En anna anteeksi ihmisille, jotka ovat omasta vapaasta tahdostaan ja tietoisina aiheuttamastaan kärsimyksestä tehneet pahaa toisille. Muuttaako se asiaa, jos he ovat tehneet sitä minulle ja kokevat syyllisyyttä ja katumusta sen johdosta sekä vilpittömästi pyytävät minulta anteeksi tekojaan? Itse asiassa ei mitenkään, se osoittaa vain heidän kykyään aloittaa jonkin paremman etsiminen kuin mihin se kaikki on johtanut, jota he ovat siihen asti pitäneet oikeutenaan ja velvollisuutenaan. Jos he eivät osoita edes katumusta, merkitsee se heidän elämänsä jatkumista sellaisena, että se aiheuttaa pitkän päälle kärsimystä heille itselleen vähintään yhtä paljon kuin he ovat aiheuttaneet toisille.
Olenko huono ihminen, kun en anna anteeksi pahan tekijöille? Ymmärtääkseni en. Olen vain ihminen ja nimenomaan siis vain sitä. Minun ei tarvitse enkä edes voi antaa anteeksi jollekin toiselle mitään. Ei varsinkaan silloin, kun he eivät sitä pyydä, mutta ei edes silloin, kun he sitä pyytävät. Jos otan heiltä pois sen syyllisyyden, josta he kärsivät, teen heille pahaa. Ehkäisen heitä katumasta, hyvittämästä tekojaan ja vapautumasta elämään sellaista elämää, jota he eivät ole tienneet olevan olemassakaan.
Anteeksi antamisen sijaan toivonkin kaikille nykyisille pahan tekijöille kaikkea hyvää. Ennen kaikkea kaiken sen maailmassa olevan arvokkaan ja hyvän kokemista, josta he ovat jättäytyneet pois toisenlaisten valintojensa takia. Toivon siis, että he aloittavat loppuelämän pituisen matkansa kohti kokonaisvaltaisesti hyvää elämää, jota myös onnellisuudeksi kutsutaan. Se on mahdollista vain omistautumalla ponnistelemaan kohti eettisesti hyvää. Sellaisten tekojen tekemistä, joilla luon tai aikaansaan jotain, joka on arvokasta ja merkityksellistä jollekin muulle kuin itselleni – jollekin toiselle yksilölle, monille yhteisesti tai yleisesti kaikille, koko maailmalle. Koska olen itsekin osa ihmiskuntaa ja maailmankaikkeutta, teen samalla automaattisesti, eräänlaisena sivuvaikutuksena, hyvää myös itselleni.
Anteeksianto ei ole jotain, jota tahdotaan ja tehdään siksi, että vapaudutaan itse kärsimyksestä, jota toisten pahojen tekojen muisteleminen itsessäni aiheuttaa. Tällöinhän antaisin anteeksi hyvin itsekkäästi vain itseni vuoksi. Anteeksiannolla olisi siis vain välineellinen arvo oman hyvinvointini edistämisessä. Anteeksianto on kuitenkin ihan jotain muuta ja paljon suurempaa, jopa pyhää. Anteeksiannon voidaan katsoa kuuluvan absoluuttisiin arvoihin, jotka pyhyydessään ovat ihmiskunnan tavoittamattomissa. Rakkaus, armo ja anteeksianto kietoutuvat toisiinsa ja vaikka voimme tahtoa kaikkia niitä, emme yksinkertaisesti koskaan kykene ymmärtämään niiden perimmäistä olemusta. Ne ylittävät siis tietokykymme eivätkä ne kaikessa täyteydessään ole meidän vastuullammekaan.
Edesmennyt Tony Halme lausui ehkä tahattomasti jotain erittäin syvällistä todetessaan ”Jumala armahtaa, minä en”. Me emme edes voi armahtaa jotakuta muuta tai antaa anteeksi jollekulle. Se vaatii jotain meidän todellisuutemme ulkopuolista ja ylittävää voimaa. Kristillisessä kontekstissa armo ja anteeksianto perustuvat Jumalan rakkauteen. Inhimillinen rakkaus ei niihin riitä eikä niihin edes velvoita, vaan riittää, että tahdomme kaikille toisille kaikkea mahdollista hyvää. Vastuu oman hyvän etsimisestä, löytämisestä ja toteuttamisesta jää kullekin itselleen.
Tahdon siis kaikille pahantekijöille, että elämä asettaa heidät vastausten eteen pohtimaan oman vastuunsa toteuttamista ihmisenä olemisessa. Tätä vastuuta Stefan Einhorn kuvaa oivallisesti kirjassaan Ihmisen tehtävä: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista maailman ongelmia, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.”
timopurjoatnfg 