Aihearkisto: Kasvatusfilosofia

Positiivinen kasvatus on antiikin aikainen idea

Se, että kasvatus on positiivista vaikuttamista, on konkreettisesti antiikin aikainen idea, ei siis ”antiikin aikainen”, kuten jostain ikivanhasta ja hylättävästä tai hylätystä joskus todetaan. Positiiviseksi kasvatukseksi tuotteistettu ja kaupallistettu versio aiheesta on kuitenkin yhtä pinnallinen ja yksinkertaistettu kuin positiivinen psykologiakin. Kasvatuksen idea on peräisin antiikin filosofiasta ja sitä nykyaikaistettiin sekä Keski-Euroopassa että Suomessa monen kasvatusajattelijan toimesta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lieneekö toisen maailmansodan ja sitä edeltäneenkin ajan hengen vaikutusta – erilaisine Natsi-Saksan sotilaallisine nuorisojärjestöineen – että aito ymmärrys kasvatuksesta tyhjeni. Sotien jälkeen kasvatus typistyi ja kääntyi yksipuoliseksi kurinpidoksi, rajojen asetteluksi sekä rangaistusten määräämiseksi ja täytäntöönpanoksi. Kasvatusfilosofian ja kasvatushistorian sijaan haettiin tukea uusille käytännöille kasvatuspsykologiasta ja kasvatussosiologiasta sekä niiden suppeista ihmiskuvista. Johtotähdeksi tuli lapsissa kuvitellun pahuuden hillitseminen sen sijaan, että lapsia olisi osattu oikealla tavalla houkutella ja yllyttää hyvään.

Kasvatusfilosofisiakin teoksia on julkaistu aika-ajoin. Hyvän kasvatuksen ehtoja ja viisaan kasvattajan näkökulmaa on ansiokkaasti kuvaillut kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassaan vuodelta 1997 Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. (Väitöskirjasta julkaistiin 5 painosta vuosina 1997-2004; pdf-version löydät täältä.) Värrin tutkimuksen teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn eksistentiaalis-fenomenologinen filosofia ja Martin Buberin dialogisuusfilosofia. Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:

  1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
  2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
  3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta. Ja samalla hän on myös osoittanut, miksi kasvatus – vaikka lähestymistapa olisi kuinka positiivinen tahansa – ei ole tuotteistettavissa yksinkertaisiksi tilastollista keskivertolasta tai tyypittelyjen ja luokittelujen avulla luotuja lapsiryhmiä koskeviksi kaiken kattaviksi neuvoiksi ja ohjeiksi tai erilaisiksi vakioiduiksi keinoiksi ja menetelmiksi.

Kasvatustodellisuus, jossa kasvatus tapahtuu, on eri asia kuin psykologiset yksinkertaistetut kuvitelmat siitä, koska jokainen hetki ja tilanne on ainutkertainen. Ja kukin yksittäinen kasvatussuhde on aina myös erilainen kuin kaikkien muiden aikuisten ja lasten väliset suhteet, koska kyse on ainutlaatuisen vanhemman (tai muun aikuisen) ja ainutlaatuisen lapsen – siis kahden ainutlaatuisen persoonan – välisestä suhteesta. Jotain objektiivista, kasvatussuhteen osapuolista ja alati vaihtelevista tilanteista riippumatonta yleispätevää voidaan kasvatuksesta kuitenkin todeta. Kyse on tällöin kasvatusfilosofisista periaatteista.

Hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään eli kasvatuksella on määrätty suunta ja päämäärä, jonka on aina oltava jotain arvokasta ja hyvää edustavaa. Kasvatuksen on myös tapahduttava arvokkaalla ja hyvällä tavalla. Omassa väitöskirjassani (pdf ladattavissa täältä) eriytinkin hyvän kasvatuksen kahteen osaan: a) kasvattamiseksi hyvällä ja b) kasvatukseksi suuntautumaan kohti hyvää. Pohdin erikseen hyvällä kasvattamista ja hyvän laatuja siinä. Sen jälkeen otin vielä haasteellisemman tehtävän yrittäessäni määritellä, mitä on se hyvä, johon suuntautumiseen nuorta pyritään kasvattamaan. Olen myös jatkanut aiheesta kirjoittamista yhdessä toisten kanssa esimerkiksi kirjassa Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen sekä kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta. Jo kirjojen nimetkin kuvastavat sitä, mitä itse olen sekä kasvatuksen tutkijana että käytännön nuorisokasvattajana parin vuosikymmenen ajan ymmärtänyt.

