Miten löydän tarkoitusta työstä?

Viktor Frankl on todennut, että työ ja rakkaus ovat yleisiä pääreittejä, joiden kautta ihmisen on mahdollista kokea elämänsä tarkoitukselliseksi. Työn avulla ihminen voi toteuttaa olemassaolonsa tarkoitusta luomalla tai aikaansaamalla jotain arvokasta. Jotta työn tarjoama tarkoitusmahdollisuus toteutuisi, tulisi työssä kehkeytyä jotain sellaista, joka on arvokasta ja merkityksellistä jollekin tai joillekin muille kuin työn tekijälle itsellensä. Kun työn tekijä kokee näin tapahtuvan, tuntee hän itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi osaksi yhteisöä ja koko sitä yhteiskuntaa, jossa hän elää. Myös hän on henkilökohtaisesti tärkeä yhteisen hyvän kerryttäjä.

Käynnissä on voimakkain ja kokonaisvaltaisin työn olemuksen muutos sitten 1700- ja 1800-lukujen taitteessa Britanniasta alkaneen teollisen vallankumouksen, joka on edennyt useina eri aaltoina ensin Euroopassa ja Yhdysvalloissa (1800- ja 1900-lukujen taitteessa) ja seuraavaksi Japanissa, Kiinassa ja muuallakin Aasiassa (1900-luvun lopusta alkaen). Kehitys on jatkunut käytännössä tauotta. 

Olemme kuitenkin siirtyneet uuteen vaiheeseen, jota voidaan kutsua tietokoneiden vallankumoukseksi. Tietokoneet ja robotit kehittyvät huimaa vauhtia ja muuttavat maailmaa yhä kiihtyvään tahtiin. Älykkäät järjestelmät ja tekoäly korvaavat jo korkeakoulutettujen ammattilaistenkin töitä. Toisin sanoen muutos ei kohdistu aiempaan tapaan vain fyysisen työn korvaamiseen koneilla ja automaatiolla, vaan se koskee yhä enenevässä määrin myös henkistä työtä laajentuen koko ajan uusille teollisuuden, kaupan ja palvelujen aloille. Vaikutukset ulottuvat työn lisäksi kaikille muillekin elämän alueille.

Muutos on ollut nopea ja arvaamaton, ja vieläkin vaikeampaa on ennustaa tulevaisuudessa tapahtuvaa. Asiantuntijat ovat kuitenkin melko yksimielisiä siitä, että kehitys jatkuu sen kaltaisena, että robotit korvaavat yhä lisääntyvän osan siitä työstä, mitä ihminen on tehnyt aiemmin. Samalla syntyy uutta työtä, jossa tarvitaan ihmistä ja jota robotit tai tietokoneet eivät voi tehdä. Ainakaan minä en usko niihin utopioihin, joissa kuvitellaan, että robotit saavuttaisivat kaiken sen korkeimman henkisen kyvykkyyden, joka on elävien olioiden keskuudessa ominaista vain ihmiselle. Tällainen ajattelu osoittaa puutteellista ymmärrystä ihmistajunnasta ja edustaa ihmisen kykyjen ja voimavarojen väheksymistä.

Kukaan ei oikein osaa ennakoida, millaista tulevaisuudessakin tarvittava ihmisten tekemä työ on. Varsinkaan tämän hetken koululaiset eivät voi lainkaan tietää, millaisia ammatteja heille on tarjolla tulevaisuudessa ja kukaan meistä ei voi tietää lyhemmälläkään tähtäyksellä, millaisia uusia taitoja pian tarvitaan. Moni joutuu todennäköisesti toteamaan, että tähän asti opitut taidot eivät vastaa uusia tarpeita. Jostain olisi saatava uusia taitoja. Toisin sanoen syntyy valtavasti uusia tarpeita sekä peruskoulutuksen sisällöille että lyhyille täydennys-, jatko- ja uudelleenkoulutuspoluille.

