Aihearkisto: Itsetuhoisuus

Kiusaaminen, kidutus, kuolema

En pidä sanasta kiusaaminen, koska se antaa liian helpon mahdollisuuden vähätellä ilmiön vakavuutta. Koulukiusaamisen sijaan olisi parempi puhua kouluväkivallasta ja kiusaamisen sijaan muutenkin henkisestä väkivallasta. Sen lievin muotokin, henkinen pahoinpitely, on jo vuodesta 1995 lähtien rinnastettu rikoslaissa fyysiseen pahoinpitelyyn. Rikoslain 21. luvun 5 §:ssä puhutaan teosta, jossa ruumiillista väkivaltaa tekemättä vahingoitetaan toisen terveyttä, aiheutetaan toiselle kipua tai saatetaan toinen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Lisäksi tällaisen teon yrittäminenkin on jo rangaistava teko.

Koska sanaa kiusaaminen edelleen käytetään, kutsun ilmiötä nyt sillä nimellä. Kaikenlaisista suurin taloudellisin panostuksia toteutetuista kiusaamisen vastaisista ohjelmista huolimatta emme näe kuin murto-osan asioista emmekä näkemästämmekään osaa tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Kuitenkin kiusaamisen kohteeksi joutuminen on eräs yleisimmistä nuorten itsemurhiin johtavista syistä. Samoin ainoa yhteinen tekijä eri maiden kouluampujilla – eli laajennetun itsemurhan tehneillä – on ollut kiusattuna olemisen kokemus.

Lapsuus ja nuoruus ovat erityisen herkkää aikaa muun muassa siksi, että sekä kehossa että tajunnassa tapahtuu nopeassa ajassa varsin suuria muutoksia, jotka ovat erittäin hämmentäviä. Nuori kuvittelee usein olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut, joiden samanlaista hämmennystä hän ei voi nähdä ulkoapäin. Itsessä tapahtuvien muutosten hyväksyminen on koetuksella ja nuori pohtii herkästi, hyväksytäänkö häntä enää ”erilaisuutensa” takia toisten joukkoon. Kaikki omat nuoren itsensä kokemat epätäydellisyydet pelottavat, kun nuori ei tiedosta, että me kaikki ihmiset olemme omalla ainutlaatuisella tavallamme epätäydellisiä ja toisaalta taasen aivan erityisen myönteisesti toisista erottuvia ainutlaatuisine ominaisuuksinemme, kykyinemme, taitoinemme jne. Toisin sanoen, jokaisessa on myös jotain erityisen hyvää.

Toisista erottautuminen – oli kyse sitten minkä laatuisesta määrätyn nuorten ryhmän itsellensä asettamasta normista poikkeamisesta tahansa – voi olla kohtalokasta, koska nuori voi joutua toisten silmätikuksi. Epäsuosioon joutuminen johtaa helposti kaveripiirin ulkopuolelle sulkemiseen ja samalla leimaamiseen vapaaksi riistaksi ja ”saaliseläimeksi” kaikenlaiselle kiusaamiselle. Tyttöjen kaverisuosioon liittyvät asemoinnit on kouluväkivallan arkipäiväinen muoto ja fyysinen väkivalta puolestaan yksi keskeisistä keinoista poikien suosion tavoittelussa tai suositun aseman ylläpidossa. Tämän päivän tasa-arvoistuneessa todellisuudessa sukupuolierot tällaiset perinteiset rajat eivät kuitenkaan näy enää selkeinä.

Jos kiusaamisen kohteena oleva nuori katsoo itseensä kohdistuneet teot harmittomaksi kiusoittelusta, joka ei hetkauta häntä suuntaan tai toiseen, asiaan voidaan myös aikuisten toimesta suhtautua harmittomana. Ehkä selkein tunnusmerkki on, kun nuori alkaa itsekin nauraa muiden mukana itsellensä ja nousee sillä tavalla asian yläpuolelle. Mitään ei voi kuitenkaan yleistää ja asia on hyvä tarkistaa. Sudenkuoppia kuitenkin on. Eräs tällainen on liian helppo tyytyminen nuoren vastaukseen: ”Kaikki on hyvin”. Vastaus on myös nuorelle helppo, mutta todellisuus on osoittanut, että nuori saattaa olla jopa suuressa itsemurhavaarassa näin todetessaan. Vastaus osoittaa siinä tapauksessa, että hän on jo luovuttanut. Hänestä tuntuu, että kaikki johtuu hänestä itsestään ja hän häpeää siksi itseään eikä näe enää mitään syytä jatkaa elämäänsä.

Edellä kuvatussa tapauksessa on kiusaaminen muuttunut selkeästi kidutukseksi, joka määritellään Wikipediassa seuraavasti: ”Kidutus on tahallista fyysisen tai henkisen kivun aiheuttamista, jonka tarkoituksena on uhrin rankaiseminen tai pelottelu, haluttujen tietojen tai tunnustuksen kiristäminen tai pelkästään kiduttajan viihdyttäminen. Kidutuksen perimmäinen tavoite on uhrin persoonan tuhoaminen.” Koska kidutuksen seurauksena voi olla uhrin psyykkinen vahingoittuminen eriasteiseksi ja eripituisiksi ajoiksi, psyykkinen sairastuminen tai äärimmillään itsemurha, olisi erittäin tärkeää, että myös nuoret tiedostaisivat toimintansa tämän laatuiset seuraukset mahdollisina ”viattoman läpän” lopputuloksina. Koska vastuuta ei kuitenkaan voida vierittää vanhemmille, koulun henkilökunnalle, muille nuorille tms., vaan tekijä vastaa tällaisista seuraamuksista sekä lain edessä (vrt. rikoslain kohta edellä) että omassatunnossaan, koko persoonassaan ja loppuelämänsä tulevaisuudessa.

