Aihearkisto: Kasvattaja

Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Eettinen kyvykkyys, eettinen tahto, Eettisyys, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, ihmisten välinen kaltoinkohtelu, Ihmisyys, kaltoin kohtelija, kaltoinkohtelu, kaltoinkohtelun tyypit, Kasvattaja, Kasvatus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, kasvatusvastuu, kasvu, kriminalisoitu kaltoinkohtelu, lasten kaltoinkohtelu, luottamus, luottamussuhde, sijaisvanhempi, Toivo, vaikutusvalta, valta, Vanhemmat, vanhusten kaltoinkohtelu, vastuu, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Väkivalta

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Miten nuorten impulsiivista väkivaltaa voidaan ehkäistä?

Televisiotoimittaja soitti Hyvinkään joukkomurhien tiimoilla ja kysyi, eikö kyse ollutkin impulsiivisesta väkivallasta. Ensimmäinen ajatus oli, että en tiedä, koska en tunne tapahtumien yksityiskohtia enkä varsinkaan tiedä tekijästä juuri mitään. Pohdin kuitenkin, että mediassa olleiden tietojen perusteella voidaan päätellä, että jotain impulsiivisuuttakin tekoon vaikutti liittyvän. Mutta mikä on sen merkitys ja onko mielekästä kategorisoida, luokitella väkivallantekoja erilaisiin tekotyyppeihin? Mielestäni ei, koska väkivallanteko on sellaisenaan aina ainutkertainen tapahtuma, joka ei koskaan toistu samanlaisena. Sen tekijä on myös ainutlaatuinen ihminen eikä häntä voida verrata kehenkään toiseen. Kahta samanlaista väkivallantekijää, samoin kuin muitakaan tekoja tekevää ihmistä ei yksinkertaisesti ole. Psykologisointi ja patologisointi – puheet sairaudesta, hoidon tarpeesta yms. – typistävät ja epäinhimillistävät ihmispersoonan, jolloin häntä ei voida tai edes haluta nähdä sellaisena kuin mitä hän kaikessa ainutlaatuisuudessaan on. Vaikka jonkinlainen tietyn diagnoosin mukainen vakioitu hoito voi parhaimmillaan auttaa häntä paljonkin, paljon sellaista jää vaille huomiota, joka voisi auttaa häntä vielä paljon enemmän. Suomessa elinkautisestakin tuomiosta vapautuu joskus ja silloin on tärkeää, että hän on vankilassaoloaikanaan saanut jotain sellaisia eväitä elämäänsä, että hän voi elää ihmisarvoiseksi katsottavaa elämää. Näin sivistysvaltiossa ainakin kuuluisi ajatella.

Impulsiivisuus on suuri vahvuus ja voimavara. Se on käsittääkseni yksi luonteenominaisuus, temperamentin muoto, jota joillakin ihmisillä on enemmän kuin joillakin muilla. Se on myös hyvin tyypillinen nuoruusikään kuuluva ominaisuus, joka on tuttu kaikille, jotka ovat sen itse kokeneet tai nähneet sitä nuoria havainnoidessaan. Käytännössä se ilmenee suurina heilahteluina tunteista toisiin ja jopa ääripäästä toiseen. On kuitenkin suuri virhe, jos nuoren impulsiivisuutta pyritään hillitsemään tai tukahduttamaan. Juuri tähän kuitenkin erilaisilla mielialalääkkeillä ja kaikenlaisilla suuttumuksen tai ”vihan hallinnan” (”anger management”) paranemiseen tähtäävillä terapeuttisilla hoidoilla tai kurssituksilla pyritään. On täysin epäinhimillistä elämää, jollei ihmisellä ole oikeus tuntea ja kokea kaikenlaisia eteensä tulevia asioita niiden sävyjen, värien ym. vivahteiden mukaisella tavalla. Tai, jos ihminen turrutetaan niin, ettei hän kykene tarttumaan hetkeen tai ”poimimaan päivää” (latinankielisestä lentävästä lauseesta ”carpe diem”) eli käyttämään täysimääräisesti hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken tai elämänsä päivän. Itsehillintä, jota itsekin opetin pitkään nuorille, ei ole mikään tavoite. Se on sen sijaan elämisen este – ei ihminen voi elää täyttä elämää, jos hänen täytyy koko ajan yrittää hillitä itseään, estää jotain pelottavaa tai pahaa tulemasta esiin sisältään.

