Aihearkisto: Ilo

Elämä on helppoa ja vaikeaa

Ainakin oma elämäni tarjoaa minulle välillä aiheita iloon, innostuneisuuteen, kiitollisuuteen, mielihyvään, onnellisuuteen tai toivoon, ja välillä ahdistuneisuuteen, loukkaantumiseen, pelkoon, suruun, suuttumukseen tai syyllisyyteen. Uskon, että näin on lähes kaikilla. Elämä tarjoaa meille aiheita molempiin. Siitä huolimatta jotkut ovat sitä mieltä, että elämä on helppoa, ja jotkut toiset, että elämä on vaikeaa. Totuus on, että molemmat ovat siinäkin oikeassa.

Jokaisella meillä on omanlaisemme elämänfilosofia ja siihen liittyvät elämänarvot ja elämänasenteet. Perusasennoitumisemme elämään voi olla äärilaidoissaan joko myönteinen tai kielteinen, jolloin muodostamamme kuva maailmasta ja kaikesta kohdallamme tapahtuvasta on vastaavasti itsemme kannalta joko suotuisa tai epäsuotuisa.

Viktor Frankl opettaa, että meillä kaikilla on sellainen vapauden laji, jota kukaan muu ei voi meiltä ottaa pois. Tämä vapauden laji on samalla tavalla loukkaamaton ja luovuttamaton kuin ihmisarvomme ja ihmisoikeutemme. Kyse on vapaudestamme suhtautua mihin tahansa tahtomallamme tavalla. Ihminen, joka kokee elämän helpoksi, näkee kaikissa vaikeuksissa ja vastoinkäymisissä jotain hyvää. Ne haastavat meidät kasvamaan ja kehittymään ihmisenä tai muuttamaan maailmaa paremmaksi niin, että siinä olisi enemmän aihetta vaikkapa iloon.

Oma merkityksemme ilon luojana ja tuojana on ratkaiseva. Voimme kaikki ilahduttaa toinen toisiamme lukemattomin eri tavoin. Luomme ja aikaansaamme iloa myös itsellemme nimenomaan suhtautumisemme kautta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi osata iloita vaikkapa kokemistamme vääryyksistä, jos niissä on todellakin tapahtunut jotain väärää. Mutta voimme kaikesta huolimatta ajatella, että elämä kysyi minulta tällä tapahtumalla, tahdonko ryhtyä muuttamaan maailmaa paremmaksi niin, ettei tällaista vääryyttä tapahtuisi enää ainakaan yhtä paljon.

Voimme myös nähdä jokaisessa päivässämme jotain mukavaa ja nautinnollista, jotain josta voimme olla kiitollisia. Voimme lisätä omaa iloamme vaikkapa tuottamalla mielihyvää jollekin toiselle tai voimme hakeutua jonkin kauniin asian tai ilmiön äärelle. Voimme aina tehdä jotain pientä, jossa voimme kokea onnistumisen iloa tai edes rauhoittua. Ja voimme aina ajatella, että jokin meni tänään myös hyvin. Jollei muuten, niin tekemällä itse jotain hyvää.

En puhu mistään yltiöpositiivisuudesta, vaan sellaisesta elämänfilosofiasta, joka auttaa selviytymään elämästä hieman paremmin kuin pelkkä synkistely ja jatkuva epätoivoon vaipuminen vastoinkäymisten kohdatessa. Tuhkassa rypeminen johtaa vain yhä syvemmälle vajoamiseen ja sen vangiksi jäämiseen.

Olen itse voimakkaasti kokeva ihminen ja käyn tunteissani välillä syvyyksissäkin, mutta olen myös onnistunut aina nousemaan syvyyksistä uudelleen siivilleni ja matkaamaan elämässä eteenpäin jotain uutta oppineena – sekä itsestäni, toisista ihmisistä ja elämästä kaikkine ilmiöineen ja tapahtumineen. Ja olen myös kokenut monta kertaa Ikaroksen kohtalon korkeuksissa liidellessäni ja lumoutuessani kaikesta kokemastani. Sitä on seurannut jälleen pudotus mereen ja sen syvyyksiin, mutta Feeniks-linnun tavoin nousu uudelleen kohti aurinkoa kyynelten parantamana ja jollain tavalla uudelleen syntyneenä.