Rehtori: ”Etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua. On aivan normaalia, että tuon ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään.”
Luokanvalvoja: ”Olenko väärässä, kun olen antanut itseni ymmärtää, että tämän koulun periaate on tasa-arvoisuus, eikä koulukiusaamista suvaita sen missään muodossa?”
Rehtori: ”Niin kyllä, totta kai, mutta en ole varma täyttääkö tämä tapaus koulukiusaamisen tunnusmerkit. Mitään fyysistä pahoinpitelyä ei ole tehty, ja jos puuttuisin jokaiseen ivahuutoon mitä käytävillä kuulee, joutuisin erottamaan kaikki oppilaat. Kuten sanoin jo aiemmin, sellainen on täysin normaalia käytöstä yläasteella.”

Ote on Henry Ahon lähiaikoina ilmestyvästä kirjasta Arvet – romaani kiusatuista. Kirjassa kerrotaan samassa koulussa olevan viiden nuoren tarinat. Kirja on kirjoitettu nuorten omasta elämismaailmasta ja kokemistavasta käsin. Voin lämpimästi suositella kirjaa sekä nuorten itsensä että kaikkien aikuisten luettavaksi sekä kouluissa oppitunneillakin käsiteltäväksi. Kirjan takakannesta selviää, että yksi nuorista tekee itsemurhan. ”Pieni piikittely” ei kasvattanutkaan kyseistä nuorta ja tehnyt häntä henkisesti vahvemmaksi. Nuori oppi kyllä tehokkaasti, että elämä ei ole helppoa. (Vanhemmanpuoleisen opettajan kommentteihin viitaten.) Hän oppi asian erittäin tehokkaasti – jopa niin täydellisesti, että hän käsitti, että elämän on liian vaikeaa elettäväksi.

Olisiko kyseinen koulu muuten voinut olla mainitsemaani valtakunnalliseen kiusaamisen vastaiseen ohjelmaan osallistunut koulu. Ennen tapahtunutta tragediaa rehtori voi ylpeänä raportoida arviointituloksena, että kiusaaminen oli vähentynyt koulussa, sitähän ei esiintynyt itse asiassa lainkaan. Vain kaikenlaista sellaista normaalia, joka ei täyttänyt kiusaamisen tunnusmerkkejä. Eihän mitään fyysistä pahoinpitelyäkään ollut tehty.

Kukahan muuten on senkin karhunpalveluksen kouluväkivallan ja yleensäkin väkivallan tiedostamiselle ja tunnistamiselle tehnyt, että hän on keksinyt käsitteen ”fyysinen kiusaaminen”. Sen varjolla voidaankin sivuuttaa kaikki muu ja rajoittua vain fyysisiin tekoihin, joista jää myös erilaisia fyysisiä jälkiä. Vaikka voidaanhan nekin kuitata vahingossa tapahtuneiksi viattoman nahistelun tuloksiksi…

Ehdotan, että jos sanaa kiusaaminen halutaan edelleen käyttää, se rajattaisiin vain tekoihin, joissa ei tehdä ruumiillista väkivaltaa (vrt. myös rikoslaki). Kiusaamista olisi sitten eriasteista riippuen sen vaikutuksista uhrin mielenterveydelle. Jos uhri joutuu (tai pääsee) turvautumaan kouluterveydenhoitajan, koulupsykologin, psykiatrin tms. apuun, kyseessä on jo hyvin vakava teko. Kaikenlainen kiduttamiseen viittaava olisi sitä jo sellaisenaan mahdollisista havaittavista seurauksista riippumatta. Toisen ajaminen itsemurhaan on mielestäni samalla tavalla henkirikos kuin fyysisin keinoinkin tehty henkirikos. Teon suunnitelmallisuudesta, kestosta ja raakuudesta riippuen joko kuolemantuottamus, surma, tappo tai murha.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ainutlaatuisuus, arviointitulos, Epätäydellisyys, Erilaisuus, fyysinen kiusaaminen, Fyysinen väkivalta, häpeä, Henkinen pahoinpitely, Henkinen väkivalta, henkirikos, Itsemurha, Itsetuhoisuus, ivahuuto, kaverisuosio, kidutus, kipu, kiristäminen, kiusaaminen, kiusoittelu, kouluampuja, koulukiusaaminen, koulun henkilökunta, koulupsykologi, kouluterveydenhoitaja, kouluväkivalta, kuolema, kuolemantuottamus, Laajennettu itsemurha, luokanvalvoja, mielenterveys, murha, nahistelu, Omatunto, pelko, pelottelu, persoonan tuhoaminen, psykiatri, psyykkinen sairastuminen, psyykkinen vahingoittuminen, Psyykkinen väkivalta, rankaiseminen, rehtori, rikoslaki 21 luku, ruumiillinen väkivalta, seuraamukset, sukupuoliero, surma, syyt elää, tappo, tasa-arvo, Uncategorized, Vanhemmat, vastuu, viaton läppä

Hulluja ampiaisia ja ihmisiä

Törmäsitkö erityisen ärhäkkään ampiaiseen? Tästä se johtuu
mtv.fi 4.8.2014

Ampiaiset tuntuvat olevan loppukesästä aggressiivisempia kuin alkukesästä. Tunne pitää paikkansa, sillä ampiaisten käytös muuttuu selvästi loppukesästä.