Impulsiivisella ihmisellä on parhaat mahdolliset edellytykset tarttua kaikkiin jokaisena päivänä hänelle tarjoutuviin mahdollisuuksiin ja ryhtyä täydellä tarmolla ponnistelemaan niiden täysimääräiseksi toteutumiseksi. Tunnetaitoja tarvitaan erityisesti siihen, että nuori erottaa tunteiden avulla arvokkaan ja arvottoman – sellaiset mahdollisuudet, joihin kannattaa tarttua ja sellaiset uhkat, joihin ei todellakaan kannata tarttua. Jotkut puhuvatkin tällaisten kehittyneiden tunteiden kohdalla arvotunteista tai yleisemmin omastatunnosta. Omatunto on mielenkiintoinen käsite., jonka merkitys voidaan tulkita monella tavalla. Tulkitsen itse sen tarkoittavan sen tuntoa, mikä on ominta ihmiselle – eli sen emotionaalista tuntemista, mikä on olemuksellista ihmiselle. Yhä useammat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihminen tahtoo synnynnäisesti tehdä hyvää muille ihmisille. Niin kutsuttu altruismi on siis synnynnäinen, ihmisen perusolemukseen kuuluva ominaisuus. Wikipedian yksinkertainen määritelmä altruismista on seuraava:

Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter ”toinen”) tarkoittaa epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.

Tästä voidaan johtaa ihmistyön aksioomaksi – perusoletukseksi, jonka paikkansapitävyys on ilmeinen – että jokainen ihminen on perusolemukseltaan hyvää tahtova ja siihen pyrkivä. Tämä olemus ei kuitenkaan todellistu käytännössä, jollei häntä auteta siinä. Ensimmäinen vaihe alkaa n. 3-5 vuoden iässä, jolloin vanhempien tärkein tehtävä on suunnata lapsensa sen hetkistä voimakasta impulsiivisuutta, tahtoa ja uhmaa suuntautumaan kohti jotain arvokasta, jotain, joka on enemmän hyvää kuin huonoa tai pahaa. Seuraava herkkyyskausi on esi- tai varhaismurrosiässä, jolloin nuori on jälleen impulsiivisimmillaan. Silloin on kaikkien häntä ympäröivien kasvattajien – ja muidenkin aikuisten omalla esimerkillään – ohjattava nuorta kohti hyvää, jopa kohti jotain sellaista, joka on hyvää myös jollekin muulle tai ehkäpä jopa meille kaikille yhteisesti.

Älkäämme siis luulko pystyvämme hillitsemään nuoressa kuvittelemaamme mystistä ”pahuutta”, vaan käyttäkäämme kaikki voimavaramme kannustaaksemme ja rohkaistaksemme nuoria ponnistelemaan elämässään kohti arvokasta ja hyvää. Kohti kaikkea sellaista, jota maailma meille kaikille yhdessä ja erikseen parhaimmillaan tarjoaa, kunhan vain tartumme niihin – impulsiivisesti tai vähemmän impulsiivisesti, mutta kuitenkin riittävän voimakkaalla tarmolla.

6 kommenttia

Kategoria(t): 3-5-vuotias, aksiooma, altruismi, anger management, Arvokas, arvokas ja hyvä, arvoton, arvotunteet, carpe diem, diagnoosi, elinkautinen tuomio, epäinhimillistäminen, esimurrosikä, herkkyyskausi, huono, Hyvä, ihmisarvoinen elämä, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, impulsiivinen väkivalta, impulsiivisuus, itsehillintä, kannustaa, Kasvattaja, kategorisointi, luonteenominaisuus, mahdollisuus, mielialalääke, nuoruusikä, Omatunto, paha, Pahuus, patologisointi, ponnistella, psykologisointi, rohkaista, sivistysvaltio, suuttumuksen hallinta, tahto, tarmo, tartu hetkeen, tekotyyppi, temperamentti, terapeuttinen hoito, uhka, uhma, vahvuus, vankilassaoloaika, varhaismurrosikä, väkivallan hoito, väkivallantekijä, väkivalta sairautena, vihan hallinta

Väärin ymmärretty kasvatus

Mitä on kasvatus? Kysymykseen on tietysti vaikeaa antaa yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta. Kasvatusfilosofina suhtaudun kysymykseen siten, että se on yhtä perustava kuin kysymykset ”mitä on ihminen” tai ”mitä arvot ovat”. Ne ovat yhtä kiistanalaisia ja kiihkeitäkin reaktioita herättäviä kuin kysymys kasvatuksen olemuksesta.

