Aihearkisto: Itsearvostus

Olen tehnyt pahaa

Olen tehnyt pahaa, kun kehtasin menna perustamaan nuorten väkivallattomuuskasvatukseen erikoistuneen järjestön vuonna 1996. Tämä oikeuttaa ilmiselvästi vihaavaan minua ja suorastaan velvoittaa yrittämään kaikin kuviteltavissa olevin keinoin nujertaa minut. Parinkymmenen vuoden työni aikaansaannosten mitätöiminen on vähintä miten minua pitää rangaista. Ja luonnollisesti olen jatkuvilla pahoilla teoillani ansainnut kaikki henkilökohtaiset loukkaukset, joita vilkas mielikuvitus suinkin voi keksiä. Kannattaa oikein lyödä kaikkien päät yhteen, jotta keksitään mahdollisimman maukkaita valheita ja löydetään luovia tapoja vääristellä tosiasioita. Samalla mitätöityvät kaikkien niiden satojen toimintaa osallistuneiden palkattujen työntekijöiden samoin kuin satojen vapaaehtoistyöntekijöiden teot, joilla he ovat saaneet tuhansien nuorten elämän muuttumaan siedettävämmäksi. Mutta mitäpä sillä väliä, tarkoitus pyhittää keinot. Pääasia on kaataa yksi törkimys, joka ei ole edes ymmärtänyt kuolla vielä, vaikka on keskisuureksi valtakunnalliseksi järjestöksi edenneen*) yhdistyksen aikanaan perustanut. Kuollut perustaja valokuvana seinällä olisi edes jollain tavalla siedettävä.
*) joka on tosin jo pakotettu puolet pienemmäksi, melko pieneksi toimijaksi.

Lähes 20 vuotta harjoitetussa toiminnassa tulee välttämättä myös huteja, esimerkiksi täysin epäonnistuneiden henkilövalintojen muodossa. Sen ei kuitenkaan pitäisi mitätöidä kaikkea sitä, mitä ollaan yhdessä saatu aikaiseksi toisten erinomaisiksi osoittautuneiden kasvatusalan ammattilaisten kanssa. Jotain järjestön aatteelle antautuneesta ja omistautuneesta sitoutuneisuudesta osoittaa sekin, että jotkut osaajat ovat käyneet kääntymässä muualla ja palanneet sen jälkeen takaisin. Useat entiset työntekijät ovat myös kyselleet paluun mahdollisuutta, mutta koska rahoitus on aina ollut pullonkaula rajoittaen toiminnan laajentamista, ollaan yhdessä jouduttu pahoittelemaan, että tiet eivät voi enää uudestaan kohdata, vaikka molemmin puolin kuinka mieli tekisi.

Vanha kulunut tarina kertoo yksilöistä, jotka ovat menestyneet ja päässeet huipulle alallaan. He ovat epäonnistuneet useammin kuin keskinkertaisiksi jääneet harrastajat, mutta myöskin onnistuneet useammin ja paremmin kuin kyseiset henkilöt kertaakaan ja koskaan. Tässä omassa tarinassani minua on vaivannut eniten yksipuolisuus. Kyseisiltä ihmisiltä en ole kertaakaan kuullut puoltakaan sanaa siitä kaikesta hyvästä, mistä on saatu tunnustusta nuorten itsensä ja heidän kanssaan tekemisissä olleiden aikuisten lisäksi jopa valtakunnan korkeimmilta tahoilta. Epätäydellisyyden osoituksia on sen sijaan listattu kymmenien sivujen laajuudelta – joukossa osatotuuksiakin, vaikka suurin osa niin kutsutuista virheistä on ollut muunneltua totuutta. En kaipaa kunniaa enkä kiitoksiakaan tahoilta, joiden hyväksi en sinänsä ole mitään tehnyt, mutta olisiko vähintäänkin asiallista mainita edes se, että jossakin on saatettu ehkä jopa onnistua.

