Aihearkisto: Kasvatussuhde

Positiivinen kasvatus on antiikin aikainen idea

Se, että kasvatus on positiivista vaikuttamista, on konkreettisesti antiikin aikainen idea, ei siis ”antiikin aikainen”, kuten jostain ikivanhasta ja hylättävästä tai hylätystä joskus todetaan. Positiiviseksi kasvatukseksi tuotteistettu ja kaupallistettu versio aiheesta on kuitenkin yhtä pinnallinen ja yksinkertaistettu kuin positiivinen psykologiakin. Kasvatuksen idea on peräisin antiikin filosofiasta ja sitä nykyaikaistettiin sekä Keski-Euroopassa että Suomessa monen kasvatusajattelijan toimesta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lieneekö toisen maailmansodan ja sitä edeltäneenkin ajan hengen vaikutusta – erilaisine Natsi-Saksan sotilaallisine nuorisojärjestöineen – että aito ymmärrys kasvatuksesta tyhjeni. Sotien jälkeen kasvatus typistyi ja kääntyi yksipuoliseksi kurinpidoksi, rajojen asetteluksi sekä rangaistusten määräämiseksi ja täytäntöönpanoksi. Kasvatusfilosofian ja kasvatushistorian sijaan haettiin tukea uusille käytännöille kasvatuspsykologiasta ja kasvatussosiologiasta sekä niiden suppeista ihmiskuvista. Johtotähdeksi tuli lapsissa kuvitellun pahuuden hillitseminen sen sijaan, että lapsia olisi osattu oikealla tavalla houkutella ja yllyttää hyvään.

Kasvatusfilosofisiakin teoksia on julkaistu aika-ajoin. Hyvän kasvatuksen ehtoja ja viisaan kasvattajan näkökulmaa on ansiokkaasti kuvaillut kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassaan vuodelta 1997 Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. (Väitöskirjasta julkaistiin 5 painosta vuosina 1997-2004; pdf-version löydät täältä.) Värrin tutkimuksen teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn eksistentiaalis-fenomenologinen filosofia ja Martin Buberin dialogisuusfilosofia. Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:

  1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
  2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
  3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta. Ja samalla hän on myös osoittanut, miksi kasvatus – vaikka lähestymistapa olisi kuinka positiivinen tahansa – ei ole tuotteistettavissa yksinkertaisiksi tilastollista keskivertolasta tai tyypittelyjen ja luokittelujen avulla luotuja lapsiryhmiä koskeviksi kaiken kattaviksi neuvoiksi ja ohjeiksi tai erilaisiksi vakioiduiksi keinoiksi ja menetelmiksi.

Kasvatustodellisuus, jossa kasvatus tapahtuu, on eri asia kuin psykologiset yksinkertaistetut kuvitelmat siitä, koska jokainen hetki ja tilanne on ainutkertainen. Ja kukin yksittäinen kasvatussuhde on aina myös erilainen kuin kaikkien muiden aikuisten ja lasten väliset suhteet, koska kyse on ainutlaatuisen vanhemman (tai muun aikuisen) ja ainutlaatuisen lapsen – siis kahden ainutlaatuisen persoonan – välisestä suhteesta. Jotain objektiivista, kasvatussuhteen osapuolista ja alati vaihtelevista tilanteista riippumatonta yleispätevää voidaan kasvatuksesta kuitenkin todeta. Kyse on tällöin kasvatusfilosofisista periaatteista.

Hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään eli kasvatuksella on määrätty suunta ja päämäärä, jonka on aina oltava jotain arvokasta ja hyvää edustavaa. Kasvatuksen on myös tapahduttava arvokkaalla ja hyvällä tavalla. Omassa väitöskirjassani (pdf ladattavissa täältä) eriytinkin hyvän kasvatuksen kahteen osaan: a) kasvattamiseksi hyvällä ja b) kasvatukseksi suuntautumaan kohti hyvää. Pohdin erikseen hyvällä kasvattamista ja hyvän laatuja siinä. Sen jälkeen otin vielä haasteellisemman tehtävän yrittäessäni määritellä, mitä on se hyvä, johon suuntautumiseen nuorta pyritään kasvattamaan. Olen myös jatkanut aiheesta kirjoittamista yhdessä toisten kanssa esimerkiksi kirjassa Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen sekä kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta. Jo kirjojen nimetkin kuvastavat sitä, mitä itse olen sekä kasvatuksen tutkijana että käytännön nuorisokasvattajana parin vuosikymmenen ajan ymmärtänyt.

