellä.
Media kertoo usein vain yksittäisistä tapauksista, vaikka mielestäni asiaa pitäisi tutkailla ilmiönä. On olemassa paljon väkivaltaa, josta aikuiset eivät tiedä mitään ja jonka läsnäolo näkyy monen nuoren jokapäiväisessä elämässä.
Huolestuttavaa on myös huomata, miten väkivalta on monen nuoren mielessä muuttumassa negatiivisesta asiasta positiiviseksi. Tämä näkyy muun muassa nuorten puheissa, joissa usein jopa ylistetään väkivallan tekijää.
Olisi luultavasti aika herätä siihen, ettei katuväkivalta ole enää iso ongelma vain isoissa maissa, vaan se on kasvamassa näinkin hyvinvoivassa maassa kuin Suomessa.

Anniina Tuominen, 8.-luokkalainen, Helsinki”

Tässä yksi todistajanlausunto siitä jostain kummasta syystä vaietusta tosiasiasta, että nuorten väkivaltaisuus on lisääntynyt kokolailla yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1993 lähtien.Eli kohta 20 vuotta! Paljon puhutaan aikuisten miesten väkivallasta ja niiltäkin osin vain heidän naisiin ja lapsiin kohdistamasta väkivallasta. Paljon suuremmasta ongelmasta – poikien ja miesten toisiinsa kohdistamasta katuväkivallasta ei sen sijaan puhuta juuri lainkaan. Ja täysin vaiettu asia on tyttöjen ja naisten poikaystäviinsä ja puolisoihinsa kohdistaman väkivallan yleisyys sekä se tosiasia, että kotona tekevät lapsilleen väkivaltaa yleisimmin nimenomaan naiset. Vaiettu asia on myös tyttöjen ja naisten toisiinsa kohdistaman väkivallan esiintyvyys jopa siinä määrin, että voidaan puhua väkivallan arkipäiväistymisestä.

Koulukiusaamista vastaan on kampanjoitu laajoilla ja kalliilla hankkeilla. Tuloksiakin väitetään syntyneen. Jollain tavalla outoa on kuitenkin, että järjestöllemme (Non Fighting Generation ry) tulee jatkuvasti kasvavassa määrin avunhuutoja kouluista ja myös sellaisista kouluista, joissa on toteutettu kiusaamisen vastaisia ohjelmia. Onkohan kiusaaminen siirtynyt koulujen ulkopuolelle esim. koulumatkoille ja erilaisiin koululaisten kokoontumispaikkoihin. Paljon tarinoita on ainakin tullut korviimme siitä, kuinka joku on hakattu koulun ulkopuolella koulussa syntyneen vihan perusteella. Kun joku oppilas ”tarvitsee opetuksen oppiakseen tavoille”, hoidetaan tämä siis kouluajan ulkopuolella. Ainakin sen perusteella vaikuttaa siis, että koulukiusaamisen vastainen kampanjointi on vain muuttanut tapahtumapaikan koulusta kaduille. Itse ilmiölle ei ole sinänsä tapahtunut mitään.

Olen myös aina ihmetellyt, mitä se kiusaaminen varsinaisesti on. Itse näen vain psyykkistä väkivaltaa tai fyysistä väkivaltaa (jolla silläkin on aina psyykkisesti vahingoittavia vaikutuksia). Jos kiusaaminen on vähentynyt, miksi kouluistakin tulee kaiken aikaa lisääntyvässä määrin avunpyyntöjä oppilaiden keskinäisten tappelujen ja muiden rajujen riitojen takia? Ainakin kiusaaminen ja väkivalta vaikuttavat siis olevan jotain ihan erilaista. Siksi – kuten Anniina Tuominen mielipiteessään kirjoittaa – tulisi myös nuorten keskinäiseen väkivaltaan kiinnittää riittävästi huomiota. Ja väkivaltaan puuttuminen ei voi perustua psykologiaan tai muuhun suppeaan lähestymistapaan, vaan laaja-alaiseen ihmiskäsitykseen ja arvopohjaiseen nuorten ohjaamiseen kohti kunkin omaa sekä kaikkien yhteistä hyvää elämää! Kyse on siis arvofilosofiaan perustuvasta, arvotajuntaan kohdistuvasta ja arvopitoista yhteisöllisyyttä edistävästä lasten ja nuorten kasvatustoiminnasta. Olisiko myös tällaiseen toimintaan kohdennettava riittävästi resursseja lähes 20 vuoden odottelun jälkeen?!

1 kommentti

Kategoria(t): Arvokasvatus, Fyysinen väkivalta, Katuväkivalta, Nuorisoväkivalta, Psyykkinen väkivalta, Väkivalta