Mitä pitempään olen toiminut käytännön kasvatustoiminnassa nuorten parissa ja mitä enemmän olen kasvatusta myös filosofis-teoreettisesta näkökulmasta tutkinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että kasvatus voidaan kiteyttää yhteen sanaan. Määritelmäni on siten: Kasvatus on rakkautta.

Käytännön kasvatuksessa varhaislapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen voidaan tarvita paljon muunkinlaisia arkijärkeen perustuvia kasvatustekoja. Ne kaikki eivät kuitenkaan riitä lapsen ja nuoren ohjaamiseen hyvään elämään, jos rakkaus ei ole kasvatuksen perustana. Kun näin väitän, mitä tarkoitan rakkaudella? Kasvatus on aina tekoja, joten on kysyttävä: Millaisia ovat rakkaudellisuuteen perustuvat kasvatusteot?

Rakkaus on lempeyttä. Eräs toimittaja nimesi minut joskus kauan sitten olleessa lehtijutussa ”väkivallan lempeäksi viholliseksi”. Lempeys on siis jo pitkään ollut kasvatusajatteluni keskiössä. Lempeys on jotain muuta kuin ankaruus, kovuus ja tylyys tai kiivaus ja äkeys. Rakkaudellinen kasvatuskaan ei siten ole leimallisesti kontrollointia, kurinpitoa, rajojen asettamista ja rankaisemista. Se ei myöskään ole huutamista, komentamista ja käskemistä. Joskus saatetaan joitakin tämäntyyppisiäkin keinoja tarvita etenkin kotikasvatuksessa, ehkä ennen kaikkea vanhemman itsensä eikä niinkään lapsen parhaaksi. Mutta ne eivät voi olla ainoa tai edes pääasiallinen keino. Missään tapauksessa tuonkaltaiset keinot eivät ole riittäviä hyvään kasvatukseen eli lapsen tai nuoren kasvattamiseen hyvään.

Lempeys ei myöskään viittaa lempi-sanaan, jota käytetään erityisesti runoudessa kuvaamaan eroottissävyistä rakkautta ja arkikielessäkin aistillista rakkautta, lemmiskelyä tai rakastelua, ”lemmenleikkejä”. Tosin lempi-sanaa käytetään myös yhdyssanoissa kuvaamaan sitä, että jokin tai joku on erityisen rakas ja mieluisa. Mutta itsestään selvää on, että vanhempien rakkaudella lapsiinsa tai kasvatuksen ammattilaisten rakkaudellisella asennoitumisella lapseen tai nuoreen ei voida tarkoittaa mitään sellaista, joka viittaa erotiikkaan.

Lempeydellä viittaan hyväntahtoisuuteen, myötämielisyyteen ja ystävällisyyteen sekä rauhallisuuteen ja tyyneyteen. Mutta ennen kaikkea tarkoitan sillä sellaista rakkaudellista suhtautumista kasvavaan ihmiseen, jossa tahdotaan kasvavalle kaikkea mahdollista hyvää. Aristoteles toteaa: “Rakkaus [philein] on hyvinä pitämiemme asioiden toivomista toiselle juuri tuon toisen eikä itsemme vuoksi sekä toimimista voimiemme mukaan niiden toteutumiseksi käytännössä.” Kasvavan rakastaminen tässä mielessä on välittämistä hänen subjektiivisesti hyvästä elämästään, onnestaan tai hyvinvoinnistaan ja kasvavassa ilmenevän hyvän arvostamista vain ja ainoastaan hänen itsensä vuoksi. Tällaista rakkautta voidaan perustellusti pitää rakkauden korkeimpana muotona.

