Mitä on onnellisuus ja miten sen voi saavuttaa?

Palaan kolmen vuoden tauon jälkeen tämän blogin pariin. Innostuin kirjoittamaan luettuani tämän päivän (1.4.2023) Helsingin Sanomissa olleen Antti Kylliäisen Vieraskynä-kirjoituksen otsikolla Onnellisimmaksi nimetyn maan pitäisi jälleen puhua hyveistä. Sen alla olevassa kiteytyksessä luki vielä ”Suomalainen yhteiskunta antaa erinomaiset mahdollisuudet kasvaa hyveelliseksi yksilöksi, ja ne kannattaisi käyttää hyväksi”.

Kylliäisen oli kirvoittanut tarttumaan kynään Suomen jo kuudes peräkkäinen ykköspaikka kansainvälisessä World Happiness Report -vertailussa. Sijoittuminen maailman onnellisimmaksi maaksi tuntuu liian hyvältä ollakseen uskottava. Väite kuulostaa suomalaisen korvissa suorastaan oudolta. Eikä onnellisuusraportti edes yritäkään mitata onnellisuutta sinänsä, vaan yhteiskunnassa vallitsevia olosuhteita, joiden perusteella arvioidaan niiden kykyä tarjota kansalaisille hyvinvoinnin edellytyksiä. Onnellisuustutkimuksen logiikkana on, että kun ihmiset voivat hyvin, ovat he väistämättä myös onnellisia. Onnellisuutta mitataan siis tällä tavalla epäsuorasti. Mutta ovatko tulokset sittenkään totta?

Antiikin filosofi Aristoteles otti esittelemänsä hyveteorian perustaksi eudaimonian käsitteen. Se on perinteisesti käännetty onnellisuudeksi. Sitä se tarkoittikin myös antiikin Kreikassa, mutta silloin onnellisuudella ymmärrettiin jotakin aivan muuta kuin mitä sillä nykyisin ymmärretään. Olen itse kuvaillut eudaimonian mukaista onnellisuuden käsitettä kokonaisvaltaisena kokemuksena hyvästä elämästä. Kokonaisvaltaisuudella viittaan eräänlaiseen pysyväluonteiseen pohjavireeseen tai maaperään, josta ihmisen perusasenteet sekä ajattelu- ja suhtautumistavat kaikkeen elämässä esiintyvään versoavat.

On sanomattakin selvää, että kukaan ei voi kokea joka hetki erilaisia positiivisia tunteita, kuten mielihyvää ja iloa, mutta sitä ei tässä tarkoitetussa onnellisuudessa edellytetäkään. Sen sijaan oletetaan, että onnellisena itsensä pitävä ihminen kykenee asennoitumaan kaikkeen elämässä eteen tulevaan siten etteivät rankimmatkaan kokemukset muserra häntä, vaan hän kykenee suhtautumaan niistä huolimatta toiveikkaasti tulevaisuuteen. Jollei juuri sillä hetkellä, niin ainakin vähitellen niin, että hän voi kokea ajan mittaan elämänsä jälleen varsin hyvää elämää.

Kylliäinen puhuu kirjoituksessaan hyveistä ja toteaa, että ”Aristoteleen mukaan todellisen eudaimonian saavuttaminen edellyttää kahta asiaa, luonteen hyveiden hallintaa ja siedettäviä ulkoisia olosuhteita. Olosuhteet ovat meillä muuhun maailmaan verrattuna huippuluokkaa, mutta luonteen hyveissä meillä mitä ilmeisimmin olisi parantamisen varaa.” Näin varmasti onkin, mutta käsittääkseni hyveet riippuvat elettävästä ajasta ja paikasta, toisin sanoen ne ovat subjektiivisia arvostelmia siitä, mikä on kunkin yhteiskunnan mukaan tavoiteltavaa. Mitä pidettiin antiikin aikana hyveenä, voi nykyisten yhteiskuntien mukaan olla jossakin päin maailmaa vaikkapa suuri pahe. Siksi puhunkin itse hyveiden sijaan mielummin arvoista, jotka ovat objektiivisia totuuksia, jotka ovat pysyviä ja ikuisia, siis ajasta ja paikasta riippumattomia. Tällaisia ovat esimerkiksi hyvyys, kauneus, totuus, oikeudenmukaisuus, ja kaikkein suurimpana ja korkeimpana rakkaus. Kun ihmiset pohtivat elämänsä päämääriä, tulisi niiden perustua tämänkaltaisiin aineksiin.

Elämän päämäärien sijaan voitaisiin puhua elämän tarkoituksista. Varsinainen, aidosti arvokas tarkoitus on siis jotain sellaista, joka toteuttaa objektiivisten arvojen mukaisia päämääriä. Kun elämän tarkoitusta koskevaa kysymystä nykyaikana eniten käsitellyt Viktor Frankl käyttää ilmaisua elämän tarkoitus, viittaa hän nimenomaan kunkin ihmisen oman elämän tarkoitukseen. Tai vieläkin tarkemmin, kullekin ihmiselle kunakin hetkenä tarjolla oleviin arvokkaisiin tarkoitusmahdollisuuksiin. Kyse on siis tilaisuuksista, joissa toteutetaan jotain objektiivisesti arvokasta, jotain, joka on kaikille arvokasta. Toisin sanoen sellaista, joka edistää yhteistä ja yleistä hyvää.

Viktor Frankl on todennut, että mitä enemmän ihminen tekee hyvää, sitä paremmaksi hänen elämänsä muodostuu. Franklin mukaan onnellisuus ei ole päämäärä, jonka voisi suoraan saavuttaa eikä siihen myöskään kannata suoraan pyrkiä. Hän korostaa yleisemminkin, että mitä enemmän ihminen pyrkii suoraan johonkin myönteiseen tulokseen tai vaikutukseen, sitä enemmän se karkaa häneltä. Sen sijaan, kun ihminen toteuttaa elämässään arvokkaita päämääriä ja tarkoituksia, onnellisuus toteutuu automaattisesti, ikään kuin sivuvaikutuksena, sikäli ja siinä määrin kuin se on toteutuakseen. Eli kun ihminen edistää yhteistä ja yleistä hyvää, on hänellä mahdollisuus kokea elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi.

Advertisement

Vanhuuteen ei voi kuolla, pitää kuolla diagnoosiin

Geriatrian erikoislääkäri Markku Halme totesi Helsingin Sanomissa 4.5.2017 olleessa mielipidekirjoituksessaan:

”Säännösten mukaan ihminen ei voi kuolla vanhuuteen, raihnauteen, kuihtumiseen, gerasteniaan. Pitää kuolla diagnoosiin eli tautiin.”

Absurdia. En ollut tiedostanutkaan, että medikalisaatio – erilaisten tavanomaisten elämäntapahtumien ja ihmisille ominaisen erilaisuuden lääketieteellistäminen – on edennyt näin pitkälle.

