Ihmisellä ei ole alitajuntaa

Jotkut käännösvirheet jäävät voimaan ja vakiintuvat käyttöön, kun niitä ei kukaan ymmärrä kyseenalaistaa. Yksi tällainen on suomen kielen alitajunta-sana. On hämmästyttävää, mistä tällainen sana on saanut alkunsa, koska ainakaan Sigmund Freudin käsitteet eivät johdattele siihen millään tavoin. Freud’han puhui ihmisen tietoisesta ja tiedostamattomasta tajunnasta, saksaksi das Bewusste ja das Unbewusste. Etuliite un- tarkoittaa saksan kielessä substantiivien yhteydessä negaatiota, toisin sanoen jonkin olemassaolon kieltämistä tai vastakohtaa. Eli juuri tässä tapauksessa tiedostamattoman sijaan tiedostamatonta tajunnan osaa.

Vaikka voidaan perustellusti muodostaa mielikuva, että tiedostamaton on tiedostamisen osalta jotain alempaa, ei asia ole näin yksinkertainen. Sitten Freudin aikojen on nimenomaan fenomenologisen filosofian ansiosta ymmärretty, että ihmisen tajunnan sisältö on kaiken aikaa liikkeessä. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mitä meidän tarvitsee kunakin hetkenä tai kussakin tilanteessa ymmärtää, nousee tajuntamme tiedostamattomista horisonteista tietoiseksi, mutta sen jälkeen kaikki se palaa jälleen takaisin sinne eli tiedostamattomaksi. Siltä osin, kun meidän ei enää tarvitse ymmärtää tätä samaa tai jotain samankaltaistakaan enää koskaan, häipyy kyseinen ymmärtämämme asia kauas tiedostamattoman tajuntamme ääriin. (Olen tahtonut kuvailla tajunnallista tapahtumista mahdollisimman yksinkertaisesti ja siksi kuvaus on kovin karkea.)

Voidaan myös ajatella, että tiedostamaton osa tajunnastamme on piilossa. Kuitenkin puhuminen piilotajunnasta on yhtä harhaanjohtavaa kuin alitajunnasta puhuminenkin, koska tajunta on jatkuvassa liikkeessä eikä mitään osaa siitä voida sinänsä määritellä jossain piilossa tai tietoisuuden alapuolella olevaksi. Mikä tahansa voi joskus olla meille tietoista samoin se sama voi joskus olla hyvinkin kirkkaana tiedostamaamme. Ei ole siis kahta pysyvästi erillistä lohkoa tai aluetta tajunnassamme, sitä jota meidän kuuluisi kutsua tietoisuudeksi ja sitä jota meidän pitäisi kutsua ali- tai piilotajunnaksi. On vain yksi ja sama tajunta, jonka monenlaiset sisällöt ovat milloin tietoisuudessamme ja milloin taas tiedostamattomissamme. Juuri sen mukaan, mistä kulloinkin elämässämme on kyse eli mitä meidän on yritettävä sillä hetkellä tai siinä tilanteessa tiedostaa. Loput koko elämämme aikana tajuntaamme kertyneestä sisällöstä voimme huoletta jättää tiedostamatta, koska sille ei ole sillä hetkellä mitään käyttöä.

On lukemattomia kirjoja alitajunnasta. Monet niistä voivat olla täysin asianmukaisiakin kaikilta muilta osin kuin virheellisen käsitteistön osalta. Jos samat kirjat ovat luettavissa vaikkapa englannin kielellä, ei tätäkään ongelmaa ilmene, koska englannin kielessä puhutaan aivan oikein käsiteparilla conscious ja unconscious (awareness).  Tosin saatetaan käyttää myös käsitteitä subconscious tai preconscious*) ja sijoitella näitä vielä joko edellä mainittujen tilalle tai niiden väliin. Esittäjästä riippuen kuvaillaan ihmisen tajuntaa sitten joko kaksi-, kolme- tai neljätasoisena kiinteänä rakenteena, jossa kullakin kuvitellulla tasolla on omat kuvitteelliset tehtävänsä. Kun ryhdytään puhumaan näiden erilaisten nk. tasojen sisältämistä voimista, ollaankin sitten täysin mystiikan ja pseudo- eli näennäistiedon parissa. Tieteellisten tosiasioiden kanssa tällaisilla esityksillä ei ole mitään tekemistä. Mutta taloudellista hyötyähän niillä vain tavoitellaankin, harmillista vain kuinka moni menee ns. halpaan (tai kovinkin kalliiksi tai vähintäänkin haitalliseksi osoittautuvaan ansaan).