Viktor E. Frankl’in mukaan Max Scheler kuvaa rakkautta henkisenä liikkeenä kohti rakastetun ihmisen korkeinta mahdollista arvoa. Frankl tulkitsee tämän niin, että rakkaudessa emme näe ihmistä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. Aito rakkaus on siten ymmärrettävä laajasti toisen ihmisen henkisen persoonan, hänen todellisen olemuksensa ja arvojen luomien mahdollisuuksien näkemisenä. Tällainen rakkaus auttaa toista ihmistä todellistumaan kaikkien niiden arvojen mahdollisuuksien mukaisesti, joita rakkaudessa on tullut ja jotka ovat vain siinä voineet tulla näkyviksi. Rakkaudessa, jossa ihminen haluaa tulla kaikessa arvokkuudessaan sellaiseksi minä toinen hänet näkee, hänelle kehkeytyy edellytyksiä kohota olemassaolonsa mahdollisuuksien ääriin. Rakkauden avulla ihmiselle rakentuu perusta onnellisuudelle [eudaimonia], jolla tarkoitan kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä.

Puhun edellisessä kappaleessa tarkoituksellisesti ihmisestä, koska kuvaamani kaltainen rakkaus on sen korkein muoto myös kaikissa parisuhteissa sekä kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Kun Suomessakin hiljattain vieraillut Dalai-lama Tenzin Gyatso julkistaa, että ”todellinen uskontoni on lempeys”, viitannee hän juuri tämänkaltaisen rakkauden mahdollisuuksiin ratkaista maailman kaikki ihmisten keskinäiset ongelmat. Rakkauden taito on eittämättä vaikea, mutta kuten kaikkia muitakin taitoja, myyös rakkautta voi opetella ja oppia. Kyse on ennen kaikkea siitä, tahdommeko sitä riittävän voimakkaasti.

Rakkaus kasvatuksessa ei ole puhtaan vapaaehtoista, vaan se on ankara eettinen velvoite kaikille lasten vanhemmille ja työkseen lapsia ja nuoria kasvattaville ammattilaisille. Nuorten auttamis- ja kasvatustyössä toimivalle ammattilaiselle rakkauden etiikka tarkoittaa velvoitetta kasvatukselliseen rakkauteen siitä riippumatta hyväksyykö tai ymmärtääkö hän kasvatettavansa käyttäytymistä tai maailmankuvaa. Väkivaltaisesti käyttäytyvien ja muiden pahan tekijöiden parissa työskenneltäessä on haaste käytännössä suuri, muttei kuitenkaan mahdoton ainakaan ihanteena, jota kohti tulee kaikkensa ponnistellen pyrkiä. Ainoastaan tätä kautta syntyy perusteita ja aiheita (havaittavissa olevina kasvatustuloksina) arvostaa itseään hyvänä kasvattajana.

Ihmettelen kovasti, jos joku väittää, että ”pelkkä” rakkaus ei riitä mihinkään. Ainahan voi luetella, että sen lisäksi täytyy olla vastuuntuntoa, epäitsekkyyttä, empatiaa, lapsen näkökulman ja hänen hyvänsä huomioonottamista, lapsen kasvun ja kehityksen tukemista jne. Minulle nämä kaikki ja juuri nämä sisältyvät rakkauteen. Ne palautuvat (redusoituvat) kaikki siihen olematta itsessään mitään muuta kuin rakkauden ilmenemismuotoja kasvatuksessa.

Kasvatuksella on aina päämääränsä, jotta kyse olisi kasvatuksesta. Rakkaus on pyrkimystä tekoihin ja toimintaan, joka suuntautuu ihmisen ainutlaatuiseen olemukseen henkisenä ja eettisenä persoonana, hänen henkiseen ja eettiseen ytimeensä ja syvimpään sisimpäänsä. Kasvatus on siten rakkautta ja rakkaus on kasvatusta, toisen ihmisen henkisen ja eettisen kasvun tulemista.