Muistan kyllä hämmästelleeni, kun kuulin vuonna 2012, että Yhdysvaltain psykiatrisen liiton (APA) tekeillä olevaan uuteen luetteloon (DSM-5) mielenterveyden häiriöistä oltiin suunniteltu lisättäväksi mm. menetyksen aiheuttama suru, ujous tai apaattinen käytös. Ne oli siis tarkoitus luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Ehdotus herätti onneksi voimakasta vastarintaa mielenterveysalan ammattilaisten keskuudessa eikä mennyt sellaisenaan läpi. Vaikka luettelon aiemmissakin painoksissa mielitautien tai -sairauksien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti useisiin satoihin, oltiin monien alan ammattilaistenkin mielestä ylittämässä kriittinen raja. Psykiatrian piiriä oltiin laajentamassa täysin pidäkkeettömästi ja radikaalisti normaaliuden ja yksilöllisen erilaisuuden alueelle. Miljoonia täysin terveitä ihmisiä uhkasi psykiatrinen diagnoosi ja siihen perustuva leimautuminen mielisairaaksi.

Läheisensä menetystä surevat, synnynnäiseltä temperamentiltaan ujot, valtavirrasta erityisellä tavalla poikkeavat ym. olisivatkin yhtäkkiä sairaita. Ihmiselle ominainen ainutlaatuisuus tai normaaliin elämänmenoon kuuluvien tapahtumien aiheuttamien  tunteiden kokeminen olisi siis kiellettyä mielisairaaksi leimaamisen uhalla. Mitä George Orwell kirjoittikaan vuonna 1949 tulevaisuusfiktiossaan Vuonna 1984? Jos emme käyttäydy järjestelmän määrittelemän keskiarvoihmisen tavoin, meidät tuomitaan.

Juuri suru mielisairautena oli se esimerkki, johon kiinnitin aikanaan huomiota, koska se vaikutti niin absurdilta. Surun syyt voidaan sivuuttaa, kun oireet täsmäävät tautiluokituksen kriteereihin. Sen jälkeen aloitetaan mielialalääkitys. Ja kun tauti on luokittelujärjestelmässä, alkaa lääketeollisuus kehittää suruun myös täsmälääkkeitä. Lopputuloksena ihmisten todelliset ongelmat jäävät kohtaamatta ja vieläkin useammin terveitä aletaan hoitaa ikään kuin heillä olisi jotain lääketieteellisiä ongelmia. Terveistä tehtaillaan sairaita ja rahavirta lääkäreille ja lääketeollisuudelle sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Vaikka Suomessa on käytössä WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, ei sekään ole ongelmaton ja epävarmana odottelen mitä uusi, vuonna 2018 julkaistava ICD-11 pitää sisällään. Olen huolissani, millaisia perusteettomia tai  suorastaan järjettömiä, vaarallisia ja epäinhimillisiä uusia tauteja mahtaa olla lisätty sen piiriin. Pikemminkin nykyisestäkin voitaisiin ja pitäisi poistaa huomattava osa enemmän tai vähemmän asiattomina.

Tästä päästään tapaus Trumpiin. Itsekin olen peukuttanut Facebookissa mielipiteitä, joissa hänet on leimattu mielisairaaksi, milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä potevaksi. Ennen vanhaan luettiin lääkärikirjaa ja verkosta löytyy mykyisinkin sen vastineita sekä lisäksi monen monituista muuta sivustoa, joita riittävästi googlaamalla löytää varmasti omiin senhetkisiin oireisiinsa sopivan sairauden. Jollei suoraan, niin erilaisia kuvauksia tarkoitushakuisella tavalla yhdistäen. Jotain samaa oli yleiseksi harrastukseksi levinneessä Trumpin leimaamisessa sairaaksi. Erilaisista diagnostisista kategorioista saattoi poimia monia häneen sopivia kriteerejä, mutta todennäköisesti jokainen onnistuu löytämään niistä runsaasti myös omaan luonteeseen tai käyttäytymiseen sopivia piirteitä.

Tätä nykyä olen päätynyt siihen, että kyse ei ole ensisijaisesti Trumpin, vaan hänen valinneen järjestelmän patologiasta. Siitä Yhdysvalloissa kehkeytyneestä mielipideilmastosta ja toisaalta demokratiavajeesta sekä vaalijärjestelmästäkin, jotka nostivat Trumpin valtaan kaikkien hänen puheidensa perusteella. Puheiden, jotka perustuivat samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun, jossa oli kaikuja historiasta tuttujen diktaattorien ajoilta. Sisällöt ja keinot olivat lähes identtisiä niiden kanssa, joita Hitler, Stalin ja muut heidän kaltaisensa nationalistisia ja fasistisia  yhteiskuntajärjestelmiä ajaneet hirmuhallitsijat käyttivät. Ja joiden harjoittama politiikka johti ennen pitkää käsittämättömään inhimilliseen kärsimykseen sekä heidän omien maidensa kansalaisten keskuudessa, että niissä maissa, jotka olivat heidän  vihollisuuksiensa kohteina.

Edellä esitetystä kehityksestä ja sen suunnattomista uhista pitäisi olla paljon enemmän huolissaan kuin Trumpin mielenterveydestä. Vaikka Trumpiin sopivatkin monenlaisten luokiteltujen tautien kriteerit, ei hän vaikuta siltä, että hän kokisi itse minkäänlaista kärsimystä. Toisin sanoen, että hänellä olisi jonkinasteista sairauden tuntua ja että hän kokisi tarvitsevansa sen lieventämiseen lääketieteellistä hoitoa. Tähänastisella urallaan hän on ollut häikäilemätön liikemies, joka on ajanut omia etujaan itsekkäästi ja muista piittaamatta. Hänen maailmankuvansa ja uskomusjärjestelmänsä ei välttämättä ole kovin harvinainen yksipuolisesti rahaa ja valtaa tavoittelevien ihmisten keskuudessa. Kuten eivät valheisiin ja vääristelyyn, ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” perustuvat keinotkaan. Eivätkä varsinkaan edellä viittaamieni yksinvaltiaiden ja heidän apureidensa joukossa. Totuudenjälkeisen ajan arkkityyppi oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels samoin kuin lukuisat muut juutalaisvihaa kansalaisille perustelleet Hitlerin kätyrit.

Trumpia on syytä arvioida terveys-sairaus-akselille sijoittumisen sijaan hyvyys-pahuus-akselin avulla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän edustaa sitä pientä vähemmistöä ihmisistä, joita voidaan pitää jonkinlaisina absoluuttisen pahuuden ruumiillistumina. Pahuus on eri asia kuin sairaus tai hulluus. Pahuus on jotain sellaista, joka on kaikkinaisen hyvyyden tuolla puolen. Ja siksi se on vaarallista kaikille, joihin tällaisella ihmisellä on valtaa vaikuttaa. Kaikkein vaarallisinta ihmiskunnalle on, jos pahuuden täyttämät ihmiset pääsevät kansakuntien vallanpitäjiksi.

Palaan vielä varsinaiseen aiheeseeni eli sairauksiin ja tautiluokituksiin. Jatkuvasti laajenevan tautiluokitusjärjestelmän haitallinen sivuvaikutus on, että yhä useammalle kehkeytyy harhaluuloinen uskomus siitä, että potee yhtä tai useampaa sairautta. Siitä huolimatta, että tosiasiassa kuuluisi laajaan enemmistöön eli ”pitkäaikaisterveiden” joukkoon. Uskomukset siitä, että on jollain tavalla sairas, tarttuvat meihin sekä eri medioiden levittämän informaation välityksellä että lääkärien meille asettamien diagnoosien kautta.