Viimeisten vuosikymmenien aikana olen opetellut elämään kaikesta huolimatta onnellista elämää Viktor Frankl’n oppien avulla niitä toisille sekä koulutuksissa että terapiassa välittäen. Ja samalla omassa ainutlaatuisessa epätäydellisyydessäni niitä itsessäni harjoitellen ja kehittäen. Jos olet kiinnostunut pohtimaan omaa elämänfilosofiaasi, löydät lisätietoja Internet-sivuilta www.logoteoria.net.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, Ainutlaatuisuus, elämänarvot, elämänasenteet, elämänfilosofia, Epätäydellisyys, epätoivo, Ilo, kiitollisuus, mielihyvä, nautinto, Onnellisuus, onnistumisen ilo, pelko, Suhtautumisen vapaus, suuttumus, Toivo, Uncategorized, vaikeudet, vaikeudet ja vastoinkäymiset, vastoinkäymiset, vääryys, yltiöpositiivisuus

Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): alokasleiri, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epätoivottu yksinäisyys, henkirikos, hyljeksintä, hylkääminen, hyvään yllyttäminen, Hyvinvointi, hyytävyys, Ilo, järkkymättömyys, Kakola-ohjelma, Katuväkivalta, kouluväkivalta, kova kuri, kriminologia, kuri, kylmäkiskoisuus, kylmäverisyys, kylmyys, läheisyyden tarve, lähisuhdeväkivalta, lempeys, näkymätön lapsi, omanarvontunto, Onnellisuus, pahuuden hillintä, Pahuus, pelotteluohjelma, pelottomuus, piittaamattomuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rangaistus, rikoksen uhri, rikoksentorjunta, rikoksentorjuntahanke, rikollisuus, rikoshaitta, seurusteluväkivalta, sosiaaliporno, sosiaaliset olot, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tunnekylmyys, tunteiden kokemiskyky, tyhjyys, uhri, vanki, Vankila, vankilaolosuhteet, vastuullinen vapaus, Väkivaltarikos, välinpitämättömyys, yllyttää hyvään

Edistääkö kontrolli ja kuri kouluviihtyvyyttä ja koululaisten hyvinvointia?

Suomalaisten koululaisten kouluviihtyvyys on Euroopan huonoimpia. Hallituksen opetusministeriksi vuonna 2005 ryhtynyt Antti Kalliomäki ottikin siksi kouluviihtyvyyden parantamisen keskeiseksi tavoitteekseen. Paljon edistystä ei tainnut tapahtua, mutta nyt tuli täystyrmäys tällaisille pyrkimyksille. Opetusalan järjestöt ja Suomen Vanhempainliitto luovuttivat nykyiselle opetusministeri Jukka Gustafssonille esityksen, jolla oppilaat on tarkoitus panna kuriin. Samoihin aikoihin kurinpalautusohjelman julkistamisen kanssa ilmestyi Kasvatus-lehdessä (Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja) dosentti Pirjo Jukaraisen, professori Eija Syrjäläisen ja professori Veli-Matti Värrin artikkeli ”Kohti turvallista ja hyvinvoivaa koulua – Valvontaa, vastuuta ja elämää erilaisuuden kanssa”. Tutkimusartikkelin suositukset poikkesivat totaalisesti opetusministerille jätetyistä ehdotuksista. Artikkelissa etsittiin keinoja kouluturvallisuuden edistämiseksi koululaisten hyvinvointia lisäämällä, rehtori- ja opettajakeskeisessä esityksessä keskityttiin ongelmiin ja niiden taltuttamiseen kontrollia ja kuria tiukentamalla.