Katkerako? En oikeastaan. Edellinen oli tahallaan kirjoitettu ironisesti ja ilmaisua liioitellen. Olen ennemminkin hämmästynyt siitä energiasta, millä jotkut jaksavat käydä päälle ja manipuloida koko ympäristönsä siihen mukaan. Pahuuden voimaksi sitä voi kai kutsua. Mutta mistä se kumpuaa? Meillä suomalaisilla on tunnetusti huono itsearvostus, omanarvontunto. On sietämätöntä, jos joku aikaansaa jotain poikkeuksellista ja itse olen vain keskinkertaisuus osana harmaata massaa. Kateus, katkeruus ja kauna saavat oman olon helpottamaan hetkeksi. Pitkällehän ne eivät kanna, koska kohtuullisesti pärjänneiden ihmisten maanrakoon polkeminen ei tee itsestä yhtään sen parempaa. Sen sijaan se vaatisi itseltä kasvua, kehittymistä ja paljon ponnistelua. Vaivalloista, eikö? Helpompaa ja nopeampaa on valita voiman pimeä puoli, sanoi Tähtien sodan Yoda (katselimme poikani kanssa kyseisiä elokuvia yhdessä hänen ollessaan nuori). Siis pimeyden tie, jossa keinona on kavalin mahdollinen eli henkinen väkivalta, jolla pyritään nujertamaan kohde niin, että hän murtuu psyykkisesti – ehkä jopa sairastuu tai vammautuu pysyvästi, jos ylimalkaan jaksaa kaiken jälkeen vielä elää.

Olen kulkenut oman kärsimyksen tieni ja olen selviytynyt siitä hengissä, vaikka se on välillä ollutkin tuskallisen vaikeaa ja vaatinut myös lääketieteellistä tukea. Mutta juhannuksen jälkeen vapaudun kaikesta lopullisesti jäädessäni lomalle ja suoraan sen jälkeen eläkkeelle. Kalenteri alkaa jo täyttyä kaikenlaisesta arvokkaaksi ja merkitykselliseksi kokemastani tekemisestä. Olen saanut takaisin innostuneisuuteni ja luovuuteni, joka on kaiken aikaa hiipunut viimeisten neljän vuoden aikana.

Eläköön vapaus! Vain vapaina voimme toteuttaa vastuutamme ihmisinä, pyrkiä luomaan ja aikaansaamaan jotain arvokasta ja merkityksellistä muillekin kuin vain itsellemme. Millään muilla ehdoilla se ei ole mahdollista.

2 kommenttia

Kategoria(t): aate, Itsearvostus, kateus, katkeruus, kauna, omanarvontunto, Pahuus, psyykkinen kärsimys, Psyykkinen pahoinpitely, psyykkinen pahoinvointi, psyykkinen sairastuminen, psyykkinen vahingoittuminen, Psyykkinen väkivalta, Vapaus, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Hyvän tekeminen muille ei ole noloa

Usein kuulee nuorten suusta, että hyvän tekeminen on jotenkin noloa. Nuoret viittaavat tällä siihen, että kavereiden silmissä ei välttämättä saa suosiota tekemällä jatkuvasti hyviä tekoja. Tulkitsen, että tällä tarkoitetaan nimenomaan sellaisia tekoja, joilla miellytetään vanhempia, opettajia ja muita aikuisia. Liika kiltteys katsotaan merkiksi siitä, että nuori on nössö, hikipinko (hikari, hikke) tai jotain muuta negatiiviseksi luokiteltua. Liekö asennoitumisen syynä se, että on vaikea nähdä silmiensä edessä itseään ihmisiä jotka koetaan itseä parempina. Varsinkin, jos oma itsearvostus on huono, korostuu oma käsitys omasta kokonaisvaltaisesta huonoudesta, tyhmyydestä yms. tällaisten vertailukohtien rinnalla. Syntyy myös kokemus siitä, että toinen kuvittelee itsestään liikoja ja on ylentänyt itsensä muiden yläpuolelle. Hän on siis syyllinen omaan alemmuudentunteeseen. Tällainen toinen on siis revittävä alas kuvitteelliselta jalustaltaan, mitä näyttävämmin ja rajummin, sitä parempi. Hänelle on annettava sellainen opetus, että varmasti muistaa olla erottautumasta enää edukseen harmaasta massasta.

