Rasistit, maahanmuuttokriittiset ja suvakit

Meissä kaikissa piilee jonkinasteinen rasisti – sekä ”maahanmuuttokriittisissä” että ”suvakeissa” samoin kuin kaikissa niiden välimaastoon sijoittuvissa suomalaisissa. Tämän päivän (7.7.2017) Hesarissa julkistettiin tulokset kyselystä, jonka aiheena oli, mihin tänne muuttavien ulkomaalaisten tulisi vähintäänkin sopeutua Suomessa. Liekö joku kesätoimittaja tai muu juhannustunnelmissa ollut toimittaja (kysely toteutettiin aivan juhannuksen alla) laatinut kysymykset, niin absurdeja osa niistä oli.  Kolme vähiten kannatusta saanutta kysymystä olivat: ”Jääkiekon seuraaminen kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin”, ”Jokaisen olisi syytä osata valmistaa karjalanpaisti” ja ”Jokaisen olisi osattava hiihtää”. Ensimmäisestä vaatimuksesta oli täysin samaa mieltä 2 % vastaajista ja osittain samaa mieltä 5 %. Toisessa luvut olivat 4 ja 10 % ja kolmannessa jo 7 ja 13 %. Siis 20 % eli joka viidennes piti hiihtotaitoa maahanmuutajalle asetettavana vähimmäisvaatimuksena ainakin jossain määrin. Pitäisikö kaikkien maahanmuuttajien siis osoittaa hiihtotaitonsa ennen kuin heidän hakemuksiaan otetaan minkäänlaiseen muuhun käsittelyyn? Mahtaisiko omakaan hiihtotaitoni enää läpäistä testin – taisin hiihtää viimeksi silloin, kun juuri 40 vuotta täyttänyt poikani oli pieni lapsi. Karjalanpaistia en osaa valmistaa – en ole koskaan edes yrittänyt – ja jääkiekkoa en todellakaan seuraa yhtä vähän kuin muitakaan urheilulajeja, joissa ihannoidaan väkivaltaa. Jos kiinnostaa, muut kysymykset ja niihin vastanneiden suhteelliset osuudet löytyvät Hesarin uutisesta.

Hesarin juttuun oli haastateltu myös kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän toteaa, että maahanmuuttajat ovat erittäin monimuotoinen ryhmä ja siksi takia johtopäätöksiä esimerkiksi maahanmuuttajien arvoista on vaikeaa tehdä. Viime aikoina on useissa yhteyksissä korostettu sitä, että myös suomalaiset ovat monimuotoinen kansa, ja herätetty kysymys siitä, mitä suomalaisuus ylimalkaan on ja onko sitä edes olemassa jonkinlaisessa yhtenäisessä muodossa. Kulttuuritaustammekin on hyvin moninainen koostuen Venäjän ja Ruotsin vallan aikaisista erilaisista vaikutteista itse kunkin perimään ja tapoihin puhumattakaan siitä, että periydymme itse asiassa kaikki tänne eri puolilta maailmaa muuttaneista kantavanhemmistamme. Monasti on todettukin, että pelkästään esimerkiksi länsi- ja itä-suomalaisten väliset erot ovat suurempia kuin kahdessa eri maassa asuvien ihmisten väliset erot. Puhumattakaan siitä, että mitään länsi- ja itä-suomalaisuutta ei sittenkään puhtaana ole olemassakaan eli ainoa mitä todellisuudessa on olemassa, ovat ainutkertaiset ja ainutlaatuiset ihmisyksilöt. Kaikki erilaisia, mutta samanarvoisia ihmisinä. 

Hiljattain ilmestyneessä Jani Sinokin toimittamassa kirjassa Rasismi ja filosofia esitetään selkeä ja melko tyhjentävä rasismin määritelmä, joka kuuluu: 1) ihmisryhmän, johon rasistinen ajattelu kohdistuu, oletetaan olevan suhteellisen tarkkarajainen ja sisäisesti yhdenmukainen, 2) asennoituminen tuohon ryhmään on normatiivista eli jonkun ominaisuuden perusteella rajatun ihmisryhmän edustajien käsitetään olevan ”tietynlaisia”, ja 3) ihmisryhmän käsitetään muodostuvan rodun, etnisyyden tai kulttuuritaustan tai niihin läheisesti liittyvien ominaisuuksien, esimerkiksi uskonnon tai kielen, perusteella. Rasismissa keskitytään siis ihmisryhmiin liitettyihin tekijöihin ja sivuutetaan ihmisyksilöiden henkilökohtaiset ominaisuudet.

Väitän, että kaikissa meissä piilee pieni rasisti. Rasismin käsitteen tunteminen auttaa meitä kaikkia tunnistamaan rasistisia ajatuksiamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme ja jos niin tahdomme, myös välttämään niitä parhaamme mukaan. Kuten Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia -kampanjan sloganissakin todettiin, voimme itse olla se muutos, jonka tahdomme nähdä toteutuvan maailmassa. Omasta itsestämme – totuudellisesta asennoitumista itseemme ja pyrkimyksestämme kasvaa ja kehittyä ihmisyydessämme – kaikki lähtee.

 

Advertisement

Köyhyyteen voi vaikuttaa

”Niukkuus typistää näköaloja, muttei sulje ovia” oli kuvatekstinä Tiede-lehden 5/2017 artikkelissa, jonka otsikkona oli Köyhyyden voi voittaa. Artikkelin sanomana oli, että vaikea alku ei ole väistämätön kohtalo: moni on onnistunut asenteella, tuella ja työllä. Artikkelissa ei millään tavoin pyritty kiistämään, että suomalaisetkaan eivät elä täydellisessä mahdollisuuksien tasa-arvossa: ”Jos elämä olisi juoksukilpailu, lähtötelineet sijoitettaisiin eri etäisyyksille maalista tai toisille lapsille pantaisiin punnukset jalkaan.” Ilpo Suoniemen tutkimuksessa todettiin, että tulotaso periytyy sukupolvelta toiselta kaikkein eniten sekä tulotason ylä- että alapäässä. Myös Outi Sirniön väitöstutkimuksessa todettiin, että vaihtelua on enemmän keskituloisten perheiden lasten keskuudessa kuin köyhien tai rikkaiden vanhempien lapsilla. Onneksi meillä on Suomessa hyvin laaja ’keskiluokka’, vaikka harjoitetun politiikan seurauksena molemmat ääripäät ovatkin jatkuvasti kasvaneet.

Johanna Kallio totesi Tiede-lehden artikkelissa myös, että geenit selittävät vain hyvin pienen osan huono-osaisuuden periytymisestä. Mekanismiin vaikuttaa sen sijaan merkittävästi ns. ympäristötekijät eli se, millaiseen perheeseen, sukuun ja asuinalueeseen lapsi syntyy. Kukaan lapsi ei pysty valitsemaan, millaiseen perheeseen hän syntyy, ja tosiasia on kuitenkin, että lähtökohtaisesti lapsuuden perhe rajaa sitä, millaisia mahdollisuuksia elämässä on avoinna.

Lapsuus ei kuitenkaan ole väistämätön kohtalo, johon tarvitsisi tyytyä, vaan elämänsä kulkuun voi vaikuttaa monin tavoin. Esimerkiksi Viktor Frankl kertoo elämänfilosofisessa opissaan (tarkoituskeskeisessä filosofiassaan eli nk. logoteoriassa), millä tavalla ihminen voi ja miten hänen tulisi itseään kehittää, jos hän tahtoo kokea elävänsä arvokasta ja tarkoituksellista elämää. Myös käytännössä on lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat ylittäneet lähtökohtiinsa liittyvät haasteet, vaikeudet ja vastoinkäymisetkin ja löytäneet oman tiensä hyvään ja onnelliseen elämään.

Tiede-lehdessä kuvaillussa Havaijilla tehdyssä pitkittäistutkimuksessa seurattiin kaikkien vuonna 1955 syntyneiden lasten elämää. Joka kolmas vaikeisiin oloihin syntyneistä lapsista kasvoi tutkimuksen johtajan Emmy Wernerin mukaan ”päteväksi, itseensä luottavaksi ja välittäväksi aikuiseksi”. Kukaan heistä ei ollut 40-vuotiaana työtön eikä ollut joutunut koskaan elämänsä aikana turvautumaan toimeentulotukeen.

