Aihearkisto: Hyvinvointi

Minä olen tämän ajan tärkein henkilö

Postaan tämän 6 vuotta sitten kirjoittamani tekstin uudestaan sen ”kunniaksi”, että löysin sähköpostini roskapostilaatikkoa ja löysin sielä tämän vuoden I love me -messuja koskevan ennakkomainoksen. Itsekeskeisyyden ihannointi ei siis näytä ainakaan vähentyneen viime vuosien aikana… 

Otsikko on sama kuin Antti Blåfieldin kirjoituksessa tämän päivän Hesarista. Oikeastaan sen pitäisi filosofisesti kuulua: ”Minä on tämän ajan tärkein henkilö”, mutta käytetty muoto on helpommin ymmärrettävissä.

Blåfield aloittaa juttunsa kertomalla viime vuonna kuolleen brittiläisen aatehistorioitsijan Tony Judtin kesken jääneestä työstä. Judt yritti ym­mär­tää, mi­kä oi­kein me­ni pie­leen län­si­mai­ses­sa hy­vin­voin­tia­jat­te­lus­sa.

Jud­tin pe­rus­tee­si oli, et­tä kun so­dat käy­nyt su­ku­pol­vi op­pi jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten­sa pe­rus­teel­la yh­teis­vas­tuun mer­ki­tyk­sen, si­tä seu­ran­neet su­ku­pol­vet ovat omas­sa elä­mäs­sään ka­dot­ta­neet hy­vin­voin­ti­val­tion ideaan si­säl­ty­neen koh­ta­lon­yh­tey­den ym­mär­ryk­sen. Yh­teis­vas­tuun ti­lal­le on kas­va­nut yk­si­lön oi­keus to­teut­taa it­seään.

Mi­nä­kes­kei­syy­den vah­vis­tu­mi­nen on näi­vet­tä­nyt yh­teis­vas­tuun aja­tuk­sen.

Blåfield kirjoittaa myös suomalaisten Timo Hännikäisen ja Tommi Melanderin havainnoista tälle ajalle ominaisesta itsekkyydestä, ”Mä haluun ja siksi mun kuuluu saada” -asenteesta. Hännikäinen ja Melander kaipaavat paluuta ai­toon li­be­ra­lis­miin, jos­sa tun­nus­te­taan se­kä yk­si­lön oi­keu­det et­tä yh­tei­sön aset­ta­mat vel­vol­li­suu­det, niin pe­rin­teet kuin uto­piat – tai ehkä olisi osuvampaa puhua ihanteista ja sellaisista esikuvista, sekä valtioista että yksilöistä, jotka ovat rohkeasti pyrkineet kohti jotain suurta päämäärää, vaikka sitä ei sellaisenaan voi koskaan edes saavuttaa. Hännikäistä ja Melanderia kau­his­tut­taa tä­mä ”­post­po­liit­ti­nen” ai­ka, jos­sa ”ar­vot kor­vau­tu­vat ra­hal­la ja aat­teet li­fes­ty­lel­lä”. Niin minuakin.

Minän ylivaltaa kuvastaa siis se, minulle tärkeitä asioita pidetään arvoina ja mistään muusta yleisesti arvokkaasta ei olla kiinnostuneita. Voidaan esimerkiksi pohtia, mikä on parisuhteen ja perheen tarkoitus. Arvofilosofian kannalta tulkitsen, että perhe ei ole mikään itsetarkoitus eli itseisarvo. Parisuhteella ja perheellä on kuitenkin selkeä tehtävä: auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisiksi kuin olisi mahdollista ilman hyvää parisuhdetta (tai muuta syvällistä, rakkaudellista ihmissuhdetta) tai perhettä. Tarkoitus on siis, että sitä arvokasta ja hyvää, mikä perheessä kaikille sen jäsenille parhaimmillaan kehkeytyy, jaetaan kaiken aikaa perhepiirin ulkopuolelle muuhun yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja nyt en tarkoita rahaa tai muita epäarvoja (joillekin jopa epäjumalaa), vaan konkreettisia hyviä tekoja, jotka edistävät meidän kaikkien yhteistä hyvää. Sitähän yhteisvastuukin tarkoittaa – kannamme kukin kortemme yhteiseen kekoon, kuten muurahaiset konsanaan.

Pointtina on siis, että vasta perheen ja muun lähipiirin ulkopuolelle suunnatut hyvät teot ovat yhteisvastuun eli varsinaisten arvojen toteuttamista. Kaikki se hyvä, mitä teemme perhepiirissä, pitäisi olla itsestään selvää. Puolisoilla on vastuu tukea toisiaan kasvamaan henkisesti ja eettisesti yksilöllisten mahdollisuuksiensa ääriin ja vanhemmilla on yksiselitteinen huolenpito- ja kasvatusvastuu lapsistaan. Jossa kasvatusvastuulla tarkoitetaan juurikin lapsen kasvattamista suuntautumaan toisten (kuten aikanaan myös tulevan puolisonsa) sekä kaikkien yhteiseen hyvään.

Yhteisen hyvän edistäminen ei ole keneltäkään pois ja se toteuttaa kestävimmällä mahdollisella tavalla myös omaa hyvää. Tietysti riippuen siitä, miten hyvä käsitetään – tarkoitetaanko sillä omaa itsekästä etua vai aidosti hyvää siten kuin sitä on jo antiikin ajoista lähtien pohdittu. Eli pyritäänkö vain omien subjektiivisten oikeuksien ja oman edun tavoitteluun vai suuntaudutaanko johonkin sellaiseen, joka koko ihmiskunnan olemassaolon ajan on filosofien ja muiden suurten ajattelijoiden toimesta arvioitu yleisesti hyväksi. Eli kyse on ajattomista arvoista ja niitä toteuttavista hyveistä.

Myös itsensä toteuttaminen on aidosti mahdollista vain suuntautumalla monin eri tavoin itsensä ulkopuolelle ja ponnistelemalla todellisten arvojen mukaisesti laajasti kaikkien ihmisten ja koko luomakunnankin hyväksi.

Blåfield päättää juttunsa:

Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä het­ken hil­jen­ty­mi­ses­tä suo­ri­tus­ky­kym­me vain pa­ra­nee. Ja eh­kä myös ky­kym­me kan­taa vas­tuu­ta muus­ta yh­tei­sös­tä tai omis­ta va­lin­nois­tam­me.