Ensinnäkään lapsi ei ole mikään pelottava ja uhkaava luonnonvoima, jota pitää rajata (vrt. aidata, erottaa osa pois, reunustaa jonkin elämänalueen sisään, viivoittaa, ympyröidä, rajoittaa), hallita (vrt. määrittää, määrätä…) ja kesyttää (vrt. sitoa…). Kasvatuksessa ei myöskään ole kysymys lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta, vaan hänen persoonallisuutensa suotuisan kehittymisen, henkisen kasvun edistämisestä. Käyttäytyminen on vain automaattinen sivuvaikutus lapsen persoonallisuudesta ja hänen omaksumastaan maailmankuvasta.

Hyvän kasvatuksen keinona ei ole asettaa rajoja lapsen ulkopuolelta kurina, hillintänä, hallintana tai muulla tavalla, vaan keskeisenä tavoitteena on luoda rajat lapsen sisälle arvotajuntaan ja tunnetajuntaan kohdistuvan vaikuttamisen avulla. Tähän kuuluu se, että lapselle välitetään tietoa ja ymmärrystä arvoista, eli tietoa siitä mikä on arvokasta elämässä sekä vanhempien oman esimerkin kautta myös ymmärrystä siitä, miten tätä tietoa sovelletaan käytäntöön omassa toiminnassa elämän erilaisissa tilanteissa.

Kasvatus suuntautuu siten arvoihin ja kasvatusvaikuttamisen tavoitteena on arvojen mukaisten päämäärien mukainen elämä. Toisin sanoen, kasvatuksen toivottuna tuloksena on, että lapsi tietää aikuisuuteen siirtyessään, miten hän voi elää hyvää ja onnellistavaa elämää. Tämän hän tietää sen avulla, että hänelle on selvinnyt henkilökohtainen vastaus vielä perustavampaan kysymykseen, joka on: miksi elän? Toisin sanoen lapsi on aikuistumiseensa mennessä ymmärtänyt: mikä on minun elämäni tarkoitus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): aikuistuminen, Aikuisuus, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, Arvot, Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta, arvotajunta, autoritaarinen kasvatus, dialogifilosofia, dialogisuusfilosofia, eksistentiaalinen fenomenologia, Elämän tarkoitus, elämänarvot, henkinen kasvu, Hyvä elämä, hyvä ja onnellinen elämä, Hyvä kasvatus, Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään, hyvään yllyttäminen, kasvatuksen idea, kasvatuksen päämäärä, kasvatuksen tarkoitus, kasvatuksen tulos, Kasvatus, Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen, Kasvatus hyvään, kasvatus hyvällä, Kasvatusfilosofia, kasvatushistoria, Kasvatusmenetelmä, kasvatusneuvo, Kasvatuspäämäärä, kasvatuspsykologia, kasvatussosiologia, Kasvatussuhde, Kasvatustilanne, kasvatustodellisuus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, Maailmankuva, Martin Buber, Maurice Merleau-Ponty, mikä on elämäni tarkoitus, mikä on minun elämäni tarkoitus?, miksi elän, Natsi-Saksa, nuorisokasvattaja, Nuorisokasvatus, nuorisotutkija, onnellinen elämä, persoonallisuus, positiivinen kasvatus, positiivinen psykologia, sosialisaatio, tunnetajunta, Veli-Matti Värri, yllyttää hyvään

Elämää tarkoituksella ja ilman

Katselin juuri Maarit Tastulan Seitsemäs taivas -ohjelman, jossa vierailin syyskuussa hänen kanssaan keskustelemassa. Eli nauhoitus oli silloin enkä itse asiassa enää juurikaan muistanut, mistä ja miten silloin puhuimme. Jännitti siis, mitä sieltä tulee… 😉