Millaiset tekijät voisivat vaikuttaa siihen, että vielä useampi voisi päästä elämässä hyvin selviytyvien joukkoon? Hallituksen toimet keskittyvät tällä hetkellä siihen, että kaikki nuoret pakotetaan hakemaan opiskelu- tai työpaikkoja erilaisten sosiaalitukien menettämisen uhalla. Pakko ja pelottelu ei tunnetusti ole koskaan johtanut hyvään lopputulokseen, vaan sen sijaan kannustaminen ja rohkaiseminen. Kyse on nuorelle annetusta riittävästä tuesta, huolenpidosta ja välittämisestä. Nuori voi tarvita paljonkin tukea omien kykyjensä ja voimavarojensa löytämiseen ja hyödyntämiseen omaksi parhaakseen. Nuorta on autettava kehittämään elämäntaitojaan – ennen kaikkea elämänarvojaan ja elämänasenteitaan.

Pullonkaulana voi usein olla nuoren kielteiset asenteet itseä, toisia ja elämää kohtaan sekä  nuoren tahdonvoiman heikkous. Paras keino edistää sekä nuoren asenteiden muuttumista että hänen tahtonsa vahvistumista on se, että nuori kokee, että hänestä välitetään ja että hänellä on väliä. Nuoren pitää saada kokea itsensä arvokkaaksi osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa, hänen on voitava löytää maailmasta oma paikkansa ja elämäntehtävänsä. Kun nuoren asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi ja hänen tahdonvoimansa on vahvistunut riittävästi, ei mikään tai kukaan voi estää häntä ponnistelemaan elämässään kasvaakseen ja kehittyäkseen kaikkien hänelle tarjoutuvien mahdollisuuksien mukaisesti. Jopa itsensä ja kaikki rajat ylittäen.

Jokainen meistä voi olla nuorelle se ihminen, joka saa hänet kokemaan, että hänestä välitetään. Jokainen voi tunnustaa nuoren ihmisarvon, kohdata ja kohdella häntä kunnioittavasti ja rakastavasti sekä osoittaa hänelle arvostusta kaikista niistä hyvistä teoista, joihin hän ryhtyy. Arvostettavissa teoissa on ennen kaikkea kyse kaikesta sellaisesta, missä nuori luo tai aikaansaa jotain arvokasta ja hyvää maailmaan. Kaikista ei tarvitse eikä voikaan tulla Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistäviä huippuyksilöitä. Paljon olennaisempaa ja kokonaisuudenkin kannalta arvokkaampaa on, kun nuori löytää sellaisen paikan ja elämäntehtävän, jossa hän saa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen jollekin toiselle ja jopa kaikille yhteisesti. Olevansa ihminen ihmisille ja inhimillinen muillekin olioille ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisenaan omassa ainutlaatuisessa erityisyydessään. Tällaisena huippuyksilönä olemiseen pitää kaikilla olla mahdollisuus.

Ihmisiä mukamas kiusataan

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin taas lukemaan useina peräkkäisinä päivinä järjettömiä kirjoituksia siitä, miten ihmisiä oltiin mukamas kiusattu. Ei ollut, vaan heihin oli kohdistettu silmitöntä väkivaltaa, pahoinpidelty törkeästi ihmisarvoa loukkaavalla tavalla. Sellaiseen toisten ihmisoikeuksista piittaamattomaan julmuuteen ja raakuuteen eivät auta mitkään kiusaamisen vastaiset kampanjat tai ohjelmat, vaan tarvitaan paljon järeämpiä ja syvällisempiä toimenpiteitä. Tarvitaan väkivallantekijöiden sen kaltaista ravistelua, että he ryhtyvät kuuntelemaan tukahduttamaansa omantunnon ääntä ja seuraamaan sitä sisäistä tahtoa, joka meissä kaikissa pohjimmiltaan on, eli tahtoa toimia toisten parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi. Tällainen työskentely väkivallalla oireilevien ihmisten kanssa vaatii ammattitaitoista ja asiantuntevaa perehtymistä heidän käyttäytymisensä taustalla oleviin syihin – siihen, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he tällä hetkellä ovat. Ulkoisesti näkyvään käyttäytymiseen, tekoihin, puuttuminen ja pyrkimykset niiden ”korjaamiseen” eivät riitää eikä sen kaltainen ehkäisy ennalta tai vähän myöhemmin voi johtaa pysyviin tuloksiin. Tarvitaan sen sijaan henkilön tunnetajunnan ja arvotajunnan selkeää ja määrätietoista kehittämistä tiiviisti yhdessä hänen kanssaan työskennellen.

Ja ei, en unohda myöskään raa’an henkisen ja/tai fyysisen väkivallan kohteiksi joutuneita kärsijöitä. He tarvitse mahdollisesti pitkäaikaistakin ammatillista apua ja inhimillistä tukea kyetäkseen elämään edes tyydyttävää elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Haavat voivat arpeutua, mutta tapahtunut ei unohdu koskaan. Sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään, jos saa riittävästi tarvitsemaansa tukea.

Vilkaistaanpa taas, mitä vaikkapa Nykysuomen sanakirja (WSOY 1992) sanoo yhtäältä kiusaamisesta ja toisaalta väkivallasta.
– Kiusata: tehdä kiusaa, vaivata, piinata, ahdistella… houkutella, viekoitella, kärttää jotakuta tekemään jotakin, johonkin tekoon…
– Kiusoitella: tehdä varsinkin puhumalla (pientä) tahallista kiusaa, kiusailla. härnäillä, ärsytellä. ilkamoida; vrt. kiusata…
– Kiusapuhe: kiusaava puhe, kiusoittelu [tässä kohtaa myös esimerkki: nuorten kujeet ja kiusapuheet]

Minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta sisällyttää näihin määritelmiin tekoja, jotka ilmentävät toista ihmistä jatkuvasti enemmän ja enemmän ahdistavaa ja piinaavaa kiduttamista, joka aiheuttaa syvällistä ja pitkäaikaista – jopa läpi elämän eri tavoin vaikuttavaa – kärsimystä.

Tai tekoja, joista kerrotaan otsikolla ”Pojat hakkasivat tytön välitunnilla sairaalaan” ja jutussa (IL 31.3.15) kuvaillaan kuinka ”pojat iskivät uhrin päätä seinään sekä löivät ja potkivat”. Ja sitten jutussa todetaan kuitenkin kaiken järjen ja näiden järkyttävien tekojen luonteen vastaisesti, että ”10-vuotiasta ei ole aiemmin kiusattu, vaan taustalla oli pikemminkin lasten mitätön kiista”.

Tai teko, joita kuvaavan jutun otsikko on jo täysin järjetön: ”Kiusaajat mukiloivat Veetin sairaalakuntoon” (IL 30.3.15). En viitsi kuvailla yksityiskohtia, kuinka kaksi vanhempaa poikaa ”löylyttivät”, toisin sanoen retuuttelivat kyseistä vammaista 8-vuotista pitkin poikin kuin jotain esinettä.

Kyllä kiusaamisestakin voi joutua sairaalaan, nimittäin psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, jos henkinen vamma on niin suuri. Ja ruumishuoneellekin voi joutua, jos kiusattu ei jaksa elää tapahtuneen jälkeen, vaan uskoo olevansa niin arvoton kuin mitä häneen kohdistettu käyttäytyminen ilmentää. Itse asiassa yksi yleisimmistä itsemurhien ja kaikkein yleisin julkisilla paikoilla tapahtuneiden joukkomurhien (kouluampumiset, kauppakeskusräjäytykset yms.) taustalla olevista syistä on tekijän kokemus kiusatuksi joutumisesta. Vaikutus voi siis olla jopa niin kokonaisvaltainen, ettei kiusattu näe enää mitään syitä elää.