Mainitsemassani artikkelissa todetaan, että kouluturvallisuuden kestävässä parantamisessa on ensisijaisesti panostettava hyvinvoinnin edistämiseen sen sijaan, että keskityttäisiin vain pahoinvoinnin taltuttamiseen hallintakeskeisiä keinoja lisäämällä. Mikä lisäisi kouluhyvinvointia ja -viihtyvyyttä oppilaiden mukaan? Kouluun kiinnittymistä ja halua ylimalkaan mennä kouluun, lisäisi se, että oppilaat kokisivat olevansa tervetulleita kouluun. Oppilas haluaa kokea olevansa toivottu, haluttu ja tarpeellinen. Toisin sanoen hän toivoo, että hänellä on mahdollisuudet toimia, kasvaa ja osallistua. Nämä liittyvät yhteisvastuun arvoon, eettiseen vastuunottoon itsestä ja muista, jonka oppilaat tiedostavat harvinaisen hyvin – vastoin aikuisten ennakkoluuloja.

Opetusministerille luovutettu ohjelma ei ainakaan lisää ajankäyttöä ja huomiota oppilaiden hyvinvoinnin edistämiseen. Oppilaat toisivat jotain sellaista, joka parantaisi keskinäistä luottamusta, myötäelämistä ja välittämistä. Iloa ja hyvää oloa ei lisätä hallintaan ja valvontaan keskittymällä. Järkyttävintä ehdotuksessa oli, että mahdollisuudet kokea hyvää oloa tekemällä jotain yleisesti hyödyllistä, oli tuhottu sillä, että tehtävistä, kuten pihan siistimisestä tai kirjaston järjestelemisestä oli tehty rangaistuksia! Tämänkö on tarkoitus kasvattaa nuorista yhteisöllisiä, omasta vapaasta tahdostaan toisista välittäviä ja huolehtivia ihmisiä? Parantavatko pakkokeinot myöskään opettajien ja oppilaiden välistä avoimuutta, luottamusta ja yhteistyökykyä, jolla voisi olla tulevia ongelmia ennalta ehkäisevä vaikutus? Ei. Mutta mallin ”opetuksen antamiseen sille, joka niskuroi minua vastaan” tämä antaa – tosin tämä yleinen nuorten keskinäisen väkivallan peruste on jo entuudestaan vallan hyvin omaksuttu. ”Haravoi piha” rangaistuksena ei kuullosta kovin kaukaiselta nuorten käyttämälle häpäisy- ja nöyryytyskeinolle ”nuole mun saappaat”.

Opiskelumyönteistä ilmapiiriä luodaan parhaiten edistämällä oppilaiden hyvinvointia niin, että he kokevat koulunkäynnin merkitykselliseksi ja koulun sellaiseksi paikaksi, jossa yhteisvastuu on keskeinen arvo. Ulkoisen käyttäytymisen kontrollointi siihen puuttumalla ja rangaistuksia määräämällä ei luo tunnetta koulusta paikkana, jossa itsensä voi kokea arvokkaana ja elämänsä tarkoituksentäyteisenä. Siksi elämä onkin monelle nuorelle koulun ulkopuolella, vaikka suurin osa päivästä vietetään koulussa. Kuinka paljon nuorten potentiaalia kasvamiseen ja kehittymiseen ihmisyydessään hukataankaan tällä tavalla! Voi myös kysyä, onko ”elämä alkaa sitten, kun koulu on lusittu” se kuva, jonka suomalainen koulu haluaa antaa itsestään.

Koulun turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistämisen kokonaisvaltaista ohjelmaa odotellessa on hyvä tutkailla Jukaraisen, Syrjäläisen ja Värrin tekemää vertailevaa taulukkoa kahdesta erilaisesta lähestymistavasta kouluturvallisuuteen. Kysymys on siis sen vertailusta, mikä tehoaa paremmin ja saa aikaan pysyvämpiä vaikutuksia. On selvää, että molempia tarvitaan, kyse on vain siitä, kumpaa kannatta painottaa enemmän kuin toista. Ja varsinkin siitä, että pelkkä kontrolli ja kuri eivät johda yhtään mihinkään muuhun kuin negatiivisiin lopputuloksiin. Osa oppilaista kokee pelkän kontrollin vieraannuttavana ja vastenmielisenä. He kokevat turvattomuutta siitä, että eivät voi itse vaikuttaa asioihin, turvattomuutta oman vallan ja oppilaisiin luottamisen puutteesta. Koulua ei koeta viihtyisäksi, jos siellä on iloton, sallimaton ja liikaa rajoittava. Pelkkiä sääntöjä ei koeta mielekkäinä, reiluina tai olennaisina. Jotain muutakin tarvittaisiin kouluviihtyvyyden ja kaikkien koulussa olevien – sekä oppilaiden että opettajien – pysyvän hyvinvoinnin lisäämiseksi.

