Positiivinen kasvatus on antiikin aikainen idea

Se, että kasvatus on positiivista vaikuttamista, on konkreettisesti antiikin aikainen idea, ei siis ”antiikin aikainen”, kuten jostain ikivanhasta ja hylättävästä tai hylätystä joskus todetaan. Positiiviseksi kasvatukseksi tuotteistettu ja kaupallistettu versio aiheesta on kuitenkin yhtä pinnallinen ja yksinkertaistettu kuin positiivinen psykologiakin. Kasvatuksen idea on peräisin antiikin filosofiasta ja sitä nykyaikaistettiin sekä Keski-Euroopassa että Suomessa monen kasvatusajattelijan toimesta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lieneekö toisen maailmansodan ja sitä edeltäneenkin ajan hengen vaikutusta – erilaisine Natsi-Saksan sotilaallisine nuorisojärjestöineen – että aito ymmärrys kasvatuksesta tyhjeni. Sotien jälkeen kasvatus typistyi ja kääntyi yksipuoliseksi kurinpidoksi, rajojen asetteluksi sekä rangaistusten määräämiseksi ja täytäntöönpanoksi. Kasvatusfilosofian ja kasvatushistorian sijaan haettiin tukea uusille käytännöille kasvatuspsykologiasta ja kasvatussosiologiasta sekä niiden suppeista ihmiskuvista. Johtotähdeksi tuli lapsissa kuvitellun pahuuden hillitseminen sen sijaan, että lapsia olisi osattu oikealla tavalla houkutella ja yllyttää hyvään.

Kasvatusfilosofisiakin teoksia on julkaistu aika-ajoin. Hyvän kasvatuksen ehtoja ja viisaan kasvattajan näkökulmaa on ansiokkaasti kuvaillut kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassaan vuodelta 1997 Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. (Väitöskirjasta julkaistiin 5 painosta vuosina 1997-2004; pdf-version löydät täältä.) Värrin tutkimuksen teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn eksistentiaalis-fenomenologinen filosofia ja Martin Buberin dialogisuusfilosofia. Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:

1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta. Ja samalla hän on myös osoittanut, miksi kasvatus – vaikka lähestymistapa olisi kuinka positiivinen tahansa – ei ole tuotteistettavissa yksinkertaisiksi tilastollista keskivertolasta tai tyypittelyjen ja luokittelujen avulla luotuja lapsiryhmiä koskeviksi kaiken kattaviksi neuvoiksi ja ohjeiksi tai erilaisiksi vakioiduiksi keinoiksi ja menetelmiksi.

Kasvatustodellisuus, jossa kasvatus tapahtuu, on eri asia kuin psykologiset yksinkertaistetut kuvitelmat siitä, koska jokainen hetki ja tilanne on ainutkertainen. Ja kukin yksittäinen kasvatussuhde on aina myös erilainen kuin kaikkien muiden aikuisten ja lasten väliset suhteet, koska kyse on ainutlaatuisen vanhemman (tai muun aikuisen) ja ainutlaatuisen lapsen – siis kahden ainutlaatuisen persoonan – välisestä suhteesta. Jotain objektiivista, kasvatussuhteen osapuolista ja alati vaihtelevista tilanteista riippumatonta yleispätevää voidaan kasvatuksesta kuitenkin todeta. Kyse on tällöin kasvatusfilosofisista periaatteista.

Hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään eli kasvatuksella on määrätty suunta ja päämäärä, jonka on aina oltava jotain arvokasta ja hyvää edustavaa. Kasvatuksen on myös tapahduttava arvokkaalla ja hyvällä tavalla. Omassa väitöskirjassani (pdf ladattavissa täältä) eriytinkin hyvän kasvatuksen kahteen osaan: a) kasvattamiseksi hyvällä ja b) kasvatukseksi suuntautumaan kohti hyvää. Pohdin erikseen hyvällä kasvattamista ja hyvän laatuja siinä. Sen jälkeen otin vielä haasteellisemman tehtävän yrittäessäni määritellä, mitä on se hyvä, johon suuntautumiseen nuorta pyritään kasvattamaan. Olen myös jatkanut aiheesta kirjoittamista yhdessä toisten kanssa esimerkiksi kirjassa Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen sekä kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta. Jo kirjojen nimetkin kuvastavat sitä, mitä itse olen sekä kasvatuksen tutkijana että käytännön nuorisokasvattajana parin vuosikymmenen ajan ymmärtänyt.

Ensinnäkään lapsi ei ole mikään pelottava ja uhkaava luonnonvoima, jota pitää rajata (vrt. aidata, erottaa osa pois, reunustaa jonkin elämänalueen sisään, viivoittaa, ympyröidä, rajoittaa), hallita (vrt. määrittää, määrätä…) ja kesyttää (vrt. sitoa…). Kasvatuksessa ei myöskään ole kysymys lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta, vaan hänen persoonallisuutensa suotuisan kehittymisen, henkisen kasvun edistämisestä. Käyttäytyminen on vain automaattinen sivuvaikutus lapsen persoonallisuudesta ja hänen omaksumastaan maailmankuvasta.

Hyvän kasvatuksen keinona ei ole asettaa rajoja lapsen ulkopuolelta kurina, hillintänä, hallintana tai muulla tavalla, vaan keskeisenä tavoitteena on luoda rajat lapsen sisälle arvotajuntaan ja tunnetajuntaan kohdistuvan vaikuttamisen avulla. Tähän kuuluu se, että lapselle välitetään tietoa ja ymmärrystä arvoista, eli tietoa siitä mikä on arvokasta elämässä sekä vanhempien oman esimerkin kautta myös ymmärrystä siitä, miten tätä tietoa sovelletaan käytäntöön omassa toiminnassa elämän erilaisissa tilanteissa.