Entäpä väkivalta Nykysuomen sanakirjassa.
– Väkivalta: (varsinkin karkea) jollekulle tai jollekin vahinkoa tuottava, jonkun oikeuksia tai etuja loukkaava tms. toisen vastustuksesta välittämätön pakko-, voimakeinojen käyttö…
– Väkisin: 1. voimakeinoin, väkivaltaa, pakkoa käyttäen, väkipakolla… 2. vastustuksesta huolimatta, vastoin tahtoa…

Toisin sanoen, kaikki sellainen toiminta, jossa tehdään väkisin toiselle jotain vastoin hänen omaa tahtoaan, viittaa väkivaltaan. Yhteiskunnalle on mahdollisestettu toteuttaa tällaisia kansalaisia velvoittavia asioita (äärimmillään vaikkapa velvollisuus mennä suorittamaan vapausrangaistusta vankilaan). Kyse on siis kansalaisvelvollisuuksista, jotta yhteiskunta voisi toimia järjestäytyneellä tavalla. Sekään ei kuitenkaan salli mielivaltaa, jota valitettavasti kuitenkin esiintyy siten, että eivät pelkästään kansalaisoikeudet, vaan myös ihmiselle perustavasti kuuluvat ihmisoikeudet vaarantuvat. Tästä erikseen jossain muualla…

Johtopäätös:
Onpa viisas tuo Nykysuomen sanakirja (kunhan siihen päivitetään myös vuonna 1995 uudistuneen rikoslain muutokset – käsilläni ollut painoshan oli vuodelta 1992). Poliitikkojen, toimittajien, tutkijoiden yms. vaikuttajien olisi syytä perehtyä aiheeseen edes sen verran, että lukisivat nämä määritelmät ja käyttäisivät niitä sen mukaisesti asianomaisissa yhteyksissä. Ja toki toivon kouluissa, kodeissa, kaduilla ja kaikissa yhteyksissä tapahtuvan tarkennusta näiden käsitteiden käytössä. Muuten jatkamme puhumista jostain leikinomaiseen kiusoitteluun viittaavasta silloinkin, kun kyseessä on jonkun ihmisen loppuelämää vaikeuttavasta vakavasta väkivallanteosta!

Ihminen on ihme

Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan sanan ihminen alkuperää ei ole kyetty määrittelemään. Yksi ehdotus on ollut ihme, mutta se on kuitenkin torjuttu epätodennäköisenä. Mielestäni se tulkinta kuvastaa kuitenkin oivallisesti, mistä ihmisenä olemisessa ja koko elämässä on kysymys.

Vaikka tiede etsii epätoivon vimmalla kaiken selitystä kehoomme kuuluvasta puolestatoista kilosta solumassaa, eli aivoistamme, ihmisen arvoitus ei tule ratkeamaan koskaan – varsinkin, kun koko tutkimuskohde on väärä eli kysymyksessä on kategoriavirhe. Kategoriavirhe on virhe, jossa jostakin asiasta – tässä tapauksessa aivoista – käytetään sellaisia käsitteitä, jotka soveltuvat ainoastaan johonkin täysin toista tyyppiä (kategoriaa) olevaan asiaan – tässä tapauksessa tajuntaan, tietoisuuteen tai mieleen. Kategoriavirheessä siis jokin ominaisuus – tajunnallisuus, tietoisuus, mielellisyys – liitetään sellaiseen asiaan – pelkkiin aivoihin – jolla ei voi olla tätä ominaisuutta.

Sama kohtalo koskee avaruuteen ja taivaankappaleisiin kohdentuvaa tutkimusta, joka pyrkii löytämään selityksen kaiken olemassaololle ja erityisesti elämän synnylle. Ihmisen on jostain syystä vaikea sietää avoimeksi jääviä, suuria kysymyksiä, joita filosofot ovat kautta aikojen pohtineet tietoisina niiden ratkaisemattomuudesta. Filosofit, totuuden etsijät, eivät koskaan oleta löytävänsä sellaisia vastauksia, joiden jälkeen ei jäisi kysyttävää

Kaikki tähän maailmaan syntyvät lapset ovat ihmelapsia. Tapasin juuri yhden sellaisen, poikani Okon ja hänen vaimonsa Johannan maailmaan ja perheeseensä vastaanottaman ihmeen. Pienen suloisen tyttölapsen, pikku-Purjon, idun, josta on tullut jo pieni taimi. Ja jota tulee ravita ja rikastaa kaikella mahdollisella arvokkaalla ja hyvällä. Uskon vanhempiensa kykenevän täyttämään tämän ”rakkauden viljelytehtävänsä” erinomaisesti. Vaarina olen uudessa roolissani myös innostunut tästä uudesta purjoilun muodosta 🙂

Jokainen ihminen on arvokas omalla ainutkertaisella ja ainutlaatuisella tavallaan – kaikkine epätäydellisyyksineen, vajavaisuuksineen ja keskeneräisyyksineen. Olemme kaikki täydellisen epätäydellisiä ihmisiä ja sellaisena ehdottoman, täyden rakkauden osaksemme ansaitsevia. Jokaiseen ihmiseen sisältyvällä ihmisyydellä on itseisarvo, jota edustamme pelkästään olemalla ihminen.

Ihmisarvo on etiikan peruskäsite, joka korostaa, että jokaisen ihmispersoonan yksilöllinen olemassaolo on yhteisönkin kannalta loukkaamaton perusarvo, jota tukee suojella ja vaalia. Kyse on siis siitä, että tunnustetaan ja kunnioitetaan sekä lasten että kaikkien muidenkin ikäisten ihmisten luonnollisia oikeuksia, heidän ihmisoikeuksiaan. Pyyteetön rakkaus on eräs tällainen ihmisoikeus. Voidaan puhua myös lähimmäisenrakkaudesta sekä suppeassa että laajassa mielessä. Tämän päivän globaalissa maailmassa olemme yhä lähempänä toisiamme saadessamme monenlaista tietoa ja ymmärrystä vaikkapa toisella puolella maailmaa elävistä ihmisistä. Vastuullamme ja luonnollisena velvollisuutenamme on joka tapauksessa tunnustaa ja antaa rakkauttamme sekä sanoin että teoin kaikkein lähimmäisimmille ihmisille, lapsillemme ja kaikille perheenjäsenillemme. Mitä eettisesti herkempi ihminen on, sitä laajemmalle hänen rakkautensa ulottuu.

Ihminen ei ole makkara, jolla on alku- ja loppupää. Vaikka pieni vaipoissa oleva lapsi hieman sellaista saattaa ulkoisesti muistuttaakin 😉 Ihminen on sen sijaan osa pitkää tapahtumasarjaa, menneiden ja tulevien sukupolvien jatkumoa. Olemme osa elämän virtaa, jossa me itse ihmisinä samoin kuin itse virtakin eli elämä on kaiken aikaa liikkeessä, muutoksessa. Mikä on yksittäisen ihmisen elämän tarkoitus? Stefan Einhorn luonnehtii sitä kirjassaan Ihmisen tehtävä seuraavasti:

Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista kaikkia suuria kysymyksiä, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.

Jari Ehrnrooth esittää Helsingin Sanomissa 10.1.2015 olleessa, Jaakko Lyytisen tekemässä haastattelussa Havaintoja nollatilasta oman näkemyksensä:

Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin, että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla.

Hyviä elämänohjeita sekä itsellemme omaa elämäämme varten että lastemme kasvatusta silmällä pitäen. En usko, että koskaan tulen saavuttamaan sitä ihmisyyden tasoa, jota äitini edusti, mutta uskon vahvasti siihen, että poikani Okko tulee ylittämään kaiken sen, mihin tulen itse pääsemään (ilman, että otan siitä eli Okon saavutuksista elämässään minkäänlaista ansiota itselleni). Okon ja Johannan vastuulla on puolestaan, mitä pikku-Purjosta kehkeytyy. Ja jos suinkin voin tehdä jotain hänen elämänsä hyvyyden eteen, lupaan yrittää parhaani…

Ihminen on arvoitus. Ihminen on aina arvoitus myös itsellensä ja mitä tietoisemmaksi itsestämme tulemme, sitä useimmin joudumme ihmettelemään – sekä myönteisesti yllättyen että myös pettyen verrattuna odotuksiimme – mitä kaikkea voimmekaan olla. Kokototuus itsestämme samoin kuin läheisimmistä ihmisistämmekään ei paljastu koskaan. Tietoisuus itsestämme paljastuu meille elämämme aikana vähä vähältä, mutta joudumme ennen pitkää nöyrinä tunnustamaan, että keskeneräisyys on meidän samoin kuin kaikkien muidenkin ihmisten osa. Tilanne on samankaltainen jokaisella ihmisellä, joka joutuu tekemään elämäksi kutsuttua matkaansa joka päivä ja tyytymään siihen, että vasta kuolemansa hetkellä hän saattaa tietää, mitä hän ihmisenä ja persoonana oli ja minkä laatuisena hänen täällä maailmassa olemisensa toteutui. Kysymykseen kukin voikin vastata vain pyrkimällä elämään mahdollisimman hyvin sekä itsensä, kaikkien toisten että koko ihmiskunnan ja lopulta koko maailmankaikkeuden kannalta. Vaikka osuutemme on ehkä – kuten minulle eräs kyyninen ihminen joskus totesi – kuin kärpäsen surina avaruudessa, on sillä kuitenkin oma merkityksensä osana kokonaisuutta, koska miljardien kärpästen parvi vaikuttaa jo olennaisella tavalla maailman kulkuun. Hyvässä ja pahassa – riippuen siitä, kumman edistämisen vuoksi me kärpäset tai ihmisoliot elämämme elämme.