Käytöksen muutos johtuu siitä, että ampiaiset jäävät niin sanotusti työttömiksi.

– Kuningatar jättää pesänsä loppukesällä ja hakee talvehtimispaikan. Silloin työläiset menettävät elämänsä tarkoituksen, koska niillä ei ole enää toukkia hoidettavanaan. Sen vuoksi meillä on loppukesällä usein ongelmia ”hullujen” ampiaisten kanssa, kertoo hyönteistutkija Lena Huldén.

Oletko törmännyt erityisen ärhäkkiin ihmisiin? Ehkäpä hekin ovat kadottaneet elämänsä suunnan ja tarkoituksen. Tarkoituksettomuuden tunne, eksistentiaalinen tyhjiö, on tutkitusti keskeinen syy ihmisten väkivaltaisuudelle, itsetuhoisuudelle, ”hulluudelle” ja monille muille henkisille ja elämäntaidollisille ongelmille.

”Hulluus” -sana on lainattu tuosta ampiaisjutusta ja sana on kovin monimerkityksinen. Joko siihen sisältyy jokin kielteinen, vakaviin mielenterveyden häiriöihin viittaava leima, tai sitten sitä voidaan pitää jopa ”siunattuna” olotilana. Aapelin romaaniin perustuvan, Rauni Mollbergin ohjaaman Siunattu hulluus televisioelokuva päättyy kertojan loppusanoihin ja toteamukseen: ”Hyviä on vähän, pahoja vielä vähemmän, mutta meitä siunatusti hulluja on lukematon määrä.” Tulkitsen sen viittaavaan siihen, että kenelle tahansa, ja jopa ihmisten enemmistölle, tapahtuu kaikenlaisia sattumuksia ja lähes kaikki kokevat jossain vaiheessa elämästään jonkinasteisia mielenterveyden ongelmia. Vakavaksi tilanne muodostuu siinä vaiheessa, kun koko elämä alkaa vaikuttaa yhä enemmän ratkaisemattomalta ongelmavyyhdeltä.

Jokainen ihminen toimii joskus myös väkivaltaisesti toisia kohtaan, kun väkivaltaisuus käsitetään siten, että se sisältää kaikenlaisen henkisen kaltoinkohtelun eikä vain fyysisiä tekoja. Uskon, että suurinta osaa ihmisistä kohtaa jossain elämänsä tilanteessa myös jonkinlainen uskonpuute siihen, että onko tässä kaikessa todellakaan yhtään mitään mieltä. Siihen voi liittyä joko jonkinlainen ohikiitävä itsetuhoon liittyvä ajatuksen häivähdys tai sitten voimakkaampi ja pitemmälle viety itsensä tuhoamisen konkreettinen ajattelu tai ideointi.

Mitä monipuolisemmin oman elämänsä erilaisia merkityksen ja tarkoituksen lähteitä on pohtinut, sitä helpompi niitä on myös elämän eri hetkissä havaita. Aihepiiristä on myös tarjolla koulutusta sekä oman elämänsä tarkoitusten etsijöille että toisten ihmisten auttajille. Suomessa on tarkoituskeskeisen ihmistyön menetelmiä kehitetty ainakin vanhustyöhön (esim. Ikäinstituutti) että nuorten väkivaltaisuuden ja itsetuhoisuuden ehkäisytoimintaan (ainakin Non Fighting Generation ry – itsetuhoisuuden osalta yhdessä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa).

Linkki koulutuksiin: http://www.logoteoria.net/

Linkki mielenkiintoiselta vaikuttavaan hulluutta kautta aikojen käsittelevään kirjaan: http://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/

Jätä kommentti

Kategoria(t): aggressiivisuus, ampiaiset, ärhäkkä, ärhäkkyys, eksistentiaalinen tyhjiö, elämän merkitys, Elämän tarkoitukset, Elämän tarkoitus, elämäntaidollinen ongelma, Elämäntaidollisuus, henkinen kaltoinkohtelu, henkinen ongelma, Henkinen väkivalta, hullu, hulluus, itsetuho, itsetuhoisuuden ehkäisy, Itsetuhoisuus, kaltoinkohtelu, mielenterveyden häiriöt, mielenterveyden ongelma, siunattu hulluus, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, uskonpuute, vanhustyö, väkivallan ehkäisy, väkivaltaisuus

Pettymysten ja vastoinkäymisten sietokykyä vai arvokasta ja tarkoituspitoista elämänsisältöä

Hannu Lauerma totesi Hyvinkään verilöylyn syistä tämän aamun Helsingin Sanomissa viisaasti: ”Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea tehdä yhtään mitään arvioita siitä, minkälaisesta teosta on loppujen lopuksi ollut kysymys.” Näin toteaa todellinen asiantuntija.