Arvostan suuresti Maarit Tastulan ammattitaitoa enkä pelkästään sitä, vaan hänen aitoa kiinnostustaan ihmisyyteen. Kävimme sekä puhelimessa että kasvokkain useita keskusteluja etukäteen ja myös ennen nauhoitustilaisuutta katselin läpi hänen laatimansa kysymykset ja sain ottaa niihin kantaa. Totta kai jokin kysymys sitten suoraan esitettynä ja hieman eri muodossa sai otsanahan värähtelemään, mutta toivottavasti ei katsojaa häiritsevässä määrin 😉

Ohjelman sivuilla mainittiin ”tittelikseni” kehitysfilosofi, vaikka itse ohjelmassa olikin sitten yhdessä sovittu nimike kasvatusfilosofi, joka siis kuvaa jatkuvaa tahtoani ajatella sitä, mitä kasvatus voisi olla ja myös mitä sen pitäisi olla. Miksei kehitysfilosofikin voisi olla ihan hyvä määritelmä, jos ajattelee sitä kuvaamaan ajatusta siitä, että ihmisellä on mahdollisuus kehittyä kaiken aikaa enemmän ihmiseksi. Ihminenhän on siinä suhteessa muista luontokappaleista poikkeava, että hän voi olla enemmän tai vähemmän ihminen.

Hesarin Nyt-liitteessä kerrottiin, että ohjelman jaksossa on Timo Purjo, joka tunnettiin yritysmaailmassa kovaotteisena saneeraajana, kunnes hän päätti ryhtyä sotaan väkivaltaa vastaan ja taistella hyvän puolesta. Sitä yhtä olinkin ja sitä toista yritän nykyisin ja tulevaisuudessa tehdä. Usein sitä toivoo, ettei tämä rooli olisi niin yksinäinen, vaan että yhä useampi uskaltaisi liittyä joukkoon. Sitä en oikein ymmärrä, mikä ihmisiä pidättelee ryhtymästä ponnistelemaan sen eteen, mitä he kuitenkin syvimmiltään arvostavat. Samassa ongelmavyyhdessä toki painiskelin aikanaan itsekin. Yhdenlaisia paineita sieltä täältä ja toisenlaisia paineita ties mistä. Ja kenen paineita, itseni vai jonkun muun…

Tämän aamun Hesarin telkkariohjelmien esittelyssä oli ”mainoksena”: Hengen uhmavoimalla irti väkivallasta. Hieman hämy otsikko ja ajattelin, kuulostaakohan se liikaa ”henkimaailman hommilta”. Käsite oli sinänsä uskollinen Viktor E. Frankl’ille, jonka filosofiaa olen sekä tutkinut että aktivisesti soveltanut myös johtamani nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n toimintaan. Ja itse asiassa soveltanut ja saanut käyttää omiin selviytymisiini enemmän kuin olen koskaan ymmärtänytkään. Eli tällä hengen – tai yksinkertaisemmin ilmaisten – omien henkisten kykyjeni voimalla uhmata kaikenlaisia ”kohtaloitani” olen tullut siksi mitä olen. Ainakin jossain määrin riittävän vahvaksi ihmiseksi selviytymään kaikista elämäni koettelemuksista. Ja ehkä jollain tavalla kykeneväksi jopa auttamaan muita selviytymään omistaan.

Irti väkivallasta. Koin sen osan otsikkoa tarkoittavan myös itseäni ja olisihan myös tohtorinväitöskirjani otsikkokin voinut viitata myös itseeni: Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen. Toki siten ymmärrettynä, että väkivaltaisesta nuoruudesta, kuten nuoruudestani muutenkin, olen jo aikoja sitten luopunut ja tehnyt sovun kaiken siihen liittyvän kanssa. Antanut anteeksi itselleni ja muille sekä myös pyytänyt mahdollisuuksien mukaan anteeksi kaikilta ymmärtämättömyyteni kohteiksi joutuneilta. Äitini opetti aikanaan, että ”ei riitä, että pyytää toiselta anteeksi, vaan hänet pitää myös tehdä iloiseksi”. Olen soveltanut tätä sillä tavalla, että kun aiemmin purin omaa pahaa oloani viattomiin ihmisiin, pyrin sen korvaamiseksi auttamaan nykynuoria olemaan toistamatta tällaista toimintamallia, vaan oppimaan toimintatavakseen kaikenlaisen sellaisen edistämisen, mikä luo hyvää oloa meille kaikille yhteisesti. Oma panokseni kaikkien menneiden pahojen tekojeni hyvittämisessä on siis yllyttää nykynuoria suuntautumaan kohti kaikkien yhteistä hyvää tulevaisuutta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Epätäydellisyys, Hengen uhmavoima, Henkiset kyvyt, Hyvyys, Ihmisyys, Kasvatusfilosofia, NFG, Non Fighting Generation, Saneeraja, Väkivallattomuus, Väkivalta, Yhteinen hyvä, Yrityssaneeraja

