Viime aikoina huomioni on kiinnittynyt erityisesti kahteen kiisteltyyn ja voimakkaita mielipiteitä herättäneeseen keskusteluun. Kyse on ensinnäkin varhaiskasvattajan ja toisaalta psykoterapeutin kelpoisuusehdoista. Oman kantani taustalla on kauppatieteiden maisterin (1973-76) ja (kasvatus)filosofian tohtorin (2005-11) tutkinnot sekä yli 40 vuoden käytännön kokemus työelämästä, jossa tehtäväni ovat painottuneet ihmisten valintaan ja valmentamiseen.
Usein erilaisten korkeakoulututkintojen merkitystä vähättelevät – joskus jopa vihamielisesti – eniten ne, joilta sellainen puuttuu. Ja toisaalta niiden merkitystä suorastaan ylikorostavat ne, jotka sellaisia ovat suorittaneet. Varsinkin, kun joku on suorittanut sellaisen koulutuksen, jonka takia hän on tehnyt suuria taloudellisia uhrauksia, saattaa se johtaa kovinkin kiihkeään koulutuksensa puolustamiseen ainoana oikeana ja autuaaksi tekevänä. Oma aikomukseni ei ole vähätellä tai korostaa tutkintojen merkitystä, mutta haluan esitellä omaan kokemukseeni perustuvan näkemykseni siitä, mihin ne niin sanotusti valmistavat tai pätevöittävät. Tai paremminkin, miten ne yksin eivät valmista tai pätevöitä vielä kovin paljon mihinkään.
Yritän tiivistää ja yksinkertaistaa asioita, koska aiheesta voisi saman tien kirjoittaa vaikka kirjan. Ydinkysymys kuuluu, mihin riittävä ammattitaito mielestäni perustuu ja mistä se muodostuu. Mitkä ovat siis olennaisimmat kelpoisuusehdot määrätyn alan ammattilaisena toimimiselle pätevimmällä mahdollisella tavalla. Eli mistä se paljon puhuttu ammattitaito todellisuudessa rakentuu.
Korkeakoulutasoinen koulutus on Suomessa aina teoriapainotteista silloinkin, kun siihen sisältyy ohjattua käytännön harjoittelua. Se muodostaa siis hyvän lähtökohdan – niin, mille? Sille, että opiskelija on oppinut etsimään ja käsittelemään tulevaan ammattiinsa liittyvää tietoa ja samalla ymmärtänyt, että hänen on etsittävä sitä lopun elämäänsä, koska kaikki tieto vanhenee nykymaailmassa yhä nopeammin. Parhaimmillaan opiskelijassa on herännyt jatkuva jano, positiivinen riippuvuus ammattiinsa liittyvään tietoon. Opiskeluaikana opittu tieto vanhenee nopeasti ja kaikkein olennaisinta ja ammatillisen tulevaisuuden kannalta arvokkainta teoreettisen tiedon osalta on etsiä jatkuvasti uusinta tietoa ja soveltaa sitä käytäntöön.
Tieto on kuitenkin aina universaalia (yleistävää) ja siksi käytännön kannalta myös teoreettista. Yleistasoisen tiedon soveltaminen liittyy siihen, kuinka toimia tietyissä yksittäistapauksissa, ainutlaatuisiin ihmisiin liittyvissä ainutkertaisissa tilanteissa. Puhun siis kaiken aikaa nimenomaan auttavasta, joko kasvatuksellisesta ja/tai hoidollisesta ihmistyöstä, esimerkkeinä varhaiskasvatus ja psykoterapia. Koulutuksessa on mahdollista oppia tulevaan ammattiin liittyvän toiminnan periaatteita ja sääntöjä. Mutta niiden soveltaminen todellisuuteen eli kaikissa mahdollisissa käytännön tilanteissa, joita joutuu kohtaamaan ja joihin ei ole mitenkään voinut varautua ennalta, vaatii kaiken aikaa karttuvaa käytännön kokemusta. Sitä voidaan kuvailla kyvyksi individualisoida (yksilöllistää), improvisoida (jonkin luomista sillä hetkellä) ja käyttää intuitiotaan (henkistä kykyä oivaltaa tilanteen vaatimukset aiemman kokemuksensa perusteella).
Uusin tieto ja vankka käytännön kokemus ovat hyvä yhdistelmä ja itse kunkin oman ammattitaidon perusta. Ei siis niinkään alkuperäinen tutkinto ja sen oppisisällöt. Ihmistyössä korostuu kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ammatillisen pätevyyden kriteerinä sitä tekevän ihmisen persoonallisuus ja hän tahtonsa ja kykynsä kehittää sitä koko elämän jatkuvan henkisen kasvun kautta. Kyse ei ole vain sosiaalisista taidoista tai siihen liittyvästä teoriatiedosta, vaan ihmisestä itsestään, hänen syvimmästä ytimestään. Itse puhun usein tunnusasenteiden ratkaisevasta merkityksestä. Eli sen sisäistämisestä, että kaikki toisiin ihmisiin vaikuttamisen pyrkimysten tuloksellisuus riippuu siitä, osaammeko kunnioittaa, rakastaa ja arvostaa toista ihmistä. Hänen ihmisarvoaan ja kaikkea sitä arvokasta ja hyvää, joka hänessä samoin kuin kaikissa meissä ainakin potentiaalisena piilee. Sellaisena mahdollisuutena, joka voi alkaa todellistua toisessa, kun se osataan herättää ja tehdä kaikki voitava sen vahvistumiseksi niin, että alkaa ilmetä hänessä niin voimakkaasti kuin suinkin.
Kyse on siis toisen henkisen kasvun edistämisestä omien henkisten kykyjen ja persoonallisuuden avulla. Tässä onnistumista voidaan kutsua viisaudeksi, joka kehittyy pitkäaikaisen käytännön kokemuksen kautta, jos silloinkaan. Toisin sanoen, se vaatii sen ymmärtämistä ja hyväksymistä, miten vähän kulloinkin vasta ymmärtää ja miten paljon omaksuttavaa ja sisäistettävää on vielä edessä. Se vaatii sietokykyä, että ei ymmärrä kaikkea, ja henkistä joustavuutta ja avoimuutta kaikkea eteen tulevaa kohtaan. Kyse on vaativasta ponnistelusta kehittyäkseen omassa ammattitaidossaan kaiken aikaa paremmaksi. Aristoteles kutsui tätä käytännölliseksi järjeksi tai viisaudeksi ja se oli hänen mukaansa yksi ihmisen neljästä perushyveestä.
Ehkä vastasinkin jo edellä mitä mieltä olen siitä, että johonkin määrättyyn viitekehykseen perustuvaa teoreettista koulutusta pidetään kaikkein olennaisimpana tietyssä ammatissa menestymisen kannalta. Minusta se on kaikkein vähämerkityksisintä. Moninaiset polut voivat johtaa käytännölliseen viisauteen ja keskeistä on kyky ja tahto kasvaa ja kehittyä omassa ihmisyydessään. Tätä ei voi missään oppilaitoksessa oppia, vaan se edellyttää aktiivista, koko elämän jatkuvaa määrätietoista itsekasvatusta. Joillakin tahto tähän on riittävän voimakas, useilla valitettavasti kovin vähäinen. Tärkeintä on siis ymmärtää, että mistään oppilaitoksesta ei ”valmistu” mihinkään ammattiin, vaan ainoastaan käytäntö ja oma henkinen ja eettinen kasvu valmistavat ihmistä toimimaan siinä mahdollisimman viisaasti eli tässä yhteydessä kelvollisesti ja pätevästi.
timopurjoatnfg 