Älä lamaannu peloistasi, nyt on aika toimia

Kiinasta liikkeelle lähtenyt koronavirustauti julistettiin 11. maaliskuuta pandemiaksi eli maailmanlaajuisesti levinneeksi epidemiaksi. Pandemia-sana tulee kreikan kielen sanoista pan ’kaikki’ ja demos ’ihmiset’. Koronavirus vaikuttaakin jo tavalla tai toisella kaikkiin maailman ihmisiin. Tauti on uusi ja entuudestaan tuntematon ja siksi se aiheuttaa ihmisissä monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kuten huolestuneisuutta ja pelkoja. Sairastumisen ja kuolemankin uhan koetaan leijuvan varjona päällämme – jotkut puhuvat ”mustasta joutsenesta” – koska kukaan ei vielä tiedä, miten poikkeava tauti mahdollisesti on tavanomaisiin tartuntatauteihin verrattuna.

On syytä tiedostaa, että Suomessa influenssaan kuolee joka vuosi arviolta 500–2 000 ihmistä, ja erityisesti riskiryhmiin kuuluvat ihmiset, kuten vanhukset ja ne, joilla on erilaisia perussairauksia (kuten krooninen sydän- tai keuhkosairaus, diabetes tai munuaisen vajaatoiminta), joutuvat muita herkemmin sairaalahoitoon. Toivottavasti koronaviruksenkaan osalta ei ylitetä näitä tavanomaisia määriä – vähättelemättä tietysti niitäkään ja niistä aiheutuvia monia traagisia seurauksia yhtään mitenkään.

Logoteorialle ja logoterapialle on todella tarvetta tällaisen yleismaailmallisen eksistentiaalisen kriisin ja ahdistuksen aikana ja myös sen jälkeen. Ihmisten kahtiajako on ollut selkeästi huomattavissa: jotkut ovat lamaantuneet ja käpertyneet pelokkaina kuoreensa, kun jotkut toiset ovat alkaneet toimia muiden ihmisten auttamiseksi – he ovat siis kokeneet tarkoituksen kutsuvan heitä ja löytäneet sisästään henkisen uhmavoimansa vahvistamaan heitä sen toteuttamisessa. Viktor Franklin nimeämän, ihmisessä piilevän erityisen henkisen kyvyn, henkisen uhmavoiman arvo ja merkitys korostuukin näinä aikoina ja sen löytäminen itsestä olisikin joillekin jopa elintärkeää. Kaikille muillekin henkisen uhmavoiman ilmeneminen vahvistaisi omaa kykyä selviytyä tämänhetkisestä kriisistä. Parhaimmillaan se auttaa ihmistä löytämään kaikesta tapahtuvasta – omasta tai ympärillä näkyvästä kärsimyksestä – huolimatta uusia sellaisia arvokkaita tarkoitusmahdollisuuksia, jotka kantavat jopa aiempaa parempaan tulevaisuuteen.  Siksi henkisen uhmavoiman etsimisen, löytämisen ja vahvistamisen pitäisi olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää myös nykyistä tavanomaisempina aikoina.

Omaan mahdolliseen sairastumiseenkin voi jo etukäteen asennoitua jopa tarkoitusmahdollisuutena sen sijaan, että näkisi sen pelkkänä uhkana varsinkin, jos ei ole vielä kovin vanha eikä omaa jotain nk. perussairautta. Tällöin voi ajatella, että parannuttuaan on saanut pysyvän immuniteetin ja voi huoletta liikkua kaikkien taudinkantajien tai tautia sairastavien parissa heitä tukemassa, auttamassa ja hoitamassa. Taudin sairastuminen parantaa siten mahdollisuuksia pitää huolta muista ja hoivata kärsiviä heidän vaikeassa ja joillekin myös hengenvaarallisessa elämäntilanteessaan.

Juuri nyt erityisesti riskiryhmiin kuuluvat vanhukset ja sairaat tarvitsevat toisten apua paljon enemmän kuin normaalioloissa (ihan kaupassa, apteekissa yms. käynneistä alkaen, psyykkis-henkisestä avusta puhumattakaan). ja tietysti kaikki muutkin heikoimmassa asemassa olevat, kuten täällä olevat ajelehtivat maahan muuttaneet (turvapaikanhakijat, paperittomat, kielteisen päätöksen saaneet jne.), työttömät, asunnottomat, köyhät, yksinäiset jne. Onneksi monet ihmiset ovat jo aktivoituneet, ja nimenomaan auttavaan ihmistyöhön kouluttautuneilla se kuuluu velvollisuuksiinkin – tai logoteoreettisesti ilmaisten vastuullisena olemiseen.