Muodissa olevan hijentämisen ja downshiftauksen tarkoitus ei saisi olla vain itsekkyyden ilmentymää, vaan senkin voisi ja mielestäni myös pitäisi tehdä yhteisvastuuta unohtamatta ja jopa siihen omistautumista lisäten. Tällöin kyse ei olisi (d)ownshiftauksesta ja leppoisasta oleilusta, vaan itsensä upgreidauksesta ihmisyyden suuntaan 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): aate, aatteet, aidosti hyvä, ajattomat arvot, Arvo, Arvofilosofia, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvot, Eettinen, epäarvo, epäjumala, esikuvat, henkinen, huolenpito, Hyvä, hyvä teko, hyvät teot, hyveet, Hyvinvointi, hyvinvointiajattelu, ihanteet, Ihmisyys, itseisarvo, Itsekkyys, itsensä toteuttaminen, itsetarkoitus, kasvatusvastuu, lähipiiri, leppoisa oleilu, liberalismi, lifestyle, minäkeskeisyys, minulle tärkeä, oma etu, oman edun tavoittelu, parisuhde, parisuhteen tarkoitus, perhe, perheen tarkoitus, perhepiiri, raha, rakkaudellinen ihmissuhde, tärkeät asiat, todelliset arvot, upgreidaus, Varsinaiset arvot, vastuu, Yhteinen hyvä, yhteisön asettamat velvollisuudet, yhteisen hyvän edistäminen, Yhteiskunta, Yhteisvastuu, yksilön oikeudet, yksilön velvollisuudet, yleisesti arvokas

Viktor Frankl edelläkävijänä ja tiennäyttäjänä

Terveisiä Viktor Frankl maailmankongressista Wienistä, jossa sain jälleen tavata sekä Viktor Frankl’n alkuperäisiä oppilaita että logoteorian opiskelunsa vasta aloittaneita oppilaita. Ja monia muitakin sekä omaa elämänfilosofiaansa pohtivaa että toisia siinä avustavaa kollegaa. Kongressin järjestäjät lopettivat laskemisen siinä vaiheessa, kun 500 rekisteröityneen osallistujan määrä oli täyttynyt. Maita, joissa logoteoriaa aktiivisesti opetetaan ja opiskellaan, oli edustettuna lähes 40 (muutamasta maasta ei tällä kertaa ollut osanottajia). Edustettuna olleiden Wienin akkreditoimien instituuttien ja yhdistysten määrää en tiedä, mutta yhteensähän meitä on yli 130, Suomen Viktor Frankl Instituutti mukaan lukien.

Oli mukava kuulla jälleen tulkintoja niistä ajatuksista, joita Viktor Frankl alkoi kehittelemään jo 1920-luvulla ja joita hän levitti henkilökohtaisesti pitkin maailmaa sekä yliopistoissa että yleisötilaisuuksissa ja monissa kymmenissä kirjoissaan ja sadoissa artikkeleissaan vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ja kuten totesin, meitä sanansaattajia, jotka toimimme eräänlaisina Wienin Viktor Frankl Instituutin lähettiläinä, on lukematon määrä eri puolilla maailmaa – kaikissa maanosissa lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Monen suulla korostettiin Viktor Frankl’n filosofian syvyyttä moniin nykyisiin psykologisiin ja elämäntaito-oppeihin verrattuna. Monissa niissä osoitetaan jopa tieteellisin tutkimuksin todeksi niitä keskeisiä väittämiä, jotka Viktor Frankl loi osaksi oppiaan jo lähes 100 vuotta sitten. Mikäpä sen mukavampaa sinänsä, mutta valitettavaa on näiden muiden esittämien ajatusten pinnallisuus ja irrallisuus siitä filosofisesta perustasta, jolle kaiken pitäisi kiinnittyä. Tarkoitan erityisesti Viktor Frankl’n holistista, kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki olemuspuolet kattavaa ihmiskäsitystä.

Keskeistä Viktor Frankl’n ihmiskäsityksessä on kaikkien olemuspuolien samanaikainen yhdessäoleminen ja sen huomioiminen kaikessa. Toisin sanoen, fyysisen, psyykkisen, henkisen ja situationaalisen olemuspuolemme yhteenkietoutuneisuuden huomioiminen joka hetki kaikessa olemisessamme. Vaikka kaikki olemuspuolet vaikuttavat toisiinsa siten, että yhdessä olemuspuolessa tapahtuva vaikuttaa samalla kaikkiin toisiin olemuspuoliin, ovat elämämme laadun kannalta kaikkein keskeisimmät oma henkinen tajunnallisuutemme kaikkine kykyineen ja voimineen ja toisaalta kaikki se, mihin kulloinkin olemme suhteutuneita ja suhteissa eli maailmasuhteemme, jota myös situationaalisuudeksi kutsutaan. Ihminen on siis avoimessa suhteessa maailmaan ja kaikki maailmassa tapahtuva, johon hän kehollisesti ja tajunnallisesti joutuu tai hakeutuu suhteisiin, vaikuttaa häneen perustavalla tavalla. Ilman maailmasuhdetta meillä ei edes olisi tajuntaamme.

Esimerkiksi kaikki onnellisuuden aiheet löytyvät maailmasta, kaikesta siitä, mikä on jotain toista tai jokin toinen kuin minä itse. Näitä aiheita Viktor Frankl kutsui tarkoituksiksi, joiksi hän nimesi kaiken sen arvokkaan ja merkityksellisen, jota teemme jollekin toiselle kuin itsellemme. Vain tällaisten tarkoitusten toteuttaminen elämässämme voi johtaa kestävään hyvinvointiin ja onnellisuuteen – jota kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Kuten Viktor Frankl totesi – siis jo 100 vuotta sitten – oikotietä onneen ei ole.

Kaikkein ylevin tapa toteuttaa tarkoitustamme maailmassa on asennoitua rakkaudellisesti kaikkeen ja toimia sen mukaisesti. Tämä on mahdotonta meille epätäydellisille ihmisille, mutta päämääränä ja toimintamme ohjenuorana se on mahdollinen. Mitä useammin onnistumme asennoitumaan ja toimimaan rakkaudellisesti toisia kohtaan, sitä useammin ja voimakkaammin voimme kokea onnellisuutta elämässämme. Toisia ei merkitse vain toisia ihmisiä, vaan kaikkea, joka on jotain muuta kuin minä itse omine kehoineni ja tajuntoineni. Tämän havainnollistamiseksi tarvitsemme situationaalisuuden käsitettä, josta hiljattain edesmennyt suuri suomalainen filosofi Lauri Rauhala on kirjoittanut suomenkielellä koko kirjallisessa tuotannossaan. Viimeisimpänä teoksenaan kirjassaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”.

Siteeraankin lopuksi Rauhalan lausumaa: ”Maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä.” Erityisesti Viktor Frankl’ia ajatellen, joka nimesi ja määritteli ihmisen keskeiset henkiset kyvyt, voisi myös todeta, että mikäli ihmiset käsittäisivät, miten tärkeää henkinen kasvu on ja etenkin, miten sitä tehdään ja mitä siinä tulisi tapahtua, eläisimme paljon paremmassa maailmassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, henkinen, henkinen hyvinvointi, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen tajunnallisuus, henkinen vahvuus, Henkiset kyvyt, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, hyvinvointiajattelu, kestävä hyvinvointi, logoteoria, logoterapia, maailmasuhde, Merkityksellinen, merkityksellistäminen, merkityksellisyys, merkitys, mielekkyys, oikotietä onneen ei ole, onnellinen elämä, onnellisuuden aiheet, Onnellisuus, Onni, rakkaudellinen asennoituminen, Rakkaudellisuus, Rakkaus, Situaatio, situationaalisuus, Tarkoituksellisuus, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tarkoitus, tarkoituskeskeinen elämänfilosofia, Tarkoituskeskeisyys, tarkoitusmahdollisuudet, Viktor E. Frankl, Viktor Frankl

Ihminen on ihme

Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan sanan ihminen alkuperää ei ole kyetty määrittelemään. Yksi ehdotus on ollut ihme, mutta se on kuitenkin torjuttu epätodennäköisenä. Mielestäni se tulkinta kuvastaa kuitenkin oivallisesti, mistä ihmisenä olemisessa ja koko elämässä on kysymys.