Maailmansodan julistus

Osallistuin perjantaina Platonin Akatemiaan, joka on vuosittain järjestettävä nuorten filosofiatapahtuma. Teemana oli Suuret kertomukset. Aihe on kiinnostava nykyaikaisessa pirstaloituneiden arvojen maailmassa. Monet arvofilosofit ovat nähneet nimenomaan suurten kertomusten päättymisen ja puuttumisen yhtenä keskeisenä juurettomuutta sekä arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunnetta aiheuttavana tekijänä.

Päivän juhlaluennon piti yhteiskuntafilosofi Eero Paloheimo. Hän julisti maailmansodan. Tai toivoi sellaista esittämässään utopiassa. Arkikielessä utopia viittaa yleensä siihen, että joku niin sanottu taivaanrannan maalari, joka ei ymmärrä tai ajattele realiteetteja, esittää jotain sellaisia idealistisia, ylioptimistisia ja mahdottomia ajatuksia, jotka eivät koskaan voi toteutua käytännön todellisuudessa. Paloheimon utopia vaikutti sen sijaan perustellulta, vaikkakin ihannekuvalta siitä, kuinka asioiden tulisi olla, jotta maailma pelastuisi. Maailmansota tarkoitti siis puolustussotaa sekä ihmiskunnan, luonnon ja koko maailman pelastamiseksi siltä tuholta, jota kohti olemme mitä ilmeisemmin kaiken aikaa kiihtyvään tahtiin menossa.

Paloheimo arvosteli nykyajan etiikkaa, joka on ihmiskeskeistä. Hän peräänkuulutti etiikkaa, joka olisi elämäkeskeistä. Toisin sanoen sellaista, joka huomioisi kaiken elollisen olevan arvokkaana. Nämä kietoutuvat toisiinsa siten, että meidän ihmisten aiheuttamasta ympäristön kriisistä tulee ennen pitkää myös ihmiskuntaa koskettava sosiaalinen kriisi. Paloheimon mukaan on valheellista (kaikki siis omaa tulkintaani hänen puheistaan eikä suoraa hänen sanomansa referointia) uskotella, että meneillään olevat kosmeettiset toimenpiteet riittäisivät käynnissä olevan kehityksen pysäyttämiseen, korjaamisesta puhumattakaan.

Ihmiskunta lisääntyy kestämättömän nopeasti. Itse asiassa maailman luonnonvarat eivät riitä pitkään nykyisenkään suuruiselle maailman asukasluvulle. Jotta tilanne saataisiin tasapainoon, olisi koko maailmassa otettava Kiinan tavoin yhden lapsen politiikka. Tai hillittävä väestön kasvua jollain muulla sellaisella tavalla, joka johtaa vähitellen jopa nykyisen asukasluvun pienentymiseen ja vakiintumiseen sellaiseen asukasmäärään, jota luonto voi elättää. On toisin sanoen työskenneltävä sekä ihmiskunnan kasvun hillitsemiseksi ja luonnon elinvoiman säilyttämiseksi.