Lääketieteen sanastossa ”tauti” on eri asia kuin ”sairaus”. Tauti on se, mitä luokitellaan tautiluokitusjärjestelmän kategorioiden ja niihin liittyvien kriteerien avulla. Tautiluokitukset ja potilaiden oireet eivät välttämättä kohtaa. Vastaavuus voi olla heikkoa ja diagnoosin asettaminen epävarmaa ja hankalaa. Määrätyt lääkkeet voivat pahimmillaan olla vaarallisia ja potilasta jopa pysyvästi vahingoittavia.

Sairaudella käsitetään puolestaan ihmisen subjektiivista kokemusta omasta olotilastaan. Toki ihmisellä voi olla jokin tauti ilman, että hänellä olisi minkäänlaista sairauden tuntua. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä sairaaksi, vaikka hänen oireitaan ei kyetä sovittamaan mekaanisesti tautiluokituksiin, jotka perustuvat aina suuresta ihmisjoukosta pelkistettyihin keskiarvomääritelmiin.

Todellisuus on aina monimuotoisempi kuin mitkään tautiluokitukset voivat koskaan tavoittaa. Maailmassa on noin 7,5 miljardia ainutlaatuista ihmisyksilöä omine yksilöllisine epätäydellisyyksineen, joihin kuuluu kaikki se erityisyys, jolla hän rikastaa ihmiskuntaa ja maailmaa. Epätäydellisyyteen kuuluvat myös erilaiset sairaudet, joita elämämme aikana ehkä podemme, itse kukin aina omalla henkilökohtaisella tavallamme. Ainoa eettisesti perusteltu tapa diagnosoida ihmisen sairauden olemassaolo tai sen puuttuminen on riittävän perusteellinen dialogi lääkärin ja potilaan välillä. Tautiluokitukset voivat olla siinä vain apuvälineen asemassa, eivät etukäteen lukkoon lyötynä lähtökohtana. Tautiluokitusjärjestelmä voi olla hyvä renki, mutta isäntänä se on huono.

Ihmisen ainutlaatuisuutta tulisi kunnioittaa paitsi lääkärin ja potilaan suhteessa, myös kaikessa hoitoon, korvauksiin ym. liittyvässä päätöksenteossa. Ennen sitä lääkärien kädet ovat osittain sidotut eikä heillä ole riittäviä mahdollisuuksia potilaiden eettiseen kohteluun. Jopa siihen, että perusterveet ihmiset saavat kuolla vanhuuteen eikä heidän elämänkertansa viimeiseksi kohdaksi tarvitse kirjata järjestelmää varten jotain määrättyyn tautiin liittyvää diagnoosia.

 

 

 

Kiitollisuus on anteeksiantoa merkityksellisempää

Pohdin jälleen anteeksiantoa ja sen mahdottomuutta. Anteeksianto, armo ja rakkaus ovat kaikessa täyteydessään niin pyhiä asioita, että ne ovat meidän vajavaisten ihmisten ulottumattomissa. Voimme toki jossain määrin kyetä antamaan jollekin anteeksi jotain, mitä hän on meille tehnyt. Mutta ennemminkin kyse on aktiivisesta unohtamisesta kuin aidosta anteeksiannosta. Ja kokonaan unohtamaankaan emme lopulta kykene, vaan kaikki kerran kokemamme säilyy elämämme loppuun asti tajuntamme syvyyksissä. Sieltä ne voivat koska tahansa jonkin herätteen aktivoimana nousta voimakkaastikin tietoisuuteemme.

Olen tajunnut, että on asioita, joita ei voi eikä tarvitse edes yrittää antaa anteeksi. Eikä anteeksianto tosiaan ole edes meidän maan matosten vallassa, vaan korkeimmissa käsissä – miksi tätä jotain itseämme suurempaa voimaa sitten ikinä haluammekaan kutsua.

Viktor Frankl korosti paljon kiitollisuutta osana sotien aikaisten keskitysleirikokemustensa jälkeistä elämäänsä. Ei hän antanut anteeksi niille, jotka kohtelivat häntä vankeudessa epäinhimillisellä tavalla. Mutta hän oli kiitollinen kaikille niille, jotka kohtelivat häntä hyvin tai eivät kohdelleet häntä huonosti, vaikka olisivat voineet. Tässä joukossa oli paljon vartijoitakin. ja toisessa joukossa puolestaan myös useita kanssavankeja. Ja Frankl osasi olla kiitollinen kaikesta pienestäkin, jota hän sai vielä kokea keskitysleiristä vapautumisensa jälkeen. Hän ei lakannut hämmästelemästä mahdollisuuttaan saada kokea erilaisia asioita, joita pidämme niin itsestäänselvyyksinä, ettemme edes ajattele niitä koskaan. Kuin korkeintaan silloin, kun ne vaarantuvat tai menetämme ne.

Kiitollisuus kohdistuu kaikkeen siihen, mitä olemme saaneet ja mitä meillä on. Jota emme myöskään koskaan onneksi unohda. Jostain syvältä kaikki osaksemme tullut hyvä ravitsee meitä ja rikastaa tämänhetkistä elämäämme.

Korjasin juuri vanhempiani kommentoivan kohdan seuraavan uuden kirjani käsikirjoituksesta. En minä siksi ole vapautunut menneisyyden painolasteistani ja kahleistani, että olisin kyennyt antamaan anteeksi vanhemmilleni kaikki ne heidän tekonsa, jotka vaikeuttivat elämääni. Sen sijaan se on vapauttanut minut, että muistelen kiitollisena kaikkea sitä hyvää, jota olen heiltä molemmilta runsain mitoin saanut.

Kaikki voimme kääntää ajatuksemme ylösalaisin. Meitä vankinaan pitävän erilaisen pahan muistelemisen sijaan voimme vapautua kaikesta siitä keskittämällä ajatuksemme erilaiseen hyvään, jota olemme samanaikaisesti saaneet kokea. Kiitollisuudella vaikuttaa olevan paljon suurempi merkitys hyvinvointiimme kuin anteeksiannolla. Ehkä myös siksi, että kiitollisuus on meille mahdollista, kun taas todellinen anteeksianto ei ole.

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

Onko ihmisyyden valoon paluuta, jos on viety sen pimeään äärilaitaan?

Ihmisen tulisi pyrkiä ihmisyydessään niin korkealle kuin se on mahdollista, jos hän tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää kaikkien toisten keskuudessa. On mahdollista ja oikeastaan välttämätöntäkin kurottautua jopa ihmisyyden rajan tuolle puolen, jos tahtoo päästä edes lähelle rajaa. Tuolla puolen ovat muun muassa universaalit arvot, jotka ovat itsessään haltuun ottamattomia, saavuttamattomia ja tietokykymme ylittäviä. Niitä kohti voi kuitenkin suuntautua ja niin pitääkin tehdä, jos tahtoo luoda maailmaan jotain kaikkia yhteisesti koskevaa sekä ajallisesti kestävää arvokasta ja hyvää.

Ihminen saattaa kuitenkin kaikista omista pyrkimyksistä riippumatta – tai joskus myös nimenomaan niiden vuoksi – joutua tilanteeseen, jossa hänet pakotetaan ihmisyyden toiselle äärirajalle, pahuuden keskelle, helvetin esikartanoon. Hänestä tulee ihminen, jonka kokemat ihmisarvon loukkaukset pitävät häntä vankina, jonka tuska ei pääty, vaikka hänen kiduttajansa olisivat kadonneet näköpiiristä jo kauan sitten. Ihmisyyden pimeälle rajalle kyydittäjät voivat edustaa täysin ennakoimatonta tahoa, vaikkapa sellaista, joka julistaa edistävänsä hyvää tahtoa ihmisten kesken.