Vaikka tiede etsii epätoivon vimmalla kaiken selitystä kehoomme kuuluvasta puolestatoista kilosta solumassaa, eli aivoistamme, ihmisen arvoitus ei tule ratkeamaan koskaan – varsinkin, kun koko tutkimuskohde on väärä eli kysymyksessä on kategoriavirhe. Kategoriavirhe on virhe, jossa jostakin asiasta – tässä tapauksessa aivoista – käytetään sellaisia käsitteitä, jotka soveltuvat ainoastaan johonkin täysin toista tyyppiä (kategoriaa) olevaan asiaan – tässä tapauksessa tajuntaan, tietoisuuteen tai mieleen. Kategoriavirheessä siis jokin ominaisuus – tajunnallisuus, tietoisuus, mielellisyys – liitetään sellaiseen asiaan – pelkkiin aivoihin – jolla ei voi olla tätä ominaisuutta.

Sama kohtalo koskee avaruuteen ja taivaankappaleisiin kohdentuvaa tutkimusta, joka pyrkii löytämään selityksen kaiken olemassaololle ja erityisesti elämän synnylle. Ihmisen on jostain syystä vaikea sietää avoimeksi jääviä, suuria kysymyksiä, joita filosofot ovat kautta aikojen pohtineet tietoisina niiden ratkaisemattomuudesta. Filosofit, totuuden etsijät, eivät koskaan oleta löytävänsä sellaisia vastauksia, joiden jälkeen ei jäisi kysyttävää

Kaikki tähän maailmaan syntyvät lapset ovat ihmelapsia. Tapasin juuri yhden sellaisen, poikani Okon ja hänen vaimonsa Johannan maailmaan ja perheeseensä vastaanottaman ihmeen. Pienen suloisen tyttölapsen, pikku-Purjon, idun, josta on tullut jo pieni taimi. Ja jota tulee ravita ja rikastaa kaikella mahdollisella arvokkaalla ja hyvällä. Uskon vanhempiensa kykenevän täyttämään tämän ”rakkauden viljelytehtävänsä” erinomaisesti. Vaarina olen uudessa roolissani myös innostunut tästä uudesta purjoilun muodosta 🙂

Jokainen ihminen on arvokas omalla ainutkertaisella ja ainutlaatuisella tavallaan – kaikkine epätäydellisyyksineen, vajavaisuuksineen ja keskeneräisyyksineen. Olemme kaikki täydellisen epätäydellisiä ihmisiä ja sellaisena ehdottoman, täyden rakkauden osaksemme ansaitsevia. Jokaiseen ihmiseen sisältyvällä ihmisyydellä on itseisarvo, jota edustamme pelkästään olemalla ihminen.

Ihmisarvo on etiikan peruskäsite, joka korostaa, että jokaisen ihmispersoonan yksilöllinen olemassaolo on yhteisönkin kannalta loukkaamaton perusarvo, jota tukee suojella ja vaalia. Kyse on siis siitä, että tunnustetaan ja kunnioitetaan sekä lasten että kaikkien muidenkin ikäisten ihmisten luonnollisia oikeuksia, heidän ihmisoikeuksiaan. Pyyteetön rakkaus on eräs tällainen ihmisoikeus. Voidaan puhua myös lähimmäisenrakkaudesta sekä suppeassa että laajassa mielessä. Tämän päivän globaalissa maailmassa olemme yhä lähempänä toisiamme saadessamme monenlaista tietoa ja ymmärrystä vaikkapa toisella puolella maailmaa elävistä ihmisistä. Vastuullamme ja luonnollisena velvollisuutenamme on joka tapauksessa tunnustaa ja antaa rakkauttamme sekä sanoin että teoin kaikkein lähimmäisimmille ihmisille, lapsillemme ja kaikille perheenjäsenillemme. Mitä eettisesti herkempi ihminen on, sitä laajemmalle hänen rakkautensa ulottuu.

Ihminen ei ole makkara, jolla on alku- ja loppupää. Vaikka pieni vaipoissa oleva lapsi hieman sellaista saattaa ulkoisesti muistuttaakin 😉 Ihminen on sen sijaan osa pitkää tapahtumasarjaa, menneiden ja tulevien sukupolvien jatkumoa. Olemme osa elämän virtaa, jossa me itse ihmisinä samoin kuin itse virtakin eli elämä on kaiken aikaa liikkeessä, muutoksessa. Mikä on yksittäisen ihmisen elämän tarkoitus? Stefan Einhorn luonnehtii sitä kirjassaan Ihmisen tehtävä seuraavasti:

Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista kaikkia suuria kysymyksiä, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.

Jari Ehrnrooth esittää Helsingin Sanomissa 10.1.2015 olleessa, Jaakko Lyytisen tekemässä haastattelussa Havaintoja nollatilasta oman näkemyksensä:

Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin, että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla.

Hyviä elämänohjeita sekä itsellemme omaa elämäämme varten että lastemme kasvatusta silmällä pitäen. En usko, että koskaan tulen saavuttamaan sitä ihmisyyden tasoa, jota äitini edusti, mutta uskon vahvasti siihen, että poikani Okko tulee ylittämään kaiken sen, mihin tulen itse pääsemään (ilman, että otan siitä eli Okon saavutuksista elämässään minkäänlaista ansiota itselleni). Okon ja Johannan vastuulla on puolestaan, mitä pikku-Purjosta kehkeytyy. Ja jos suinkin voin tehdä jotain hänen elämänsä hyvyyden eteen, lupaan yrittää parhaani…

Ihminen on arvoitus. Ihminen on aina arvoitus myös itsellensä ja mitä tietoisemmaksi itsestämme tulemme, sitä useimmin joudumme ihmettelemään – sekä myönteisesti yllättyen että myös pettyen verrattuna odotuksiimme – mitä kaikkea voimmekaan olla. Kokototuus itsestämme samoin kuin läheisimmistä ihmisistämmekään ei paljastu koskaan. Tietoisuus itsestämme paljastuu meille elämämme aikana vähä vähältä, mutta joudumme ennen pitkää nöyrinä tunnustamaan, että keskeneräisyys on meidän samoin kuin kaikkien muidenkin ihmisten osa. Tilanne on samankaltainen jokaisella ihmisellä, joka joutuu tekemään elämäksi kutsuttua matkaansa joka päivä ja tyytymään siihen, että vasta kuolemansa hetkellä hän saattaa tietää, mitä hän ihmisenä ja persoonana oli ja minkä laatuisena hänen täällä maailmassa olemisensa toteutui. Kysymykseen kukin voikin vastata vain pyrkimällä elämään mahdollisimman hyvin sekä itsensä, kaikkien toisten että koko ihmiskunnan ja lopulta koko maailmankaikkeuden kannalta. Vaikka osuutemme on ehkä – kuten minulle eräs kyyninen ihminen joskus totesi – kuin kärpäsen surina avaruudessa, on sillä kuitenkin oma merkityksensä osana kokonaisuutta, koska miljardien kärpästen parvi vaikuttaa jo olennaisella tavalla maailman kulkuun. Hyvässä ja pahassa – riippuen siitä, kumman edistämisen vuoksi me kärpäset tai ihmisoliot elämämme elämme.