Sunnuntain Hesarissa poliisiylijohtaja Mikko Paatero toteaa, että nykyisten tietojen perusteella ei voi vielä arvioida, onko Hyvinkään tapauksella yhteyksiä esimerkiksi kouluampumisiin tai Norjan tragediaan. ”Pitäisi olla enemmän tietoja ampujan motiivista ja ajatusmaailmasta. Yleisesti voi sanoa, etteivät terveet ihmiset käyttäydy näin.” Tulkitsen tämän viittauksen terveyteen siten, että ampujan mieli on ollut ”jollakin tavalla järkkynyt” lainaten suoraan Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausumaa samassa lehdessä. Se, että joku ei ole täysin terve, ei mielestäni edellytä eikä oikeuta leimaamaan hänet suoraan vakavasti sairaaksi tai äärimmäiseksi poikkeusyksilöksi. Pikemminkin kyse on siitä, mihin Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg viittaa todetessaan, että Hyvinkään tapahtumat antavat jälleen kerran aihetta pohtia, miksi yhteiskunta tuottaa tällaista käyttäytymistä ja miksi näitä alkaa olla tällä frekvenssillä. Onko siis niin, että yhä useampi saattaa turvautua jopa tällaisiin keinoihin, kun ”elämä koetaan liian ahdistavana” Presidentti Niinistön sanoja jälleen lainatakseni.

Hesarin toimituspäällikkö Antero Mukka toteaa oman Näkökulma-kirjoituksensa (HS 27.5.) lopuksi: ”Surmaajakin olisi tarvinnut tosiystävän, joka olisi tehnyt kaikkensa estääkseen sen mitä nyt pääsi tapahtumaan.” Kaunis ajatus ja totta onkin, kuten Mukka toteaa, että ystävät ovat tarpeen meille kaikille. Elämämme ei voi kuitenkaan olla sen varassa, että joku toinen ihminen on kaiken aikaa vartioimassa, että emme tee jotain harkitsematonta. Kukaan ei voi jatkuvasti suojella meitä itseltämme. Sen sijaan sisällämme täytyy olla jokin kompassi, joka ohjaa meitä kohti sellaisia tekoja, jotka voidaan liittää vaikkapa yhteisvastuun käsitteeseen (ks. edellinen blogikirjoitukseni). Tätä kompassia olen itse tottunut kutsumaan omaksitunnoksi.

”Ääritekojen ehkäisy: Yksilön opittava elämään epäonnistumisten kanssa.” Otsikko on mtv3.fi -sivustolta. Uutinen perustuu MTV3:n Huomenta Suomessa haastateltujen asiantuntijoiden mielipiteisiin, joissa toistetaan, kuinka keskeistä on pärjätä epäonnistumisten, pettymysten ja vääryyksien kanssa. Vääryyksillä viitattaneen siihen, että yhä useampi ihminen kokee aiempaa herkemmin, että muut tekevät hänelle vääryyttä. Epäonnistumisista ja pettymyksistä MTV3 Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä pohtii: ”Miljoonat ihmiset joutuvat käsittelemään pettymyksiä, joista valtaosa selviää ja menee elämässä eteenpäin. Osa näistä ihmisistä päätyy itsemurhaan ja pieni osa tällaisiin ääritekoihin”. Kaikki tämä pitää paikkaansa. Ihmistä ei kuitenkaan voi opettaa elämään epäonnistumisten ja vastoinkäymisten kanssa, jollei hän näe itsellään olevan riittävän hyvää syytä elää. Jollei hän koe maailmaa mielekkääksi ja itseään merkitykselliseksi, ei tosiystäväkään voi ehkäistä hänen itsetuhoisia tai muiden tuhoamiseen johtavia tekoja. Paitsi jos tosiystävä on sellainen, jolle tämä epävarmuutta ja epäilyä elämässään kokeva ihminen saa olla arvokas.

Kyse on siis lopulta siitä, että saamme olla arvokas jollekin toiselle, jolloin elämällämme on merkitystä hänelle ja itselle. Saamme siis kokea itsemme arvokkaaksi sekä omissa että myös sen toisen silmissä – edellytyksenä tietysti on, että tämä toinen myös ilmaisee arvostavansa heidän ihmissuhdettaan, tosiystävyyttä. Sitä, että olemme joku jollekin toiselle oln tottunut kutsumaan kokemukseksi siitä, että elämällämme on jokin tarkoitus. Ääritekoja ei siten ehkäistä pelkällä psykologisoinnilla ja patologisoinnilla, vaan sillä, että rakennamme niin inhimillisen yhteiskunnan, että kaikki voivat kokea elämänsä arvokkaaksi ja tarkoituksentäyteiseksi. Kun ihmisellä on tällainen perusta elämällään, kestää hän minkälaiset epäonnistumiset ja pettymykset tahansa. Totta kai ne aiheuttavat usein kärsimystä ja hetkellistä epätoivoakin, mutta elämänsä arvon ja oman arvonsa muille tietävä ihminen ei turvaudu oman tai muiden elämän tuhoaviin ääritekoihin. Omallatunnolla tarkoitetaan Viktor Franklin filosofiassa juuri sitä kompassia, joka auttaa meitä muistamaan elämämme arvon ja meille laajalti tarjoutuvat tarkoitusmahdollisuudet.

Kun tiedämme, miksi elämme, kestämme elämän meille aiheuttamat kärsimykset. Jos opiskelumme keskeytyvät tai emme heti edes saa opiskelupaikkaa, joudumme yhtäkkiä työttömäksi tms., voimme keskittyä kaikkiin niihin muihin tarkoituksiin, joita elämällämme on. Voimme myös etsiä ja löytää uusia tarkoituksia, jos olemme liikaa eläneet vain yhdelle asialle. Työnteon ohessa ja ainakin jonkin aikaa vaikka sen tilalla voimme antautua vaikkapa vapaaehtoistyöhön. On monia eri tapoja olla mukana rakentamassa maailmasta kaikille parempaa paikka elää. Arvokkaampaa kuin rahan lahjoittaminen, on tehdä itse jotain konkreettista toisten ihmisten hyväksi. Viktor Frankl itse selvisi jopa keskitysleirien kauhuista (onnellisten sattumien lisäksi) sen avulla, että hän tiesi elämäntehtäväkseen ja sodan jälkeisen elämänsä tarkoitukseksi levittää eri puolille maailmaa ymmärrystä siitä, mikä tekee elämän arvokkaaksi ja tarkoituspitoiseksi.