Nykyisen luonnon tuhoamisen pysäyttämiseksi Paloheimo esitti konkreettisen kolmen kohdan toimenpideohjelman, josta voitaisiin ja pitäisi aloittaa. Ensimmäinen on maailman kaikkien armeijoiden valjastaminen Saharan kaiken aikaa laajenevaa autiomaata metsittämään. Kuulostaa utopistiselta, mutta jos ajattelen omaa filosofista ihmiskäsitystäni, en näe sen toteutumista täysin mahdottomana, vaikkakin erittäin paljon käytännössä elävien ihmisten muuttumista vaativana. Toinen kohta on toinen teollinen vallankumous, jota Paloheimo on osaltaan jo toteuttamassa Kiinassa, jossa ollaan suunnittelemassa aivan uudenlaista ekokaupunkia, jossa minimoidaan ekologista jalanjälkeä, energiankulutusta ja hiilidioksidipäästöjä. Kolmas kohta on taloudellisen kasvun hillitseminen, johon meillä kaikilla on periaatteessa mahdollisuus, jios vain lakkaamme olemasta mukana nykyisessä kerskakulutuksen ideologiassa, johon meidät on huomaamattamme koukutettu. Tavoittelemme kaikkea sellaista, jonka avulla näytämme muille olevamme heidän tasoisiaan, vaikka tosiasiassa kenelläkään ei olisi varaa tällaiseen kerskailuun, jolla kulutamme maapallon raaka-aineita sellaista vauhtia, että rajan vastaan tulemisen ja seinään törmäämisen ajankohta lähestyy kiihtyvään tahtiin.

Mielestäni Paloheimon viesti oli vastaansanomaton. Maailman päättäjiltä tarvittaisiin tilanteen tunnustamista, yhteisen päämäärän asettamista, selkeän suunnitelman laatimista ja sen välitöntä ja tehokasta toteutusta. Kuten luennon jälkeen käydyssä keskustelussa tuli ilmi, kyse on ennen kaikkea siitä, millaiseen ihmiskäsitykseen perustamme uhkakuvat (dystopiat) ja ihannekuvat (utopiat). Oman filosofisen ihmiskäsitykseni mukaan ei sinänsä ole mitään ihmisen olemukseen liittyvää estettä sille, että poliittinen tahto löytyisi maailman pelastussodan aloittamiseksi. Mutta osaammeko pohtia arvomme perustavalla tavalla uusiksi. Kasvatusfilosofina perustan toivoni nuoriin, kunhan arvokasvatus ja eettinen ajattelu saa sille kuuluvan aseman. Sen eteen ainakin itse taistelen päivittäin ja aion tehdä sitä koko loppuelämäni!

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvokasvatus, Eettisyys, Filosofinen ihmiskäsitys, Kasvatusfilosofia

Kasvatustaide ja kasvatustieteet

Kaikessa kasvatuksessa kasvattaja itse on tärkein kasvatus”välineensä”. Tästä syystä kasvattajan tärkein menetelmätieto on hänen itsetiedostuksensa. Voidaan perustellusti sanoa, että itsetiedostus on kasvatustaidon välttämätön ehto. Itsetiedostus on Lauri Rauhalan mukaan kaikkein perustavin ja tärkein henkisyyden tunnusmerkki. Henkisyys tarkoittaa tässä yhteydessä ihmisen tajunnan tietoista ja korkeampaa toimintatasoa merkityksineen (alempaa tasoa kutsutaan vastaavasti psyykkisyydeksi). Inhimillinen toiminta ja teot, joissa tietoisesti tavoitellaan jotain – esim. kasvatustoiminta ja -teot – on suunniteltava tajunnan henkisessä. Itsetiedostuksen avulla ihminen voi ymmärtää sekä omaa kehollista ja tajunnallista tapahtumistaan että kaikkea sitä, mitä kasvatustilanteessa ja kasvutapahtumassa kehkeytyy.