Kaikki ymmärryksemme kumpuaa tajuntamme horisonteista. Kaikki, mitä olemme elämämme aikana ymmärtäneet, on myös jossain muodossa jäänyt tajuntaamme täydentämään sitä. Tämä horisonttiperusta voi olla joko taakka tai lahja, joka kielteisesti elämäämme vaikuttava tai myönteisesti sitä rikastava kohtalomme. Onneksi meillä on vapaa tahto, jonka puitteissa voimme tehdä valintoja siitä, miten erilaiseen elämässämme kohtaamaamme asennoidumme ja suhtautumme. Olemme siis sisäisesti vapaa sillä lailla rajoittamattomalla tavalla ettei kukaan voi tätä vapautta koskaan ottaa meiltä pois. Tätä tosiasiaa esim. Viktor Frankl korosti keskitysleirissä ollessaan ja käytti sisäistä vapauttaan myös täysimääräisesti hyväkseen siellä ja sieltä selviytymisessään.

Eräs kaikkeen tajunnassamme tiedostamattomana olevaan liittyvä ”voima” on syytä erikseen mainita – ei pelkästään sen takia, että sitäkin on mystifioitu eri tavoin. Kyse on intuitiosta, kyvystämme oivaltaa asioita ilman, että meidän tarvitsisi tai että edes voisimme kaikkea aina järkiperäisesti pohtia loppuun asti. Olemme kuitenkin saattaneet kovastikin yrittää pohtia jotain asiaa, mutta emme ole päätyneet sitä kautta mihinkään lopputulokseen. Silloin intuitio, yksi tajunnallisista kokemuslajeista, astuu kuvaan. Tällaiset intuitiiviset, ikään kuin itsestään muodostuvat oivallukset ovat suoria välähdyksiä tiedostamattomasta tajunnastamme eli tajuntamme horisonttiperustasta. Irralliset, tajunnan erilaisissa horisonteissa sijaitsevat asiat ikään kuin loksahtavat kohdalleen ja tajuamme yhtäkkiä jotain uutta, jota emme ole aiemmin ymmärtäneet. Tätä oivalluksen hetkeä kuvaillaan usein lampun välähdyksenä pään päällä. Uutta ymmärrystä luovana heureka-ilmiönä (ks. heureka-sana wikipediassa).

*) käsitettä preconscious voidaan siltä kannalta pitää osittain perusteltuna, että tiedostaminen tapahtuu prosessinomaisesti alkaen kokonaan tiedostamattamme tapahtuvista vaiheista, ja edeten asteittain yhä tietoisempaan suuntaan, kunnes lopulta tiedostamme eli ymmärrämme jotain. Tai oivallamme jotain, joka voi tapahtua ahaa-elämyksen muodossa, jonka sellaisena jopa tiedostamme .

 

 

Advertisement

Teoria, käytäntö ja viisaus ammattitaidon perustana

Viime aikoina huomioni on kiinnittynyt erityisesti kahteen kiisteltyyn ja voimakkaita mielipiteitä herättäneeseen keskusteluun. Kyse on ensinnäkin varhaiskasvattajan ja toisaalta psykoterapeutin kelpoisuusehdoista. Oman kantani taustalla on kauppatieteiden maisterin (1973-76) ja (kasvatus)filosofian tohtorin (2005-11) tutkinnot sekä yli 40 vuoden käytännön kokemus työelämästä, jossa tehtäväni ovat painottuneet ihmisten valintaan ja valmentamiseen.

Usein erilaisten korkeakoulututkintojen merkitystä vähättelevät – joskus jopa vihamielisesti – eniten ne, joilta sellainen puuttuu. Ja toisaalta niiden merkitystä suorastaan ylikorostavat ne, jotka sellaisia ovat suorittaneet. Varsinkin, kun joku on suorittanut sellaisen koulutuksen, jonka takia hän on tehnyt suuria taloudellisia uhrauksia, saattaa se johtaa kovinkin kiihkeään koulutuksensa puolustamiseen ainoana oikeana ja autuaaksi tekevänä. Oma aikomukseni ei ole vähätellä tai korostaa tutkintojen merkitystä, mutta haluan esitellä omaan kokemukseeni perustuvan näkemykseni siitä, mihin ne niin sanotusti valmistavat tai pätevöittävät. Tai paremminkin, miten ne yksin eivät valmista tai pätevöitä vielä kovin paljon mihinkään.

Yritän tiivistää ja yksinkertaistaa asioita, koska aiheesta voisi saman tien kirjoittaa vaikka kirjan. Ydinkysymys kuuluu, mihin riittävä ammattitaito mielestäni perustuu ja mistä se muodostuu. Mitkä ovat siis olennaisimmat kelpoisuusehdot määrätyn alan ammattilaisena toimimiselle pätevimmällä mahdollisella tavalla. Eli mistä se paljon puhuttu ammattitaito todellisuudessa rakentuu.

Korkeakoulutasoinen koulutus on Suomessa aina teoriapainotteista silloinkin, kun siihen sisältyy ohjattua käytännön harjoittelua. Se muodostaa siis hyvän lähtökohdan – niin, mille? Sille, että opiskelija on oppinut etsimään ja käsittelemään tulevaan ammattiinsa liittyvää tietoa ja samalla ymmärtänyt, että hänen on etsittävä sitä lopun elämäänsä, koska kaikki tieto vanhenee nykymaailmassa yhä nopeammin. Parhaimmillaan opiskelijassa on herännyt jatkuva jano, positiivinen riippuvuus ammattiinsa liittyvään tietoon. Opiskeluaikana opittu tieto vanhenee nopeasti ja kaikkein olennaisinta ja ammatillisen tulevaisuuden kannalta arvokkainta teoreettisen tiedon osalta on etsiä jatkuvasti uusinta tietoa ja soveltaa sitä käytäntöön.