Keskeneräisyys on kohtalomme, mutta samalla se merkitsee jatkuvaa mahdollisuutta muuttua paremmaksi, kasvaa ja kehittyä kohti kaikkea arvokasta ja hyvää. Voimme myös sekä paikata omia aiempia tekemisiämme ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiämme, mutta myös aiempien sukupolvien huonoja tekoja. Edetä askel kerrallaan avoimena kaiken aikaa uudelle, inhimillisemmälle. Ja pyrkien saavuttamaan oman – vain itselleen kuuluvan – olemuksensa ilmentymän humanisoitumisena (lajinsa kaltaiseksi tulemisena), ihmiseksi kehittymisenä, ihmisyyden toteuttajana ja täydellistäjänä. Tällaisen omalle keskeneräisyydelle avoimuuden perusteella ihminen ymmärtää itsensä arvoja vastaanottavana ja itse arvostavana, tuntevana ja toimivana. Ihmisessä kehkeytyvät myös ilmeisimmin inhimilliset – eli henkiset ja eettiset – tunteet ja arvot, kuten hyvyys, kauneus, rakkaus, totuus, kunnioitus ja kiitollisuus. (Ks. Salomaa, J. E. 1943. Yleinen kasvatusoppi. Helsinki: WSOY.)

Salomaa korostaa myös ihmisen yksilöllisen näkökannan suhteellisuutta. Tällä hän tarkoittaa, että yksilö voi kasvaa omanlaatuisekseen ja henkisesti eläväksi vain yhteisössä, yhteisön taholta tulevien vaikutusten ja sen asettamien tehtävien piirissä. Vastaavasti yhteisöä voidaan pitää sanan perimmäisessä merkityksessä yhteisöllisenä vain, kun siitä ei muodostu homogeeninen joukko, vaan selväpiirteisesti yksilöllisten ihmisten keskinäisen yhteenkuulumisen ilmentymä. Yksilö jää siten kaikkine yksilöllisine, henkisine ja eettisine rikkauksineen ja erityisyyksineen arvottomaksi, jollei hän elä ja toimi yhteisön olennaisena, henkistä ja eettistä kulttuuria rakentavana ja kehittävänä jäsenenä. Yksilö onkin siksi kasvatettava pelkkää yksilöllisyyttään ylemmäksi, persoonallisuudeksi, johon sisältyy olemuksellisesti se, että hän on erikoislaatuisuuksineen yhteisön arvokas, sen henkistä ja eettistä kulttuuria rakentava jäsen. Toisin sanoen kasvatus ei ole vain yksilön yksilöllisen henkisen kehityksen auttamista – eikä myöskään ihmiskunnan kulttuuriperinnön siirtämistä kasvatettavaan, eli sosialisaatiota – vaan kasvatettavan yksilöllisen henkisen kehityksen integroimista yhteisöllisen henkisen kulttuurielämän kehittymiseen arvopitoisella tavalla.

Ymmärrän Salomaan tarkoittavan sitä, että inhimillisen kasvun päämääränä on, että kasvatusvaikuttamisen piirissä oleva yksilö, lapsi ja nuori, toimii aikuistuessaan tien rakentajana yhteisen kulttuurin kehitykselle ja sen nousulle aiempaa korkeampien henkisten ja eettisten arvojen tasolle. Tämä edistää myös yksilön omaa hyvää, hänen yksilöllistä hyvinvointiaan sitä kautta, että hän toteuttaa omaa elämisen tarkoitustaan edistämällä toisten ja kaikkien yleistä hyvää. Tämän on todettu lukuisissa tutkimuksissa olevan myös ainoa tapa lisätä kestävästi, pysyvästi omaa hyvinvointiaan.

Ihmiselle jää ikuisesti vapaus ajatella yli rajojen. Ajatella ajatuksia, jotka jättävät avoimiksi lukuisia, ennakoimattomia teitä. Ihmisellä riittää siis ikuisesti ajateltavaa. Hyvä niin. Jäämme kaikki epätietoiseksi ainakin elämän ja ihmisenä olemisen perimmäisen tarkoituksen osalta. Elämämme ja olemassaolemisemme loppu jäävät vastausta vaille, avoimeksi. Kaikki voinevat kuitenkin kokea hämäryyden ja hämmentyneisyyden lisäksi syvää kunnioitusta sen edessä mitä maailmasta ja ihmisestä jää arvoitukseksi. Sietäkäämme ja mieluiten hyväksykäämme keskeneräisyyden ja avoimuuden. Hylätkäämme turhan ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja tiedeuskoon perustuvan tavoitteeemme kaiken selittäviin ja yksinkertaisiin vastauksiin sellaisissa ikuisissa ja mutkikkaissa kysymyksissä, joille ihmisinä emme voi löytää vastausta. Viimeisin sana on yksinkertaisesti ihmetys.

Jätä kommentti

Kategoria(t): aivot, aivotutkimus, arvokas ja hyvä, eettinen kulttuuri, eettisesti herkkä, Elämän tarkoitus, elämän virta, Etiikka, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen kulttuuri, Hyvinvointi, Hyvyys, ihmelapsi, ihminen on arvoitus, Ihmisarvo, ihmisen arvoitus, ihmisen olemus, ihmisenä oleminen, ihmisoikeudet, ihmispersoona, Ihmisyys, Inhimillisyys, itseisarvo, itsetiedostus, itsetietoisuus, kaiken selitys, kategoriavirhe, Kauneus, keskeneräisyys, kiitollisuus, Kunnioitus, lapsi, lapsi ihmeenä, lähimmäisenrakkaus, mielellisyys, mieli, perimmäinen tarkoitus, Persoona, persoonallisuus, perusarvo, pyyteetön rakkaus, Rakkaus, tajunnallisuus, tajunta, tiedeusko, tietoisuus, tietoisuus itsestä, Totuus, yleinen hyvä

Voit itse päättää oletko menestyjä vai häviäjä

Otsikko Hesarin 9.8.14 sivulla 3: Lama jakaa ihmiset menestyjiin ja häviäjiin. Ei jaa. Eivät mitkään olosuhteet aikaansaa minkäänlaisia kohtalonomaisia jakolinjoja ihmisten kesken. Voidaan kyllä todeta, että henkinen lama jakaa ihmisiä siten, että nimenomaan henkisesti lamaantuneet kokevat olosuhteiden – asiantilojen, toisten ihmisten tekemisten ja tekemättä jättämisten yms. – ratkaisevan heidän puolestaan heidän ”kohtalonsa”, jolle he eivät sen jälkeen voi yhtään mitään. Kyse on asenteesta, jonka mukaan ”joku tai jokin on tuominnut minut tähän, joten tässä olen enkä muuta voi”.

Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä hengissä pelastunut kirjailija, historioitsija ja filosofi Aleksandr Solženitsyn on todennut, että hyvän ja pahan jakava raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä. Jollakin selittämättömällä tavalla ihmisen olemukseen kuuluu mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Tästä voimme johtaa myös toisen, yhtä pätevän totuuden: Ihmisen hyvän ja pahan olon jakava raja kulkee hänen sydämessään. Ihminen voi itse valita, kummalla puolella rajaa hän tahtoo olla. Tämä valinta on täysin riippumaton ulkoisista olosuhteista.

Logoteorian, eli tarkoituskeskeisen elämänfilosofian ja ihmisten auttamisopin, kehittänyt psykiatri ja filosofi Viktor Frankl joutui 2. maailmansodan aikana elämään Natsi-Saksan keskitysleirien kauhuissa. Frankl on todennut sekä jo ennen maailmansotaa tekemiensä tieteellisten tutkimustensa että harjoittamansa ihmisten käytännön auttamistoimintansa perusteella, että ihmisellä on sisäinen vapaus, jota kukaan toinen ihminen tai mitkään ulkoiset olosuhteet voi häneltä ottaa pois. Tämä vapaus on siis ehdoton ja luovuttamaton. Frankl totesi tämän sodan jälkeen julkisesti ennen kaikkea kokemusasiantuntijana, joka pelasti itsensä keskitysleireissä oman suhtautumistapansa ansiosta. Vaikka sattumallakin on aina oma vaikutusmahdollisuutensa asioiden kulussa, tuppaa yleensä olemaan niin, että ”kohtalo” armahtaa ne, jotka myös itse ponnistelevat selviytyäkseen kulloisista olosuhteista. Tai kuten eräs esikuvani yrityselämässä aikanaan totesi (hieman mukaillen): Rouva Fortunan saa usein matkaseuralaisekseen se, joka pyrkii suhtautumaan ja toimimaan mahdollisimman suotuisalla tavalla.

Frankl kiteytti edellä esitetyn ajatuksen (jälleen hieman mukaillen): ”Jos et pysty muuttamaan elämän tarjoamia olosuhteita, voit silti aina muuttaa suhtautumisesi niihin”. Toisin sanoen: Jos et pysty muuttamaan olosuhteita, hyväksy ne annettuina, mutta muuta asenteitasi niihin nykyistä suotuisammiksi. Voit aina täysin vapaasti valita, miten suhtaudut osaksesi tulleeseen. Vaihtoehtoisia näkökulmia on lähinnä kolme: kielteinen, myönteinen ja jonkinlainen kultainen keskitie ääripäiden välillä. Aristoteleen hyve-etiikassa ja yleisemminkin antiikin filosofiassa pidettiin nimenomaan kultaista keskitietä tavoiteltavimpana.

Frankl ei sinänsä puhunut muusta kuin sellaisesta suhtautumisesta, että on hyvä pyrkiä näkemään kaikelle tapahtuvalle jonkinlainen tarkoitus, joka selviää meille ennemmin tai myöhemmin. Tämä luo toivoa ääriolosuhteistakin selviytymiselle. Tarkoitus on aina tilanne- ja henkilökohtainen ja se voi olla kaikkea jonkin pienen ja hetkellisen tai jonkin suuren ja kestävämmän hyvän välillä. Kaikessa voi siis nähdä samanaikaisesti sekä hyvää että huonoa tai pahaa. Kaikessa voi kokea jotain kielteistä – varsinkin tässä ja nyt – ja samalla jotain myönteistä – varsinkin tulevaisuuden kannalta ja ehkä vasta siellä meille myös konkreettisesti havainnollistuvana.

Sinulla itselläsi on siis vapaus valita, tahdotko nähdä tilanteessasi myös jotain arvokasta ja hyvää, vai pelkästään arvotonta ja huonoa, jopa epäarvojen mukaista ja pahaa. Kaikkeen arvokkaaseen ja hyvään, oli se miten pientä ja vähäpätöiseltä vaikuttavaa, voi ja kannattaa tarttua ajatuksissaan ja tunteillaan – tai sanotaanko sydämellään, kaiken arvokkaan ja hyvän sinne tallentaen. Oman hyvinvoinnin kannalta arvottomalle ja huonolle ei sen sijaan pidä antaa sijaa eikä varsinkaan ylivaltaa ajatuksissaan ja tunteissaan.

Alussa mainitsemassani Hesarin kirjoituksessa, jonka oli kirjoittanut lehden politiikan ja talouden toimittaja, keskityttiin työhön, työpaikan saantiin ja säilyttämiseen tai menettämiseen, työttömyyteen ja urakehitykseen jne. Filosofoin jokin toinen kerta työn määritelmästä, työn merkityksestä ihmisenä olemisessamme, jotain lisää arvokasta maailmaan luovasta ja sitä tuhoavasta työsta jne. On selvää, että erityisesti nuoret, mutta nykyään myös keski-ikään ehtineet ovat erityisen haavoittuvaisia työpaikkapelissä (vrt. tunnettu tuoli”leikki”), jossa tuoleja on koko ajan yksi vähemmän kuin niille istumaan pyrkiviä. Ja jossa joka kierroksella pudotetaan joku ”pelinappula” (”leikkijä”) ja samalla jälleen myös yksi tuoli pois, jolloin tuoleja on aina yksi vähemmän kuin niille istumaan tarjokkaita. (Tästä on hyvä jatkaa eri blogikirjoituksessa.)

Samassa lehdessä oli muuten myös kirjoitus ”Kun eläke ei millään riitä”. Mutta riittihän se, kun kyseiset eläkeläiset mukauttivat suhtautumis- ja toimintatapansa siihen. Etsivät ja löysivät uusia arvoja ja merkitystä antavia sisältöjä elämäänsä. Ryhtyivät elämään monin tavoin siten kuin olivat aikanaan oppineet elämään erilaisia sellaisia asioita kunnioittaen ja arvostaen, jotka ovat kautta aikojen olleet omiaan luomaan ihmiselle kokonaisvaltaisen kokemuksen hyvästä elämästä. Jopa onnellisuuden, joka muodostuu kaikesta sellaisesta arvokkaasta ja hyvästä, jota ei voi eikä tarvitse rahalla mitata. Elämä kun on paljon muutakin ja ehkäpä todellinen hyvä elämä jopa kokonaan kaikkea muuta kuin rahalla hankittaviin ja omistettaviin asioihin perustuvaa.