Keskeneräisyys on kohtalomme, mutta samalla se merkitsee jatkuvaa mahdollisuutta muuttua paremmaksi, kasvaa ja kehittyä kohti kaikkea arvokasta ja hyvää. Voimme myös sekä paikata omia aiempia tekemisiämme ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiämme, mutta myös aiempien sukupolvien huonoja tekoja. Edetä askel kerrallaan avoimena kaiken aikaa uudelle, inhimillisemmälle. Ja pyrkien saavuttamaan oman – vain itselleen kuuluvan – olemuksensa ilmentymän humanisoitumisena (lajinsa kaltaiseksi tulemisena), ihmiseksi kehittymisenä, ihmisyyden toteuttajana ja täydellistäjänä. Tällaisen omalle keskeneräisyydelle avoimuuden perusteella ihminen ymmärtää itsensä arvoja vastaanottavana ja itse arvostavana, tuntevana ja toimivana. Ihmisessä kehkeytyvät myös ilmeisimmin inhimilliset – eli henkiset ja eettiset – tunteet ja arvot, kuten hyvyys, kauneus, rakkaus, totuus, kunnioitus ja kiitollisuus. (Ks. Salomaa, J. E. 1943. Yleinen kasvatusoppi. Helsinki: WSOY.)

Salomaa korostaa myös ihmisen yksilöllisen näkökannan suhteellisuutta. Tällä hän tarkoittaa, että yksilö voi kasvaa omanlaatuisekseen ja henkisesti eläväksi vain yhteisössä, yhteisön taholta tulevien vaikutusten ja sen asettamien tehtävien piirissä. Vastaavasti yhteisöä voidaan pitää sanan perimmäisessä merkityksessä yhteisöllisenä vain, kun siitä ei muodostu homogeeninen joukko, vaan selväpiirteisesti yksilöllisten ihmisten keskinäisen yhteenkuulumisen ilmentymä. Yksilö jää siten kaikkine yksilöllisine, henkisine ja eettisine rikkauksineen ja erityisyyksineen arvottomaksi, jollei hän elä ja toimi yhteisön olennaisena, henkistä ja eettistä kulttuuria rakentavana ja kehittävänä jäsenenä. Yksilö onkin siksi kasvatettava pelkkää yksilöllisyyttään ylemmäksi, persoonallisuudeksi, johon sisältyy olemuksellisesti se, että hän on erikoislaatuisuuksineen yhteisön arvokas, sen henkistä ja eettistä kulttuuria rakentava jäsen. Toisin sanoen kasvatus ei ole vain yksilön yksilöllisen henkisen kehityksen auttamista – eikä myöskään ihmiskunnan kulttuuriperinnön siirtämistä kasvatettavaan, eli sosialisaatiota – vaan kasvatettavan yksilöllisen henkisen kehityksen integroimista yhteisöllisen henkisen kulttuurielämän kehittymiseen arvopitoisella tavalla.

Ymmärrän Salomaan tarkoittavan sitä, että inhimillisen kasvun päämääränä on, että kasvatusvaikuttamisen piirissä oleva yksilö, lapsi ja nuori, toimii aikuistuessaan tien rakentajana yhteisen kulttuurin kehitykselle ja sen nousulle aiempaa korkeampien henkisten ja eettisten arvojen tasolle. Tämä edistää myös yksilön omaa hyvää, hänen yksilöllistä hyvinvointiaan sitä kautta, että hän toteuttaa omaa elämisen tarkoitustaan edistämällä toisten ja kaikkien yleistä hyvää. Tämän on todettu lukuisissa tutkimuksissa olevan myös ainoa tapa lisätä kestävästi, pysyvästi omaa hyvinvointiaan.

Ihmiselle jää ikuisesti vapaus ajatella yli rajojen. Ajatella ajatuksia, jotka jättävät avoimiksi lukuisia, ennakoimattomia teitä. Ihmisellä riittää siis ikuisesti ajateltavaa. Hyvä niin. Jäämme kaikki epätietoiseksi ainakin elämän ja ihmisenä olemisen perimmäisen tarkoituksen osalta. Elämämme ja olemassaolemisemme loppu jäävät vastausta vaille, avoimeksi. Kaikki voinevat kuitenkin kokea hämäryyden ja hämmentyneisyyden lisäksi syvää kunnioitusta sen edessä mitä maailmasta ja ihmisestä jää arvoitukseksi. Sietäkäämme ja mieluiten hyväksykäämme keskeneräisyyden ja avoimuuden. Hylätkäämme turhan ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja tiedeuskoon perustuvan tavoitteeemme kaiken selittäviin ja yksinkertaisiin vastauksiin sellaisissa ikuisissa ja mutkikkaissa kysymyksissä, joille ihmisinä emme voi löytää vastausta. Viimeisin sana on yksinkertaisesti ihmetys.

Tunnustan olevani suvaitsematon

On paljon asioita, joita en suvaitse missään tapauksessa. On myös paljon asioita, joihin suhtautumiseni on ihan jotain muuta kuin pelkkää suvaitsemista – eli paljon enemmän kuin vain sietämästä, sallimista tai hyväksymistä. Olenko siis suvaitsematon ihminen?

En suvaitse minkäänlaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan, täysin siitä riippumatta, kuka niitä tekee, ja millä tahansa verukkeella tekojansa perustelee. Israelin ja Gazan välillä käytävä sota on hyvin konkreettinen ajankohtainen esimerkki – mitenkään unohtamatta ja vähättelemättä kaikkia muita tapahtuvia ja menneisyydessä tapahtuneita tekoja, joissa ihmisyyden raja on jyrkällä tavalla ylitetty.

En suvaitse sotilaallista sekaantumista toisen maan asioihin enkä kansainvälisen oikeuden rikkomista. Venäjän toimesta tapahtunut Krimin haltuunotto ja Ukrainassa sotiminen ovat karkeita ja tuoreita esimerkkejä tällaisesta toiminnasta.

En suvaitse ylimalkaan sotimista enkä minkäänlaista väkivaltaisuutta toisia kohtaan. En myöskään, vaikka sitä kutsuttaisiin vähättelevää käsitettä käyttäen kiusaamiseksi.

En suvaitse väkivaltaa myöskään eläimiä, kasveja ja ylimalkaan luontoa ja muuta luomakuntaa kohtaan. Vaikka ymmärrän, että ihmisen tulee voida hyödyntää luontoa pysyäkseen hengissä, en kuitenkaan hyväksy luonnon törkeää pahoinpitelyä ja raiskaamista. Surettava, lähellä itseäni kotikunnassani Lopella tapahtunut esimerkki oli, kun kotimme viereinen metsikkö tuhottiin kokonaan avohakkuin. En halaile puita enkä ole edes puiden kaatamista vastaan, mutta tällainen raju väkivalta sotatannerta muistuttavine jälkineen on täysin sietämätöntä. Mitä kaikkia luontoarvoja siinä tuhottiinkaan, metsässä, josta osan olivat asiantuntijat arvioineet metsien monimuotoisuutta turvaavaan kansalliseen METSO-toimintaohjelmaan sopivaksi. Kun käväisin entisessä metsässä, jouduin poistumaan sieltä kiireesti saadakseni salpaantuneen hengitykseni palautumaan normaaliksi. Henkisesti en ole tilanteesta palautunut enkä usko, että tulen koskaan tästä kokemuksesta palautumaankaan, koska en sitä edes tahdo; en tahdo unohtaa tätä. Itseni suojelemiseksi olen kuitenkin päättänyt olla astumatta jalallanikaan kyseiselle tuhoalueelle koko loppuelämäni aikana.

Listaa voisi vielä jatkaa ja siitä voisi lopulta tulla kovinkin pitkä. Olenko siis jotenkin erityisen suvaitsematon ihminen? En usko olevani. Enkä usko, että suurin osa muistakaan ihmisistä pitää minua kovinkaan suvaitsemattomana ihmisenä, ehkä jopa päinvastoin keskimääräistä suvaitsevaisempana. Suvaitsevaisuuden käsite on kuitenkin ongelmallinen. Olen pohtinut sitä aiemminkin, mm. parin vuoden takaisessa blogikirjoituksessani Mitä on suvaitsevaisuus? ja myös kolmisen vuotta sitten blogiini kirjoittamassani artikkelissa Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana .

Suvaitkaamme siis suvaitsevaisuutta silloin, kun se on vastuullista ihmisyyttä puolustavaa, ja olkaamme jyrkän suvaitsemattomia kaikkea sellaista kohtaan, jolla kaikille maailman ihmisille itseisarvoisesti kuuluvaa ihmisarvoa ja siihen liittyviä ihmisoikeuksia loukataan. Ja olkaamme valppaita myös siinä, miten ihmiset kohtelevat kaikkea muuta luotua, eli luontoa. (Ja yrittäkäämme olla täsmällisiä käyttäessämme erilaisia käsitteitä, vaikka ne olisivat kuinka vakiintuneita kielenkäyttöömme.)

Ostopäätökset ratkaisevat ihmiskunnan onnellisuuden

Lainasin otsikon Helsingin Sanomista. Eilisestäkö? Ei vaan 50 vuotta vanhasta numerosta 28.6.1964. Jutussa todettiin mm. seuraavaa:

Ostanko vai enkö osta – siinä kysymys, joka ratkaisee huomispäivän ihmiskunnan onnellisuuden. Onko minun liityttävä mukaan ostajien väliseen kilpailuun vai pysyttävä siitä erillään, onko minun pysyttävä Virtasten tasolla vai ei?
Tunnettu englantilainen sosiologi tri Michael Young puhui äskettäin Oslon yliopistossa kansainvälisen kuluttajainyhdistyksen kolmipäiväisen kokouksen viimeisessä istunnossa tästä aiheesta johdattaen kuulijansa siihen lopputulokseen, että huomispäivän ihmisen kannalta on ratkaisevaa arvioida uudelleen nykyajan tunnustettu näkökohta, jonka mukaan aineellinen elintaso ja elämän yleinen laatu ovat toisiinsa rinnastettavia.
– – –
Kuluttajan on kysyttävä itseltään onko hän onnellinen pyrkiessään saamaan samoja tavaroita kuin suurempituloinen naapurinsa.

Mihin olemme tulleet? Tämän päivän yhteiskuntamme keskeiset arvostuksen kohteet ovat kasvu, kilpailu ja kulutus. Hyvinvointi-käsitteen sisältö ymmärretään yksinomaan taloudellisesta näkövinkkelistä. Hoetaan kuorossa: ”Suurin osa nuoristamme voi paremmin kuin koskaan ja sitten on se pieni vähemmistö, ”vain” noin 20 %, joka voi huonosti.” Jos oltaisiin rehellisiä, myönnettäisiin, että tässä kilpailua ja kulutusta kaiken päämääränä ihannoivassa yhteiskunnassamme ehkä noin 20 % nuorista voi edelleen jossain määrin hyvin ja 80 % nuorista voi enemmän tai vähemmän huonommin kuin he voisivat voida ja kuin heillä olisi ihmisarvonsa perusteella oikeis voida. Totuus onkin, että suuri enemmistö, me kaikki ”tavikset” ja lisäksi meitä vielä huonommassa asemassa asemassa olevat, kärsimme kaikki enemmän ”kuin lääkäri määrää” eli enemmän kuin monen psyykkinen ja henkinen terveys kestää.

Onko meillä mielenterveysongelma? On ja ei. Yhteiskunta, siis ne yksittäiset ihmiset, joille olemme uskoneet päätäntävallan meitä kaikkia koskevista asioista, aiheuttaa meille kohtuuttoman kovia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä kestettäväksi. Ei siis ihme, jos jopa enemmistöllä nuorista on nk. mielenterveysongelmia.
Huvittavaa muuten, että samanaikaisesti, kun hoetaan, että suurin osa nuorista voi paremmin kuin koskaan, voivoitellaan, että jopa yli puolella nuorista on mielenterveysongelmia…

Nuorten mielenterveysongelmat tuntuvat olevan jo lähes kansantauti, pohtii tutkimusprofessori Mauri Marttunen. Suunnilleen 50–60 prosenttia 21-vuotiaista on siihenastisen elämänsä aikana kärsinyt mielenterveysongelmista.

Missä on se totuudenpuhuja, H.C.Anderssenin Keisarin uudet vaatteet -sadun viaton lapsi, joka paljastaa: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!” Meitä on vedetty nenästä, meille on esitetty jotain satua ja me olemme huutaneet kuorossa (Anderssenin satua mukaillen): ”Herranen aika, kuinka koreat yhteiskuntamme uudet aatteet ovat! Kylläpä tuo kilpailu- ja kulutuspäämäärä on ihana…; Ikinä ennen ei yhteiskuntamme hyvinvointia oltu näin ihasteltu; Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton…”

Michael Young on muuten tutustumisen arvoinen sosiaalinen edelleenkävijä, tiennäyttäjä ja paremman tulevaisuuden rakentaja, johon voi tutustua Wikipediassa http://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Young,_Baron_Young_of_Dartington
tai hänen mukaansa nimetyn säätiön sivuilla http://youngfoundation.org/about-us/history/. Young loi meritokratia-käsitteen, ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Meritokratia: ”Termi on peräisin Michael Youngin vuonna 1958 julkaistusta romaanista Meritokratian nousu 1870-2033, joka on poliittisesti meritokratiaa vastustavassa tarkoituksessa kirjoitettu, sen huonoja puolia korostava dystopistinen tulevaisuudenkuvaus yhteiskunnasta, jossa yksilön yhteiskunnallinen asema määritellään älykkyysosamäärän ja vaivannäön (ts. ansioiden eli meriittien) summana. Teoksessa meritokraattinen järjestelmä johtaa lopulta vallankumoukseen, jossa massat syöksevät kansalaisten tuntemuksista vieraantuneen eliitin vallasta.”

Meritokratiassa valta (lue: taloudellinen hyvinvointi) jaetaan siis suoritusten, pätevyyden ja kykyjen perusteella. Toisin sanoen henkilökohtaisen kilpailukyvyn, taistelussa muita vastaan saavutettujen tyrmäysten ja murskausten perusteella. Aggressiivisin ja armottomimmin muita kohteleva voittakoon ja heikot – henkisestä hyvinvoinnistaan välittävät ja sitä puolustamaan pyrkivät – sortukoon elontiellä. Yhteiskunnan kilpailukyky naapurimaihin verrattuna on pääasia ja yksittäisten kansalaisten eli todellisten elävien ihmisten ”pään asiat”, psyykkinen ja henkinen hyvinvointi, ovat toisarvoisia.

Mikä tai kuka on yhteiskunta? Olemmeko unohtaneet, että se on vain abstrakti käsite eikä todellisuudessa mikään tai ketään. Ainoa todellinen olemassaoleva olet sinä ja minä, me yksittäiset ihmiset, jotka satumme elämään yhdessä jossain tietyssä paikassa, jossain maassa ja valtiossa. Millä tai kellä on oikeus päättää henkisestä hyvinvoinnistamme? Mikä tai kuka voi tehdä jotain nykytilanteen muuttamiseksi, asioiden parantamiseksi inhimillisemmäksi? Kenellä on vastuu, vapaus ja myös loppuviimeksi valta muutoksen käynnistämiseen?

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

Mitä on suvaitsevaisuus?

Helsingin Sanomien uusimmassa Nyt-liitteessä oli Veera Luoma-ahon suvaitsevaisuutta käsittelevä kolumni ”Siedettäviä ihmisiä”. Se sai minut jälleen kerran pohtimaan suvaitsevaisuuden käsitettä, jonka olen aina kokenut hankalaksi.

Luoma-aho kertoo työpaikasta, jossa vallitsi hyvä henki. Se ei perustunut yhteisöllisyyteen, tiimiytymiseen, heimoutumiseen, tunnelmajohtamiseen tai muihin konsulttien kaupittelemiin patenttilääkkeisiin. Hyvän hengen syy oli työn mielekkyyden lisäksi ”jonkinlainen suvaitsevainen välinpitämättömyys”. Esimerkiksi Raimo sai kaikin mokomin olla vähän outo. Hänen outouttaan siedettiin eikä siitä tehty numeroa, koska Raimo hoiti työnsä hyvin eikä ollut häiriöksi kenellekään.