Kasvattajan itsekasvatus on siksi keskeisin keino rikastuttaa omaa kasvatusvälineistöään. Tämä ei sulje pois sitä, että tarvitaan myös erilaista kasvatustietoa. Tällaista perustavaa tietoa ovat mm. tieto kasvatuspäämääristä, kasvatusmenetelmistä ja kasvatustilanteesta. Nämä kaikki ovat aristoteelisessa mielessä kasvattajan käytännöllistä tietoa, joka ohjaa hänen kasvatustoimintaansa. Antiikin jälkeiselle tiedon kehitykselle on ollut ominaista, että tieto on irtaantunut ja vieraantunut käytännön toiminnasta erilaisiksi tieteiksi. Siinä yhteydessä on myös kasvatustiedon ja kasvatustieteiden suhde vääristynyt. Suurin vääristymä näyttää omien havaintojeni mukaan tapahtuneen siinä, että on tultu tiedottomiksi siitä, että tieto perustuu vain inhimilliseen tietoisuuteen ja on olemassa vain siinä. Siksi korostin edellä kasvattajan itsetiedostuksen merkitystä. Väitänkin, että vastauksia kasvatustietoon on turha etsiä kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian tai vastaavien pirstaloituneiden oppien parista, koska ne eivät tavoita inhimillisen toiminnan erityistä luonnetta ja sille ominaista tietoista, tarkoituksellista ja luovaa tapahtumista. Sosiologia ei edes yritä saada otetta yksittäisen ihmisen toiminnan luonteesta ja psykologia on sivuuttanut inhimillisen tapahtumisen erityisyyden verrattuna luonnontapahtumiseen ja sille tyypillisiin lainalaisuuksiin.

Tyhjentäviä vastauksia ihmisen arvoitukseen on ylimalkaan turha etsiä. Hyviä kysymyksiä voi sen sijaan löytää filosofian parista. Kysymykset kasvatuspäämääristä kuuluvat kasvatusfilosofian ja arvofilosofian alaan. Kasvatuksen kannalta täysin perustava kysymys on, mitkä ovat ihmisen oleelliset olemistavat ja mikä on niiden olemuksellinen luonne. Klassiselle kasvatusfilosofialle oli ominaista selvittää peruskäsitystä ihmisestä eli filosofista ihmiskäsitystä loogisena lähtökohtana kaikeille kasvatustiedolle. Kasvatuspsykologian yksinkertaistettuihin oppeihin uskottaessa on tämä keskeinen perusta unohtunut kokonaan. Kun kasvatuksen päämääräksi asetetaan kasvuvirikkeiden luominen kasvuun kohti ihanteellista ihmisyyttä, katkeaa yhteys kasvatustodellisuuteen, mikäli tätä ihmisen ihannetta hänen eri olemispuolien osalta ei ole lainkaan määritelty. (Ihmisen olemispuolia, kuten kehollisuus, psyykkis-henkinen tajunnallisuus ja situationaalisuus, on kasvatuksen kannalta tarkasteltu esim. omassa väitöskirjassani.)

Toinen kasvatuspäämäärän pohdintaan liittyvä taso on hyvin konkreettinen. Kasvattajan on tiedostettava, miten yleinen ihmisyys voi toteutua hänen kohtaamiensa lasten ja nuorten erityisten edellytysten pohjalta. Tämän tiedon kasvattaja voi saavuttaa vain välittömässä kanssakäymisessä kasvavien yksilöiden kanssa ja siinä tehtyjen omien havaintojensa avulla. Kyse on tällöin erilaisten käsitysten soveltamisesta omiin havaintoihin ja yleisten käsitysten tavoittamisesta havaituista ilmiöistä. Tämä edellyttää käytännössä karttuneen kokemuksen kehittämää tai kasvattajalla luonnostaan olevaa hyvää havainnointikykyä tosiasiallisesta tilanteesta.

Kasvatusmenetelmien odotetaan yleensä olevan ikään kuin apteekin hyllyltä löytyviä reseptilääkkeitä, joiden avulla voidaan pätevästi hoitaa jokainen tilanne. Filosofia auttaa kuitenkin ymmärtämään, että jokainen ihminen on ainutkertainen ja jokainen kasvatussuhde on ainutlaatuinen. Kasvatuksen menetelmätiedolla ei siten tarkoiteta vain jotain tempputietoa eikä myöskään pedagogiikkaa tai didaktiikkaa – kasvatusoppia tai opetusoppia – näiden sanojen ahtaassa merkityksessä. Menetelmiin kuuluvat siten kaikki ne kasvuvirikkeet, jotka ovat kasvattajan käytettävissä kussakin konkreettisessa, ainutlaatuisessa tilanteessa. Hänellä on oltava tietoa siitä, mitkä menetelmät ovat yleensä tehokkaita ja mitkä puolestaan tehottomia, mutta kasvattajan on muodostettava käytännön ratkaisut luovasti sen mukaisesti miten hän voi säädellä kasvuvirikkeitä konkreettisessa kasvatustilanteessa. Vaikka etukäteen laaditut ohjeelliset menetelmät ovat hyviä suunnitelmia kasvutapahtuman toteuttamiseksi, on niitä osattava soveltaa luovasti kunkin yksilöllisen kasvatustapahtuman mahdollistamalla tavalla. Valmiit toimintareseptit tekevät harvoin oikeutta kunkin tilanteen ainutlaatuisuudelle.