Lienevätkö työttömille jatkuvasti uusia pakotteita keksivät päättäjät tiedostaneet alkuunkaan, mitä maailmassa on tapahtumassa. Vanhanaikaiset työt ja työpaikat sekä yleisemminkin perinteinen palkkatyö on suurimmaksi osaksi katoamassa. Pitkäaikaistyöttömien kiusaamisen sijaan pitäisi keskittyä niihin moninaisiin toimenpiteisiin, joilla ihmisille luodaan edellytyksiä elää yhteiskunnassa, jossa ihmistyö jakautuu aiempaa epätasaisemmin ja jossa myös sen kokonaismäärä vähenee. Kansalaispalkan ym. köyhyyttä ehkäisevien järjestelmien luomisen lisäksi tarvittaisiin kaiken sellaisen edistämistä, jonka avulla ihmiset voivat säilyttää mahdollisuutensa luoda ja aikaansaada jotain arvokasta maailmaan. Kyse on paljosta muustakin kuin esimerkiksi yrittäjyysvalmiuksien luomisesta osana lasten peruskoulutusta ja aikuisten täydennyskoulutusta.

Työ on iso osa ihmisen identiteettiä, mutta useimmille palkkatyö ei voi enää olla ainoa tai edes keskeinen tarkoitusreitti. Onkin kysyttävä Mitä on työ?, Mikä on työpaikka? ja Mikä on työsuhde? Työ on jonkin tekemättömän työn tekoa, ehkä jotain sellaista, jota kukaan ei ole vielä keksinyt tehdä. Tällaisen löytämiseen tarvitaan luovaa ajattelua ja se edellyttää puolestaan, että meitä rohkaistaan ja kannustetaan lapsesta lähtien luovaan aikaansaamiseen. Kyse on uusien ideoiden löytämisestä ja niitä voi löytää ainoastaan sellainen ihminen, joka osaa ihmetellä, kysellä ja kyseenalaista kaikenlaista tutulta ja totutulta vaikuttavaa. Kyse on enemmän pienistä arkisista oivalluksista kuin jostain suurista, kaiken mullistavista ahaa-elämyksistä. Siis sellaisesta, johon periaatteessa kuka tahansa voi olla kykenevä. Ja joista voi kuitenkin kehkeytyä jotain riittävän suurta yhdelle ihmiselle myös taloudelliseksi toimeentuloksi. Sen perustulon päälle.

Työpaikka on vastaavasti kaikki ne paikat, joissa teen työtäni. Olkoon työpaikkana aluksi vaikkapa olohuoneen nurkkaus tai vaatekomero. Tai se perinteinen autotalli (tai yhtä hyvin mikä tahansa varastotila), josta on saanut alkunsa moni suuri menestystarina. Entäpä työsuhde? Mitkä ovat työntekoni suhteet, toisin sanoen kaikki ne suhteet, joissa olen työtäni tehdessäni? Mitkä ovat ne tahot, joita palvelen, asiat, joita edistän, olennot tai ihmiset, joita palvelen? Kaikki ne toiset, joiden hyväksi luon tai aikaansaan jotain arvokasta ja merkityksellistä.

Työn tulevaisuus näyttää parhaimmillaan erittäin valoisalta. Mahdollisuudet oman olemassaolon tarkoituksen toteuttamiseen työssä voivat olla paremmat kuin koskaan. Kun teknologia korvaa saman toistamiseen ja rutiineihin perustuvaa osaa työstä, luo se mahdollisuuksia työn (laadulliseen, arvokasta luovaan) tarkoitukseen keskittymiselle. Olemassa olevaa työtä voidaan tehdä tarkoituksellisemmalla tavalla ja monenlaista nykyisin tekemättä olevaa työtä voidaan ryhtyä tekemään.

Vaikka monet nykyiset ammatit lakkaavat kokonaan, syntyy uusia ammatteja, tarkoitusmahdollisuuksia, joita itse kukin voi löytää ja alkaa luomaan niistä työpaikkaa ja työsuhteita itsellensä. Vaikka monien nykyisten ammattien sisällöt ja vaatimukset muuttuvat, voi se merkitä myös aivan uusia mahdollisuuksia tehdä niihin liittyvää työtä arvopitoisemmalla ja tarkoituksentäyteisemmällä tavalla. Ehkä tulevaisuudesta on kehkeytymässä todellinen palveluyhteiskunta, jossa palvelemme toinen toisiamme ja lisäämme kaikki yhteisesti arvokasta ja hyvää maailmaan. On myös syytä tiedostaa, että tarkoituksellisuuden näkökulmasta vapaaehtoistyö – tai suomalaisittain talkootyö – voi olla kaikkein arvokkain työn muoto.