Vallan sokaisemat sekä kaikista henkisistä ja eettisistä arvoista riisuttuun pahuuteen sairastuneet vainoajat kohdistavat mielivaltaansa sinuun, kunnes sinut on nujerrettu sekä psyykkisesti että fyysisesti. Sitä ennen he eivät lopeta. Kaikkein kuluttavinta psyykkisesti on, kun et tiedä mistä suunnasta ja koska seuraava isku tulee. Varsinkin, kun kaikki perustuu puhtaaseen mielivaltaan eikä johonkin sellaiseen, jota voisit ennakoida omien tekemistesi perusteella.

Pirullisinta on, että et voi edes tietää kyseisten vainoajien syvimpiä vaikuttimia. Ehkei heitä aja edes kyltymätön vallanhimo, taloudelliset palkkiot tai kieroutunut mielihyvä, vaan jokin heissä niin syvällä oleva, että he eivät itsekään tiedosta tai tunnista sitä. Silti heillä ei ole hyvä olla, vaan heidän sisimpäänsä kalvaa tyhjäksi ristiriita sen välillä, mitä he ovat ja mitä heidän ihmisyyden nimissä tulisi olla.

Olen alkanut käsittää, että kyse on todelliseksi tulleesta äärettömästä pahuudesta. Sen rajat ylittävät sen, mitä olemme tottuneet pitämään ihmisyyden negatiivisena äärirajana. Kyse on siis äärettömän, absoluuttisen pahuuden ilmenemisestä ihmisessä. Tällainen ihminen kykenee sellaiseen käsittämättömään toimintaan, jonka taakse kukaan toinen ei pääse käsiksi eikä siksi kykene siihen myöskään vaikuttamaan. Koska toimintaa ei voi millään tavalla ymmärtää, saa pahuus kaikessa johdonmukaisuudessaan helposti puolelleen tavallisia ihmisiä, joilla on normaalit hoksottimet, mutta ovat kuitenkin herkästi johdateltavissa vaikkapa siksi, että he ovat hyvää tahtovia ja hyvään uskovia ihmisiä. Tai sitten he ovat halukkaasti osa omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa.

Henkilökohtaisesti olen saanut kurkottaa kohti vastuullista ihmisyyttä parinkymmenen vuoden ajan toimiessani nuorten arvo- ja väkivallattomuuskasvattajana. Toimittuani aluksi toisten järjestöjen puitteissa vapaaehtoistyöntekijänä perustin vuonna 1996 uuden nuorisokasvatusjärjestön tätä toimintaa toteuttamaan sellaisella järjestelmällisellä tavalla, johon mikään olemassa oleva taho ei osoittanut kiinnostusta. Tämä osui vaiheeseen, jossa olin henkilökohtaisesti avartanut aiempaa ahdasta maailmankatsomustani uusilla elämänarvoilla ja elämänasenteilla. Johtotähtenäni oli kokonaan uudenlainen elämänfilosofia, jota ohjasi vahva usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rakkauden voimaan sen herättämisessä eläväksi.

Järjestö kasvoi ja kukoisti. Sekä nuoret että heidän arjessaan mukana olevat lukemattomat yhteistyötahot kiittelivät toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Rahoittajat suhtautuivat järjestöön jopa eräänlaisena esimerkillisenä mallioppilaana, jota he esittelivät mielellään erilaisissa yhteyksissä. Täyskäännös tapahtui kolme vuotta sitten. Kaikki vahvaan luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa kumppanuutta kanssamme toteuttaneet henkilöt olivat siirtyneet muualle eikä kukaan tuntenut enää järjestöämme. Järkyttävintä oli, ettei kukaan ole vaikuttanut olevan edes kiinnostunut todellisesta toiminnastamme ja aikaansaannoksistamme.

Rahoittajaorganisaatioiden suuri henkilövaihtuvuus näyttää siis koituneen kohtaloksemme. Kun kukaan ei tunne meitä eikä ole puolustamassa olemassaolomme tärkeyttä, olemme joutuneet mielivaltaisen ja järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi. Keskeisenä väittämänä on, ettei toiminnallamme ole mitään merkitystä ja taktiikkana on keskittyä etsimään toiminnastamme mitä tahansa, joka voidaan saada näyttämään kielteiseltä. Asioita käännellään ja väännellään siten kuin yleensä vain taitavin väärentäjä kykenee.

Totuus on kuitenkin, että olemme onnistuneet luomaan ainutlaatuisia myönteisiä ja ennen kaikkea pitkäkestoisia vaikutuksia niiden noin 7000 nuoren keskuudessa, jotka ovat osallistuneet kasvattajiemme ohjaamiin pitkäkestoisiin vertaisryhmiin. Jos yhden suotuisaan tulevaisuuteen ohjatun nuoren aiheuttamaksi yhteiskunnalliseksi tuotoksi lasketaan yleisesti esitetty yli miljoona euroa, eivät edes taloudelliset vaikutukset jää arvailujen varaan. Pystyn itsekin nimeään sellaisen määrän elämänsä suuntaa ratkaisevalla tavalla muuttaneita toimintaamme osallistuneita nuoria, että puhutaan vähintään sadoista miljoonista. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kaikki inhimilliset vaikutukset nuoriin ja heidän vaikutuspiirissään oleviin ja tulevaisuudessa tuleviin ihmisiin. Vaikutukset kaikesta siitä, joissa on edetty yhdessä nuorten kanssa kohti ihmisyyden valoa.

Olen kokenut yhä lisääntyvää ahdistusta, raivoa ja uupumusta. Olen joutunut pahuuden aiheuttaman tuskan vangiksi, kiirastulen piirittämäksi. Maailmankuvani on muuttunut ratkaisevalla tavalla enkä ole enää ihmisenä ennallani. Joudun tunnustamaan, että joku voi olla absoluuttisen pahuuden vallassa ja toimia sen välikätenä. Ehkä jopa niin, että kyseessä on luonnevika, jota on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikea korjata. Tämä horjuttaa uskoani ihmisyyteen.

En voi enkä aio jäädä loppuelämäkseni vankilaan, johon olen ajautunut. Ainoa mahdollinen suunta, joka johtaa pois tuskan pimeästä maailmasta, on toisessa ääripäässä loistava ihmisyyden valo. Vankila on lopulta itseni luoma pieni ja ahdas tila, johon voin joko jäädä tai josta voin myös lähteä pois. Rakkaus katkaisee kaikki kahleet ja murentaa kaikki muurit. Rakkaus itseäni, elämää ja kaikkia toisia kohtaan. Se, mitä minulle on tehty, ei määritä sitä, mitä olen ja mitä tahdon ja voin olla.

Aloitan siis jälleen uuden kehitysvaiheen elämässäni, eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä. Maailmankatsomukseni on rikastunut ja olen yhä väkevämmin kiinnittynyt ja sitoutunut taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea mielivaltaa, väkivaltaa ja muita ihmisarvon loukkauksia vastaan. Pahuutta vastaan hyvyyden ja rakkauden puolesta. Vaikkei ihmisyyden rajan ylittäviä absoluuttisen pahuuden hyökkäyksiä voikaan antaa anteeksi – ihmisen kyvyt ovat siihen riittämättömät – voi kuitenkin kääntyä absoluuttisen rakkauden puoleen ja liittoutua taistelemaan sen soturina paremman maailman puolesta.