TURVALLISUUS HALLINTANA JA KRIISIVALMIUTENA
Ilkivallan ja väkivallan torjunta
Järjestyksen ja sääntöjen valvonta
Riskien hallinta
TURVALLISUUS ILON JA HYVÄN OLON TUNTEENA = HYVINVOINTINA
Erilaisuuden hyväksyntä
Oppilaan identiteetin tukeminen
Keskinäisen luottamuksen rakentaminen
Yhteisvastuun ja osallisuuden vahvistaminen
Haavoittuvuuden tunnistaminen ja tuen antaminen
Oppilaan kouluun kiinnittymisen ja sitoutumisen edistäminen

8 kommenttia

Kategoria(t): arvokkuus, avoimuus, Eettinen, Eettisyys, Elämän tarkoituksellisuus, hallinta, hallintakeskeisyys, häpäisy, huolehtiminen, hyvä olo, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Ilo, kirjaston järjestäminen, Kontrolli, koulujen hyvinvointi, koululaisten hyvinvointi, kouluturvallisuus, kouluviihtyvyys, kuri, kurinpalautus, luottamus, myötäeläminen, nöyryytys, nuole mun saappaat, opettajakeskeisyys, opetusministeri, opiskelumyönteinen ilmapiiri, opiskelumyönteisyys, pahoinvoinnin taltuttaminen, pakkokeino, pihan siistiminen, rangaistus, rehtorikeskeisyys, tarkoituksentäyteisyys, turvattomuus, valvonta, vastuunotto, välittäminen, Yhteisöllisyys, yhteistyökyky, Yhteisvastuu

”Hyvä ettei itku tullut”

Eräs äiti kertoi ilahtuneensa pojaltaan tai tytöltään saamastaan kiitollisuuden osoituksesta niin paljon, että ”hyvä ettei itku tullut”. Eikä ollut hyvä, vaan mielestäni oli erittäin huonoa, ettei äiti näyttänyt tunteitaan lapselleen! Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso totesi mtv3.fi-sivuilla 15.3., että ihmisen tulisi oppia kohtaamaan ja käsittelemään tunteita jo lapsena. Lapset tarvitsevat aikuisten apua erilaisten tunnekokemustensa hyväksymiseen, sietämiseen ja järjestämiseen. Lapset tarvitsevat tunnekasvatusta ja tunnetusti esimerkki on paras kasvattaja. Tunteiden kieltäminen tai tukahduttaminen voi kostautua jopa ahdistuneisuutena, masentuneisuutena tai väkivaltaisena käyttäytymisenä myöhemmin elämässä. Lapsesta voi kasvaa aikuinen, joka joutuu turvautumaan usein masennus- tai ahdistuslääkkeisiin, kun sisällä on tunteita, joiden kanssa ei tiedä, miten toimia. Laakson mukaan kohtaamatta ja käsittelemättä jääneet tunteet voivat kerryttää vihaa ja katkeruutta, joka voi myöhemmin purkautua hyvinkin väkivaltaisena käytöksenä, kuten meillä ja maailmalla on nähty.

Tunteet pitää huomioida ja ne pitää ottaa tosissaan. Sen sijaan, että tunteisiin suhtauduttaisiin välinpitämättömästi tai ne jopa kiellettäisiin, pitää aikuisen suorastaan rohkaista lasta ilmaisemaan tunteensa. Aikuisen on siis toimittava lapsen tunteiden tukijana ja tulkkina. Missään tapauksessa lasta eikä myöskään itseään pidä syyllistää, jos itku tulee – oli sen aiheena sitten ilo tai suru.