Ajassa on siis tarjolla poikkeuksellisen paljon tarkoitusmahdollisuuksia, joihin voi tarttua. Lähes jokaisella meistä on mahdollisuus valita, sulkeutuuko omaan sisäisyyteensä synkkien tunteiden ja ajatusten pariin murehtimaan, vai ryhtyykö johonkin, jonka kokee olevan sekä jollekin toiselle arvokasta ja merkityksellistä että omien vahvuuksieni perusteella itselle ominaista. Paljon erilaista arvokasta ja hyvää voimme tehdä myös etäältä.

Advertisement

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

Kaikkea ei voi antaa anteeksi

Ajaessani eilen illalla kotiin kuulin radio-ohjelman toimittajan sanovan, että on olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi. Joudun viimeaikaisten elämäni tapahtumien valossa olemaan samaa mieltä toimittajan kanssa, vaikka tähän saakka olenkin tahtonut nähdä anteeksiannon olevan aina mahdollista. Anteeksiannon periaate on ylevä ja jokaisen arvokkaaseen ja hyvään pyrkivän ihmisen tulisi pyrkiä siihen aina kun se suinkin on mahdollista. Silloinkin, kun ihminen kokee kärsineensä. Jotain täytyy kuitenkin tapahtua ennen kuin anteeksianto on mahdollista. Jonkinlainen tunne oikeudenmukaisuuden tapahtumisesta.

Niin kauan kuin epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi joutunutta ihmistä hallitsevat sen kaltaiset vihan ja koston sävyttämät ajatukset kuin ”saat vielä kärsiä”, hän ylläpitää samalla myös omaa kärsimystään. Pakonomaisista ja väkivaltaisista kostoajatuksista on syytä vapautua tavalla tai toisella, koska ne voivat pahentaa sitä psyykkistä vahinkoa, joka ihmiselle on jo epäoikeudenmukaisen kohtelun seurauksena tapahtunut. Pahimmillaan ihminen sairastuu psyykkisesti niin, ettei hän koskaan enää toivu ennalleen.

Epäoikeudenmukaisuutta ei pidä hyväksyä. Parhaimmillaan sen voi antaa tekijälle anteeksi, mutta unohtaa sitä ei voi eikä edes kannattaisi, vaikka voisi. ”Positiivinen kosto” on myönteinen tapa kanavoida oma vääryyden kokemuksensa johonkin arvokkaaseen ja hyvään. Tällöin omakohtaisesti koetusta epäoikeudenmukaisuudesta voi kehkeytyä jopa ihmistä aktivoiva ja voimaannuttava muutos. Ihminen voi suhtautua kokemaansa kutsuna ryhtyä vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja taistelemaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Sivistyneessä yhteiskunnassa olemme luovuttaneet koston oikeusjärjestelmälle eikä kenenkään kuulu ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Uhri voi kokea yhteiskunnallisen koston palauttavan kokemansa epäoikeudenmukaisuuden tasapainoon. Toisinaan hän ei kuitenkaan kykene tai tahdo kokea näin ja varsinkin silloin anteeksianto on vaikeaa. Sen sijaan, että uhri jatkaisi kostoajatuksiaan vaikka toivomalla väärintekijälle tapahtuvan jotain riittävän pahaa, on hänen oman toipumisensa takia syytä vapautua tällaisista ajatuksista – tarvittaessa terapiaan turvautumalla.

Oma kysymyksensä on, millainen yhteiskunnallisen ”koston” tulisi olla. Silmä silmästä ja hammas hampaasta vai tekijän velvoittamista korvaamaan pahat tekonsa tekemällä hyviä tekoja tulevaisuudessa joko alun perin vahingoittamalleen ihmiselle tai vaihtoehtoisesti joillekin muille ihmisille tai vaikkapa kaikille ihmisille yleisesti. Tällaisia vaihtoehtoja on pohdittukin liitettäväksi osaksi oikeusjärjestelmää, ja joitakin keinoja on otettu jo käyttöönkin. On selvää, että ne eivät sovellu kaikkiin rikoksiin, mutta osaan hyvinkin.