On siis oltava kiitollinen kaikille niille, jotka ovat auttaneet minua ottamaan tiikerinloikan kohti aiempaa avarampaa maailmankuvaa sekä löytämään aiempaa suuremman ja moniulotteisemman maailman. Kiitos, etten enää usko siihen, että hyvää tekeville ihmisille koituu aina hyvää tai että paha saa aina palkkansa. Kiitos, että olette havainnollistaneet minulle konkreettisesti, miten totaalisesta sodasta onkaan kysymys. Olen teidän avullanne ymmärtänyt, että elämme yhä Auschwitzissa ja että on olemassa ihmisiä, jotka toiminnallaan vievät meitä arkisessa arjessamme yhtä pitkälle kuin ihmisyyden tuhoamisleireissä tapahtui.

Kiitos, että olette opettaneet minut elämään sovussa menetysten ja luopumisten sekä masennuksen ja vihan kanssa ja tehneet minusta aiempaakin vahvemman. Kiitos, että olette myötävaikuttaneet siihen, että minusta on tullut yhä pelottomampi vapaustaistelija oikeudenmukaisemman ja väkivallattomamman maailman puolesta. Uutena tavoitteenani on edetä vielä pitemmälle myönteisen ihmisyyden rajalle kuin minne olen vielä koskaan tähän saakka päässyt.

Ihminen on ihme

Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan sanan ihminen alkuperää ei ole kyetty määrittelemään. Yksi ehdotus on ollut ihme, mutta se on kuitenkin torjuttu epätodennäköisenä. Mielestäni se tulkinta kuvastaa kuitenkin oivallisesti, mistä ihmisenä olemisessa ja koko elämässä on kysymys.

Vaikka tiede etsii epätoivon vimmalla kaiken selitystä kehoomme kuuluvasta puolestatoista kilosta solumassaa, eli aivoistamme, ihmisen arvoitus ei tule ratkeamaan koskaan – varsinkin, kun koko tutkimuskohde on väärä eli kysymyksessä on kategoriavirhe. Kategoriavirhe on virhe, jossa jostakin asiasta – tässä tapauksessa aivoista – käytetään sellaisia käsitteitä, jotka soveltuvat ainoastaan johonkin täysin toista tyyppiä (kategoriaa) olevaan asiaan – tässä tapauksessa tajuntaan, tietoisuuteen tai mieleen. Kategoriavirheessä siis jokin ominaisuus – tajunnallisuus, tietoisuus, mielellisyys – liitetään sellaiseen asiaan – pelkkiin aivoihin – jolla ei voi olla tätä ominaisuutta.

Sama kohtalo koskee avaruuteen ja taivaankappaleisiin kohdentuvaa tutkimusta, joka pyrkii löytämään selityksen kaiken olemassaololle ja erityisesti elämän synnylle. Ihmisen on jostain syystä vaikea sietää avoimeksi jääviä, suuria kysymyksiä, joita filosofot ovat kautta aikojen pohtineet tietoisina niiden ratkaisemattomuudesta. Filosofit, totuuden etsijät, eivät koskaan oleta löytävänsä sellaisia vastauksia, joiden jälkeen ei jäisi kysyttävää

Kaikki tähän maailmaan syntyvät lapset ovat ihmelapsia. Tapasin juuri yhden sellaisen, poikani Okon ja hänen vaimonsa Johannan maailmaan ja perheeseensä vastaanottaman ihmeen. Pienen suloisen tyttölapsen, pikku-Purjon, idun, josta on tullut jo pieni taimi. Ja jota tulee ravita ja rikastaa kaikella mahdollisella arvokkaalla ja hyvällä. Uskon vanhempiensa kykenevän täyttämään tämän ”rakkauden viljelytehtävänsä” erinomaisesti. Vaarina olen uudessa roolissani myös innostunut tästä uudesta purjoilun muodosta 🙂

Jokainen ihminen on arvokas omalla ainutkertaisella ja ainutlaatuisella tavallaan – kaikkine epätäydellisyyksineen, vajavaisuuksineen ja keskeneräisyyksineen. Olemme kaikki täydellisen epätäydellisiä ihmisiä ja sellaisena ehdottoman, täyden rakkauden osaksemme ansaitsevia. Jokaiseen ihmiseen sisältyvällä ihmisyydellä on itseisarvo, jota edustamme pelkästään olemalla ihminen.

Ihmisarvo on etiikan peruskäsite, joka korostaa, että jokaisen ihmispersoonan yksilöllinen olemassaolo on yhteisönkin kannalta loukkaamaton perusarvo, jota tukee suojella ja vaalia. Kyse on siis siitä, että tunnustetaan ja kunnioitetaan sekä lasten että kaikkien muidenkin ikäisten ihmisten luonnollisia oikeuksia, heidän ihmisoikeuksiaan. Pyyteetön rakkaus on eräs tällainen ihmisoikeus. Voidaan puhua myös lähimmäisenrakkaudesta sekä suppeassa että laajassa mielessä. Tämän päivän globaalissa maailmassa olemme yhä lähempänä toisiamme saadessamme monenlaista tietoa ja ymmärrystä vaikkapa toisella puolella maailmaa elävistä ihmisistä. Vastuullamme ja luonnollisena velvollisuutenamme on joka tapauksessa tunnustaa ja antaa rakkauttamme sekä sanoin että teoin kaikkein lähimmäisimmille ihmisille, lapsillemme ja kaikille perheenjäsenillemme. Mitä eettisesti herkempi ihminen on, sitä laajemmalle hänen rakkautensa ulottuu.

Ihminen ei ole makkara, jolla on alku- ja loppupää. Vaikka pieni vaipoissa oleva lapsi hieman sellaista saattaa ulkoisesti muistuttaakin 😉 Ihminen on sen sijaan osa pitkää tapahtumasarjaa, menneiden ja tulevien sukupolvien jatkumoa. Olemme osa elämän virtaa, jossa me itse ihmisinä samoin kuin itse virtakin eli elämä on kaiken aikaa liikkeessä, muutoksessa. Mikä on yksittäisen ihmisen elämän tarkoitus? Stefan Einhorn luonnehtii sitä kirjassaan Ihmisen tehtävä seuraavasti:

Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista kaikkia suuria kysymyksiä, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.

Jari Ehrnrooth esittää Helsingin Sanomissa 10.1.2015 olleessa, Jaakko Lyytisen tekemässä haastattelussa Havaintoja nollatilasta oman näkemyksensä:

Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin, että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla.