Välinpitämättömyys kuulostaa mielestäni turhan negatiiviselta sanalta, mutta myös itse suvaitsevaisuuskin voidaan helposti tulkita ylenkatsomiseksi tai passiiviseksi itsekeskeisyydeksi. Luoma-aho on kuitenkin mieltynyt siihen, että suvaitsevaisuus voidaan tulkita pelkäksi toisten ihmisten sietämiseksi, jolloin keneltäkään ei ehdottomasti vaadita sen enempää. Toisten ihmisten erilaisuutta ei tarvitse sen kummemmin fiilistellä tai romantisoida, kunhan tullaan edes jotenkuten toimeen keskenämme. Sietäminen on käytännönläheinen, realistinen lähtökohta nykyisessä monikulttuuristuvassa maailmassa. Mielestäni Luoma-aho on oikeassa siinä, sietäminen on loppujen lopuksi hyvin käyttökelpoinen pienin yhteinen nimittäjä, siis jonkinlainen absoluuttinen nollapiste tai lähtötaso, ihmisten suhtautumisessa toisiinsa.

Luoma-aho toteaa, että mitä enemmän suvaitsevaisuuden käsitteeseen sisällytetään ”istumista nuotiopiirissä laulamassa Kumbayaa”, sitä useampi kokee sen itselleen liian vaativana. Näin pitkälle viedyn suvaitsevaisuuden vaatiminen kaikilta kääntyy itseään vastaan. Ihmiset, jotka eivät kykene sen enempään kuin niukin naukin sietämiseen, irvailevat jo nyt niille ihmisille, jotka vaativat kaikilta suvaitsevaisuutta. Ja silloin suvaitsevaisuus ei etene kovinkaan laajalle, vaan jää pienen vähemmistön harrastukseksi.

Ehkä olisi ryhdyttävä käyttämään monipuolisempia määreitä ilmaisemaan suhtautumista toisiin. Ehkä sietäminen voisi olla lähtötaso, jolle kaikkia tulisi kannustaa pyrkimään. Vihapuhetta, rasistista väkivaltaa yms. paljon parempaa olisi edes vaikka sietää, kestää ja kärsiä toisia jopa karaisemalla ja kovettamalla itsensä, jollei muuhun kykene. Tai puhuttakoon sitten vaikka välinpitämättömyydestäkin, jos aktiivinen vastarinta on toinen vaihtoehto. Voitaisiin ehkä myös puhua itsekontrollin tai itsehillinnän kehittämisestä. Tähänkin tasoon pääsemiseen on yllin kyllin tavoitetta monille äärioikeistolaisesti tai oikeistopopulistisesti suuntautuneelle ihmiselle, mutta monelle muullekin, joka ei koe itseään erityisen suvaitsevaisena.

Seuraava taso olisi toisten kunnioittaminen yhdenvertaisina ihmisinä. Se edellyttää jo sitä, että näkee kaikilla olevan samanlainen ihmisarvo ja samanlaiset ihmisoikeudet. Aito toisten kunnioittaminen tarkoittaa oman ymmärrykseni mukaan sitä, että kunnioittaa kaikkia kyvykkäinä kommunikaatiokumppaneina sekä tunnustaa heidät persooniksi, joilla on aivan samanlaiset edellytyksen kasvaa ja kehittyä ihmisyydessään kuin itselläkin on. Ja monilla ehkä paljon paremmatkin. Kunnioittaminen avaa tien toinen toisiltamme oppimiseen ja myös ihailuun.

Kolmas taso liittyy rakkauteen siten kuin käsitteen nykyisin ymmärrän. Yhtä hyvin voidaan puhua lähimmäisenrakkaudesta tai äärimmillään jopa äidinrakkaudesta. Tämä tarkoittaa toinen toistensa vastavuoroista tukemista siten, että kummassakin piilevät parhaat ominaisuudet pääsevät todellistumaan mahdollisimman täydellisinä. Rakkaus avaa tien toinen toistemme arvostamiseen sen perusteella, mitä kukin aikaansaa yleisen hyvän, meille kaikille yhteisten arvokkaiden asioiden edistämiseksi. Arvostamisen kriteerinä ei ole niinkään lopputulokset, vaan se, kuinka rohkeasti ja voimakkaasti ponnistelee yhteisen hyvän luomisessa.

Jos rakkaus kuulostaa liian hurskastelevalta, voidaan puhua vaikkapa välittämisestä. Tasot olisivat siten:
1) suvaitsevaisuus sietämisenä
2) yhdenvertaisuus kunnioittamisena
3) samankaltaisuus välittämisenä

(Jälkimmäistä kohtaa syventävän blogiartikkelin kirjoitin 15.10.11 otsikolla Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana)

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joitakin ilmiöitä en kykene sietämään enkä edes yritä suvaita niitä. Kyse on erityisesti sellaisista ihmisten teoista, joissa loukataan äärimäisen epäinhimillisellä jonkun toisen ihmisarvoa. En kuitenkaan ryhdy taisteluun pahoja tekoja tehneitä ihmisiä vastaan, vaan pyrin sitäkin voimakkaammin ponnistelemaan hyvän lisäämiseksi maailmaan – ja kaikkein konkreettisimmin pystyn sitä tekemään omassa lähiympäristössäni.

Teon paheksuttavuus ei riipu sen tekijästä ja siltä osin olemme siis kaikki yhdenvertaisia lain ja omantuntomme edessä. Tällainen yhdenvertaisuuden kunnioittaminen on osa elämänfilosofiaani ja siksi se on itselleni itsestään selvää. Hyvät teot ovat hyviä ja huonot teot vastaavasti huonoja. Yhtenäisenä mittaristona pidän universaaleja, ajasta ja paikasta riippumattomia pysyviä arvoja.

Kaikki olemme samankaltaisia omassa epätäydellisyydessämme, mutta myös potentiaalissamme kaikkeen mahdolliseen hyvään. Rakentavin tapa suhtautua toisen ihmisen vajavaisuuteen ja keskeneräisyyteen – erehtymiseen vaikkapa huonoihin tekoihin – on pyrkiä aidon välittämisen, sydämen sivistyksen, avulla auttamaan toista löytämään itsestään perustaa erilaisiin hyviin tekoihin. Välittäminen tai rakkaus on suurinta ja samalla vaikeinta mitä maailmassa on. Siksi kukaan ei voi olla siinä täydellinen. Pidän itseäni aloittelijana sillä saralla, mutta olenpa ainakin lähtenyt kulkemaan siihen suuntaan.

Työyhteisön johtaja likakaivona

Ihmiset, jotka purkavat omaa pahaa mieltään muihin ihmisiin, ovat valitettavan usein itsekkäitä, tunnetaidottomia, empatiakyvyttömiä ja epäoikeudenmukaisia. Monilla ihmisillä, ehkä suurimmalla osalla meistä, on erilaisia ongelmia elämänsä eri alueilla. Minun ongelmani ei kuitenkaan ole sinun syysi, jollet juuri Sinä ole sen alkuperäinen aiheuttaja. Siksi minun ei myöskään pidä siirtää omaa vastuutani omien ongelmieni ratkaisemisesta Sinun, ongelmiini syyttömän ihmisen niskaan. Tämä on kuitenkin yleinen käytäntö, varsinkin työelämässä.

Yhä enemmän puhutaan työpaikkakiusaamisesta. Olen ollut sen uhrina niin pitkään, että olen tehnyt oman osani, kantanut oman korteni kekoon muiden ihmisten pahan olon kohteena olijana. Olen lopullisesti kyllästynyt olemaan likasankona tai laskiämpärinä, kuten sitä lapsuudessani nimitettiin. Kärsivällisyyspussini – johon olen siis kerännyt kärsivällisesti minun kannettavaksi siirrettyä muiden kärsimystä – yksinkertaisesti täyttyi niin, että se räjähti. Tämä tapahtui eräänä iltana muutama kuukautta sitten, tarkalleen 28.3. Silloin kirjoitin viestin perustamani järjestön hallitukselle ja pyysin sitä vapauttamaan minut tästä toiminnanjohtajuuteni näköjään luontaisetuna kuuluvasta ikeestä, koska en yksinkertaisesti jaksa kantaa sitä enää. Tahdon viettää edessä olevan 60-vuotispäiväni vapaana kaikesta siitä syyllisyyden taakasta, joka niskaani on ilman omaa osallisuuttani muiden toimesta kasattu.

