Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Advertisement

Kakola ei opeta

Runsas vuosi sitten televisiossa alkoi tv-sarja Kakola, jossa pääosassa olivat rikoksiin syyllistyneet pojat. Nyt on alkamassa vastaava ohjelma, jossa pääosassa on kuusi tyttöä. Ennen tällaisia ohjelmia kutsuttiin arvostelevasti sosiaalipornoksi, nykyisin ihannoivaan sävyyn tosi-tv:ksi. Kakola-ohjelman eettisyys herätti mediassa jonkin verran keskustelua, johon myös itse osallistuin. Aluksi tohtoreiden Elina Pekkarinen ja Timo Harrikari mielipide Helsingin Sanomissa 6.11.2010.

Kakola-ohjelma rikkoo lapsen oikeuksien sopimusta

Yle TV2 on aloittanut ihmiskokeen panemalla kuusi rikoksiin syyllistynyttä alaikäistä poikaa Kakolan vankilaan kurinpalautuskouluun. Katsojat seuraavat, miten lapsia riisutaan, painostetaan ja puhutellaan.

Tuomariston jäsenet – vankilan johtaja, nuorisotyöntekijä ja psykologi – kertovat pojille, kuinka väärä heidän asenteensa on ja miten vastedes kannattaisi käyttäytyä.

Ohjelma on epäeettinen ja lapsia stigmatisoiva. On haitallista, että angloamerikkalaisista maista omaksuttua pelottelua sovelletaan lasten rikollisuuden hoidossa. Tutkimukset osoittavat aukottomasti, että vankilaympäristö on nuorille rikoksentekijöille vahingollinen. Heistä kahdeksan kymmenestä palaa vankilaan.

Suomessa alaikäiset lainrikkojat tulisi ohjata sosiaalihuollon asiakkaiksi, jossa työ perustuu aina lapsen edun periaatteelle. Lapsille ei ole rangaistuslaitoksia. Erityistä huolenpitoa antavien laitosten toiminta on tarkoin lailla säädeltyä. Suomalaisissa lastensuojelulaitoksissa julkinen rankaisu ja häpäisy kiellettiin vuosikymmeniä sitten.

Tutkimukset osoittavat, että sopeutumattomat nuoret tarvitsevat ensisijaisesti korjaavia kokemuksia, luottamuksellisia ihmissuhteita ja huolenpitoa; heillä on tavallisesti ollut monella tapaa vaurioittava lapsuus. Usein he ovat ajautuneet yhteisöjen ulkopuolelle.

Poikien stigmatisoituminen epäonnistuneiksi on pitkällä, ja siihen lyödään julkinen lisäleima. On vaara, että he hyväksyvät pysyvästi rikollisen identiteetin.

Ohjelmaformaatti rikkoo räikeästi lapsen oikeuksien sopimusta. Sen mukaan jokaisella lapsella, jonka väitetään syyllistyneen rikokseen, on oikeus tulla kohdelluksi tavalla, joka edistää ihmisarvoa ja arvokkuutta ja vahvistaa lapsen kunnioitusta muiden ihmisoikeuksia ja perusvapauksia kohtaan.

Lisäksi on pyrittävä edistämään lapsen yhteiskunnallista sopeutumista ja rakentavan roolin omaksumista yhteiskunnassa. Sopimuksessa edellytetään, että rikoksen tehneen lapsen yksityisyyttä kunnioitetaan täydellisesti. Kakola-ohjelma rikkoi sopimuksen jokaista mainittua kohtaa, joita yksityisoikeudelliset sopimukset eivät ohita.

Toivoa sopii, että julkisuuden mukanaan tuoma noste ehkäisee ohjelman muita kielteisiä vaikutuksia poikien hyvinvoinnille. Toive ei kuitenkaan riitä. Ohjelman esittäminen tulisi kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, kansallisen lapsilainsäädännön nojalla ja lisävahinkojen ehkäisemiseksi keskeyttää.

Elina Pekkarinen
valtiotieteiden tohtori
Timo Harrikari
yhteiskuntatieteiden tohtori
lastensuojelun asiantuntijoita
Helsingin hallinto-oikeus

Oma mielipidekirjoitukseni aiheesta oli Helsingin Sanomissa 15.11.2010.