 

Advertisement

Työyhteisön johtaja likakaivona

Ihmiset, jotka purkavat omaa pahaa mieltään muihin ihmisiin, ovat valitettavan usein itsekkäitä, tunnetaidottomia, empatiakyvyttömiä ja epäoikeudenmukaisia. Monilla ihmisillä, ehkä suurimmalla osalla meistä, on erilaisia ongelmia elämänsä eri alueilla. Minun ongelmani ei kuitenkaan ole sinun syysi, jollet juuri Sinä ole sen alkuperäinen aiheuttaja. Siksi minun ei myöskään pidä siirtää omaa vastuutani omien ongelmieni ratkaisemisesta Sinun, ongelmiini syyttömän ihmisen niskaan. Tämä on kuitenkin yleinen käytäntö, varsinkin työelämässä.

Yhä enemmän puhutaan työpaikkakiusaamisesta. Olen ollut sen uhrina niin pitkään, että olen tehnyt oman osani, kantanut oman korteni kekoon muiden ihmisten pahan olon kohteena olijana. Olen lopullisesti kyllästynyt olemaan likasankona tai laskiämpärinä, kuten sitä lapsuudessani nimitettiin. Kärsivällisyyspussini – johon olen siis kerännyt kärsivällisesti minun kannettavaksi siirrettyä muiden kärsimystä – yksinkertaisesti täyttyi niin, että se räjähti. Tämä tapahtui eräänä iltana muutama kuukautta sitten, tarkalleen 28.3. Silloin kirjoitin viestin perustamani järjestön hallitukselle ja pyysin sitä vapauttamaan minut tästä toiminnanjohtajuuteni näköjään luontaisetuna kuuluvasta ikeestä, koska en yksinkertaisesti jaksa kantaa sitä enää. Tahdon viettää edessä olevan 60-vuotispäiväni vapaana kaikesta siitä syyllisyyden taakasta, joka niskaani on ilman omaa osallisuuttani muiden toimesta kasattu.

”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” laulettiin joskus hyvin perustein. Tänä päivänä on pakko kysyä, kuka sortaa ketä työelämässä ja millä oikeudella. Kuka on kaikkein lainsuojattomin, jota voidaan kohdella yleisesti hyväksytysti täysin ihmisarvoa alentavalla tavalla? Oman pitkäaikaisen kokemuksen perusteella ihmisoikeuksien kannalta kaikkein sorretuin henkilöstöryhmä on työyhteisöjen johto. Tällä en siis missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei työpaikkakiusaamista, erilaatuista oikeuksien polkemista ja muuta epäoikeudenmukaisuutta tapahtuisi monella muullakin tasolla erilaisissa organisaatioissa. Enkä varsinkaan miltään osin puolusta kaikkea sitä vallan väärinkäyttöä, mielivaltaa ja oman edun tavoittelua, jota on häpeällisen ja halveksuttavan paljon ylimmissä yhteiskunnallisissa asemissa olevien keskuudessa. Se ei kuitenkaan oikeuta teilaamaan ja lahtaamaan kaikkia, jotka ovat erilaisista syistä johtuen suostuneet ylimmiksi päätöksentekijöiksi ja samalla viimekätisiksi vastuunkantajiksi erilaisissa organisaatioissa.

Jostain syystä oman pahan olon kaataminen toisen niskaan on muutenkin jotenkin niin upeaa suomalaista kansalaishuvia, että! Muiden mollaaminen keventää jollain ihmeellisellä tavalla omaa pahaa oloa. Kaikki erilaisissa palveluammateissa ja asiakaspalvelutehtävissä toimivat kokevat tämän huvittelun muodon päivittäin – tosin välineellisessä roolissa eli he joutuvat olemaan niinä huvipuistolaitteina tai vastaavina esineinä, joiden avulla toiset saavat mielihyvää tai ainakin mielipahan lievennystä.

Muiden virheiden, vikojen ja itselle pahaa oloa aiheuttaneiden syiden keksimisessä suomalaiset ovat harvinaisen luovaa kansaa. Muilla alueilla – jotain yksittäistä Rovio Oy:n kaltaista esimerkkiä lukuun ottamatta – luovuus ei viime aikoina oikein näytä olleen mainitsemisen arvoisin luonteenpiirteemme. Monasti on puhuttu tämän päivän arvokadosta, traditioiden, perinteiden katoamisesta. Ei hätää, uusi kansanperinne on löytynyt! Yhä useammin ja yleisemmin puhutaan yleisenä tosiasiana suomalaisesta huonosta johtamisesta. Kukaan ei ole niin huono ja kyvytön ihminen kuin se, joka on minkälaisella taustalla tahansa suostunut muiden johtajaksi. Että osaakin olla kelvoton yksilö tuo suomalainen johtaja, koko suomalaisen työelämän ja itse asiassa meidän kaikkien muussakin elämässämme kokemamme pahoinvoinnin aiheuttaja. Yöks, mikä epäihminen! No, sylkykuppina, vessanpönttönä ja likaviemärinä ehkä juuri ja juuri kelvollinen.