Tieto on kuitenkin aina universaalia (yleistävää) ja siksi käytännön kannalta myös teoreettista. Yleistasoisen tiedon soveltaminen liittyy siihen, kuinka toimia tietyissä yksittäistapauksissa, ainutlaatuisiin ihmisiin liittyvissä ainutkertaisissa tilanteissa. Puhun siis kaiken aikaa nimenomaan auttavasta, joko kasvatuksellisesta ja/tai hoidollisesta ihmistyöstä, esimerkkeinä varhaiskasvatus ja psykoterapia. Koulutuksessa on mahdollista oppia tulevaan ammattiin liittyvän toiminnan periaatteita ja sääntöjä. Mutta niiden soveltaminen todellisuuteen eli kaikissa mahdollisissa käytännön tilanteissa, joita joutuu kohtaamaan ja joihin ei ole mitenkään voinut varautua ennalta, vaatii kaiken aikaa karttuvaa käytännön kokemusta. Sitä voidaan kuvailla kyvyksi individualisoida (yksilöllistää), improvisoida (jonkin luomista sillä hetkellä) ja käyttää intuitiotaan (henkistä kykyä oivaltaa tilanteen vaatimukset aiemman kokemuksensa perusteella).

Uusin tieto ja vankka käytännön kokemus ovat hyvä yhdistelmä ja itse kunkin oman ammattitaidon perusta. Ei siis niinkään alkuperäinen tutkinto ja sen oppisisällöt. Ihmistyössä korostuu kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ammatillisen pätevyyden kriteerinä sitä tekevän ihmisen persoonallisuus ja hän tahtonsa ja kykynsä kehittää sitä koko elämän jatkuvan henkisen kasvun kautta. Kyse ei ole vain sosiaalisista taidoista tai siihen liittyvästä teoriatiedosta, vaan ihmisestä itsestään, hänen syvimmästä ytimestään. Itse puhun usein tunnusasenteiden ratkaisevasta merkityksestä. Eli sen sisäistämisestä, että kaikki toisiin ihmisiin vaikuttamisen pyrkimysten tuloksellisuus riippuu siitä, osaammeko kunnioittaa, rakastaa ja arvostaa toista ihmistä. Hänen ihmisarvoaan ja kaikkea sitä arvokasta ja hyvää, joka hänessä samoin kuin kaikissa meissä ainakin potentiaalisena piilee. Sellaisena mahdollisuutena, joka voi alkaa todellistua toisessa, kun se osataan herättää ja tehdä kaikki voitava sen vahvistumiseksi niin, että alkaa ilmetä hänessä niin voimakkaasti kuin suinkin.

Kyse on siis toisen henkisen kasvun edistämisestä omien henkisten kykyjen ja persoonallisuuden avulla. Tässä onnistumista voidaan kutsua viisaudeksi, joka kehittyy pitkäaikaisen käytännön kokemuksen kautta, jos silloinkaan. Toisin sanoen, se vaatii sen ymmärtämistä ja hyväksymistä, miten vähän kulloinkin vasta ymmärtää ja miten paljon omaksuttavaa ja sisäistettävää on vielä edessä. Se vaatii sietokykyä, että ei ymmärrä kaikkea, ja henkistä joustavuutta ja avoimuutta kaikkea eteen tulevaa kohtaan. Kyse on vaativasta ponnistelusta kehittyäkseen omassa ammattitaidossaan kaiken aikaa paremmaksi. Aristoteles kutsui tätä käytännölliseksi järjeksi tai viisaudeksi ja se oli hänen mukaansa yksi ihmisen neljästä perushyveestä.

Ehkä vastasinkin jo edellä mitä mieltä olen siitä, että johonkin määrättyyn viitekehykseen perustuvaa teoreettista koulutusta pidetään kaikkein olennaisimpana tietyssä ammatissa menestymisen kannalta. Minusta se on kaikkein vähämerkityksisintä. Moninaiset polut voivat johtaa käytännölliseen viisauteen ja keskeistä on kyky ja tahto kasvaa ja kehittyä omassa ihmisyydessään. Tätä ei voi missään oppilaitoksessa oppia, vaan se edellyttää aktiivista, koko elämän jatkuvaa määrätietoista itsekasvatusta. Joillakin tahto tähän on riittävän voimakas, useilla valitettavasti kovin vähäinen. Tärkeintä on siis ymmärtää, että mistään oppilaitoksesta ei ”valmistu” mihinkään ammattiin, vaan ainoastaan käytäntö ja oma henkinen ja eettinen kasvu valmistavat ihmistä toimimaan siinä mahdollisimman viisaasti eli tässä yhteydessä kelvollisesti ja pätevästi.