Kakola-ohjelman tulokset nähdään vuosien kuluttua

Kakola-ohjelmasta käydyssä keskustelussa on ollut esillä erityisesti kaksi vastakkaisina nähtyä näkökulmaa, nuorten ihmisoikeudet ja heidän auttamisensa.

On itsestään selvää, että väkivallantekijöitä tulee auttaa. Avun saaminen on perustava ihmisoikeus. Sen sijaan ihmisten julkinen hyväksikäyttö on täysin epäeettistä. Julkisuuskynnyksen on oltava tavallistakin korkeampi, kun kyse on alaikäisestä tai vielä aktiivisimmassa identiteettinsä muodostumisvaiheessa olevasta nuoresta aikuisesta.

Niiden useiden tuhansien nuorten, joiden maailmankuvaan olen työni puitteissa tutustunut, eräs keskeinen tavoite on saada muiden suosiota. Jollei sitä muuten saada, hankitaan se kyseenalaisin keinoin. Siksi pidän mahdollisena, että ohjelmassa esiintyvät nuoret ovat suostuneet mukaan vahvistaakseen edelleen koviksen mainettaan ja siihen perustuvaa suosiotaan.

Olen myös varma siitä, että nuoret tulevat todistamaan ohjelman jälkeen, miten suuresti ohjelma on auttanut heitä. Jostain syystä nuoret toimivat usein näin, ehkä halutessaan miellyttää heitä auttaneita aikuisia. Totuus nuorten ohjelmaan osallistumisen motiiveista ja tuloksista paljastuu vasta vuosien kuluttua heidän aikuisuudessaan.

Toivon sydämestäni, että nuoret ovat mukana vilpittömin mielin ja että he saavat sellaista apua, joka tukee heidän hyvää elämäänsä. Vaikka kaikki menisi hyvin, en silti voi hyväksyä tällaista tapaa toimia heidän kanssaan.

Timo Purjo
nuorten väkivaltatyön ammattilainen
Non Fighting Generation ry

Uuttakaan Kakola-ohjelmaa ei voida pitää sen opettavaisempana kuin edellistäkään. Eikä yhtään sen vähempää epäeettisenä tai vähintäänkin eettisesti arveluttavana. Vankiloiden maailma on minulle sinänsä tuttu, koska ohjasin niissä kahdeksan vuotta elämäntaidollisia keskusteluryhmiä väkivaltarikoksista tuomituille nuorille vangeille. Ehkä siksi olen myös ollut kiinnostunut vankeinhoidon toiminnasta ja varsinkin siitä puolesta, jonka on tarkoitus opettaa jotain. Vankilakokemus ei sinänsä opeta juuri kenellekään mitään muuta kuin ulkopuolisuutta yhteiskunnasta, katkeruutta ja kostonhimoa. Vankilalla tai muillakaan rikosten seuraamuksilla pelottelu ei myöskään tee kenestäkään ihmisestä aiempaa parempaa. Kuten Pekkarinen ja Harrikari toteavat, on erilaiset rikoksista kiinni jääneiden nuorten kurinpalautusleirit ja vankiloissa toteutetut pelotteluistunnot kielletty USA:ssa siksi, että ne ovat vaikuttaneet sekä kielteisesti että vahingoittavasti kyseisiin nuoriin. Niiden tarkoitus on siis kääntynyt itseään vastaan.

Uuteen Kakola tv- ja radio-ohjelmaan on kytketty Kakola opettaa -nettisivusto, jossa on mukana – itseäni hieman hämmästyttäen ja mielestäni kaikilta huonoa harkintaa osoittaen – opetushallitus, Väestöliitto ja Suomen Vanhempainliitto. Parempi tietysti, että epäeettistä tuotosta yritetään paikata kuin että tällaista sivustoakaan ei olisi. Se ei kuitenkaan pyhitä itse ohjelmaa.

On oltava asiallisempia ja vähemmän kyseenalaisia keinoja herättää keskustelua nuorten ja muunkin ikäisten ihmisten väkivaltaisuudesta toisiaan kohtaan. Ja olemassa on todella paljon parempia menetelmiä ja käytäntöjä ohjata nuoria kohti nykyistä parempaa elämää. Elämäntaidollis-eettiset keskusteluryhmät nuorille on eräs vakiintunut toimintamuoto, jonka avulla tuhansia nuoria on yli vuosikymmenen ajan autettu kasvamaan kohti hyvää ja onnellista elämää.