Mitä on kasvatus? Kysymykseen on tietysti vaikeaa antaa yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta. Kasvatusfilosofina suhtaudun kysymykseen siten, että se on yhtä perustava kuin kysymykset ”mitä on ihminen” tai ”mitä arvot ovat”. Ne ovat yhtä kiistanalaisia ja kiihkeitäkin reaktioita herättäviä kuin kysymys kasvatuksen olemuksesta.
Mitä pitempään olen toiminut käytännön kasvatustoiminnassa nuorten parissa ja mitä enemmän olen kasvatusta myös filosofis-teoreettisesta näkökulmasta tutkinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että kasvatus voidaan kiteyttää yhteen sanaan. Määritelmäni on siten: Kasvatus on rakkautta.
Käytännön kasvatuksessa varhaislapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen voidaan tarvita paljon muunkinlaisia arkijärkeen perustuvia kasvatustekoja. Ne kaikki eivät kuitenkaan riitä lapsen ja nuoren ohjaamiseen hyvään elämään, jos rakkaus ei ole kasvatuksen perustana. Kun näin väitän, mitä tarkoitan rakkaudella? Kasvatus on aina tekoja, joten on kysyttävä: Millaisia ovat rakkaudellisuuteen perustuvat kasvatusteot?
Rakkaus on lempeyttä. Eräs toimittaja nimesi minut joskus kauan sitten olleessa lehtijutussa ”väkivallan lempeäksi viholliseksi”. Lempeys on siis jo pitkään ollut kasvatusajatteluni keskiössä. Lempeys on jotain muuta kuin ankaruus, kovuus ja tylyys tai kiivaus ja äkeys. Rakkaudellinen kasvatuskaan ei siten ole leimallisesti kontrollointia, kurinpitoa, rajojen asettamista ja rankaisemista. Se ei myöskään ole huutamista, komentamista ja käskemistä. Joskus saatetaan joitakin tämäntyyppisiäkin keinoja tarvita etenkin kotikasvatuksessa, ehkä ennen kaikkea vanhemman itsensä eikä niinkään lapsen parhaaksi. Mutta ne eivät voi olla ainoa tai edes pääasiallinen keino. Missään tapauksessa tuonkaltaiset keinot eivät ole riittäviä hyvään kasvatukseen eli lapsen tai nuoren kasvattamiseen hyvään.
Lempeys ei myöskään viittaa lempi-sanaan, jota käytetään erityisesti runoudessa kuvaamaan eroottissävyistä rakkautta ja arkikielessäkin aistillista rakkautta, lemmiskelyä tai rakastelua, ”lemmenleikkejä”. Tosin lempi-sanaa käytetään myös yhdyssanoissa kuvaamaan sitä, että jokin tai joku on erityisen rakas ja mieluisa. Mutta itsestään selvää on, että vanhempien rakkaudella lapsiinsa tai kasvatuksen ammattilaisten rakkaudellisella asennoitumisella lapseen tai nuoreen ei voida tarkoittaa mitään sellaista, joka viittaa erotiikkaan.
Lempeydellä viittaan hyväntahtoisuuteen, myötämielisyyteen ja ystävällisyyteen sekä rauhallisuuteen ja tyyneyteen. Mutta ennen kaikkea tarkoitan sillä sellaista rakkaudellista suhtautumista kasvavaan ihmiseen, jossa tahdotaan kasvavalle kaikkea mahdollista hyvää. Aristoteles toteaa: “Rakkaus [philein] on hyvinä pitämiemme asioiden toivomista toiselle juuri tuon toisen eikä itsemme vuoksi sekä toimimista voimiemme mukaan niiden toteutumiseksi käytännössä.” Kasvavan rakastaminen tässä mielessä on välittämistä hänen subjektiivisesti hyvästä elämästään, onnestaan tai hyvinvoinnistaan ja kasvavassa ilmenevän hyvän arvostamista vain ja ainoastaan hänen itsensä vuoksi. Tällaista rakkautta voidaan perustellusti pitää rakkauden korkeimpana muotona.