Ensinnäkään lapsi ei ole mikään pelottava ja uhkaava luonnonvoima, jota pitää rajata (vrt. aidata, erottaa osa pois, reunustaa jonkin elämänalueen sisään, viivoittaa, ympyröidä, rajoittaa), hallita (vrt. määrittää, määrätä…) ja kesyttää (vrt. sitoa…). Kasvatuksessa ei myöskään ole kysymys lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta, vaan hänen persoonallisuutensa suotuisan kehittymisen, henkisen kasvun edistämisestä. Käyttäytyminen on vain automaattinen sivuvaikutus lapsen persoonallisuudesta ja hänen omaksumastaan maailmankuvasta.

Hyvän kasvatuksen keinona ei ole asettaa rajoja lapsen ulkopuolelta kurina, hillintänä, hallintana tai muulla tavalla, vaan keskeisenä tavoitteena on luoda rajat lapsen sisälle arvotajuntaan ja tunnetajuntaan kohdistuvan vaikuttamisen avulla. Tähän kuuluu se, että lapselle välitetään tietoa ja ymmärrystä arvoista, eli tietoa siitä mikä on arvokasta elämässä sekä vanhempien oman esimerkin kautta myös ymmärrystä siitä, miten tätä tietoa sovelletaan käytäntöön omassa toiminnassa elämän erilaisissa tilanteissa.

Kasvatus suuntautuu siten arvoihin ja kasvatusvaikuttamisen tavoitteena on arvojen mukaisten päämäärien mukainen elämä. Toisin sanoen, kasvatuksen toivottuna tuloksena on, että lapsi tietää aikuisuuteen siirtyessään, miten hän voi elää hyvää ja onnellistavaa elämää. Tämän hän tietää sen avulla, että hänelle on selvinnyt henkilökohtainen vastaus vielä perustavampaan kysymykseen, joka on: miksi elän? Toisin sanoen lapsi on aikuistumiseensa mennessä ymmärtänyt: mikä on minun elämäni tarkoitus.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): aikuistuminen, Aikuisuus, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, Arvot, Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta, arvotajunta, autoritaarinen kasvatus, dialogifilosofia, dialogisuusfilosofia, eksistentiaalinen fenomenologia, Elämän tarkoitus, elämänarvot, henkinen kasvu, Hyvä elämä, hyvä ja onnellinen elämä, Hyvä kasvatus, Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään, hyvään yllyttäminen, kasvatuksen idea, kasvatuksen päämäärä, kasvatuksen tarkoitus, kasvatuksen tulos, Kasvatus, Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen, Kasvatus hyvään, kasvatus hyvällä, Kasvatusfilosofia, kasvatushistoria, Kasvatusmenetelmä, kasvatusneuvo, Kasvatuspäämäärä, kasvatuspsykologia, kasvatussosiologia, Kasvatussuhde, Kasvatustilanne, kasvatustodellisuus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, Maailmankuva, Martin Buber, Maurice Merleau-Ponty, mikä on elämäni tarkoitus, mikä on minun elämäni tarkoitus?, miksi elän, Natsi-Saksa, nuorisokasvattaja, Nuorisokasvatus, nuorisotutkija, onnellinen elämä, persoonallisuus, positiivinen kasvatus, positiivinen psykologia, sosialisaatio, tunnetajunta, Veli-Matti Värri, yllyttää hyvään

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Nuoruus on uusi kasvumahdollisuus

Murrosikä on kuin myrsky vesialtaassa. Merkityksettömistä asioista syntyy kuohuntaa, aaltojen törmäystä altaan laitoihin ja välillä niiden ryöpsähtämistä myös laitojen yli muiden silmille. Murrosikä onkin koko lapsuus- ja nuoruusiän kehityksen kuohuvin vaihe. Nuoren mieliala (tunnetilat) ja mielenkiinnon kohteet (arvostukset) vaihtelevat tiheästi samoin kuin ulkoinen käyttäytyminen. Kehitysvaiheeseen kuuluu, että kiistat vanhempien kanssa lisääntyvät. Tavanomaisia kiistojen aiheita ovat kotiintuloajat ja menemisen vapaus, taskurahojen määrä ja käyttö, ulkonäkö ja vaatetus jne. Niin kauan kuin nuoren ja vanhempien välit pysyvät läheisinä ajoittaisesta etääntymisestä huolimatta, on tilanne hyvä, koska vanhemmalla säilyy keskusteluyhteys ja vaikutusmahdollisuus nuoreen. Erittäin tulehtuneet välit tarkoittavat puolestaan, että kasvatussuhde on todennäköisesti katkennut lopullisesti tai ainakin sitä, että se tuskin korjaantuu ilman ulkopuolista apua.