Olin runsas viikko sitten kuuntelemassa lastenpsykiatri Jukka Mäkelää Maria Akatemian järjestämässä seminaarissa. Oli ilahduttavaa kuulla hänen kertovan, että luonnontieteellinen, biologinen tutkimus on viimeisten viiden vuoden aikana tuottanut yhä enemmän tutkimustuloksia siitä, että jo vauva tietää, että toista kuuluu auttaa ja että on luonnollista jakaa omastaan. Ihmisellä on siis synnynnäinen moraali ja sen mukainen tahto osallistua yhteisön toiminaan. Lapsella on syntyessään kaikki valmiudet kasvaa yhteisöä rikastuttavaksi yksilöksi.

Tämän saman ovat filosofit tienneet jo noin 2500 vuotta sitten. On tietysti hyvä, että nykyaikainen tiedekin kehittyy siinä määrin, että sillä on edellytykset nähdä universaaleja totuuksia. Outoa on kuitenkin, miksi totuudet on pitänyt kadottaa pölyttymään jonnekin unholaan. Liekö kyse jonkinlaisesta tiedeuskosta, uskosta tieteen ylivertaisuuteen ja kaiken sellaisen pitämisestä valheellisena ja virheellisenä tietona, jota ei ole voitu todistaa kokeellisin tieteellisin menetelmin. Filosofia on kuitenkin aina pohdiskellut juuri sellaisia totuuksia, jotka ovat ”tiedettä suurempia”. Ihmiseen, elämään ja maailmaan kuuluu lukematon joukko asioita, joita emme tule koskaan käsittämään täydellisesti. Kyse on asioista, joita ei tiede pysty tavoittamaan omilla todellisuutta yksinkertaistavilla menetelmillään.

Viktor E. Frankl (1905-1997) on filosofiassaan korostanut 1940-luvulta lähtien, että ihmisellä on olemuksellisesti (siis synnynnäisesti) tahto tarkoitukseen, jolla hän tarkoittaa juuri samaa, josta edellä puhuttiin. Ihmisellä on tahto suuntautua itsensä ulkopuolelle ja toteuttaa arvokkaita asioita toisten hyväksi ja kaikkien yhteiseksi hyväksi. Oma itsearvostuskin kasvaa ja kehittyy vain tätä kautta kestävällä tavalla. Alussa mainituille itseään häpeäville nuorillekin paras tapa kohentaa omaa itsearvostustaan olisi ryhtyä tekemään hyvää. Toisten polkeminen maanrakoon ja heidän olkapäilleen nouseminen ei tuo kestäviä tuloksia, vaan pitkä päälle ainoastaan kaiken aikaa tyhjemmän olon.

Itse asiassa lähes jokainen nuori tekee jatkuvasti jotain hyvää toisille ihmisille. He eivät vain itse tiedosta tällaisia tekojaan tai kieltävät ne puheissaan. Koska kaikkilla nuorilla on synnynnäinen tahto tehdä hyvää, näkyy se myös heidän teoissaan. Ehkä silloin, kun muut nuoret eivät näe, tai ehkä silloin, kun he itse eivät erityisesti ponnistele ollakseen tekemättä mitään hyvää kenellekään muulle. Ja varsin moni nuori auttaa kavereitaan hyvällä tavalla.

Kasvattajien tulisikin konfrontoida nuoria myös hyvien tekojen osalta eikä vain ihmetellä, kysellä ja kyseenalaistaa nuoren pahoja tekoja. NFG:n kohtaamispedagogiikan kaksi peruskysymystä sopivat hyvin tähänkin tarpeeseen:
a) onko se, mitä nuori sanoo, sama asia kuin mitä hän ajattelee, tuntee ja aikoo käytännössä tehdä, ja
b) onko se, mitä nuori tekee, sama asia kuin mitä hän haluaa tehdä, mitä hänen pitää tehdä, ja mitä hän voi tehdä
Lopputuloksena on parhaimmillaan, että nuori oivaltaa tekevänsä hyvää yllättävän paljon ja olevansa juuri sitä kautta arvokas yhteisönsä jäsen. Ja nuori ymmärtää, että tällaiset teot ovatkin itse asiassa juuri sellaisia, joita hän tahtookin tehdä ja jotka saavat hänet itsekin kaikkein tyytyväisemmiksi elämäänsä. Hyvän tekeminen on luonnollista, helppoa ja erittäin antoisaa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Filosofia, Hyvän tekeminen, Itsearvostus