En tiedä, mikä oli Hyvinkään verilöylyn syy ja tuskin mitään tyhjentyvää syytä tällekään teolle voidaan koskaan edes löytää. Jollain tavalla arvelen kuitenkin, että kyse on jostain sellaisesta, johon kysymys elämän tarkoituksesta liittyy. Jo väitöskirjassani määrittelin väkivallan perimmäisesti tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelmaksi. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään syytä poiketa tästä näkemyksestäni eli siitä, että kaikki väkivallanteot palautuvat loppuviimeksi näihin perimmäisiin syihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, Arvo, Arvokas, Arvostus, asiantuntija, ääriteko, elämän arvo, Elämän tarkoitus, elämäntehtävä, epäily, epäonnistuminen, epätoivo, epävarmuus, inhimillinen yhteiskunta, Inhimillisyys, Itsemurha, itsetuhoinen, Itsetuhoisuus, järkkynyt mieli, Kärsimys, keskitysleiri, kompassi, Merkityksellinen, merkityksellisyys, mielekkyys, oma arvo, Omatunto, opiskelupaikka, opiskelut keskeytyvät, patologisointi, Pettymys, poikkeusyksilö, psykologisointi, rahan lahjoittaminen, Rakkaudettomuus, tarkoituksentäyteinen, Tarkoituksettomuus, tarkoitus, tarkoitusmahdollisuudet, terve ihminen, terveys, tosiystävä, tuhoaminen, työnteko, työtön, työttömyys, vakavasti sairas, vapaaehtoistyö, vastoinkäymiset, vääryys, väkivallanteko, Yhteisvastuu

Nuorten masentuneisuus on elämän tarkoituksettomuuden ongelma

(Alla oleva on teksti on samansisältöinen kuin kirjoittamani ja julkisuuteen juuri lähetetty tiedote.)

Nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry (NFG) on toteuttanut Internetissä nuorten pahoinvointia ja voimavaroja kartoittavan kyselyn. Kysely on vain pieni osa hankekokonaisuutta, jossa on tutkittu nuorten itseensä kohdistaman väkivallan ja elämän tarkoituksettomaksi kokemisen välistä yhteyttä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella vuoden 2011 alussa alkaneessa hankkeessa NFG:n kumppanina on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kysely suunnattiin teini-ikäisille nuorille. Siihen vastasi 157 nuorta, joista suurin osa oli 13–17-vuotiaita. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli tyttöjä. Vastaajia oli kaikkialta Suomesta, pääkaupunkiseutu ja Tampere olivat kuitenkin vahvimmin edustettuina. Kyselyn tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, vaikka se ei täytä tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Kysely vahvistaa muun tutkimuksen osoittamaa selkeää yhteyttä masentuneisuuden ja tarkoituksettomuuden tunteen välillä. Yleisesti tunnettua on, että itsetuhoisuuden sekä masennuksen, ahdistuksen ja alakulon kokemisen välillä on tilastollinen riippuvuus. Nuorten kyselyvastaukset todensivat selkeästi myös sen, että mitä tarkoituksellisemmaksi nuori kokee elämänsä, sitä vähemmän hän on kokenut masennusta, ahdistusta tai alakuloa viime aikoina. Voimakkain negatiivinen riippuvuus ilmeni elämän tarkoitukselliseksi kokemisen ja masennuksen välillä. Nuorten yleistyneessä masentuneisuuden kokemuksessa ei siten ole kyse mielenterveysongelmasta, vaan elämän tarkoituksettomuuteen liittyvästä ongelmasta.

Vastaajista 25 % oli kokenut itsensä viime aikoina melko usein tai usein joko ahdistuneeksi tai masentuneeksi ja 30 % oli kokenut olonsa alakuloiseksi. 7 % vastaajista oli myös pyrkinyt vahingoittamaan tai vahingoittanut itseään viime aikoina. Vastaajista 1/5 oli ainakin joskus pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Lähes kaikki näin vastanneista oli tyttöjä. Viiltely oli odotetusti yleisin vahingoittamiskeino, mutta lähes yhtä yleiseksi osoittautui jatkuva tahallinen syöminen joko liikaa, liian vähän tai epäterveellisesti. Lähes puolella itseään vahingoittaneista nämä molemmat tavat esiintyivät samanaikaisesti.

Varsin hälyttävää oli, että 45 % vastanneista oli ainakin joskus tuntenut, että olisi parempi, jos hän olisi kuollut ja jopa puolet kaikista nuorista oli ajatellut omaa itsemurhaa. 27 % kaikista nuorista oli myös konkreettisesti suunnitellut itsemurhan tekemisen keinoja ja 6 % oli yrittänyt itsemurhaa, jotkut heistä jopa usean kerran.

Kaikista vastanneista 72 % koki elämänsä mielekkääksi tai melko mielekkääksi. Kuitenkin noin joka kuudes nuori koki, että hänen tulevaisuutensa näytti synkältä tai että hänen elämässään ei ole mitään hyviä tai arvokkaita asioita, joiden eteen hän olisi valmis ponnistelemaan tai näkemään vaivaa. Jopa neljäsosa nuorista koki itsensä huonoksi tai arvottomaksi ja sama määrä koki, että hän ei ole tärkeä tai arvokas kenellekään toiselle ihmiselle. Lukuja voidaan pitää suurina – ja jopa hälyttävinä.