”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” laulettiin joskus hyvin perustein. Tänä päivänä on pakko kysyä, kuka sortaa ketä työelämässä ja millä oikeudella. Kuka on kaikkein lainsuojattomin, jota voidaan kohdella yleisesti hyväksytysti täysin ihmisarvoa alentavalla tavalla? Oman pitkäaikaisen kokemuksen perusteella ihmisoikeuksien kannalta kaikkein sorretuin henkilöstöryhmä on työyhteisöjen johto. Tällä en siis missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei työpaikkakiusaamista, erilaatuista oikeuksien polkemista ja muuta epäoikeudenmukaisuutta tapahtuisi monella muullakin tasolla erilaisissa organisaatioissa. Enkä varsinkaan miltään osin puolusta kaikkea sitä vallan väärinkäyttöä, mielivaltaa ja oman edun tavoittelua, jota on häpeällisen ja halveksuttavan paljon ylimmissä yhteiskunnallisissa asemissa olevien keskuudessa. Se ei kuitenkaan oikeuta teilaamaan ja lahtaamaan kaikkia, jotka ovat erilaisista syistä johtuen suostuneet ylimmiksi päätöksentekijöiksi ja samalla viimekätisiksi vastuunkantajiksi erilaisissa organisaatioissa.

Jostain syystä oman pahan olon kaataminen toisen niskaan on muutenkin jotenkin niin upeaa suomalaista kansalaishuvia, että! Muiden mollaaminen keventää jollain ihmeellisellä tavalla omaa pahaa oloa. Kaikki erilaisissa palveluammateissa ja asiakaspalvelutehtävissä toimivat kokevat tämän huvittelun muodon päivittäin – tosin välineellisessä roolissa eli he joutuvat olemaan niinä huvipuistolaitteina tai vastaavina esineinä, joiden avulla toiset saavat mielihyvää tai ainakin mielipahan lievennystä.

Muiden virheiden, vikojen ja itselle pahaa oloa aiheuttaneiden syiden keksimisessä suomalaiset ovat harvinaisen luovaa kansaa. Muilla alueilla – jotain yksittäistä Rovio Oy:n kaltaista esimerkkiä lukuun ottamatta – luovuus ei viime aikoina oikein näytä olleen mainitsemisen arvoisin luonteenpiirteemme. Monasti on puhuttu tämän päivän arvokadosta, traditioiden, perinteiden katoamisesta. Ei hätää, uusi kansanperinne on löytynyt! Yhä useammin ja yleisemmin puhutaan yleisenä tosiasiana suomalaisesta huonosta johtamisesta. Kukaan ei ole niin huono ja kyvytön ihminen kuin se, joka on minkälaisella taustalla tahansa suostunut muiden johtajaksi. Että osaakin olla kelvoton yksilö tuo suomalainen johtaja, koko suomalaisen työelämän ja itse asiassa meidän kaikkien muussakin elämässämme kokemamme pahoinvoinnin aiheuttaja. Yöks, mikä epäihminen! No, sylkykuppina, vessanpönttönä ja likaviemärinä ehkä juuri ja juuri kelvollinen.

Olen vuonna 1977 vastaanottanut ensimmäisen esimiestehtäväni ja vuonna 1979 ryhtynyt ensimmäistä kertaa toimitusjohtajaksi. Vuosien 1979 ja 1998 välillä toimin kahden vuosikymmenen ajan liikkeenjohdon ylimmissä tehtävissä, milloin toimitusjohtajana tai muuna ylimmän operatiivisen johdon jäsenenä, milloin hallituksen puheenjohtajana tai muuna jostain osa-alueesta erityistä vastuuta kantavana jäsenenä. Aivan loppuvuosina toimin enää liikkeenjohdon konsulttina ja kouluttajana. Vuonna 1996 perustin liike-elämän arvoihin perustavalla tavalla kyllääntyneenä yleishyödyllisen yhdistyksen, joka toimii hyväntekeväisyysjärjestönä. Kuvittelin siirtyväni myös itselleni inhimillisempään maailmaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Ensin olin hämmentynyt, tällä hetkellä olen lähinnä pettynyt – ja ennen kaikkea koen itseni kaltoin kohdelluksi, joku voisi puhua myös psyykkisesti pahoinpidellyksi joutumisesta. Suurimmaksi osaksi ovat kokemukseni tästä työstä toki myönteisiä. Varsinkin niistä kymmenistä tai sadoista nuorista on tallentunut ikuinen elämänvoimaa antava jälki sydämeeni, joilta olen vastaanottanut myönteistä palautetta heihin jättämästäni pysyvästä vaikutuksesta tai joita olen itse huomannut saaneeni auttaa elämässään askeleen eteenpäin kohti arvokasta ja hyvää. Ja olen kiitollinen niistä monista tuhansista muistakin nuorten kohtaamisista, joilla uskon kaikilla olleen ainakin sinapinsiemenen verran merkitystä meille molemmille. Samoin olen kiitollinen kaikesta siitä yhdessä kasvamisen ja kehittymisen ilosta, jota olen ollut etuoikeutettu kokemaan yhdessä niiden lukemattomien järjestössämme työskennelleiden loistavien kasvattajien kanssa, jotka ovat kanssani ihmetelleet ihmisenä olemisen arvoituksellisuutta.

Erittäin yllättynyt – nimenomaan negatiivisesti – olen kuitenkin ollut siitä, miten jotkut järjestössämme eri tavoin mukana olleet ihmiset ovat katsoneet oikeudekseen kohdella minua. Enkä todellakaan tarkoita sitä suurta enemmistöä elämänsä erilaisten vaiheiden kautta ihmisten ymmärtäjiksi sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat valmiit omistautumaan toisille ihmisille ja antamaan itsestään kaiken mahdollisen hyvän, mitä he ovat saaneet omaksi osakseen elämässään. Sen sijaan puhun auttamisen pimeästä, tunnistamattomasta ja tunnustamattomasta sekä peitellystä puolesta. Miksi auttaja ei osaa auttaa itseään erilaisissa elämänsä kriiseissä. Miksi omat, usein suurten mullistusten, esimerkiksi noin kolmenkymmenen vuoden iässä perhettä perustamisvaiheessa, esiintyvät vaikeudet ja vastoinkäymiset vain kaadetaan täysin vastuuttomasti helpoimman uhrin niskaan? Pitäisihän auttajan tietää, ettei sen kaltainen toiminta helpota pysyvästi kenenkään ihmisen omaa pahaa oloa eikä varsinkaan ratkaise hänen henkilökohtaista tilannettaan. Ratkaisu on yksin hänen vastuullaan yhdessä niiden kanssa, joita asia koskee.

Eräs aikamme suurista suomalaisista ajattelijoista, edesmennyt Martti Lindqvist pohti useissa teoksissaan auttajan roolia, osaa ja taakkaa – sekä ennen kaikkea vastuuta itsestään, autettavistaan ja kanssaihmistään, olivat he sitten perheenjäseniään, kollegoitaan tai niin kutsuttuja esimiehiään. Suosittelen lämpimästi kaikille auttajille ja ihmistyön tekijöille Lindqvistin viisaiden kirjojen lukemista. Aloittaa voi vaikkapa kirjoista ”Ammattina ihminen, hoidon etiikasta ja arvoista” ja ”Auttajan varjo”.

Auttajana tai muussakin ihmistyössä toimiminen on tavanomaistakin ihmisenä olemista vastuullisempi rooli tai identiteetti. Sekä autettavan, auttajan itsensä että kaikkien hänen kollegojensa kohtelussa – joihin auttamis- ja ihmistyössä kuuluu samanarvoisena myös ”esimies” tai miksi viimekätistä vastuun taakaan kantajaa ikinä kutsutaankaan – luulisi inhimillisyyden olevan itsestäänselvyys. Siis sen, että kunnioitan sekä autettavieni, mutta myös kollegojeni – kantoivat he millaisia organisaatiorakenteiden pakottamia rooleja ja niiden mukaisia velvoitteita tahansa – ja kaikkien muidenkin ihmisten arvoa. Kukaan ei ole ”ansainnut” sitä, että muut käyttävät häntä hyväksi kiusaamisen, psyykkisen väkivallan tai muilla keinoilla toteutetun toimintansa kohteena, joka epäinhimillistää toisen ja jonka itsekkäänä tarkoituksena on oman ties mistä kumpuavan pahan olonsa lieventäminen.