Olin lapsena herkkä ja haavoittuva – kuten käsittääkseni suurin osa lapsista ainakin varhain ovat. Muistini mukaan ainakaan isäni ei koskaan ilmaissut omia tunteitaan edessäni – paitsi vihaa ja ehkä katkeruuttakin huutamalla. Itku oli kiellettyä ja aina kun purskahdin itkuun, pilkkasi isäni minua sanomalla, että pitääköhän lähteä hametta ostamaan. Lopulta kätkin tunteeni jonnekin niin syvälle, että kadotin ne vuosikymmeniksi. Vihaa olin kyllä oppinut ilmaisemaan väkivallalla tai turruttamaan epämääräisen pahan oloni alkoholilla.

Isälleni olen antanut anteeksi jo kauan sitten ja olen iloinen siitä, että ehdin tehdä sen ennen hänen kuolemaansa – tosin henkisen kommunikaation tasolla ilman ääneen lausuttuja sanoja, koska hän oli silloin jo dementoitunut. Tunne-elämäni ei myöskään ollut kokonaan mennyt piloille isäni kasvatusvirheistä huolimatta. Tunteitteni uudelleen löytäminen vaati kuitenkin elämän kriiseistä toiseen kulkemisen kunnes vihdoin ymmärsin, mistä oli kysymys. Sydänystäväksi ryhtyneen ”enkelin” avulla löysin tunteeni uudestaan.

Ilosta en ole vielä oppinut itkemään, mutta surusta kylläkin. Kun suru on pakahduttanut rinnan kuristaen kurkkua ja salvaten hengityksen, on ollut erittäin vapauttavaa itkeä kovaa vollottaen ja hartiat täristen. Tällaisia suuria hetkiä koin monasti sen jälkeen, kun rakas äitini oli kuollut. Rakensin varta vasten alttarin, jonka eteen saatoin mennä seisomaan ja ”meditoimaan”, kunnes itku purkautui. Ahdistus helpotti sen jälkeen taas joksikin aikaa, kunnes oli seuraavan kierroksen aika. Nyt en enää tarvitse mitään ulkoisia itkemään innoittavia esineitä tai paikkoja. Yhteys sydämessä oleviin menetettyihin rakkaisiin riittää voimakkaisiin tunnekokemuksiin.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan… Miksihän Juice Leskisen ”Syksyn sävel” on niin suosittu? Johtuukohan se meidän suomalaisten niin runsaista itkemättömistä kyyneleistä ja kaipuusta saada lupa itkeä vaikka muiden nähden ja vaikka ihan muuten vaan?

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alkoholi, anteeksianto, äiti, enkeli, haavoittuva, herkkä, Ilo, isä, itku, kasvatusvirhe, katkeruus, kriisi, masennus, masentuneisuus, paha olo, suru, sydänystävä, tunnekasvatus, tunnekokemus, tunteet, tunteiden kieltäminen, tunteiden tukahduttaminen, Väkivalta, väkivaltainen käyttäytyminen, viha

Miksi tavallinen elämä on pettymys?

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun haluamme aina vaan enemmän ja parempaa. Miksi mikään ei riitä? Johtuuko se siitä, että mikään ei tunnu miltään? Olen tulkinnut tilanteen siten, että jollain tavalla aikaamme leimaa sellainen sisäinen, tiedostamaton asennoituminen, että millään ei ole mitään arvoa tai syvempää ja laajempaa merkitystä.