Kukaan vastanneista ei vastannut, ettei hänen elämässään ollut mitään hänelle itselleen tärkeitä tai hyödyllisiä asioita. Se ei kuitenkaan takaa sitä, että kaikki nuoret kokisivat elämänsä mielekkääksi. Kun nuoren tulevaisuus on näköalatonta eikä hän kykene näkemään mitään ponnistelemisen tai vaivannäön arvoiseksi, kokee hän sekä itsensä että elämänsä huonoksi ja arvottomaksi. Tällainen nuori kokee, että hänen elämällään ei ole mitään väliä kenellekään eikä elämässä millään muutenkaan ole mitään väliä. Toisin sanoen nuoren elämästä puuttuu tarkoitus.

Kyselystä voidaan päätellä, että nuoret eivät tarvitse lisää mielenterveyspalveluja, vaan enemmän mahdollisuuksia keskustella elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Eksistentiaalisten kysymysten, kuten elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen, voimistuu murrosiässä. Ihmisen olemassaolon ongelmallisuus paljastuu yhtäkkiä nuorelle, joka kamppailee monella muullakin tavoin henkisesti kypsymisprosessissaan. Kaikessa jyrkkyydessään voi kysymys elämän tarkoituksesta jopa musertaa nuoren kokonaan. Parasta ennakoivaa lasten ja nuorten hyvinvointia tukevaa työtä olisikin tarjota heille mahdollisimman laajasti tilaisuuksia pohtia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Arvokasvatuksella, johon sisältyy elämän arvon ja mielekkyyden sekä oman arvon ja merkityksellisyyden pohdinta, voitaisiin ehkäistä mielenterveysongelmia ennen kuin niitä on edes orastavana alkanut ilmetä. Kuten tunnettua, tärkeimmät arvokasvattajat ovat lasten ja nuorten omat vanhemmat.

4 kommenttia

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alakulo, alakuloisuus, Arvokas, Arvokasvatus, arvoton, arvottomuus, eksistentiaaliset kysymykset, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, Itsemurha, Itsetuhoisuus, kypsymisprosessi, kysely, lasten hyvinvointi, masennus, masentuneisuus, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielekkyys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, Murrosikä, näköalattomuus, NFG, Non Fighting Generation, Nuorisokasvatus, nuorten hyvinvointi, nuorten voimavarat, olemassaolon ongelmallisuus, pahoinvointi, syöminen, Tarkoituksellisuus, Tarkoituksettomuus, Vanhemmat, Väkivalta, viiltely

Viha tuhoaa ihmisen

Viha on krooninen sairaus, joka vaatii psykiatrista hoitoa. Tähän johtopäätökseen voidaan päätyä Tampereen yliopiston psykologian professori Martti Tuomiston haastattelun perusteella, jonka luin Aikalainen-lehdestä. Haastattelussa käsiteltiin Tuomiston yhdessä Lauri Parkkisen kanssa julkaisemaa kirjaa Lauri Parkkinen ja Martti T. Tuomisto: Viha, vihaisuus, hyvinvointi ja terveys: Vihaisuuden merkitys, arviointi, diagnostiikka ja hoito. Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos 2011.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että viha on krooninen tila, jota ei pidä sekoittaa suuttumuksen tunteeseen tai lyhyen ajan kestävään vihastumiseen. Viha estää ihmistä pääsemään yhteyteen koko siihen tunnekirjoon, jonka ihminen voi laajimmillaan kokea. Lopulta viha estää kokonaan kokemasta tunteita, ihmisestä tulee tunnetaidoton tai jopa tunnekuollut. Samoin käy arvojen. Vihan vallassa oleva ihminen ei näe itsessään eikä maailmassa kaikkea sitä hyvää ja arvokasta, joka meissä kaikissa on. Sen sijaan hänen arvomaailmansa kapeutuu yksipuoliseksi ja vääristyy negatiiviseksi.

Tuomiston mukaan viha on yhtä yleinen ongelma kuin masennus ja ahdistus, mutta sitä ei ole tutkittu läheskään niin paljon eikä varsinkaan hoidettu asianmukaisesti. Suomessakin käytetään hyvin usein täysin käsittämätöntä ja harhaanjohtavaa sanaparia ”positiivinen viha”, jota jonkun mukaan tulisi jopa rakastaa. Vihassa ei ole mitään positiivista tai rakastettavaa, vaan päinvastoin se tuhoaa ihmisen kyvyn kokea asioita myönteisesti sekä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Viha on krooninen pitkäaikaissairaus, joka altistaa psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi erilaisiin fyysisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin. Tuomistoa lainaten, viha on myrkyllisin sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvä emootio. Viha voi siis pahimmillaan johtaa sydäninfarktiin ja jopa tappaa siihen sairastuneen ihmisen. Tommy Hellsten puhui aikanaan ihmisen sairastumisesta vahvuuteen ja samalla tavalla voidaan siis perustellusti puhua ihmisen sairastumisesta vihaan. Molemmat vaativat asianmukaista pitkäaikaista psykoterapeuttista hoitoa. Psykoterapeuttien koulutuksessa on vihan hoito otettukin erityishuomion kohteeksi. Viha on Tuomiston mukaan valittu kohteeksi sen takia, että se antaa monipuolisemman kuvan ihmisen ongelmatiikasta kuin se, että sitä hoidettaisiin vain masennuksena, ahdistuksena tai muuna diagnosoituna mielenterveyshäiriönä.