Mielenkiintoinen kokeilu olisi, jos esimies ja hänen alaistensa voisivat vaihtaa paikkoja vaikkapa vuodeksi kerrallaan. Esimerkiksi asianajo- ja tilintarkastustoimistoissa melko yleinen menettelytapa on, että itse kukin uhrautuu vuoden ajaksi toimimaan toimitusjohtajana. Kaikki palaavat sen jälkeen yleensä erittäin huojentuneina omiin asiantuntijatehtäviinsä. Ja ehkäpä myös kohtelevat seuraavaa toimitusjohtajaa eri tavoin kuin olisivat ymmärtäneet kohdella ennen kuin ovat itse olleet siinä asemassa. Ehkäpä jopa puheet ”huonosta johtamisesta” ovat unohtuneet kahvihuonekeskustelujen asialistalta. Sen tilalla on saatettu ennemminkin ryhtyä keskustelemaan siitä, miten itse kukin voisivat kohdella toisiaan inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti, jotta kaikki jaksaisivat ponnistella kohti yhteisesti sovittuja päämääriä.

Jatkan tästä joissakin seuraavista blogikirjoituksistani. Tarkoitukseni on ottaa kantaa ketään unohtamatta – ylintä johtoa, välitason esimiehiä ja kaikkia muita kuin esimiestyötä tekeviä – millä tavoin voisimme rakentaa kaikki toinen toisillemme inhimillisemmän työelämän. Jos työyhteisössä on vaikkapa 100 ihmistä, voi työn tekemisen iloon ja tarkoituksellisuuden kokemukseen vaikuttaa tasan 100 ihmistä. Voi tietysti olla, että joku tai jotkut eivät ymmärrä omaa vaikutusmahdollisuuttaan ja -velvollisuuttaan. Tällaisen ihmisen on parempi hakeutua jonnekin muualle, jossa hän voi jatkaa entisellä tyylillään. Todennäköisesti tai ainakin toivottavasti seinä tulee jossain muualla joskus vastaan niin, että hän joutuu kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Varsinkin, jos seinässä sattuu olemaan taikapeili, josta hän voi nähdä mahdollisesti kovinkin ruusuisten kuvitelmiensa läpi todellisen itsensä omine ainutlaatuisine vajavaisuuksineen ja epätäydellisyyksineen. Ja todettakoon selvyyden vuoksi, että työyhteisöstä riippuen tämä ihminen voi olla yhtä hyvin se yksi ylin johtaja, joku muu johtaja tai esimies tai joku/jotkut niistä monista kymmenistä, jotka eivät ole johtavassa tai esimiesasemassa.

Tänään – ja joka vuosi tästä eteenpäin niin kauan kuin elän – vietän Vapautumisen Päivää syntymäpäiväänikin tärkeämpänä merkkipäivänä. Tämän jälkeen en enää aio keneltäkään ottaa vastaan minkäänlaisia syytöksiä heidän elämänsä omista henkilökohtaisista ongelmista, joiden aiheutumiseen en ole ollut millään tavoin osallinen. En myöskään jää märehtimään menneitä, vaan suuntaan elämässäni eteenpäin antautuen ja omistautuen erilaisille arvokkaille ja onnellisuutta aikaansaaville hankkeille. Näihin kuuluu edelleen myös työskentely kehittämis- ja hallitustehtävissä perustamassani järjestössä, mutta ei enää toiminnanjohtajana. Toivottavasti minut hyväksytään kaikkien muiden työntekijöiden joukkoon tasavertaisena, yksilöllisellä tavallani epätäydellisenä ihmisenä, jollaisia kaikki maailman ihmiset ovat. Vain silloin saan aidosti olla ihminen ihmiselle. Mitään muuta en ole koskaan osannut ja halunnutkaan olla.

Henkinen pahoinpitely on rikos

Rikoslain 21 luku koskee Henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia. Tällaisia ovat tappo, murha, surma, lapsensurma, pahoinpitely, törkeä pahoinpitely, lievä pahoinpitely, kuolemantuottamus, törkeä kuolemantuottamus, vammantuottamus, törkeä vammantuottamus, tappeluun osallistuminen, vaaran aiheuttaminen, heitteillepano ja pelastustoimen laiminlyönti.

Pahoinpitelyä koskevassa 5 §:ssä todetaan:

Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.

Pykälän alussa todetaan siis, että pahoinpitelyssä voidaan käyttää tai olla käyttämättä ruumiillista väkivaltaa. Keskeistä pahoinpitelyn kriteerien täyttymisen arvioinnissa onkin se, onko kyse toiminnasta, joka vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (toimittaja Peppiina Ahokas) rikosoikeuden professori Terttu Utriainen arvioi, että henkinen pahoinpitely (eli psyykkinen väkivalta tai kiusaaminen) voi täyttää rikoksen tunnusmerkistön, jos toiminta vahingoittaa ihmisen henkistä terveyttä. Olennaista on myös, että tekijällä on tahallinen pyrkimys vahingoittaa toisen terveyttä.

Henkinen väkivalta, kuten eristäminen, sivuuttaminen tai ihmisarvon loukkaaminen, voi tietyissä tapauksissa olla lain tarkoittama henkinen pahoinpitely. Utriaisen mukaan henkisessä pahoinpitelyssä pyritään musertamaan uhrin ihmisarvo, itsekunnioitus tai omanarvontunto. Tämä voi ajaa ihmisen masennukseen tai muihin henkisiin sairauksiin.

Henkisestä – tai paremminkin psyykkisestä – väkivallasta on olemassa erittäin vähän oikeuskäytäntöä. Vaikka oikeuskäsittelyjä on vähän, on psyykkisen väkivallan määrä kaiketi moninkertaista fyysiseen verrattuna. Psyykkinen väkivalta, kiusaaminen, kaltoinkohtelu tai pahoinpitely voi pahimmillaan ajaa sen uhriksi joutuvan jopa itsemurhaan. Tai joukkomurhiin, jossa psyykkisen pahoinpitelyn uhriksi aikanaan joutunut ihminen kostaa muille, usein täysin sivullisille ja viattomille ihmisille kokemansa kärsimyksen. Samalla hän joko murhaa itsensä, jolloin puhutaan laajennetusta itsemurhasta, tai joutuu (pääsee?) vankilaan ja/tai psykiatriseen hoitoon.

Olisiko esimerkiksi kouluissa, muissa oppilaitoksissa ja kauppakeskuksissa tapahtuneita joukkomurhia voitu estää puuttumalla niiden tekijöihin kohdistuneisiin psyykkisiin pahoinpitelyihin hyvissä ajoin oikeustoimin? Uskon, että olisi. On turha väittää – kuten Utriainen HS:n haastattelussa toteaa – että psyykkistä pahoinpitelyä on vaikea näyttää toteen. Eri asia on, kuka on niin rohkea, että ryhtyy puolustamaan pahoinpitelyn uhria. Käsittääkseni jopa rikoslaki velvoittaa puuttumaan kohtaamaansa pitkään jatkuvaan ja vakavaan kiusaamiseen eli pahoinpitelemiseen. Rikoslain 21 luvun 15 §:ssä todetaan:

Joka tietäen toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa on tälle antamatta tai hankkimatta sellaista apua, jota hänen mahdollisuutensa ja tilanteen luonne huomioon ottaen kohtuudella voidaan häneltä edellyttää, on tuomittava pelastustoimen laiminlyönnistä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Eikö meillä kaikilla ole siis jopa rangaistuksen uhalla velvollisuus olla kääntämättä selkäämme uhrille, vaan päänvastoin asetuttava puolustamaan tätä ja autettava häntä hakemaan apua tilanteeseensa?! Tai jollei tämä pykälä nykyisellään ole jostain juridisista kiemuroista johtuen psyykkisiin pahoinpitelyihin soveltuva, on lainsäädäntöä tältä osin muutettava. Toisaalta kaikkien lähimmäistemme ja kanssaihmistemme ihmisarvon puolustaminen kaikin käytettävissä olevin keinoin on ilman rangaistuksen uhkaakin eettinen perusvelvollisuutemme ihmisinä.

Toivottavasti Hilkka Ahteen tapaus, jonka yhteydessä ainakin itse näen ensimmäistä kertaa julkisuudessa puhuttavan psyykkisestä pahoinpitelystä, avaa keskustelua ilmiön vakavuudesta ja myös siihen puuttumisen mahdollisuuksista sekä velvollisuudesta. Toivonkin runsasta määrää oikeuskäsittelyjä ja niihin liittyviä aloitteita kaikkialta, missä psyykkistä pahoinpitelyä esiintyy ja kaikilta niiltä, jotka ovat joko sen kohteena tai todistajana. Tämä vaatii siviilirohkeutta, mutta ennen kaikkea tinkimätöntä tahtoa puolustaa omia ja kaikkien muiden ihmisoikeuksia. Peräänkuulutan siis meiltä kaikilta eettistä asennetta ja sen mukaista toimintaa.