Olen vuonna 1977 vastaanottanut ensimmäisen esimiestehtäväni ja vuonna 1979 ryhtynyt ensimmäistä kertaa toimitusjohtajaksi. Vuosien 1979 ja 1998 välillä toimin kahden vuosikymmenen ajan liikkeenjohdon ylimmissä tehtävissä, milloin toimitusjohtajana tai muuna ylimmän operatiivisen johdon jäsenenä, milloin hallituksen puheenjohtajana tai muuna jostain osa-alueesta erityistä vastuuta kantavana jäsenenä. Aivan loppuvuosina toimin enää liikkeenjohdon konsulttina ja kouluttajana. Vuonna 1996 perustin liike-elämän arvoihin perustavalla tavalla kyllääntyneenä yleishyödyllisen yhdistyksen, joka toimii hyväntekeväisyysjärjestönä. Kuvittelin siirtyväni myös itselleni inhimillisempään maailmaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Ensin olin hämmentynyt, tällä hetkellä olen lähinnä pettynyt – ja ennen kaikkea koen itseni kaltoin kohdelluksi, joku voisi puhua myös psyykkisesti pahoinpidellyksi joutumisesta. Suurimmaksi osaksi ovat kokemukseni tästä työstä toki myönteisiä. Varsinkin niistä kymmenistä tai sadoista nuorista on tallentunut ikuinen elämänvoimaa antava jälki sydämeeni, joilta olen vastaanottanut myönteistä palautetta heihin jättämästäni pysyvästä vaikutuksesta tai joita olen itse huomannut saaneeni auttaa elämässään askeleen eteenpäin kohti arvokasta ja hyvää. Ja olen kiitollinen niistä monista tuhansista muistakin nuorten kohtaamisista, joilla uskon kaikilla olleen ainakin sinapinsiemenen verran merkitystä meille molemmille. Samoin olen kiitollinen kaikesta siitä yhdessä kasvamisen ja kehittymisen ilosta, jota olen ollut etuoikeutettu kokemaan yhdessä niiden lukemattomien järjestössämme työskennelleiden loistavien kasvattajien kanssa, jotka ovat kanssani ihmetelleet ihmisenä olemisen arvoituksellisuutta.

Erittäin yllättynyt – nimenomaan negatiivisesti – olen kuitenkin ollut siitä, miten jotkut järjestössämme eri tavoin mukana olleet ihmiset ovat katsoneet oikeudekseen kohdella minua. Enkä todellakaan tarkoita sitä suurta enemmistöä elämänsä erilaisten vaiheiden kautta ihmisten ymmärtäjiksi sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat valmiit omistautumaan toisille ihmisille ja antamaan itsestään kaiken mahdollisen hyvän, mitä he ovat saaneet omaksi osakseen elämässään. Sen sijaan puhun auttamisen pimeästä, tunnistamattomasta ja tunnustamattomasta sekä peitellystä puolesta. Miksi auttaja ei osaa auttaa itseään erilaisissa elämänsä kriiseissä. Miksi omat, usein suurten mullistusten, esimerkiksi noin kolmenkymmenen vuoden iässä perhettä perustamisvaiheessa, esiintyvät vaikeudet ja vastoinkäymiset vain kaadetaan täysin vastuuttomasti helpoimman uhrin niskaan? Pitäisihän auttajan tietää, ettei sen kaltainen toiminta helpota pysyvästi kenenkään ihmisen omaa pahaa oloa eikä varsinkaan ratkaise hänen henkilökohtaista tilannettaan. Ratkaisu on yksin hänen vastuullaan yhdessä niiden kanssa, joita asia koskee.