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi hiljattain (Uusi Suomi 6.4.) karusti suomalaista todellisuutta:
– Mikä hyvinvointivaltio se sellainen on, jossa huostaanottojen määrä kasvaa rajusti, jossa alkoholinkäyttö on aivan ylenmääräistä nuortenkin kohdalla, jossa jäädään työkyvyttömyyseläkkeelle erittäin laajasti? Ei tämä nyt mitään hyvinvointia ole, Sailas sanoi.
Sailas sanoi saaneensa maailmankuvansa ja oppinsa lapsuudestaan, jonka hän vietti vaatimattomissa oloissa. Sailaksen vanhempi veli oli kuollut ennen hänen syntymäänsä, joten Sailas oli vanhin elossa oleva perheen kuudesta lapsesta. Minkälaista vastuuta nuoremmista sisaruksistaan ja koko perheen hyvinvoinnista Sailas on mahtanutkaan joutua kantamaan? Sen lisäksi, että hän on vastannut omista tekemisistään sillä lopputuloksella, että hänestä on tullut yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka voi tyytyväisenä jäädä eläkkeelle puolentoista vuoden kuluttua. Yhteiskunnalliseen keskusteluun hän aikoo osallistua sen jälkeenkin.

Helsinkiläinen rap-artisti Pyhimys eli Mikko Kuoppala on Malminkartanon lähiön kasvatti. Hän muistelee (Uusi Suomi 8.4.) nuoruuttaan:
-Mulla on tosi vahvoja muistikuvia siitä, kun olen tavannut ihmisiä, jotka tällä hetkellä ovat syrjäytyneitä, monet narkomaaneja. Jo silloin 12-vuotiaana tunsi, että olemme eri lähtökohdista ja menossa eri suuntaan. Heikot lähtökohdat näkyivät nuorissa esimerkiksi vastuuntunnon puutteena. Yhteisvastuun käsite oli hukassa monelta. Nämä nuoret saattoivat olla koulun käytävän kuninkaita fyysisen voiman turvin. Luokkahuone oli vaikeampi paikka, työelämä jo mahdoton.
-Myöhemmässä elämässä, kun ne keinot eivät enää riitä, nämä tyypit eivät ehkä ole pärjänneet, Kuoppala pohtii.
Niitä tuttuja, jotka ovat päätyneet yhteiskunnan laitamille, yhdisti Kuoppalan mielestä ainakin yksi asia.
-Joillain ei mun mielestä ollut silloin nuorenakaan intohimoja tai sellaisia asioita, jotka olisi kiinnostaneet tosi paljon. Mekin tehtiin tyhmiä juttuja, sotkettiin seiniä, mutta meillä oli aina joku juttu, mitä me haluttiin tehdä ja missä halusimme oppia paremmiksi, Kuoppala kuvailee.
Kuoppala vilauttaa nuorisotutkimuksesta tuttua termiä mahdollisuustietoisuus. Tiivistettynä termi tarkoittaa nuorille näyttäytyvien tulevaisuuden mahdollisuuksien ja unelmien lisääntymistä. Kuoppala uskoo, että nykynuorilla on liikaa vaihtoehtoja ja liian suuret unelmat. Mediassa näkyvät unelmista vain toteutuneet.
-Ne vaihtoehdot, jotka olisivat realistisia, eivät tunnu mielenkiintoisilta. Elämä tavallisessa ammatissa tuntuu vähemmän merkitykselliseltä kuin mediassa näkyvien ihmisten elämät, Kuoppala sanoo.
Kun elämä ei ole unelmien näköistä, ei jaksa käydä töissä tai koulussa. Pettymys on Kuoppalan mielestä syrjäytymisen avainsana.
-On vaikea löytää syrjäytynyttä, joka ei olisi pettynyt.
Artisti uskoo lähipiirinsä tapahtumien perusteella, että myös ”hyvien perheiden” lapsilla on nykyisin entistä suurempi riski jäädä kyydistä.