Mutta anteeksianto. Onko olemassa jokin raja, milloin se ei ole mahdollista. Uskon, että raja kulkee ihmisen sydämessä, kuten Aleksandr Solženitsyn on ilmaissut hyvyyden ja pahuuden rajasta. Joillekin ihmisille kaiken anteeksi antaminen on mahdollista. Jotkut toiset eivät anna anteeksi mitään kokemaansa vääryyttä. Jälkimmäisten osalta uskon, että he eivät pysty elämään onnellista elämää kieriskellessään kaiken aikaa kaunassa ja katkeruudessa.

Itseäni on aina ohjannut totuuden ja oikeudenmukaisuuden universaalit arvot. Kun näitä arvoja loukataan tietoisesti ja tahallaan, anteeksianto on vaikeaa. Mitä ilmeisempi tällainen loukkaus on, mitä suurempaa joukkoa viattomia ihmisiä se koskee ja mitä pitkävaikutteisempiä vahingoittavia vaikutuksia sillä on, sitä vaikeammaksi anteeksianto muodostuu. Sydämeni ei ole niin suuri, että voisin antaa anteeksi mitä vain. Tuskin koskaan. Mutta koska aion elää elämääni arvopitoisesti ja tarkoituksentäyteisesti, tulen aiempaakin aktiivisemmin keskittymään valheellisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen. Tai paremminkin totuudellisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolustamiseen.

Pettymysten ja vastoinkäymisten sietokykyä vai arvokasta ja tarkoituspitoista elämänsisältöä

Hannu Lauerma totesi Hyvinkään verilöylyn syistä tämän aamun Helsingin Sanomissa viisaasti: ”Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea tehdä yhtään mitään arvioita siitä, minkälaisesta teosta on loppujen lopuksi ollut kysymys.” Näin toteaa todellinen asiantuntija.

Sunnuntain Hesarissa poliisiylijohtaja Mikko Paatero toteaa, että nykyisten tietojen perusteella ei voi vielä arvioida, onko Hyvinkään tapauksella yhteyksiä esimerkiksi kouluampumisiin tai Norjan tragediaan. ”Pitäisi olla enemmän tietoja ampujan motiivista ja ajatusmaailmasta. Yleisesti voi sanoa, etteivät terveet ihmiset käyttäydy näin.” Tulkitsen tämän viittauksen terveyteen siten, että ampujan mieli on ollut ”jollakin tavalla järkkynyt” lainaten suoraan Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausumaa samassa lehdessä. Se, että joku ei ole täysin terve, ei mielestäni edellytä eikä oikeuta leimaamaan hänet suoraan vakavasti sairaaksi tai äärimmäiseksi poikkeusyksilöksi. Pikemminkin kyse on siitä, mihin Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg viittaa todetessaan, että Hyvinkään tapahtumat antavat jälleen kerran aihetta pohtia, miksi yhteiskunta tuottaa tällaista käyttäytymistä ja miksi näitä alkaa olla tällä frekvenssillä. Onko siis niin, että yhä useampi saattaa turvautua jopa tällaisiin keinoihin, kun ”elämä koetaan liian ahdistavana” Presidentti Niinistön sanoja jälleen lainatakseni.

Hesarin toimituspäällikkö Antero Mukka toteaa oman Näkökulma-kirjoituksensa (HS 27.5.) lopuksi: ”Surmaajakin olisi tarvinnut tosiystävän, joka olisi tehnyt kaikkensa estääkseen sen mitä nyt pääsi tapahtumaan.” Kaunis ajatus ja totta onkin, kuten Mukka toteaa, että ystävät ovat tarpeen meille kaikille. Elämämme ei voi kuitenkaan olla sen varassa, että joku toinen ihminen on kaiken aikaa vartioimassa, että emme tee jotain harkitsematonta. Kukaan ei voi jatkuvasti suojella meitä itseltämme. Sen sijaan sisällämme täytyy olla jokin kompassi, joka ohjaa meitä kohti sellaisia tekoja, jotka voidaan liittää vaikkapa yhteisvastuun käsitteeseen (ks. edellinen blogikirjoitukseni). Tätä kompassia olen itse tottunut kutsumaan omaksitunnoksi.