Hyviä elämänohjeita sekä itsellemme omaa elämäämme varten että lastemme kasvatusta silmällä pitäen. En usko, että koskaan tulen saavuttamaan sitä ihmisyyden tasoa, jota äitini edusti, mutta uskon vahvasti siihen, että poikani Okko tulee ylittämään kaiken sen, mihin tulen itse pääsemään (ilman, että otan siitä eli Okon saavutuksista elämässään minkäänlaista ansiota itselleni). Okon ja Johannan vastuulla on puolestaan, mitä pikku-Purjosta kehkeytyy. Ja jos suinkin voin tehdä jotain hänen elämänsä hyvyyden eteen, lupaan yrittää parhaani…

Ihminen on arvoitus. Ihminen on aina arvoitus myös itsellensä ja mitä tietoisemmaksi itsestämme tulemme, sitä useimmin joudumme ihmettelemään – sekä myönteisesti yllättyen että myös pettyen verrattuna odotuksiimme – mitä kaikkea voimmekaan olla. Kokototuus itsestämme samoin kuin läheisimmistä ihmisistämmekään ei paljastu koskaan. Tietoisuus itsestämme paljastuu meille elämämme aikana vähä vähältä, mutta joudumme ennen pitkää nöyrinä tunnustamaan, että keskeneräisyys on meidän samoin kuin kaikkien muidenkin ihmisten osa. Tilanne on samankaltainen jokaisella ihmisellä, joka joutuu tekemään elämäksi kutsuttua matkaansa joka päivä ja tyytymään siihen, että vasta kuolemansa hetkellä hän saattaa tietää, mitä hän ihmisenä ja persoonana oli ja minkä laatuisena hänen täällä maailmassa olemisensa toteutui. Kysymykseen kukin voikin vastata vain pyrkimällä elämään mahdollisimman hyvin sekä itsensä, kaikkien toisten että koko ihmiskunnan ja lopulta koko maailmankaikkeuden kannalta. Vaikka osuutemme on ehkä – kuten minulle eräs kyyninen ihminen joskus totesi – kuin kärpäsen surina avaruudessa, on sillä kuitenkin oma merkityksensä osana kokonaisuutta, koska miljardien kärpästen parvi vaikuttaa jo olennaisella tavalla maailman kulkuun. Hyvässä ja pahassa – riippuen siitä, kumman edistämisen vuoksi me kärpäset tai ihmisoliot elämämme elämme.

Keskeneräisyys on kohtalomme, mutta samalla se merkitsee jatkuvaa mahdollisuutta muuttua paremmaksi, kasvaa ja kehittyä kohti kaikkea arvokasta ja hyvää. Voimme myös sekä paikata omia aiempia tekemisiämme ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiämme, mutta myös aiempien sukupolvien huonoja tekoja. Edetä askel kerrallaan avoimena kaiken aikaa uudelle, inhimillisemmälle. Ja pyrkien saavuttamaan oman – vain itselleen kuuluvan – olemuksensa ilmentymän humanisoitumisena (lajinsa kaltaiseksi tulemisena), ihmiseksi kehittymisenä, ihmisyyden toteuttajana ja täydellistäjänä. Tällaisen omalle keskeneräisyydelle avoimuuden perusteella ihminen ymmärtää itsensä arvoja vastaanottavana ja itse arvostavana, tuntevana ja toimivana. Ihmisessä kehkeytyvät myös ilmeisimmin inhimilliset – eli henkiset ja eettiset – tunteet ja arvot, kuten hyvyys, kauneus, rakkaus, totuus, kunnioitus ja kiitollisuus. (Ks. Salomaa, J. E. 1943. Yleinen kasvatusoppi. Helsinki: WSOY.)

Salomaa korostaa myös ihmisen yksilöllisen näkökannan suhteellisuutta. Tällä hän tarkoittaa, että yksilö voi kasvaa omanlaatuisekseen ja henkisesti eläväksi vain yhteisössä, yhteisön taholta tulevien vaikutusten ja sen asettamien tehtävien piirissä. Vastaavasti yhteisöä voidaan pitää sanan perimmäisessä merkityksessä yhteisöllisenä vain, kun siitä ei muodostu homogeeninen joukko, vaan selväpiirteisesti yksilöllisten ihmisten keskinäisen yhteenkuulumisen ilmentymä. Yksilö jää siten kaikkine yksilöllisine, henkisine ja eettisine rikkauksineen ja erityisyyksineen arvottomaksi, jollei hän elä ja toimi yhteisön olennaisena, henkistä ja eettistä kulttuuria rakentavana ja kehittävänä jäsenenä. Yksilö onkin siksi kasvatettava pelkkää yksilöllisyyttään ylemmäksi, persoonallisuudeksi, johon sisältyy olemuksellisesti se, että hän on erikoislaatuisuuksineen yhteisön arvokas, sen henkistä ja eettistä kulttuuria rakentava jäsen. Toisin sanoen kasvatus ei ole vain yksilön yksilöllisen henkisen kehityksen auttamista – eikä myöskään ihmiskunnan kulttuuriperinnön siirtämistä kasvatettavaan, eli sosialisaatiota – vaan kasvatettavan yksilöllisen henkisen kehityksen integroimista yhteisöllisen henkisen kulttuurielämän kehittymiseen arvopitoisella tavalla.

Ymmärrän Salomaan tarkoittavan sitä, että inhimillisen kasvun päämääränä on, että kasvatusvaikuttamisen piirissä oleva yksilö, lapsi ja nuori, toimii aikuistuessaan tien rakentajana yhteisen kulttuurin kehitykselle ja sen nousulle aiempaa korkeampien henkisten ja eettisten arvojen tasolle. Tämä edistää myös yksilön omaa hyvää, hänen yksilöllistä hyvinvointiaan sitä kautta, että hän toteuttaa omaa elämisen tarkoitustaan edistämällä toisten ja kaikkien yleistä hyvää. Tämän on todettu lukuisissa tutkimuksissa olevan myös ainoa tapa lisätä kestävästi, pysyvästi omaa hyvinvointiaan.

Ihmiselle jää ikuisesti vapaus ajatella yli rajojen. Ajatella ajatuksia, jotka jättävät avoimiksi lukuisia, ennakoimattomia teitä. Ihmisellä riittää siis ikuisesti ajateltavaa. Hyvä niin. Jäämme kaikki epätietoiseksi ainakin elämän ja ihmisenä olemisen perimmäisen tarkoituksen osalta. Elämämme ja olemassaolemisemme loppu jäävät vastausta vaille, avoimeksi. Kaikki voinevat kuitenkin kokea hämäryyden ja hämmentyneisyyden lisäksi syvää kunnioitusta sen edessä mitä maailmasta ja ihmisestä jää arvoitukseksi. Sietäkäämme ja mieluiten hyväksykäämme keskeneräisyyden ja avoimuuden. Hylätkäämme turhan ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja tiedeuskoon perustuvan tavoitteeemme kaiken selittäviin ja yksinkertaisiin vastauksiin sellaisissa ikuisissa ja mutkikkaissa kysymyksissä, joille ihmisinä emme voi löytää vastausta. Viimeisin sana on yksinkertaisesti ihmetys.

Toivon, että syrjäydyt

Olen syrjäyttänyt itseni ja pyrin saamaan mahdollisimman monen muunkin ihmisen syrjäytymään kanssani. Siis mitä? Tarkoitan tällä sitä, että vastustan jyrkästi niitä arvostuksia, joita suurin osa läntisestä maailmaa palvoo. Kolme kovaa koota: kulutus, kasvu ja kilpailu. Ja ovatkin tosi kovia, niin armottomia, että yhä suurempi osa ihmisistä voi pahoin. Olen sitä mieltä, että ainakin lapsilla ja nuorilla, jotka eivät olleet mukana hyväksymässä näitä arvostuksia, on oikeus voida paljon paremmin kuin heidän on mahdollista voida tänä päivänä sekä tulevaisuudessa, jos tahti sen kuin kiihtyy. Ja kaiketi on niinkin, että loppujen lopuksi pieni vähemmistö on käyttänyt valtaansa niin, että tällaisten arvostusten syntyminen on mahdollistunut. Mutta kaikki, jotka eivät ole aktiivisesti taistelleet näitä arvostuksia vastaan, on toimimattomuudellaan hiljaisesti hyväksynyt ne. Ja tullut sen myötä kanssasyylliseksi.