Toistan siis vielä, että vihaa ei pidä rinnastaa suuttumukseen tai ”vihastumiseen”, joka on huono sana, koska se voi johtaa sekaannuksiin. Aggression ja suuttumuksen tunne ovat välttämättömiä voimia, jotta voisimme rakentaa maailmasta oikeudenmukaisempaa ja parempaa paikkaa elää. Suuttumus ja siihen perustuva ongelmien kohtaaminen rakentavassa ilmapiirissä luo myös pohjaa hyville ja kestäville ihmissuhteille. En siis puhuisi tässäkään yhteydessä ”rakentavasta riitelystä”, vaan mieluummin asioiden rakentavasta kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Toistuva ja pitkäaikainen ongelmien piilottelu ja kieltäminen voi vähitellen johtaa katkeruuteen sekä tuhoavaan vihaan, joka ilmenee väkivaltana, itsetuhoisuutena tai molempina.

Kokonainen kansakuntakin voi sairastua vihaan. Tämän päivän Uudessa Suomessa kerrottiin ulkomaailmalle vihamielisestä perulaisesta heimosta, joka hyökkää väkivaltaisesti kaikkia heidän maillaan kulkevia ihmisiä vastaan. Viimeksi eräs toisen heimon edustaja, joka oli yrittänyt kahden vuosikymmenen ajan saada kontaktia heimoon, kuoli heidän ampumaan myrkkynuoleen. Suomeenkin rantautuneet koulu- ja kauppakeskusmurhat, parin viime vuoden aikana lisääntyneet paloittelusurmat, jälleen viime vuonna entisestäänkin lisääntyneet pahoinpitelyt, yleistynyt vihapuhe erilaisia kohtaan jne. Emme kai ole etenemässä samaan suuntaan kuin mainittu perulaisheimo? Ensimmäiseksi olisi vastatoimet aloitettava siitä, että vihalta riisuttaisiin kaikki myönteiset myytit ja alettaisiin puhua asioista avoimesti ja rehellisesti niiden todellisen luonteen mukaisesti.

6 kommenttia

Kategoria(t): aggressio, ahdistus, diagnoosi, Itsetuhoisuus, kauppakeskusmurha, koulumurha, krooninen sairaus, krooninen tila, masennus, pahoinpitely, pahoinvointi, paloittelusurma, pitkäaikaissairaus, positiivinen viha, rakentava riitely, Rakkaus, sairaus, suuttumus, sydän- ja verisuonisairaus, sydäninfarkti, tunnekuollut, tunnetaidoton, Väkivalta, viha, vihapuhe, vihastuminen

Arvojen ja tarkoitusten pohtimisen merkitys

Aluksi takakannen teksti juuri ilmestyneestä Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka kirjasta, jonka toimitin yhdessä Eevastiina Gjerstadin kanssa.

Jokaisen on tärkeää pohtia, mihin arvoihin perustaa elämänsä ja millä tavoin pyrkiä varmistamaan oman elämän tarkoituksellisuus. Erityisen tärkeitä nämä kysymykset ovat kasvatuksellisissa ammateissa toimiville ja muille ihmisten auttajille. Heidän on kyettävä ohjaamaan arvojaan ja tarkoituksiaan kyseleviä nuoria tai aikuisia ihmisiä etsimään vastauksia oikeista suunnista. Jotta tämä olisi mahdollista, on ihmistyötä tekevän itse selkeästi tiedostettava sekä arvojen ja tarkoitusten yleinen olemus että omat arvonsa ja elämänsä tarkoitukset.

Arvoja ja tarkoituksia voi lähestyä monin eri tavoin ja näin kirjan artikkelien kirjoittajat myös tekevät. Oman erityisen näkökulmansa elämän tarkoituksiin luoneella Viktor E. Frankl’illa on ollut vaikutusta useisiin kirjoittajiin, joka näkyy selkeästi myös heidän artikkeleissaan. Frankl’in filosofiaa tarkastellaan myös erikseen joissakin artikkeleissa sekä teoreettisesti että käytännön toiminnan kannalta.

Kirjan kirjoittajissa on tunnustettuja arvofilosofian, kasvatuksen ja psykologian tutkijoita sekä käytännön kasvatus-, opetus- ja nuorisotyötä ja muutakin ihmistyötä tehneitä asiantuntijoita. Kirjassa on myös artikkeli itsenäisesti oman elämänsä lähtökohtia ja suuntaa etsivästä ihmisestä. Kirja valaisee siten monipuolisesti tieteellis-teoreettisen tutkimuksen, käytännön ammatillisen asiantuntemuksen että omakohtaisen kokemisen näkökulmia arvoihin ja tarkoituksiin. Kirja on siksi hyödyllinen sekä tutkimusta tai käytännön kasvatus- tai auttamistyötä tekeville että oman elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Ja jatkoksi vielä ote kirjan Esipuheesta.

Jokainen ihminen kysyy ainakin hetkittäin elämänsä suuntaa, arvojaan ja elämänsä tarkoituksellisuutta. Kysyminen voimistuu murrosiän lähestyessä, jolloin nuori ei tyydy pelkästään kysymään elämän tarkoitusta, vaan saattaa asettaa sen myös kyseenalaiseksi. Tarkoituksettomuuden tunne on nuorten keskuudessaan merkittävästi yleisempää kuin aikuisilla ihmisillä johtuen sekä nuorten rohkeudesta kyseenalaistaa jopa koko olemassaolonsa tarkoitus, että siitä, että elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen ajoittuu vaiheeseen, jossa nuori kamppailee henkisesti monella muullakin tavoin. Tämä oli lähtökohtana silloin, kun kirjalle valittiin nimeä ja siksi nimessä korostuu pedagoginen, kasvatuksellinen näkökulma.