Kun kasvatuksen päämäärätieto kohdistuu kasvutapahtumalla tavoiteltavaan vaikutukseen, niin tieto kasvatustilanteesta kohdistuu senhetkiseen kasvatustodellisuuteen. Vallitsevassa tosiasiallisessa tilanteessa toimiminen edellyttää todellisuudessa tapahtuvan luovaa tajuamista. Tällaista todellisuuden välitöntä kokemista oleellisissa laaduissaan ja vivahteissaankin pohtii 1950-luvulta lähtien kehitetty toiminnan filosofia. Tämän filosofian juuret ovat Aristoteleen filosofiassa ja konkreettisesti se on kehittynyt Ludvig Wittgensteinin innoittamana vastaliikkeeksi käyttäytymistieteille. Toiminnan filosofian mukaan kasvatus pelkän tieteellisen tiedon varassa ilman todellisuuden tajua jää tyhjän päälle, siis vaille käytännön kohdetta, johon tietoa ei voidakaan soveltaa.

Toiminnan filosofiassa olennaisinta on kasvatuksen luovan luonteen ymmärtäminen. Tämä tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että kasvatuspäämäärän toteutumisen mahdollisuutta on arvioitava erikseen kussakin yksilöllisessä kasvatustilanteessa. Toisin sanoen tavoitteiden tasoa ja niiden toteutumisen vaatimaa aikaa on jatkuvasti mukailtava joustavasti. Tilanteen mukaisen kasvatuskeinon käyttäminen ja käyttäminen on luova teko, joka edellyttää toiminnallista mielikuvitusta. Tällainen kyky tarkoittaa, että kasvattaja pystyy tiedossaan olevista virikkeiden tarjoamisen mahdollisuuksien paljoudesta muodostamaan kuhunkin tilanteeseen sellaisen, joka sopii juuri siihen ainutlaatuiseen tilanteeseen.

Hyvää kasvattajuutta voidaan kaiken esittämäni perusteella pitää enemminkin kasvatustaiteellisena kykynä kuin kasvatustieteellisiin oppeihin perustuvana hankittuna tietämyksenä. Mitä enemmän kasvattajaksi kasvamisen intressi lähestyy todellista konkreettista kasvatustoimintaa ja sen elämänmakuisia käytännön tilanteita, sitä enemmän kyse on kasvuvirikkeiden luomisen taiteesta. Koska kasvatustieteiden eritasoisilla opiskelijoilla on hyvin praktinen tiedonintressi, kannattaisi tiedon hankintakin keskittää sellaisiin suuntiin, mistä käytännön kasvatustaitoon voi saada parhaat eväät maailman, elämän ja ihmisen ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen. Kun tavoitteena ei ole yleistävien lainalaisuuksien löytäminen, vaan ihmisten ainutlaatuisen toiminnan ymmärtäminen, ei liene muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa kuin ryhtyä perehtymään kasvatusfilosofiaan ja filosofiaan yleisemminkin.

(Olen käyttänyt bloggaukseni virikeaineistona Reijo Wileniuksen kirjaa Kasvatuksen ehdot – Kasvatusfilosofian luonnos.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Filosofia, Filosofinen ihmiskäsitys, Kasvattaja, Kasvatus, Kasvatusfilosofia, Kasvatusmenetelmä, Kasvatuspäämäärä, Kasvatustaide, Kasvatustiede, Kasvatustieto, Kasvatustilanne

Hyvä kasvatus ei ole mahdollista ilman filosofiaa

Aloittelin tammikuussa pohtimaan Mitä on kasvatus? Tarkoitukseni on aika ajoin palata kasvatuksen perimmäisten kysymysten äärelle. Tänään virittäydyin siitä, kun tartuin Reijo Wileniuksen kirjaan (4. painos vuodelta 1987) ”Kasvatuksen ehdot. Kasvatusfilosofian luonnos.” Ja siihen tartuin sen takia, että ”kasvatusfilosofinen isoveljeni” Veli-Matti Värri kertoi juuri tämän kirjan saaneen hänet aikanaan innostumaan kasvatusfilosofiasta. Lainailen seuraavassa vapaasti Wileniuksen ajatuksia ja sekoitan niitä omiini.