Hiljattain Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoituksen, jossa ”Ihan tavallinen nuori”-nimimerkin haltija kertoi solidaarisuusveron leikanneen hänen kuukausirahaansa 200 eurosta 150 euroon. Nuori oli siis kovin pettynyt. Eräässä toisessa perheessä 12-vuotias vaati viime syksynä viikkorahaansa heti 2,4 prosentin korotusta ja myöhemmin vielä 1,9 prosenttia lisää. Hän oli lukenut lehdestä raamisopimusuutisia ja perusteli korotustarvetta sillä, että vanhemmat saavat saman verran lisää palkkaa. Hieman näkökulmaa asiaan (mtv3.fi 9.4.):
Nordean viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomessa yli puolet lapsista ei saa ollenkaan säännöllistä viikko- tai kuukausirahaa. Nuorimmista 6–8-vuotiaista vain kaksi kymmenestä saa säännöllistä taskurahaa ja 9–11-vuotiaista alle neljä kymmenestä. Myös 15–17-vuotiaista vain hieman yli puolet saa säännöllistä taskurahaa.
Viikkorahaa pienimmät saavat keskimäärin 2 euroa, 9–11-vuotiaat saavat 4 euroa, 12–14-vuotiaat 7 euroa ja 15–17-vuotiaat 17 euroa. Kahdentoista vuoden ikä näyttää olevan rajapyykki, jonka jälkeen suurempi osa lapsista saa kuukausirahaa kuin viikkorahaa. Kuukausirahaa nauttivat 12–14-vuotiaat saavat vanhemmiltaan keskimäärin 28 euroa ja 15–17-vuotiaat jo 57 euroa kuukaudessa. Aika kaukana siis alussa mainitusta 200 eurosta tai 150 eurostakin…

Miksi tavallinen elämä on siis pettymys? Eikä pelkästään tavallinen, vaan myös tavallista ”parempi”, kun hyvinvointia mitataan vain rahan avulla. Varmaankin siksi, ettemme osaa arvostaa tavallista elämää, jota elämä väistämättä kuitenkin on ainakin meille tavallisille ihmisille, joihin kuuluu 90-98 prosenttia kaikista ihmisistä. Emme osaa iloita pienistä kauniista tai hyvistä asioista, joita kuitenkin tapahtuu muodossa tai toisessa jokaiselle ihmiselle lähes päivittäin. Ja jollei muuten tapahdu, voimme helposti tehdä asialle jotain. Helpoin ja kestävin tapa lisätä omaa onnellisuutta on tehdä jotain, joka on jollain tavalla arvokasta ja hyvää eli siis jotain merkityksellistä jollekin toiselle. Samalla tavalla voi kokea iloa siitä, että tekee sellaista, joka aikaansaa jotain myönteistä meille kaikille yhteisesti.

Kaikki tämä edellyttää tietysti, että ihminen on kiinnostunut jostain muustakin pelkästä omasta hyvästään ja sen jatkuvasta lisäämisestä. Koska itsekäs ja ahne ihminen on kyltymätön, mikään ei ole riittävästi ja siksi hän ei myöskään koskaan osaa aidosti iloita saavutuksistaan, vaan janoaa aina vain lisää. Onni karkaa siis kaiken aikaa ulottumattomiin.

Kasvatuksen – sekä kotona, kouluissa, nuorisotyössä ja kaikkialla muuallakin – tulisi opettaa solidaarista ja yhteisvastuullista elämää yhteiskunnan jäsenenä. Jokaisen tulisi oppia näkemään oma arvokas ja korvaamaton paikkansa yhteiskunnassa sekä se, miten hän voi kokea yhteisönsä, yhteiskuntansa ja kulttuurinsa omakseen, erottamattomaksi osaksi häntä itseään. Tällaisen kasvatuksen päämääränä olisi kaikkien onnellisuus. Ei mikään huono tavoite, varsinkaan, kun se voisi toteutuakin juuri siten, että kaikki ajattelisivat ja toimisivat kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Tällaista elämäntapaa kutsutaan yksinkertaisesti vastuulliseksi ihmisyydeksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ahneus, Arvo, Arvokas, Halu, Hyvä, Hyvä perhe, Hyvinvointi, Hyvinvointivaltio, Ilo, Itsekkyys, Kaunis, Kulttuuri, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, Oma hyvä, Onnellisuus, Onni, Pettymys, Solidaarisuus, Solidaarisuusvero, Syrjäytyminen, Syrjäytynyt, Tavallinen elämä, Unelma, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Vastuuntunne, Yhteinen hyvä, Yhteisö, Yhteiskunta, Yhteisvastuu