(Aristotelesta, Frankl’ia ja Scheleriä koskevat viittaukset ovat peräisin omasta väitöskirjastani ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Eettinen kasvatus, Eettisyys, Henkiset kyvyt, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, Hyvinvointi, Kasvatettava, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatuspäämäärä, Kasvatusteko, Kasvava, Maailmankuva, Nuori, Onnellisuus, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaudellisuus, Rakkaus, Vanhemmat

Nuoruus on uusi kasvumahdollisuus

Murrosikä on kuin myrsky vesialtaassa. Merkityksettömistä asioista syntyy kuohuntaa, aaltojen törmäystä altaan laitoihin ja välillä niiden ryöpsähtämistä myös laitojen yli muiden silmille. Murrosikä onkin koko lapsuus- ja nuoruusiän kehityksen kuohuvin vaihe. Nuoren mieliala (tunnetilat) ja mielenkiinnon kohteet (arvostukset) vaihtelevat tiheästi samoin kuin ulkoinen käyttäytyminen. Kehitysvaiheeseen kuuluu, että kiistat vanhempien kanssa lisääntyvät. Tavanomaisia kiistojen aiheita ovat kotiintuloajat ja menemisen vapaus, taskurahojen määrä ja käyttö, ulkonäkö ja vaatetus jne. Niin kauan kuin nuoren ja vanhempien välit pysyvät läheisinä ajoittaisesta etääntymisestä huolimatta, on tilanne hyvä, koska vanhemmalla säilyy keskusteluyhteys ja vaikutusmahdollisuus nuoreen. Erittäin tulehtuneet välit tarkoittavat puolestaan, että kasvatussuhde on todennäköisesti katkennut lopullisesti tai ainakin sitä, että se tuskin korjaantuu ilman ulkopuolista apua.

Murrosiän myrskyt aiheutuvat käynnissä olevasta kiihkeästä kehitysvaiheesta. Nuoren kasvu ja kehitys ei etene kehityspsykologian oppien väittämällä tavalla jonkinlaisena kaavamaisena kehitysvaiheiden ketjuna, vaan täysin yksilöllisesti etenevänä tapahtumisena. Kasvutapahtuman rakennetta voidaankin kuvata vaikka punoutuvana verkkona tai eripituisista säikeistä muodostuvana köytenä. Uudet mielen ilmentymät suhteutuvat jo olemassa olevaan yksilölliseen kokemustaustaan. Tähän aiempaan kokemusperustaan suhteutuvasta mielellisestä aineksesta syntyy merkityssuhde, joka sijoittuu osaksi yksilöllistä maailmankuvaa. Maailmankuvasta karsiutuu myös pois sellaista aiemmin ymmärrettyä, jolle nuori antaa uuden merkityksen. Aivotutkijat – jotka puhuvat virheellisesti aivoista, vaikka tarkoittavat ihmisen tajuntaa – kuvaavat samaa uusien ratojen ja yhteyksien syntymisenä ja vanhojen karsiutumisena. Näin köysi tai verkko laajenee ja muuttaa muotoaan eli nuoren kuva itsestä ja maailmasta rikastuu ja uudistuu.

Nuoren käsitys itsestä ja maailmasta on edellä esitetyllä tavalla jatkuvassa muutoksessa. Nuori pohtii ainakin tiedostamattomalla tasolla kaiken aikaa, miten olla suhteissa omaan itseensä, miten olla suhteissa toisiin ja miten olla suhteissa yhteisöön, yhteiskuntaan ja maailmaan. Nuoren arvot, tunteet, asenteet ja toimintatavat vaihtelevat voimakkaasti laidasta laitaan ollen samalla hyvinkin ristiriitaisia. Näiden selkiyttäminen olisi tärkeää ihmissuhteiden kannalta eli toimeen tulemiseksi mahdollisimman hyvin sekä itsensä että ystävien, kavereiden ja aikuisten kanssa. Selkiyttäminen ei kuitenkaan onnistu yksin, vaan nuoren jäädessä yksin hänen maailmankuvansa pikemminkin taantuu. Vanhempien kunnioittava ja myötätuntoinen läheisyys on paras keino vähentää murrosiän eksistentiaalista tuskaa. Vanhemmilla on mahdollisuudet olla nuoren tukena mikäli keskusteluyhteys on säilynyt myrskyistä huolimatta.