Tätä elämää voi elää monella eri tavalla. Voi juosta loputtomiin oravanpyörässä kuin jyrsijä juoksupyörässä, kunnes voimat ennen pitkää sittenkin loppuvat. Vain huomatakseen, että kaikki oli lopulta turhaa. Hyvinvointi hyvän ja onnellisen elämän muodossa jäi saavuttamatta. Kaikesta seurasi vain pahoinvointia ja monenlaista tuhoa ympärillä, sekä läheisten ihmisten että niiden ihmisten keskuudessa, joiden yli tuli juostua matkalla ei-minnekään.

Oravanpyörästä voi myös hypätä pois ja yhä useampi tekee tällaisen valinnan joko pakotettuna terveytensä menettäneenä tai joku myös omasta vapaasta tahdostaan ja vakaasta päätöksestään. Usein tätä ennen punnitaan omia arvostuksia suhteessa niihin arvostuksiin, joiden mukaan olisi elettävä – juostava yhä kovempaa, jottei tulisi tallatuksi muiden jalkoihin.

Osa pudotetaan pian oravanpyörästä heikoimpina lenkkeinä ja osa ei pääse edes astumaan pyörään. Osa ihmisistä ei edes yritä astua pyörään, vaan valitsee toisenlaisen elämän. Silti nämäkin – ja ehkä juuri nämä ihmiset – voivat elää hyvää, arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Sisäinen hyvinvointi voi olla paljon rikkaampaa kuin ulkoinen menestys erilaisine niin kutsuttuine rikkauksineen.

Toivon – ja pyrin myös kaikin keinoineni vaikuttamaan sen suuntaisesti – että mahdollisimman moni lapsi ja nuori kykenisi aidosti pohtimaan erilaisten vaihtoehtojen hyvyyttä sekä tekemään ratkaisunsa sen mukaisesti. Valtavirran syrjästäkin voi vaikuttaa. Pieni sivujoki voi kasvaa pisara pisaralta, kunnes siitä kasvaa sellainen virta, joka kykenee jo aiheuttamaan pyörteitä valtavirran keskuuteen. Tämän päivän lapset ja nuoret pystyvät muuttaa kehityksen suunnan tulevaisuudessa siinä vaiheessa, kun he ovat aikuisia. Ja siihen asti he voivat kulkea tiennäyttäjinä vertaistensa keskuudessa, jos rohkeus vain riittää. Tarvitsemme siis rohkeita nuoria, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan nykymenon mielekkyyden ja totuudenmukaisuuden. Samalla tavalla kuin pieni viaton lapsi, joka totesi, että ”eihän keisarilla ole vaatteita”, vaikka kaikki muut vain nyökyttelivät ja taputtivat itseensä tyytyväiselle hallitsijalleen.

Tästä syystä tarvitaan kasvatusta, jossa puhutaan universaaleista arvoista, sellaisesta hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta, jotka ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan ihmisen mahdollisuuksina hyvään ja onnelliseen elämään. Jotka ovat äärettömän kaukana tämän päivän arvostuksista, jotka suuri enemmistö on hiljaisesti hyväksynyt, kun siihen kuuluvat eivät ole osanneet kyseenalaistaa niitä. Eli eivät ole osanneet ihmetellä ja kysellä, ovatko arvostukset sellaisia, joiden vuoksi kannattaa elää ja kuolla. Vai ovatko ne sellaisia, jotka etäännyttävät kaiken aikaa kauemmaksi siitä, mitä voidaan pitää ihmisyyden arvoisena.

Lapsilla ja nuorilla on vielä suurin osa elämästään edessään. Heillä on mahdollisuus etsiä ja löytää elämälleen arvokas sisältö ja tarkoitus. Heillä on mahdollisuus päästä kiinni hyvän elämän syrjään astuakseen vähitellen sen keskiöön johdattaakseen muitakin kohti parempaa maailmaa. Stefan Einhorn ilmaisee ajatukseni kirjassaan Ihmisen tehtävä hienosti isän sanoina pojalleen, joka pohtii maailmassa ihmisten kesken esiintyviä ongelmia: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista tätä ongelmaa, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.” Mikä olisikaan arvokkaampi syy elää!

Ps. Tämä blobikirjoitus on osaltaan myös protesti syrjäytymis-käsitteelle siten kuin sitä nykyisin käytetään ihmisten kielteiseen leimaamiseen.

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

Uskonnollinen etiikka

Elämme itsekeskeisyyden aikaa. Suuri(n?) osa ihmisistä ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. Toisin sanoen ihmiset tahtovat kaikkea mahdollista hyvää, mutta vain itselleen ja välittämättä lainkaan, onko se samalla joltain toiselta pois.

On syytä tähdentää, että kyse ei ole yksilöllisyydestä, vaan silkasta ahneudesta ja itsekkyydestä. Yksilöllistyminen on keskeinen lapsuuden kehitystehtävä. Vain sitä kautta, että lapsesta on kehittynyt vanhemmistaan eriytynyt yksilö, voi hänestä tulla persoona. Se on puolestaan edellytys sille, että hänelle voi kehkeytyä eettinen persoonallisuus, joka pystyy arvioimaan tekojensa hyvyyttä ja huonoutta (tai pahuutta) sekä ohjaamaan itseään tietoisesti suuntautumaan kohti arvokasta ja hyvää sekä toisten ihmisten kannalta oikeaa. Palaan tähän aiheeseen joskus tuonnempana (näitä asioita olen käsitellyt myös väitöskirjassani vuodelta 2010). Selvää kuitenkin on, että tarvitaan sellaista kasvatusta, joka kehittää lasten ja nuorten eettistä kyvykkyyttä ja saa heidät pohtimaan itsekeskeisyyden oikeutusta osana vastuullista ihmisyyttä.

Koulujen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja filosofian opetuksen yhtenä päätehtävänä on edistää kaikissa maailman uskonnoissa ja eettisissä opeissa esiintyvän nk. ”kultaisen säännön” käyttöä kaiken aikaa globalisoituvassa maailmassa. Professori Hans Küng toteaa kirjassaan Global Resposibility, että maailmallamme ei ole eloonjäämisen mahdollisuutta ilman maailmanlaajuista etiikkaa, maailmaneetosta, jonka hyväksyvät niin uskonnolliset kuin ei-uskonnollisetkin ihmiset. Kultainen sääntö ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” tai ”Älä tee toisille sellaista, mitä et tahdo tehtävän itsellesi” esiintyy hieman eri muodoissa lähes kaikissa uskonnoissa ja filosofisissa ajatussuunnissa. Se muodostaa eräänlaisen pienimmän yhteisen nimittäjän, johon sekä eri uskontojen edustajat että uskonnottomat voivat sitoutua.