Linkkivinkki tarkoituskeskeiseen elämänfilosofiaan ja ihmisten auttamisoppiin valmentaviin koulutuksiin:
Viktor Frankl Institute Finlandin koulutukset: http://www.logoteoria.net/#!koulutukset/ch6q,
diplomilogoterapiaohjaajan koulutus: http://www.logoteoria.net/#!logoterapiaohjaaja/c945, ja
viikonloppukoulutukset: http://www.logoteoria.net/#!viikonloput/c2dw

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvostus, arvoton, arvoton ja huono, asennoitumisenvapaus, eläkeläinen, epäarvo, häviäjä, henkinen lama, huono, Hyvä, Hyvä elämä, hyvä olo, hyvän ja pahan raja, Hyvinvointi, keskitysleiri, kohtalo, kultainen keskitie, Kunnioitus, lama, logoteoria, menestyjä, olosuhteet, Onnellisuus, paha, paha olo, sisäinen vapaus, suhtautumisenvapaus, tarkoitus, tarkoituskeskeinen elämänfilosofia, Toivo, tulevaisuuden toivo, työn tarkoitus

Ostopäätökset ratkaisevat ihmiskunnan onnellisuuden

Lainasin otsikon Helsingin Sanomista. Eilisestäkö? Ei vaan 50 vuotta vanhasta numerosta 28.6.1964. Jutussa todettiin mm. seuraavaa:

Ostanko vai enkö osta – siinä kysymys, joka ratkaisee huomispäivän ihmiskunnan onnellisuuden. Onko minun liityttävä mukaan ostajien väliseen kilpailuun vai pysyttävä siitä erillään, onko minun pysyttävä Virtasten tasolla vai ei?
Tunnettu englantilainen sosiologi tri Michael Young puhui äskettäin Oslon yliopistossa kansainvälisen kuluttajainyhdistyksen kolmipäiväisen kokouksen viimeisessä istunnossa tästä aiheesta johdattaen kuulijansa siihen lopputulokseen, että huomispäivän ihmisen kannalta on ratkaisevaa arvioida uudelleen nykyajan tunnustettu näkökohta, jonka mukaan aineellinen elintaso ja elämän yleinen laatu ovat toisiinsa rinnastettavia.
– – –
Kuluttajan on kysyttävä itseltään onko hän onnellinen pyrkiessään saamaan samoja tavaroita kuin suurempituloinen naapurinsa.

Mihin olemme tulleet? Tämän päivän yhteiskuntamme keskeiset arvostuksen kohteet ovat kasvu, kilpailu ja kulutus. Hyvinvointi-käsitteen sisältö ymmärretään yksinomaan taloudellisesta näkövinkkelistä. Hoetaan kuorossa: ”Suurin osa nuoristamme voi paremmin kuin koskaan ja sitten on se pieni vähemmistö, ”vain” noin 20 %, joka voi huonosti.” Jos oltaisiin rehellisiä, myönnettäisiin, että tässä kilpailua ja kulutusta kaiken päämääränä ihannoivassa yhteiskunnassamme ehkä noin 20 % nuorista voi edelleen jossain määrin hyvin ja 80 % nuorista voi enemmän tai vähemmän huonommin kuin he voisivat voida ja kuin heillä olisi ihmisarvonsa perusteella oikeis voida. Totuus onkin, että suuri enemmistö, me kaikki ”tavikset” ja lisäksi meitä vielä huonommassa asemassa asemassa olevat, kärsimme kaikki enemmän ”kuin lääkäri määrää” eli enemmän kuin monen psyykkinen ja henkinen terveys kestää.

Onko meillä mielenterveysongelma? On ja ei. Yhteiskunta, siis ne yksittäiset ihmiset, joille olemme uskoneet päätäntävallan meitä kaikkia koskevista asioista, aiheuttaa meille kohtuuttoman kovia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä kestettäväksi. Ei siis ihme, jos jopa enemmistöllä nuorista on nk. mielenterveysongelmia.
Huvittavaa muuten, että samanaikaisesti, kun hoetaan, että suurin osa nuorista voi paremmin kuin koskaan, voivoitellaan, että jopa yli puolella nuorista on mielenterveysongelmia…

Nuorten mielenterveysongelmat tuntuvat olevan jo lähes kansantauti, pohtii tutkimusprofessori Mauri Marttunen. Suunnilleen 50–60 prosenttia 21-vuotiaista on siihenastisen elämänsä aikana kärsinyt mielenterveysongelmista.

Missä on se totuudenpuhuja, H.C.Anderssenin Keisarin uudet vaatteet -sadun viaton lapsi, joka paljastaa: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!” Meitä on vedetty nenästä, meille on esitetty jotain satua ja me olemme huutaneet kuorossa (Anderssenin satua mukaillen): ”Herranen aika, kuinka koreat yhteiskuntamme uudet aatteet ovat! Kylläpä tuo kilpailu- ja kulutuspäämäärä on ihana…; Ikinä ennen ei yhteiskuntamme hyvinvointia oltu näin ihasteltu; Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton…”

Michael Young on muuten tutustumisen arvoinen sosiaalinen edelleenkävijä, tiennäyttäjä ja paremman tulevaisuuden rakentaja, johon voi tutustua Wikipediassa http://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Young,_Baron_Young_of_Dartington
tai hänen mukaansa nimetyn säätiön sivuilla http://youngfoundation.org/about-us/history/. Young loi meritokratia-käsitteen, ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Meritokratia: ”Termi on peräisin Michael Youngin vuonna 1958 julkaistusta romaanista Meritokratian nousu 1870-2033, joka on poliittisesti meritokratiaa vastustavassa tarkoituksessa kirjoitettu, sen huonoja puolia korostava dystopistinen tulevaisuudenkuvaus yhteiskunnasta, jossa yksilön yhteiskunnallinen asema määritellään älykkyysosamäärän ja vaivannäön (ts. ansioiden eli meriittien) summana. Teoksessa meritokraattinen järjestelmä johtaa lopulta vallankumoukseen, jossa massat syöksevät kansalaisten tuntemuksista vieraantuneen eliitin vallasta.”

Meritokratiassa valta (lue: taloudellinen hyvinvointi) jaetaan siis suoritusten, pätevyyden ja kykyjen perusteella. Toisin sanoen henkilökohtaisen kilpailukyvyn, taistelussa muita vastaan saavutettujen tyrmäysten ja murskausten perusteella. Aggressiivisin ja armottomimmin muita kohteleva voittakoon ja heikot – henkisestä hyvinvoinnistaan välittävät ja sitä puolustamaan pyrkivät – sortukoon elontiellä. Yhteiskunnan kilpailukyky naapurimaihin verrattuna on pääasia ja yksittäisten kansalaisten eli todellisten elävien ihmisten ”pään asiat”, psyykkinen ja henkinen hyvinvointi, ovat toisarvoisia.