Omien vanhempien ja oheiskasvattajina toimivien aikuisten tehtävänä on olla tarjolla nuorelle, mutta jättämällä tälle tilaa lähestyä. Aikuisen on oltava aktiivisen, mutta kunnioittavan utelias. Goethe puhui aikanaan ”havainnoivasta arvostelukyvystä”, jolla hän tarkoitti huolellista havainnointia, ”läheltä katsomista” ja olennaisen tavoittavaa ajattelua. Tämän – harjaantumisen kautta jokaisen opittavissa olevan – taidon avulla vanhempi pystyy arvioimaan nuorensa hyvinvointia ja osoittamaan tarvittaessa huolestumisensa nuorelle. Nuoreen on kuitenkin luotettava ja uskottava mahdollisimman pitkään hänen tekemistä virheistä huolimatta silloin kun ne ovat luonteeltaan vaarattomia. Ennen kaikkea on uskottava nuoren mahdollisuuksiin hyvään ja onnelliseen elämään niiden valintojen perusteella, joita hän tekee – tai niistä huolimatta. Suvaitsevaisuutta on se, että antaa nuoren tehdä myös omat virheensä. Kuitenkin nuori tarvitsee myös ohjausta hyvään, toteen ja kauniiseen sekä rakkauteen. Aikuisen tehtävänä on avata ikkuna maailmaan, sen näkemiseen, miten maailmassa on hyvää, pahaa ja pyhää. Ja aikuisen tehtävänä on ohjata nuori näkemään, että hyvä on pahaa voimakkaampaa ja kestävämpää ja että sen puolesta kannattaa ponnistella saadakseen voimaa elää.

Suomalaisten on vaikea lausua toisilleen ”kiitos”. Kiitos on kuitenkin paras kasvattaja. Turvan ja lohdutuksen lisäksi nuori tarvitsee aikuisen kiinnostusta ja innostusta nuoren tekemisistä. Varsinkin kun nuori on tehnyt jotain hyvää, on sen arvostaminen osoitettava selkeä kiitoksella. Tällä tavalla nuorta rohkaistaan ja kannustetaan parhaiten ponnistelemaan kohti hyvää jatkossakin.

Nuoruus on voimakkaan kasvun ja suurten muutosten aikaa. Nuoruus on myös mahdollisuus ankkuroitua lopullisesti suuntautumaan kohti hyvää, vaikka elämä olisi siihen asti ollut lähes millaista tahansa ajelehtimista peräsimettömällä laivalla aavalla ja myrskyisällä merellä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Hyvä elämä, Kasvattaja, Kasvatus, Kasvatussuhde, Maailmankuva, Nuori, Onnellisuus, Vanhemmat

Kasvatustaide ja kasvatustieteet

Kaikessa kasvatuksessa kasvattaja itse on tärkein kasvatus”välineensä”. Tästä syystä kasvattajan tärkein menetelmätieto on hänen itsetiedostuksensa. Voidaan perustellusti sanoa, että itsetiedostus on kasvatustaidon välttämätön ehto. Itsetiedostus on Lauri Rauhalan mukaan kaikkein perustavin ja tärkein henkisyyden tunnusmerkki. Henkisyys tarkoittaa tässä yhteydessä ihmisen tajunnan tietoista ja korkeampaa toimintatasoa merkityksineen (alempaa tasoa kutsutaan vastaavasti psyykkisyydeksi). Inhimillinen toiminta ja teot, joissa tietoisesti tavoitellaan jotain – esim. kasvatustoiminta ja -teot – on suunniteltava tajunnan henkisessä. Itsetiedostuksen avulla ihminen voi ymmärtää sekä omaa kehollista ja tajunnallista tapahtumistaan että kaikkea sitä, mitä kasvatustilanteessa ja kasvutapahtumassa kehkeytyy.