Kultainen sääntö on luonnollisesti vain ydin, jonka aito ymmärtäminen ja omaksuminen edellyttävät paljon muuta. ”Luuytimen” ympärille tarvitaan koko ”luuranko” ja sen ympärille myös ”lihaa” pitämään sitä koossa. Kouluihin tarvitaan siis kokonaisvaltaista, holistista arvotajuntaa kehittävää kasvatusta. Tämän lisäämistä luvattiin myös nykyisen hallituksen ohjelmassa. Näyttää siltä, että opetussuunnitelmaa koskevat tuoreet päätökset tähtäävät vain oppilaiden sosiaalistamiseen yhteiskunnan rattaiksi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistävään koneistoon. Siis osallistujiksi siihen toisiaan vastaan kilpailuun ja pudotuspeliin ulkoisesta menestyksestä, jossa vain harvat voivat voittaa. Eivätkä hekään kuin häviä, kun ajatellaan heidän sisällään kalvavaa pahoinvointia sekä arvokatoa ja tyhjyyttä.

Koulujen uskonnonopetusta vähennettiin, joka tarkoittanee vastaavasti myös elämänkatsomustiedon opetuksen supistamista. Filosofiaa tai etiikkaa ei kouluissa juurikaan ole edes opetettu kuin lyhyinä tietoiskumaisina kursseina. Ihmisen arvot kehittyvät vain hitaan tajunnallisen prosessin kautta, jossa uusien asioiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää paljon ”ahaa-elämyksiä” ja oivalluksia. Ja tarvitaan ennen kaikkea aikaa niiden omaehtoiseen syntymiseen lapsen tai nuoren tajunnassa. Hyvä esimerkki siitä, mitä tällainen opetus voisi pitää sisällään – kutsuttiin sitä sitten uskonnoksi, elämänkatsomustiedoksi, arvokasvatukseksi tai etiikaksi – on Rauhankasvatusinstituutin Maailmankoulu-projektin sivuilla http://www.maailmankoulu.fi/node/57. Asialistan ei luulisi herättävän kenessäkään mitään muita tunteita kuin korkeintaan ihastusta ja innostusta.

Ei voi muuta sanoa kuin, että maailma ei muutu tulevaisuudessa kenellekään ainakaan paremmaksi paikaksi elää tällaisten ajattelemattomien ja vastuuttomien päätösten kautta. Kaikenlaista löysää puhetta yhteisöllisyyden, yhteisvastuun yms. edistämisestä kuulee päättäjien suusta aina kun jotain suuria tragedioita tapahtuu. Kun on käytännön tekojen aika, tehdään täysin päinvastaisia päätöksiä. Eläköön siis itsekeskeisyys sekä kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan arvottomat ja epäeettiset ihanteet!

Elämää tarkoituksella ja ilman

Katselin juuri Maarit Tastulan Seitsemäs taivas -ohjelman, jossa vierailin syyskuussa hänen kanssaan keskustelemassa. Eli nauhoitus oli silloin enkä itse asiassa enää juurikaan muistanut, mistä ja miten silloin puhuimme. Jännitti siis, mitä sieltä tulee… 😉

Arvostan suuresti Maarit Tastulan ammattitaitoa enkä pelkästään sitä, vaan hänen aitoa kiinnostustaan ihmisyyteen. Kävimme sekä puhelimessa että kasvokkain useita keskusteluja etukäteen ja myös ennen nauhoitustilaisuutta katselin läpi hänen laatimansa kysymykset ja sain ottaa niihin kantaa. Totta kai jokin kysymys sitten suoraan esitettynä ja hieman eri muodossa sai otsanahan värähtelemään, mutta toivottavasti ei katsojaa häiritsevässä määrin 😉

Ohjelman sivuilla mainittiin ”tittelikseni” kehitysfilosofi, vaikka itse ohjelmassa olikin sitten yhdessä sovittu nimike kasvatusfilosofi, joka siis kuvaa jatkuvaa tahtoani ajatella sitä, mitä kasvatus voisi olla ja myös mitä sen pitäisi olla. Miksei kehitysfilosofikin voisi olla ihan hyvä määritelmä, jos ajattelee sitä kuvaamaan ajatusta siitä, että ihmisellä on mahdollisuus kehittyä kaiken aikaa enemmän ihmiseksi. Ihminenhän on siinä suhteessa muista luontokappaleista poikkeava, että hän voi olla enemmän tai vähemmän ihminen.

Hesarin Nyt-liitteessä kerrottiin, että ohjelman jaksossa on Timo Purjo, joka tunnettiin yritysmaailmassa kovaotteisena saneeraajana, kunnes hän päätti ryhtyä sotaan väkivaltaa vastaan ja taistella hyvän puolesta. Sitä yhtä olinkin ja sitä toista yritän nykyisin ja tulevaisuudessa tehdä. Usein sitä toivoo, ettei tämä rooli olisi niin yksinäinen, vaan että yhä useampi uskaltaisi liittyä joukkoon. Sitä en oikein ymmärrä, mikä ihmisiä pidättelee ryhtymästä ponnistelemaan sen eteen, mitä he kuitenkin syvimmiltään arvostavat. Samassa ongelmavyyhdessä toki painiskelin aikanaan itsekin. Yhdenlaisia paineita sieltä täältä ja toisenlaisia paineita ties mistä. Ja kenen paineita, itseni vai jonkun muun…

Tämän aamun Hesarin telkkariohjelmien esittelyssä oli ”mainoksena”: Hengen uhmavoimalla irti väkivallasta. Hieman hämy otsikko ja ajattelin, kuulostaakohan se liikaa ”henkimaailman hommilta”. Käsite oli sinänsä uskollinen Viktor E. Frankl’ille, jonka filosofiaa olen sekä tutkinut että aktivisesti soveltanut myös johtamani nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n toimintaan. Ja itse asiassa soveltanut ja saanut käyttää omiin selviytymisiini enemmän kuin olen koskaan ymmärtänytkään. Eli tällä hengen – tai yksinkertaisemmin ilmaisten – omien henkisten kykyjeni voimalla uhmata kaikenlaisia ”kohtaloitani” olen tullut siksi mitä olen. Ainakin jossain määrin riittävän vahvaksi ihmiseksi selviytymään kaikista elämäni koettelemuksista. Ja ehkä jollain tavalla kykeneväksi jopa auttamaan muita selviytymään omistaan.

Irti väkivallasta. Koin sen osan otsikkoa tarkoittavan myös itseäni ja olisihan myös tohtorinväitöskirjani otsikkokin voinut viitata myös itseeni: Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen. Toki siten ymmärrettynä, että väkivaltaisesta nuoruudesta, kuten nuoruudestani muutenkin, olen jo aikoja sitten luopunut ja tehnyt sovun kaiken siihen liittyvän kanssa. Antanut anteeksi itselleni ja muille sekä myös pyytänyt mahdollisuuksien mukaan anteeksi kaikilta ymmärtämättömyyteni kohteiksi joutuneilta. Äitini opetti aikanaan, että ”ei riitä, että pyytää toiselta anteeksi, vaan hänet pitää myös tehdä iloiseksi”. Olen soveltanut tätä sillä tavalla, että kun aiemmin purin omaa pahaa oloani viattomiin ihmisiin, pyrin sen korvaamiseksi auttamaan nykynuoria olemaan toistamatta tällaista toimintamallia, vaan oppimaan toimintatavakseen kaikenlaisen sellaisen edistämisen, mikä luo hyvää oloa meille kaikille yhteisesti. Oma panokseni kaikkien menneiden pahojen tekojeni hyvittämisessä on siis yllyttää nykynuoria suuntautumaan kohti kaikkien yhteistä hyvää tulevaisuutta.