Murrosiän myrskyt aiheutuvat käynnissä olevasta kiihkeästä kehitysvaiheesta. Nuoren kasvu ja kehitys ei etene kehityspsykologian oppien väittämällä tavalla jonkinlaisena kaavamaisena kehitysvaiheiden ketjuna, vaan täysin yksilöllisesti etenevänä tapahtumisena. Kasvutapahtuman rakennetta voidaankin kuvata vaikka punoutuvana verkkona tai eripituisista säikeistä muodostuvana köytenä. Uudet mielen ilmentymät suhteutuvat jo olemassa olevaan yksilölliseen kokemustaustaan. Tähän aiempaan kokemusperustaan suhteutuvasta mielellisestä aineksesta syntyy merkityssuhde, joka sijoittuu osaksi yksilöllistä maailmankuvaa. Maailmankuvasta karsiutuu myös pois sellaista aiemmin ymmärrettyä, jolle nuori antaa uuden merkityksen. Aivotutkijat – jotka puhuvat virheellisesti aivoista, vaikka tarkoittavat ihmisen tajuntaa – kuvaavat samaa uusien ratojen ja yhteyksien syntymisenä ja vanhojen karsiutumisena. Näin köysi tai verkko laajenee ja muuttaa muotoaan eli nuoren kuva itsestä ja maailmasta rikastuu ja uudistuu.

Nuoren käsitys itsestä ja maailmasta on edellä esitetyllä tavalla jatkuvassa muutoksessa. Nuori pohtii ainakin tiedostamattomalla tasolla kaiken aikaa, miten olla suhteissa omaan itseensä, miten olla suhteissa toisiin ja miten olla suhteissa yhteisöön, yhteiskuntaan ja maailmaan. Nuoren arvot, tunteet, asenteet ja toimintatavat vaihtelevat voimakkaasti laidasta laitaan ollen samalla hyvinkin ristiriitaisia. Näiden selkiyttäminen olisi tärkeää ihmissuhteiden kannalta eli toimeen tulemiseksi mahdollisimman hyvin sekä itsensä että ystävien, kavereiden ja aikuisten kanssa. Selkiyttäminen ei kuitenkaan onnistu yksin, vaan nuoren jäädessä yksin hänen maailmankuvansa pikemminkin taantuu. Vanhempien kunnioittava ja myötätuntoinen läheisyys on paras keino vähentää murrosiän eksistentiaalista tuskaa. Vanhemmilla on mahdollisuudet olla nuoren tukena mikäli keskusteluyhteys on säilynyt myrskyistä huolimatta.

Omien vanhempien ja oheiskasvattajina toimivien aikuisten tehtävänä on olla tarjolla nuorelle, mutta jättämällä tälle tilaa lähestyä. Aikuisen on oltava aktiivisen, mutta kunnioittavan utelias. Goethe puhui aikanaan ”havainnoivasta arvostelukyvystä”, jolla hän tarkoitti huolellista havainnointia, ”läheltä katsomista” ja olennaisen tavoittavaa ajattelua. Tämän – harjaantumisen kautta jokaisen opittavissa olevan – taidon avulla vanhempi pystyy arvioimaan nuorensa hyvinvointia ja osoittamaan tarvittaessa huolestumisensa nuorelle. Nuoreen on kuitenkin luotettava ja uskottava mahdollisimman pitkään hänen tekemistä virheistä huolimatta silloin kun ne ovat luonteeltaan vaarattomia. Ennen kaikkea on uskottava nuoren mahdollisuuksiin hyvään ja onnelliseen elämään niiden valintojen perusteella, joita hän tekee – tai niistä huolimatta. Suvaitsevaisuutta on se, että antaa nuoren tehdä myös omat virheensä. Kuitenkin nuori tarvitsee myös ohjausta hyvään, toteen ja kauniiseen sekä rakkauteen. Aikuisen tehtävänä on avata ikkuna maailmaan, sen näkemiseen, miten maailmassa on hyvää, pahaa ja pyhää. Ja aikuisen tehtävänä on ohjata nuori näkemään, että hyvä on pahaa voimakkaampaa ja kestävämpää ja että sen puolesta kannattaa ponnistella saadakseen voimaa elää.

Suomalaisten on vaikea lausua toisilleen ”kiitos”. Kiitos on kuitenkin paras kasvattaja. Turvan ja lohdutuksen lisäksi nuori tarvitsee aikuisen kiinnostusta ja innostusta nuoren tekemisistä. Varsinkin kun nuori on tehnyt jotain hyvää, on sen arvostaminen osoitettava selkeä kiitoksella. Tällä tavalla nuorta rohkaistaan ja kannustetaan parhaiten ponnistelemaan kohti hyvää jatkossakin.

Nuoruus on voimakkaan kasvun ja suurten muutosten aikaa. Nuoruus on myös mahdollisuus ankkuroitua lopullisesti suuntautumaan kohti hyvää, vaikka elämä olisi siihen asti ollut lähes millaista tahansa ajelehtimista peräsimettömällä laivalla aavalla ja myrskyisällä merellä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Hyvä elämä, Kasvattaja, Kasvatus, Kasvatussuhde, Maailmankuva, Nuori, Onnellisuus, Vanhemmat