Kasvatustieteessä uskotaan helposti, että voidaan tulla toimeen ilman filosofista perusteiden penkomista. Samalla suhtaudutaan väheksyvästi klassisiin kasvatusfilosofioihin. Sen sijaan etsitään nopeita, helppoja ja konkreettisia vastauksia kasvatustoiminnan ongelmiin kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian ym. irrallista ja suppeaa tietoperustaa edustavien kasvatustieteen osa-alueiden parista.

Yhä useampi on kuitenkin kokenut nk. kokemusperäisen kasvatustieteen puutteet ja rajoitukset. Samalla he ovat joutuneet ymmälleen ja ehkä ajautuneet jopa jonkinlaiseen identiteettikriisiin kasvattajina tai kasvatuksen tutkijoina. Tämä on johtanut kasvatuksen perusteiden kysymiseen ja moni on ymmärtänyt lähteä etsimään vastauksia kasvatustieteen filosofiasta. Kasvatustieteen perusteiden tarkastelu onkin eräs kasvatusfilosofian tehtävistä. Tässä kasvatusfilosofian tehtävässä on keskeisenä kysymys totuudesta eli millä ehdoilla kasvatustiede voi tavoittaa sen todellisuuden, jossa inhimillinen kasvu ja kasvatus tapahtuvat.

Toinen tarve kääntyä kasvatusfilosofian puoleen kumpuaa ajastamme. Kasvatus käy yhä haasteellisemmaksi tässä tarkoituksettomassa ja rakkaudettomassa nykymaailmassamme ja siitä aiheutuvassa pahoinvoinnissa, joka näkyy lasten ja nuorten lisääntyvänä oireiluna. Muutoksen haasteisiin vastaaminen käytännössä edellyttää kasvatusilmiön käsitteellistä jäsentämistä ja siihen sisältyvien periaatekysymysten tiedostamista. Nämä ovat yleensä arvokysymyksiä eli kysymyksiä kasvatuksen tarpeesta ja tarkoituksesta sekä oikeutuksesta ja päämääristä. Näiden kysymysten selkiyttäminen on kasvatusfilosofian oleellinen tehtävä eikä niitä voida kuitata pelkillä fraaseilla, kuten liian usein on tapana. Kun edellä viittasin totuuteen – erääseen antiikin filosofian keskeiseen arvoon – on tässä yhteydessä kyse ennen kaikkea hyvyydestä sekä kasvatuksen että kasvun perustana. Veli-Matti Värri on aikanaan kiteyttänyt tämän oivallisella tavalla toteamalla, että hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään.

Kasvatusfilosofian on siis kokemukseen perustuvaa tietoa käyttäen muodostettava kokoavia käsitteitä, jotka jäsentävät kasvatusilmiötä kokonaisvaltaisesti ja paljastavat sen peruskysymyksiä. Kasvatusfilosofian perimmäisenä tarkoituksena ei ole vain kartoittaa kasvatuksen teoreettisia perusongelmia, vaan sen on ennen kaikkea edistettävä käytännön kasvatusta tämän tiedon avulla. Kasvatusfilosofian tulee siis olla aristoteelisessa merkityksessä käytännöllistä, praksista eli käytäntöä palvelevaa tietoa. Korkeallekin kohoavien ajatusten tavoitteena voi ja mielestäni myös tulee olla, että ne palvelevat arkisen ihmisten välisen toiminnan suuntaviivoina. Tähän pyrin myös väitöskirjassani, jonka perusteella toinen esitarkastaja Simo Skinnari nimesi minut aristoteelikoksi, vaikka se kuulostaakin omissa korvissani kovin ylevältä arvonimeltä…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Filosofia, Kasvatus, Kasvatusfilosofia