Eräs aikamme suurista suomalaisista ajattelijoista, edesmennyt Martti Lindqvist pohti useissa teoksissaan auttajan roolia, osaa ja taakkaa – sekä ennen kaikkea vastuuta itsestään, autettavistaan ja kanssaihmistään, olivat he sitten perheenjäseniään, kollegoitaan tai niin kutsuttuja esimiehiään. Suosittelen lämpimästi kaikille auttajille ja ihmistyön tekijöille Lindqvistin viisaiden kirjojen lukemista. Aloittaa voi vaikkapa kirjoista ”Ammattina ihminen, hoidon etiikasta ja arvoista” ja ”Auttajan varjo”.

Auttajana tai muussakin ihmistyössä toimiminen on tavanomaistakin ihmisenä olemista vastuullisempi rooli tai identiteetti. Sekä autettavan, auttajan itsensä että kaikkien hänen kollegojensa kohtelussa – joihin auttamis- ja ihmistyössä kuuluu samanarvoisena myös ”esimies” tai miksi viimekätistä vastuun taakaan kantajaa ikinä kutsutaankaan – luulisi inhimillisyyden olevan itsestäänselvyys. Siis sen, että kunnioitan sekä autettavieni, mutta myös kollegojeni – kantoivat he millaisia organisaatiorakenteiden pakottamia rooleja ja niiden mukaisia velvoitteita tahansa – ja kaikkien muidenkin ihmisten arvoa. Kukaan ei ole ”ansainnut” sitä, että muut käyttävät häntä hyväksi kiusaamisen, psyykkisen väkivallan tai muilla keinoilla toteutetun toimintansa kohteena, joka epäinhimillistää toisen ja jonka itsekkäänä tarkoituksena on oman ties mistä kumpuavan pahan olonsa lieventäminen.

Mielenkiintoinen kokeilu olisi, jos esimies ja hänen alaistensa voisivat vaihtaa paikkoja vaikkapa vuodeksi kerrallaan. Esimerkiksi asianajo- ja tilintarkastustoimistoissa melko yleinen menettelytapa on, että itse kukin uhrautuu vuoden ajaksi toimimaan toimitusjohtajana. Kaikki palaavat sen jälkeen yleensä erittäin huojentuneina omiin asiantuntijatehtäviinsä. Ja ehkäpä myös kohtelevat seuraavaa toimitusjohtajaa eri tavoin kuin olisivat ymmärtäneet kohdella ennen kuin ovat itse olleet siinä asemassa. Ehkäpä jopa puheet ”huonosta johtamisesta” ovat unohtuneet kahvihuonekeskustelujen asialistalta. Sen tilalla on saatettu ennemminkin ryhtyä keskustelemaan siitä, miten itse kukin voisivat kohdella toisiaan inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti, jotta kaikki jaksaisivat ponnistella kohti yhteisesti sovittuja päämääriä.

Jatkan tästä joissakin seuraavista blogikirjoituksistani. Tarkoitukseni on ottaa kantaa ketään unohtamatta – ylintä johtoa, välitason esimiehiä ja kaikkia muita kuin esimiestyötä tekeviä – millä tavoin voisimme rakentaa kaikki toinen toisillemme inhimillisemmän työelämän. Jos työyhteisössä on vaikkapa 100 ihmistä, voi työn tekemisen iloon ja tarkoituksellisuuden kokemukseen vaikuttaa tasan 100 ihmistä. Voi tietysti olla, että joku tai jotkut eivät ymmärrä omaa vaikutusmahdollisuuttaan ja -velvollisuuttaan. Tällaisen ihmisen on parempi hakeutua jonnekin muualle, jossa hän voi jatkaa entisellä tyylillään. Todennäköisesti tai ainakin toivottavasti seinä tulee jossain muualla joskus vastaan niin, että hän joutuu kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Varsinkin, jos seinässä sattuu olemaan taikapeili, josta hän voi nähdä mahdollisesti kovinkin ruusuisten kuvitelmiensa läpi todellisen itsensä omine ainutlaatuisine vajavaisuuksineen ja epätäydellisyyksineen. Ja todettakoon selvyyden vuoksi, että työyhteisöstä riippuen tämä ihminen voi olla yhtä hyvin se yksi ylin johtaja, joku muu johtaja tai esimies tai joku/jotkut niistä monista kymmenistä, jotka eivät ole johtavassa tai esimiesasemassa.