Kaikkien kasvattajien eettisenä velvollisuutena on ohjata lapsia ja nuoria tiedostamaan, mikä on yleisinhimillisesti arvokasta, sekä ohjata heitä etsimään elämänsä tarkoituksia niiden suunnasta. Kirjan ensimmäisessä osassa pohditaan tarkoitusten ja arvojen filosofisia ja teoreettisia kysymyksiä ja lähtökohtaolettamuksia. Professori Tapio Puolimatka pohtii, miten erilaiset filosofiset arvositoumukset johtavat erityyppisiin käsityksiin elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta. Ei siis ole sama, millaisia nämä taustauskomuksemme ovat. Kysymystä elämän ja sen erilaisten hetkien tarkoituksesta on filosofioissa ja uskonnoissa pohdittu aikojen alusta lähtien. Juutalainen psykiatri ja filosofi Viktor E. Frankl omisti elämänsä ihmisten evästämiselle kunkin oman ainutkertaisen ja ainutlaatuisen elämänsä tarkoituksellisuuden etsintään. NFG:n toiminnanjohtaja Timo Purjo keskittyy artikkelissaan sen kirkastamiseen, mitä Frankl todella sanoi elämän hetkien tarkoituksista.

Tutkija Eevastiina Gjerstad pohtii arvokasvatuksen mahdollisuuksia ja rajoja ja osoittaa, että arvokasvatukseen liittyvien väärinkäsitysten murtamisen kautta arvokasvatuksesta voi tulla ideaalinsa mukaisesti ihmisyyden ilmentäjä. Filosofian tohtori Ulla Solasaari tarjoaa valaisevan ja käytännön kasvatuksen kannalta erityisen hyödyllisen näkökulman arvoihin negatiivisten arvojen tarkastelun kautta. Professori Simo Skinnari pohtii elämän syviä kysymyksiä ja erityisesti sitä, mitä on aito ihmisyys ja aikuisuus sen yhtenä osana. Dosentti Risto Nurmela syventyy tarkastelemaan Frankl’in näkökulmia elämän perimmäiseen tarkoitukseen.

Kirjan toisessa osassa tarkoitukset ja arvot näyttäytyvät käytännön kasvatuksen konteksteissa ja kysymyksissä. Professori Hannele Niemi visioi koulusta, joka olisi olemassa elämää varten. Tällaisen koulun elementteinä olisivat järki, tunne ja elämän tarkoitus ja se perustuisi arvoihin ja tarkoituksiin ohjaavaan kasvatukseen. Itävaltalainen professori Pia-Maria Rabensteiner näkee nimenomaan eksistentiaalipedagogiikan olevan ongelmissa painivan koulun ratkaisu, sillä se tuo tarkoitusperspektiivejä sekä oppilaiden että opettajien elämään ja olemassaoloon.

Käytännössä tarkoituskeskeistä näkökulmaa nuorten kasvatuksessa ovat jo kokeilleet NFG:n vastaava nuorisokasvattaja Heini Lesojeff ja entinen vastaava nuorisokasvattaja Anne-Maria Karjalainen. He jakavat kokemuksiaan lukijoille artikkelissaan. NFG:n tutkija Eevastiina Gjerstad ja tutkimusavustaja Riikka Uljas valottavat, miten tarkoituskeskeistä näkökulmaa voidaan hyödyntää itsetuhoisten nuorten auttamistyössä. Emeritusprofessori Markku Ojanen kirjoittaa siitä, miten materialismin kohoaminen arvojen tilalle hämärtää todellisia arvojamme ja tarkoituksiamme.

Omaa ihmisarvoaan ja elämänsä tarkoitusta voi jokainen etsiä myös itse. Jopa keski-ikäinen ihminen voi löytää uusia arvoja ja näkökulmia elämäänsä sekä niihin perustuvia armollisia suhtautumistapoja kanssaihmisiinsä. Kirjassa on myös tällainen, runoilija Ukko Kärkkäisen kirjoittama artikkeli, jossa hän kuvaa koskettavalla tavalla matkaansa kohti uudenlaista kokemusta elämänsä tarkoituksellisuudesta ja siihen perustuvaan toivoon ja elämäniloon.

Kirjassa on 281 sivua. Kirja kuuluu Non Fighting Generation ry:n kirjasarjaan ja on järjestyksessä sarjan 4. teos. Kirjaa saa kaikista hyvin varustetuista kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista. Kirjan suositushinta on 32 euroa, mutta hinta vaihtelee kirjakaupoittain.

Toivotan Sinulle antoisia lukuhetkiä, mikäli aiot hankkia kirjan itsellesi vaikka joulupukin konttiin 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuisuus, Arvokasvatus, Arvot, Auttamistyö, Eksistentiaalisuus, Elämän hetkien tarkoitukset, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitukset, Elämän tarkoitus, Elämänilo, Ihmistyö, Ihmisyys, Itsetuhoisuus, Järki, Kasvatus, Kasvatustyö, Koulu, Materialismi, Murrosikä, Nuori, Opettaja, Oppilas, Pedagogiikka, Tarkoituksellisuus, Tarkoituksettomuus, Tarkoituskeskeisyys, Toivo, Tunne