Kasvattajan itsekasvatus on siksi keskeisin keino rikastuttaa omaa kasvatusvälineistöään. Tämä ei sulje pois sitä, että tarvitaan myös erilaista kasvatustietoa. Tällaista perustavaa tietoa ovat mm. tieto kasvatuspäämääristä, kasvatusmenetelmistä ja kasvatustilanteesta. Nämä kaikki ovat aristoteelisessa mielessä kasvattajan käytännöllistä tietoa, joka ohjaa hänen kasvatustoimintaansa. Antiikin jälkeiselle tiedon kehitykselle on ollut ominaista, että tieto on irtaantunut ja vieraantunut käytännön toiminnasta erilaisiksi tieteiksi. Siinä yhteydessä on myös kasvatustiedon ja kasvatustieteiden suhde vääristynyt. Suurin vääristymä näyttää omien havaintojeni mukaan tapahtuneen siinä, että on tultu tiedottomiksi siitä, että tieto perustuu vain inhimilliseen tietoisuuteen ja on olemassa vain siinä. Siksi korostin edellä kasvattajan itsetiedostuksen merkitystä. Väitänkin, että vastauksia kasvatustietoon on turha etsiä kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian tai vastaavien pirstaloituneiden oppien parista, koska ne eivät tavoita inhimillisen toiminnan erityistä luonnetta ja sille ominaista tietoista, tarkoituksellista ja luovaa tapahtumista. Sosiologia ei edes yritä saada otetta yksittäisen ihmisen toiminnan luonteesta ja psykologia on sivuuttanut inhimillisen tapahtumisen erityisyyden verrattuna luonnontapahtumiseen ja sille tyypillisiin lainalaisuuksiin.

Tyhjentäviä vastauksia ihmisen arvoitukseen on ylimalkaan turha etsiä. Hyviä kysymyksiä voi sen sijaan löytää filosofian parista. Kysymykset kasvatuspäämääristä kuuluvat kasvatusfilosofian ja arvofilosofian alaan. Kasvatuksen kannalta täysin perustava kysymys on, mitkä ovat ihmisen oleelliset olemistavat ja mikä on niiden olemuksellinen luonne. Klassiselle kasvatusfilosofialle oli ominaista selvittää peruskäsitystä ihmisestä eli filosofista ihmiskäsitystä loogisena lähtökohtana kaikeille kasvatustiedolle. Kasvatuspsykologian yksinkertaistettuihin oppeihin uskottaessa on tämä keskeinen perusta unohtunut kokonaan. Kun kasvatuksen päämääräksi asetetaan kasvuvirikkeiden luominen kasvuun kohti ihanteellista ihmisyyttä, katkeaa yhteys kasvatustodellisuuteen, mikäli tätä ihmisen ihannetta hänen eri olemispuolien osalta ei ole lainkaan määritelty. (Ihmisen olemispuolia, kuten kehollisuus, psyykkis-henkinen tajunnallisuus ja situationaalisuus, on kasvatuksen kannalta tarkasteltu esim. omassa väitöskirjassani.)

Toinen kasvatuspäämäärän pohdintaan liittyvä taso on hyvin konkreettinen. Kasvattajan on tiedostettava, miten yleinen ihmisyys voi toteutua hänen kohtaamiensa lasten ja nuorten erityisten edellytysten pohjalta. Tämän tiedon kasvattaja voi saavuttaa vain välittömässä kanssakäymisessä kasvavien yksilöiden kanssa ja siinä tehtyjen omien havaintojensa avulla. Kyse on tällöin erilaisten käsitysten soveltamisesta omiin havaintoihin ja yleisten käsitysten tavoittamisesta havaituista ilmiöistä. Tämä edellyttää käytännössä karttuneen kokemuksen kehittämää tai kasvattajalla luonnostaan olevaa hyvää havainnointikykyä tosiasiallisesta tilanteesta.

Kasvatusmenetelmien odotetaan yleensä olevan ikään kuin apteekin hyllyltä löytyviä reseptilääkkeitä, joiden avulla voidaan pätevästi hoitaa jokainen tilanne. Filosofia auttaa kuitenkin ymmärtämään, että jokainen ihminen on ainutkertainen ja jokainen kasvatussuhde on ainutlaatuinen. Kasvatuksen menetelmätiedolla ei siten tarkoiteta vain jotain tempputietoa eikä myöskään pedagogiikkaa tai didaktiikkaa – kasvatusoppia tai opetusoppia – näiden sanojen ahtaassa merkityksessä. Menetelmiin kuuluvat siten kaikki ne kasvuvirikkeet, jotka ovat kasvattajan käytettävissä kussakin konkreettisessa, ainutlaatuisessa tilanteessa. Hänellä on oltava tietoa siitä, mitkä menetelmät ovat yleensä tehokkaita ja mitkä puolestaan tehottomia, mutta kasvattajan on muodostettava käytännön ratkaisut luovasti sen mukaisesti miten hän voi säädellä kasvuvirikkeitä konkreettisessa kasvatustilanteessa. Vaikka etukäteen laaditut ohjeelliset menetelmät ovat hyviä suunnitelmia kasvutapahtuman toteuttamiseksi, on niitä osattava soveltaa luovasti kunkin yksilöllisen kasvatustapahtuman mahdollistamalla tavalla. Valmiit toimintareseptit tekevät harvoin oikeutta kunkin tilanteen ainutlaatuisuudelle.