”Ääritekojen ehkäisy: Yksilön opittava elämään epäonnistumisten kanssa.” Otsikko on mtv3.fi -sivustolta. Uutinen perustuu MTV3:n Huomenta Suomessa haastateltujen asiantuntijoiden mielipiteisiin, joissa toistetaan, kuinka keskeistä on pärjätä epäonnistumisten, pettymysten ja vääryyksien kanssa. Vääryyksillä viitattaneen siihen, että yhä useampi ihminen kokee aiempaa herkemmin, että muut tekevät hänelle vääryyttä. Epäonnistumisista ja pettymyksistä MTV3 Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä pohtii: ”Miljoonat ihmiset joutuvat käsittelemään pettymyksiä, joista valtaosa selviää ja menee elämässä eteenpäin. Osa näistä ihmisistä päätyy itsemurhaan ja pieni osa tällaisiin ääritekoihin”. Kaikki tämä pitää paikkaansa. Ihmistä ei kuitenkaan voi opettaa elämään epäonnistumisten ja vastoinkäymisten kanssa, jollei hän näe itsellään olevan riittävän hyvää syytä elää. Jollei hän koe maailmaa mielekkääksi ja itseään merkitykselliseksi, ei tosiystäväkään voi ehkäistä hänen itsetuhoisia tai muiden tuhoamiseen johtavia tekoja. Paitsi jos tosiystävä on sellainen, jolle tämä epävarmuutta ja epäilyä elämässään kokeva ihminen saa olla arvokas.

Kyse on siis lopulta siitä, että saamme olla arvokas jollekin toiselle, jolloin elämällämme on merkitystä hänelle ja itselle. Saamme siis kokea itsemme arvokkaaksi sekä omissa että myös sen toisen silmissä – edellytyksenä tietysti on, että tämä toinen myös ilmaisee arvostavansa heidän ihmissuhdettaan, tosiystävyyttä. Sitä, että olemme joku jollekin toiselle oln tottunut kutsumaan kokemukseksi siitä, että elämällämme on jokin tarkoitus. Ääritekoja ei siten ehkäistä pelkällä psykologisoinnilla ja patologisoinnilla, vaan sillä, että rakennamme niin inhimillisen yhteiskunnan, että kaikki voivat kokea elämänsä arvokkaaksi ja tarkoituksentäyteiseksi. Kun ihmisellä on tällainen perusta elämällään, kestää hän minkälaiset epäonnistumiset ja pettymykset tahansa. Totta kai ne aiheuttavat usein kärsimystä ja hetkellistä epätoivoakin, mutta elämänsä arvon ja oman arvonsa muille tietävä ihminen ei turvaudu oman tai muiden elämän tuhoaviin ääritekoihin. Omallatunnolla tarkoitetaan Viktor Franklin filosofiassa juuri sitä kompassia, joka auttaa meitä muistamaan elämämme arvon ja meille laajalti tarjoutuvat tarkoitusmahdollisuudet.

Kun tiedämme, miksi elämme, kestämme elämän meille aiheuttamat kärsimykset. Jos opiskelumme keskeytyvät tai emme heti edes saa opiskelupaikkaa, joudumme yhtäkkiä työttömäksi tms., voimme keskittyä kaikkiin niihin muihin tarkoituksiin, joita elämällämme on. Voimme myös etsiä ja löytää uusia tarkoituksia, jos olemme liikaa eläneet vain yhdelle asialle. Työnteon ohessa ja ainakin jonkin aikaa vaikka sen tilalla voimme antautua vaikkapa vapaaehtoistyöhön. On monia eri tapoja olla mukana rakentamassa maailmasta kaikille parempaa paikka elää. Arvokkaampaa kuin rahan lahjoittaminen, on tehdä itse jotain konkreettista toisten ihmisten hyväksi. Viktor Frankl itse selvisi jopa keskitysleirien kauhuista (onnellisten sattumien lisäksi) sen avulla, että hän tiesi elämäntehtäväkseen ja sodan jälkeisen elämänsä tarkoitukseksi levittää eri puolille maailmaa ymmärrystä siitä, mikä tekee elämän arvokkaaksi ja tarkoituspitoiseksi.