Tänään – ja joka vuosi tästä eteenpäin niin kauan kuin elän – vietän Vapautumisen Päivää syntymäpäiväänikin tärkeämpänä merkkipäivänä. Tämän jälkeen en enää aio keneltäkään ottaa vastaan minkäänlaisia syytöksiä heidän elämänsä omista henkilökohtaisista ongelmista, joiden aiheutumiseen en ole ollut millään tavoin osallinen. En myöskään jää märehtimään menneitä, vaan suuntaan elämässäni eteenpäin antautuen ja omistautuen erilaisille arvokkaille ja onnellisuutta aikaansaaville hankkeille. Näihin kuuluu edelleen myös työskentely kehittämis- ja hallitustehtävissä perustamassani järjestössä, mutta ei enää toiminnanjohtajana. Toivottavasti minut hyväksytään kaikkien muiden työntekijöiden joukkoon tasavertaisena, yksilöllisellä tavallani epätäydellisenä ihmisenä, jollaisia kaikki maailman ihmiset ovat. Vain silloin saan aidosti olla ihminen ihmiselle. Mitään muuta en ole koskaan osannut ja halunnutkaan olla.

Arvojen ja tarkoitusten pohtimisen merkitys

Aluksi takakannen teksti juuri ilmestyneestä Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka kirjasta, jonka toimitin yhdessä Eevastiina Gjerstadin kanssa.

Jokaisen on tärkeää pohtia, mihin arvoihin perustaa elämänsä ja millä tavoin pyrkiä varmistamaan oman elämän tarkoituksellisuus. Erityisen tärkeitä nämä kysymykset ovat kasvatuksellisissa ammateissa toimiville ja muille ihmisten auttajille. Heidän on kyettävä ohjaamaan arvojaan ja tarkoituksiaan kyseleviä nuoria tai aikuisia ihmisiä etsimään vastauksia oikeista suunnista. Jotta tämä olisi mahdollista, on ihmistyötä tekevän itse selkeästi tiedostettava sekä arvojen ja tarkoitusten yleinen olemus että omat arvonsa ja elämänsä tarkoitukset.

Arvoja ja tarkoituksia voi lähestyä monin eri tavoin ja näin kirjan artikkelien kirjoittajat myös tekevät. Oman erityisen näkökulmansa elämän tarkoituksiin luoneella Viktor E. Frankl’illa on ollut vaikutusta useisiin kirjoittajiin, joka näkyy selkeästi myös heidän artikkeleissaan. Frankl’in filosofiaa tarkastellaan myös erikseen joissakin artikkeleissa sekä teoreettisesti että käytännön toiminnan kannalta.

Kirjan kirjoittajissa on tunnustettuja arvofilosofian, kasvatuksen ja psykologian tutkijoita sekä käytännön kasvatus-, opetus- ja nuorisotyötä ja muutakin ihmistyötä tehneitä asiantuntijoita. Kirjassa on myös artikkeli itsenäisesti oman elämänsä lähtökohtia ja suuntaa etsivästä ihmisestä. Kirja valaisee siten monipuolisesti tieteellis-teoreettisen tutkimuksen, käytännön ammatillisen asiantuntemuksen että omakohtaisen kokemisen näkökulmia arvoihin ja tarkoituksiin. Kirja on siksi hyödyllinen sekä tutkimusta tai käytännön kasvatus- tai auttamistyötä tekeville että oman elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Ja jatkoksi vielä ote kirjan Esipuheesta.

Jokainen ihminen kysyy ainakin hetkittäin elämänsä suuntaa, arvojaan ja elämänsä tarkoituksellisuutta. Kysyminen voimistuu murrosiän lähestyessä, jolloin nuori ei tyydy pelkästään kysymään elämän tarkoitusta, vaan saattaa asettaa sen myös kyseenalaiseksi. Tarkoituksettomuuden tunne on nuorten keskuudessaan merkittävästi yleisempää kuin aikuisilla ihmisillä johtuen sekä nuorten rohkeudesta kyseenalaistaa jopa koko olemassaolonsa tarkoitus, että siitä, että elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen ajoittuu vaiheeseen, jossa nuori kamppailee henkisesti monella muullakin tavoin. Tämä oli lähtökohtana silloin, kun kirjalle valittiin nimeä ja siksi nimessä korostuu pedagoginen, kasvatuksellinen näkökulma.