Kasvatus suuntautuu siten arvoihin ja kasvatusvaikuttamisen tavoitteena on arvojen mukaisten päämäärien mukainen elämä. Toisin sanoen, kasvatuksen toivottuna tuloksena on, että lapsi tietää aikuisuuteen siirtyessään, miten hän voi elää hyvää ja onnellistavaa elämää. Tämän hän tietää sen avulla, että hänelle on selvinnyt henkilökohtainen vastaus vielä perustavampaan kysymykseen, joka on: miksi elän? Toisin sanoen lapsi on aikuistumiseensa mennessä ymmärtänyt: mikä on minun elämäni tarkoitus.

Advertisement

Pettymysten tuottaminen ei ole kasvatusta

Istuin lentokoneessa kahden erittäin kovalla äänellä asioistaan keskustelevan naisen vieressä. Vaikka yritin keskittyä lukemaan kirjaa, en voinut välttyä sekä yksityiskohtien että keskustelun yleissävyn kuulemiselta. Sävy oli varsin synkkä. Molemmilla oli pääaiheena perheensä ja erityisesti tyttäriensä ongelmat. Naiset kertoivat tyttäriensä syvistä elämäntaidollisista ongelmista, psyykeen lääkityksistä ja psykiatrisista hoidoista. Toinen siteerasi ”erästä arvostettua kasvatuksen asiantuntijaa”, jonka mukaan vanhempien tärkein kasvatustehtävä on pettymysten tuottaminen lapselle. Nainen totesi, että ”me ollaan oltu tosi hyviä siinä”. En kuullut hänen äänessään minkäänlaista ironista sävyä, naurahdusta tms., joten nainen oli ilmeisesti ylpeä siitä, että he olivat miehensä kanssa onnistuneet erinomaisesti tässä keskeisessä kasvatustehtävässään. Asiat olivat vain menneet niin kuin olivat menneet kaikesta loistavasta kasvatustaidosta huolimatta. No, niinkin voi tietysti tapahtua. Mutta…

Uskon tietäväni, kenestä tunnetusta nuorisotyöntekijästä naiset puhuivat, vaikkeivät hänen nimeään maininneetkaan. Koska tunnen hänet hyvin, uskon, että hän tarkoittaa neuvollaan hyvää. Ohje ei kuitenkaan osoita kovinkaan hyvää kasvatuspsykologista asiantuntijuutta. Ja se on ennen kaikkea eettisesti arveluttava. Varsinkin siksi, että ihmiset ottavat yleensä kasvatusneuvot erittäin kirjaimellisesti. Mutta myös siksi, että ohjeella ei ole mitään tekemistä kasvatuksen idean kanssa.

Jos kasvatuksen yhteydessä halutaan käyttää mekanistis-teknistä tuottaminen-sanaa, totean omana näkemyksenäni, että kasvatuksen tehtävänä on rakkauden tuottaminen. Lapset ovat tunnetusti ensimmäisessä uhmaiässään n. 2-3 vuoden iässä. Siinä iässään he oppivat ilmaisemaan omaa tahtoaan. Kasvatustehtävänä ja lapsen kehittymistehtävänä on kuitenkin myös sen oppiminen, että kaikkea tahtomaansa ei voi saada. Ja sen jälkeen on opittava myös, että vaikka jotain voikin saada, ei välttämättä tässä ja nyt, vaan mahdollisesti joskus myöhemmin. Pettymysten tuottamisen ajatus kuuluu siis 2-3-vuotiaiden pikkulasten kasvatukseen. Tosin silloinkaan niitä tuskin tarvitsee tuottamalla tuottaa, vaan lapsi saa oppimiskokemuksia pettymyksien muodossa varsin riittävästi muutenkin. Kunhan vanhemmat eivät suostu kaikkeen, mitä lapsi tahtoo. Mutta se tuskin on kenenkään kohdalla mahdollista. Tärkein vanhempien tehtävä lapsen tässä iässä on läsnäolo ja lohdutus pettymyksiä aiheuttavissa tilanteissa.

Noin 3-5-vuotiaasta lähtien vanhempien tärkein kasvatustehtävä on lapsen kasvatus arvokkaaseen ja hyvään. Tehtävä jatkuu tästä niin pitkään kuin lapsi, nuori tai nuori aikuinen on vanhempiensa kasvatusvaikuttamisen piirissä. Lapsen arvotajunta herää – tai se on herätettävissä ja myös kasvatusteoilla herätettävä – välittömästi uhmaikää seuraavana vaiheena eli noin 3-vuotiaasta alkaen. Kyky rakkauden vastaanottamiseen ja antamiseen perustaa kaiken muun arvoihin suuntautumisen. Arvokasvatuksessa on keskeisesti kyse siitä, että lapsi alkaa käyttää tahtoaan hyvän tahtomiseen ennemmin ja toimii myös sen mukaisesti. Tämä edellyttää hyvien ja huonojen tekojen seurausten oivaltamista eli tekojen ja niiden välisten vaikutusten välisen yhteyden vähittäistä ymmärtämistä yhä kirkkaammin. Kyse on myös siitä, että lapsi oppii erottamaan hyvän huonosta sekä alkaa kunnioittaa ja arvostaa kaikkea hyvää enemmän kuin huonoa. Mallin tähän antavat vanhemmat alkaen siitä, että kunnioittavat, rakastavat ja arvostavat lastaan ainutkertaisena ja ainutlaatuisena, arvokkaaseen ja hyvään kykenevänä persoonana. Siitä ne elämän eväät, elämäntaidot ja eettinen kyvykkyys sekä vastuullinen ihmisyys, alkavat rakentua.