En tiedä, mikä oli Hyvinkään verilöylyn syy ja tuskin mitään tyhjentyvää syytä tällekään teolle voidaan koskaan edes löytää. Jollain tavalla arvelen kuitenkin, että kyse on jostain sellaisesta, johon kysymys elämän tarkoituksesta liittyy. Jo väitöskirjassani määrittelin väkivallan perimmäisesti tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelmaksi. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään syytä poiketa tästä näkemyksestäni eli siitä, että kaikki väkivallanteot palautuvat loppuviimeksi näihin perimmäisiin syihin.

Japanissa kriisi on uhka ja mahdollisuus

Japanilainen sana kriisi muodostetaan kahdesta merkistä, joista toinen on uhka ja toinen mahdollisuus. Tämä kuvastanee syvällisemminkin japanilaisten suhtautumista kärsimyksiin, menetyksiin ja tuskaan. Japanilaisten suhtautumisesta oli hyvä Tapani Turkin essee tämän päivän Hesarissa. Turkki seuraa Sitrassa Itä-Aasian kehitystä ja hän on myös kirjoittanut kirjan Japanin muutoksesta. Joten hän tietänee, mistä puhuu.

Turkki toteaa, että lähes koko Japanin historia on rakentunut tuhon ja uudistumisen sykleistä, joita ovat rytmittäneet toisiaan seuraavat luonnonmullistukset. Katastrofien uhka ja niistä selviytyminen ovat osa japanilaisten kansallista psyykeä. Luonnononnettomuuksilla on ollut myös myyttinen tai mytologinen merkitys. Järistykset ja mullistukset kiteyttävät tai sysäävät liikkeelle yhteiskunnallisia murroksia.

Japanilaisten suhde luonnonilmiöihin on intuitiivinen ja eriytymätön. Kun me länsimaissa pyrimme hallitsemaan luontoa, japanilainen kokee olevansa osa luontoa ja mukana sen tapahtumissa. Luonnon ja sen rajuimpienkin ilmiöiden kanssa tulee osata elää antamatta kärsimyksissä periksi. On oltava stoalaisen tyyni ja immuuni ulkoa päin kohtaavien onnettomuuksien ja koettelemusten edessä. Japanilaisille se tarkoittaa pidättäytymistä itsekeskeisyydestä, kärsimyksen kokemista hiljaisuudessa, kieltäytymistä nostaa omaa itseä tai omaa ääntä esiin, jotta yhteinen ja kaikille tärkein päämäärä voitaisiin saavuttaa.

Ennen Tohokun suurta maanjäristystä nyky-Japanin suurimmat ongelmat ovat olleet visiottomuus, yhteiskunnallinen pysähtyneisyys, poliitikkojen rahoitusskandaalit, nuorison apaattisuus sekä tunne elämän merkityksettömyydestä ja tarkoituksettomuudesta. Tsunamin iskettyä esiin ovat nousseet japanilaisten psyyken tuhatvuotiset rakenteet. Kärsimysten kestämisen hyve ja kylien yhteisöllisyydestä nouseva kyky sosiaaliseen jakamiseen ja välittämiseen ovat tänään japanilaisten suurimmat voimat.

Ehkäpä aurinko nousee jälleen idästä, vaikka Japani vaikuttaakin tällä hetkellä lohduttomalta laskevan auringon maalta. Voisiko Japanista tulla peräti jonkinlainen suunnannäyttäjä koko maailmalle? Suunnannäyttäjä jostain muusta ja paremmasta kuin teknokraattisesta talouskasvun ihannoinnista ja byrokraattien johtamasta valtionhallinnosta. Toivon, että Tohokun maanjäristys sysää liikkeelle tsunamin (toteutuneena uhkana) lisäksi myös jonkinlaisen yhteiskunnan uuden kehitysvaiheen (tulevaisuuden mahdollisuutena). Tämä voisi olla jotain sellaista inhimillisyyttä ja arvorikasta yhteisöllisyyttä edistävää kansan liikehdintää, mikä loisi kaikille yhteiskunnan jäsenille edellytykset hyvään ja onnelliseen elämään. Ja jotain sellaista, josta voitaisiin ottaa mallia muuallakin.