Kaikkien kasvattajien eettisenä velvollisuutena on ohjata lapsia ja nuoria tiedostamaan, mikä on yleisinhimillisesti arvokasta, sekä ohjata heitä etsimään elämänsä tarkoituksia niiden suunnasta. Kirjan ensimmäisessä osassa pohditaan tarkoitusten ja arvojen filosofisia ja teoreettisia kysymyksiä ja lähtökohtaolettamuksia. Professori Tapio Puolimatka pohtii, miten erilaiset filosofiset arvositoumukset johtavat erityyppisiin käsityksiin elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta. Ei siis ole sama, millaisia nämä taustauskomuksemme ovat. Kysymystä elämän ja sen erilaisten hetkien tarkoituksesta on filosofioissa ja uskonnoissa pohdittu aikojen alusta lähtien. Juutalainen psykiatri ja filosofi Viktor E. Frankl omisti elämänsä ihmisten evästämiselle kunkin oman ainutkertaisen ja ainutlaatuisen elämänsä tarkoituksellisuuden etsintään. NFG:n toiminnanjohtaja Timo Purjo keskittyy artikkelissaan sen kirkastamiseen, mitä Frankl todella sanoi elämän hetkien tarkoituksista.

Tutkija Eevastiina Gjerstad pohtii arvokasvatuksen mahdollisuuksia ja rajoja ja osoittaa, että arvokasvatukseen liittyvien väärinkäsitysten murtamisen kautta arvokasvatuksesta voi tulla ideaalinsa mukaisesti ihmisyyden ilmentäjä. Filosofian tohtori Ulla Solasaari tarjoaa valaisevan ja käytännön kasvatuksen kannalta erityisen hyödyllisen näkökulman arvoihin negatiivisten arvojen tarkastelun kautta. Professori Simo Skinnari pohtii elämän syviä kysymyksiä ja erityisesti sitä, mitä on aito ihmisyys ja aikuisuus sen yhtenä osana. Dosentti Risto Nurmela syventyy tarkastelemaan Frankl’in näkökulmia elämän perimmäiseen tarkoitukseen.

Kirjan toisessa osassa tarkoitukset ja arvot näyttäytyvät käytännön kasvatuksen konteksteissa ja kysymyksissä. Professori Hannele Niemi visioi koulusta, joka olisi olemassa elämää varten. Tällaisen koulun elementteinä olisivat järki, tunne ja elämän tarkoitus ja se perustuisi arvoihin ja tarkoituksiin ohjaavaan kasvatukseen. Itävaltalainen professori Pia-Maria Rabensteiner näkee nimenomaan eksistentiaalipedagogiikan olevan ongelmissa painivan koulun ratkaisu, sillä se tuo tarkoitusperspektiivejä sekä oppilaiden että opettajien elämään ja olemassaoloon.

Käytännössä tarkoituskeskeistä näkökulmaa nuorten kasvatuksessa ovat jo kokeilleet NFG:n vastaava nuorisokasvattaja Heini Lesojeff ja entinen vastaava nuorisokasvattaja Anne-Maria Karjalainen. He jakavat kokemuksiaan lukijoille artikkelissaan. NFG:n tutkija Eevastiina Gjerstad ja tutkimusavustaja Riikka Uljas valottavat, miten tarkoituskeskeistä näkökulmaa voidaan hyödyntää itsetuhoisten nuorten auttamistyössä. Emeritusprofessori Markku Ojanen kirjoittaa siitä, miten materialismin kohoaminen arvojen tilalle hämärtää todellisia arvojamme ja tarkoituksiamme.

Omaa ihmisarvoaan ja elämänsä tarkoitusta voi jokainen etsiä myös itse. Jopa keski-ikäinen ihminen voi löytää uusia arvoja ja näkökulmia elämäänsä sekä niihin perustuvia armollisia suhtautumistapoja kanssaihmisiinsä. Kirjassa on myös tällainen, runoilija Ukko Kärkkäisen kirjoittama artikkeli, jossa hän kuvaa koskettavalla tavalla matkaansa kohti uudenlaista kokemusta elämänsä tarkoituksellisuudesta ja siihen perustuvaan toivoon ja elämäniloon.

Kirjassa on 281 sivua. Kirja kuuluu Non Fighting Generation ry:n kirjasarjaan ja on järjestyksessä sarjan 4. teos. Kirjaa saa kaikista hyvin varustetuista kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista. Kirjan suositushinta on 32 euroa, mutta hinta vaihtelee kirjakaupoittain.

Toivotan Sinulle antoisia lukuhetkiä, mikäli aiot hankkia kirjan itsellesi vaikka joulupukin konttiin 🙂