Viktor E. Frankl’in mukaan Max Scheler kuvaa rakkautta henkisenä liikkeenä kohti rakastetun ihmisen korkeinta mahdollista arvoa. Frankl tulkitsee tämän niin, että rakkaudessa emme näe ihmistä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. Aito rakkaus on siten ymmärrettävä laajasti toisen ihmisen henkisen persoonan, hänen todellisen olemuksensa ja arvojen luomien mahdollisuuksien näkemisenä. Tällainen rakkaus auttaa toista ihmistä todellistumaan kaikkien niiden arvojen mahdollisuuksien mukaisesti, joita rakkaudessa on tullut ja jotka ovat vain siinä voineet tulla näkyviksi. Rakkaudessa, jossa ihminen haluaa tulla kaikessa arvokkuudessaan sellaiseksi minä toinen hänet näkee, hänelle kehkeytyy edellytyksiä kohota olemassaolonsa mahdollisuuksien ääriin. Rakkauden avulla ihmiselle rakentuu perusta onnellisuudelle [eudaimonia], jolla tarkoitan kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä.
Puhun edellisessä kappaleessa tarkoituksellisesti ihmisestä, koska kuvaamani kaltainen rakkaus on sen korkein muoto myös kaikissa parisuhteissa sekä kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Kun Suomessakin hiljattain vieraillut Dalai-lama Tenzin Gyatso julkistaa, että ”todellinen uskontoni on lempeys”, viitannee hän juuri tämänkaltaisen rakkauden mahdollisuuksiin ratkaista maailman kaikki ihmisten keskinäiset ongelmat. Rakkauden taito on eittämättä vaikea, mutta kuten kaikkia muitakin taitoja, myyös rakkautta voi opetella ja oppia. Kyse on ennen kaikkea siitä, tahdommeko sitä riittävän voimakkaasti.
Rakkaus kasvatuksessa ei ole puhtaan vapaaehtoista, vaan se on ankara eettinen velvoite kaikille lasten vanhemmille ja työkseen lapsia ja nuoria kasvattaville ammattilaisille. Nuorten auttamis- ja kasvatustyössä toimivalle ammattilaiselle rakkauden etiikka tarkoittaa velvoitetta kasvatukselliseen rakkauteen siitä riippumatta hyväksyykö tai ymmärtääkö hän kasvatettavansa käyttäytymistä tai maailmankuvaa. Väkivaltaisesti käyttäytyvien ja muiden pahan tekijöiden parissa työskenneltäessä on haaste käytännössä suuri, muttei kuitenkaan mahdoton ainakaan ihanteena, jota kohti tulee kaikkensa ponnistellen pyrkiä. Ainoastaan tätä kautta syntyy perusteita ja aiheita (havaittavissa olevina kasvatustuloksina) arvostaa itseään hyvänä kasvattajana.
Ihmettelen kovasti, jos joku väittää, että ”pelkkä” rakkaus ei riitä mihinkään. Ainahan voi luetella, että sen lisäksi täytyy olla vastuuntuntoa, epäitsekkyyttä, empatiaa, lapsen näkökulman ja hänen hyvänsä huomioonottamista, lapsen kasvun ja kehityksen tukemista jne. Minulle nämä kaikki ja juuri nämä sisältyvät rakkauteen. Ne palautuvat (redusoituvat) kaikki siihen olematta itsessään mitään muuta kuin rakkauden ilmenemismuotoja kasvatuksessa.
Kasvatuksella on aina päämääränsä, jotta kyse olisi kasvatuksesta. Rakkaus on pyrkimystä tekoihin ja toimintaan, joka suuntautuu ihmisen ainutlaatuiseen olemukseen henkisenä ja eettisenä persoonana, hänen henkiseen ja eettiseen ytimeensä ja syvimpään sisimpäänsä. Kasvatus on siten rakkautta ja rakkaus on kasvatusta, toisen ihmisen henkisen ja eettisen kasvun tulemista.
(Aristotelesta, Frankl’ia ja Scheleriä koskevat viittaukset ovat peräisin omasta väitöskirjastani ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”.)
timopurjoatnfg 