Kun kasvatuksen päämäärätieto kohdistuu kasvutapahtumalla tavoiteltavaan vaikutukseen, niin tieto kasvatustilanteesta kohdistuu senhetkiseen kasvatustodellisuuteen. Vallitsevassa tosiasiallisessa tilanteessa toimiminen edellyttää todellisuudessa tapahtuvan luovaa tajuamista. Tällaista todellisuuden välitöntä kokemista oleellisissa laaduissaan ja vivahteissaankin pohtii 1950-luvulta lähtien kehitetty toiminnan filosofia. Tämän filosofian juuret ovat Aristoteleen filosofiassa ja konkreettisesti se on kehittynyt Ludvig Wittgensteinin innoittamana vastaliikkeeksi käyttäytymistieteille. Toiminnan filosofian mukaan kasvatus pelkän tieteellisen tiedon varassa ilman todellisuuden tajua jää tyhjän päälle, siis vaille käytännön kohdetta, johon tietoa ei voidakaan soveltaa.

Toiminnan filosofiassa olennaisinta on kasvatuksen luovan luonteen ymmärtäminen. Tämä tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että kasvatuspäämäärän toteutumisen mahdollisuutta on arvioitava erikseen kussakin yksilöllisessä kasvatustilanteessa. Toisin sanoen tavoitteiden tasoa ja niiden toteutumisen vaatimaa aikaa on jatkuvasti mukailtava joustavasti. Tilanteen mukaisen kasvatuskeinon käyttäminen ja käyttäminen on luova teko, joka edellyttää toiminnallista mielikuvitusta. Tällainen kyky tarkoittaa, että kasvattaja pystyy tiedossaan olevista virikkeiden tarjoamisen mahdollisuuksien paljoudesta muodostamaan kuhunkin tilanteeseen sellaisen, joka sopii juuri siihen ainutlaatuiseen tilanteeseen.

Hyvää kasvattajuutta voidaan kaiken esittämäni perusteella pitää enemminkin kasvatustaiteellisena kykynä kuin kasvatustieteellisiin oppeihin perustuvana hankittuna tietämyksenä. Mitä enemmän kasvattajaksi kasvamisen intressi lähestyy todellista konkreettista kasvatustoimintaa ja sen elämänmakuisia käytännön tilanteita, sitä enemmän kyse on kasvuvirikkeiden luomisen taiteesta. Koska kasvatustieteiden eritasoisilla opiskelijoilla on hyvin praktinen tiedonintressi, kannattaisi tiedon hankintakin keskittää sellaisiin suuntiin, mistä käytännön kasvatustaitoon voi saada parhaat eväät maailman, elämän ja ihmisen ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen. Kun tavoitteena ei ole yleistävien lainalaisuuksien löytäminen, vaan ihmisten ainutlaatuisen toiminnan ymmärtäminen, ei liene muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa kuin ryhtyä perehtymään kasvatusfilosofiaan ja filosofiaan yleisemminkin.

(Olen käyttänyt bloggaukseni virikeaineistona Reijo Wileniuksen kirjaa Kasvatuksen ehdot – Kasvatusfilosofian luonnos.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Filosofia, Filosofinen ihmiskäsitys, Kasvattaja, Kasvatus, Kasvatusfilosofia, Kasvatusmenetelmä, Kasvatuspäämäärä, Kasvatustaide, Kasvatustiede, Kasvatustieto, Kasvatustilanne