Mikä tai kuka on yhteiskunta? Olemmeko unohtaneet, että se on vain abstrakti käsite eikä todellisuudessa mikään tai ketään. Ainoa todellinen olemassaoleva olet sinä ja minä, me yksittäiset ihmiset, jotka satumme elämään yhdessä jossain tietyssä paikassa, jossain maassa ja valtiossa. Millä tai kellä on oikeus päättää henkisestä hyvinvoinnistamme? Mikä tai kuka voi tehdä jotain nykytilanteen muuttamiseksi, asioiden parantamiseksi inhimillisemmäksi? Kenellä on vastuu, vapaus ja myös loppuviimeksi valta muutoksen käynnistämiseen?

Jätä kommentti

Kategoria(t): aatteet, aggressiivisuus, aineellinen elintaso, armottomuus, Arvot, elintaso, henkinen hyvinvointi, Hyvinvointi, Hyvinvointivaltio, hyvinvointiyhteiskunta, ihanteet, Ihmisarvo, inhimillinen yhteiskunta, Inhimillisyys, kasvu, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, kulutus, kulutusyhteiskunta, Meritokratia, mielenterveysongelma, nuorten mielenterveysongelmat, Onnellisuus, psyykkinen hyvinvointi, taloudellinen hyvinvointi, valta, Vapaus, vastuu

Putin

Koska siellä Kremlissä joku varmaan löytää tämän artikkelini valitsemani otsikon perusteella, paljastan, että niin on tarkoituskin. Toivottavasti joku myös kääntää tämän sinulle venäjäksi. 

Rohkenen sinutella sinua judokollegana, itse muutama kuukautta vajaa 50 vuotta judoa harrastaneena ihmisenä. En tiedä, kuka sinulle on judoa opettanut ja ennen kaikkea mitä sinulle on opetettu. Toivottavasti olet kuitenkin tullut tietoiseksi judon kolmesta perusperiaatteesta, jotka lajin vuonna 1882 perustanut Jigoro Kano otti lähtökohdakseen. Jigoro Kano oli filosofian tohtori ja professori. Hän oli ennen kaikkea kasvatustieteilijä ja pedagogi ja judosta tuli hänen ansiostaan myös pakollinen oppiaine japanilaisissa kouluissa. Kano oli myös Kansainvälisen Olympiakomitean jäsen.

Professori Kano ei koskaan tarkoittanut, että judo olisi vain sarja mekaanisia temppuja, joilla harmilliset vastustajat nujerretaan, tai keino saavuttaa urheilussa kultaa ja kunniaa. Kano on järjestelmää luodessaan tarkoittanut lopulliseksi tavoitteeksi ihmisen kehittämisen kokonaisuudessaan.

Toivon siis sinun tuntevan todellisen judon periaatteet ja palauttavan ne mieleesi. Tai jollet tunne niitä, toivon, että tutustut niihin ja sitoudut niihin, jotta voit kunnialla kantaa judon mustaa vyötä. Löydät varmasti judon periaatteet googlaamalla suoraan venäjäksikin. Toistan ne kuitenkin tässä siten kuin itse olen ne aikanaan oppinut ja myös pyrkinyt elämään niiden mukaan.

Judon periaatteiden tärkeimmät osat sisältyvät jo itse sanaan JUDO. JU-tavu merkitsee joustamista, myöten antamista tai myös lempeyttä ja periksi antamista. Tavu sisältää samalla judon ensimmäisen varsinaisen periaatteen, maksimaalisen tehon periaatteen: mahdollisimman vähällä voimalla saadaan mahdollisimman paljon aikaan. DO-tavu merkitsee tietä tai periaatetta, ei yksinomaan mekaanista taitoa (jitsu tai jutsu). Täten koko sana JUDO merkitsee pehmeää tietä, joustavuuden periaatetta.

Judo sisältää fyysistä kasvatusta, mutta sitä voidaan käyttää myös älyllisen ja eettisen kyvykkyyden ja voiman kohentamiseen. Todellinen judo sisältää siis myös henkisen kasvatuksen. Judossa oppii nopeasti, ettei hermostuminen kannata. Joten judon yksi tarkoitus on kasvattaa itsehillintää. Lisäksi judoa voidaan käyttää ruokavalion, vaatetuksen, asumisen, sosiaalisen (eettisen!) kanssakäymisen ja liike-elämän (eettisten!) menetelmien oppimiseen. Näin judo sisältää (eettiseen!) elämään oppimisen taitoja.

Kaikesta edellisestä nouseva keskeinen periaate voidaan muotoilla vaikka näin: älä koskaan vastaa hyökkäykseen hyökkäyksellä, koska se on kaikkein tehottomin tapa pyrkiä voittamaan toinen. Voimaa käyttäen voi voittaa vain itseään heikompia, mutta joustamalla voi selvitä lähes mistä tahansa – jopa niin, että molemmat kokevat voittaneensa. Eli kyse on nykyisinkin paljon puhutusta win-win-periaatteesta. Tätä kutsutaan judossa yhteisen hyvän periaatteeksi tai yhteisen hyvinvoinnin ja hyödyn periaatteeksi.

Judoa ei voi harjoitella yksin. Koska yhdessä lajia harjoittelevat pyrkivät samaan päämäärään, sekä fyysiseen että henkiseen kasvuun, kehittävät he kaiken aikaa toinen toisiaan. Judo kehittää vastuulliseksi toisia ja yhteiskuntaa kohtaan, koska judon harrastaja oppii luottamaan toiseen ja olemaan toisen luottamuksen arvoinen.

Judon hallitsee vasta se, joka soveltaa judon periaatteita jokapäiväiseen elämään. On opittava sovelletamaan kaikkiin elämän alueisiin judon avulla saavutettua itsensä fyysistä ja henkistä hallintaa sekä joustavuutta ja eettistä kyvykkyyttä, jolloin judoka on hyödyksi koko ympäristölleen.

Vladimir, ole todellinen JUDOKA!

Toivoo Timo, filosofian tohtori, kasvatuksen asiantuntija ja mustan vyön judoka – ja jopa ikätoverisi 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): eettinen hyvinvointi, Eettinen kasvatus, eettinen kasvu, Eettinen kyvykkyys, Eettinen toiminta, elämäntaidot, henkinen hyvinvointi, henkinen kasvu, Henkiset kyvyt, Hyvinvointi, itsehillintä, joustavuus, judo, judon musta vyö, luottamus, musta vyö, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen

On vain kaksi ihmisrotua

Natsi-Saksan keskitysleirien kauhuista hengissä selviytynyt juutalainen psykiatri ja filosofi Viktor Frankl on todennut: ”Es gibt eigentlich nur zwei Menschenrassen. Und das sind die Rasse der anständigen Menschen und die Rasse der unanständigen Menschen. Und die Rassentrennung geht quer durch alle Nationen.” Eli suomennettuna (anständig-sanan useat merkitykset huomioonottaen): On oikeastaan vain kaksi ihmisrotua. Ja ne ovat kunniallisten, inhimillisten ja hyveellisten ihmisten rotu ja näihin kuulumattomien ihmisten rotu. Ja rotuerottelun rajat kulkevat kaikkien kansojen läpi.

Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä hengissä pelastunut kirjailija, historioitsija ja filosofi Aleksandr Solženitsyn on puolestaan todennut: ”Kunpa jossain olisikin pahoja ihmisiä tekemässä salakavalasti pahoja tekojaan ja tarvitsisi vain eristää heidät meistä muista ja tuhota heidät. Mutta hyvän ja pahan jakava raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä. Ja kuka tahtoisi tuhota osan omasta sydämestään?”

Jollakin selittämättömällä tavalla ihmisen olemukseen kuuluu mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Loogisesti ajattelevana ihmisenä minun on vaikeaa ymmärtää, miksi ihminen valitsee useimmiten pahan kuin hyvän. Outoa se on erityisesti siksi, että sekä antiikin filosofit että vähitellen myös nykyiset tiedemiehet ovat toistuvasti todistaneet, että ainoa tie ihmisyksilön oman henkilökohtaisen hyvinvoinnin, elämänilon ja onnellisuuden lisäämiseen kestävällä tavalla kulkee yleisesti ja yhteisesti arvokkaiden ja hyvien asioiden edistämisen kautta. Mikä meissä on vikana, ettemme tajua tätä. Onko arvo- ja tunnetajuntamme jäänyt niin kehittymättömäksi, kun huomio on kiinnitetty kaikenlaisen aineellisen ja omistettavan haalimiseen sekä itsemme ja toisten hallintaan? Vai olemmeko niin lyhytjännitteisiä että osaamme ajatella vain lyhyen aikavälin hyötyjä pitkän tähtäyksen kielteisten vaikutusten sijaan? Miksi emme osaa rakentaa jotain pysyvää ja kestävää? Sellaista, josta meistä jää pysyvä myönteinen jälki maailmaan?

En tiedä vastauksia esittämiini kysymyksiin, koska olen vain totuuden etsijä, filosofi. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että kaikki ihmettelemme ja kyselemme näitä asioita ja kyseenalaistamme nykyisen maailman menon mielekkyyden sekä itsemme että muidenkin kestävää, henkistä ja eettistä hyvinvointia kaipaavien ihmisten takia. Ja vähintään yhtä tärkeää pelkän ihmettelyn lisäksi on se, että edes yritämme jokainen elämässämme tehdä niin hyvää kuin osaamme.

Stefan Einhorn on kirjassaan Ihmisen tehtävä todennut oivallisesti: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista maailman ongelmia, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.”

Miten tämän neuvon tai kehotuksen noudattaminen on mahdollista? Pettämätön ohjenuora sisältyy eri muodoissaan suureen osaan maailman suurista filosofioista ja uskonnoista. Kyse on Kultaisesta säännöstä, joka on kaikkein perustavin ja oleellisin eettisyyteen kannustava yleisohje. Se kutsuu ihmisiä kohtelemaan toinen toisiaan niin kuin he toivoisivat itseään kohdeltavan. Eettisesti kaikkein haastavimmissa versioissa kehotetaan kohtelemaan jopa vihamiestään rakkaudellisesti. Lähimmäistemme rakastaminen pitäisi kaiketi ollakin itsestäänselvyys eikä sen toteuttamisessa siis ole vielä mitään erityisen hyvää tai ylevää. Silti saamme kokea, nähdä ja kuulla tämänkin olevan toisinaan vaikeaa ja joillekin aivan mahdotontakin. Kysymys tietysti on lisäksi myös siitä, ketä pidämme lähimmäisinämme tai läheisinämme. Filosofi Emmanuel Levinas tulkitsee jälkeläisyydenkin ikään kuin ihmisyyteen itseensä kuuluvaksi, sen olemuspiirteeksi. Levinasin mukaan kaikki ihmiset ovat toisilleen ”jälkeläisiä”.

Hyvää Väkivallatonta viikkoa! Mahtaakohan ihmiskunta koskaan viisastua niin, että voitaisiin viettää Väkivallan loppumisen muistopäivää. Tai muistoviikkoa, koska sitä kannattaisi kyllä juhlia vähintään yhtä pitkään kuin Joulua ja Pääsiäistä yhteensä!

4 kommenttia

Kategoria(t): Arvokas, arvokas ja hyvä, arvotajunta, eettinen hyvinvointi, Eettisyys, Elämänilo, filosofi, henkinen hyvinvointi, Hyvä, hyveellinen, Hyvinvointi, ihmisrotu, inhimillinen, jälkeläisyys, juutalainen, keskitysleiri, kultainen sääntö, kunniallinen, lähimmäinen, Natsi-Saksa, Neuvostoliitto, Onnellisuus, paha, psykiatri, Rakkaudellisuus, rotuerottelu, totuuden etsijä, tunnetajunta, vankileiri, vastuu maailmasta, väkivallaton viikko

Kodin kuri ja kylmyys lisäävät rikollisuutta

Lueskelin vuoden 2013 kriminologian palkinnon saaneen, Cambridgen professori David Farringtonin, juhlapuheen yhteenvetoa (Riikka Koistiainen, Haaste-lehti 3/2013). Hänen aiheenaan oli varhaisiän rikoksentorjuntaohjelmien vaikuttavuus. Farrington toi esille lapsen perheessä tapahtuvaan kasvatukseen liittyviä seuraavia riskejä: heikko valvonta, kova kuri ja kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen.

Tulkitsen näiden kolmen tekijän kietoutuvan toisiinsa siten, että lähtökohtana on kylmä tai hyljeksivä suhtautuminen lapseen. Toisin sanoen rakkaudettomuus, joka ilmenee välipitämättömyytenä ja piittaamattomuutena sekä tunnekylmyytenä ja kylmäkiskoisuutena. ”Heikko valvonta” kuvaa juurikin välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. ”Ihan sama missä olet ja mitä teet” merkitsee lapsen hylkäämistä vastaamaan yksin itsestään sellaisessa iässä, jossa hän tarvitsisi ohjausta vastuulliseen vapauteen. Lapsen läheisyyden tarpeen ja koko lapsen huomiotta jättäminen, hylkääminen epätoivottuun yksinäisyyteen, voivat sammuttaa sekä lapsen tunteiden kokemiskyvyn että hänen oman-arvon-tuntonsa. Jos elät sellaisessa kodissa, jossa tuntuu, että olisi parempi, jos olisit näkymätön tai että sinua ei olisi ollenkaan, sinusta ei kovinkaan helposti tule rakkautta, iloa ja onnellisuutta kokemaan kykenevää aikuista.

Jos ainoa huomio, mitä lapsi saa, on kova kuri ja hyytävän kylmällä tavalla kehoon ja mieleen pureutuvat rangaistukset, ei realistisin odotus myöskään ole, että hänestä kehittyy itsestään rakkaudella ja lempeydellä itseä ja toisia kohteleva aikuinen. Sen sijaan on kovin helppoa kuvitella mielessään tällainen lapsi katu- ja kouluväkivallan sekä seurustelu- ja lähisuhdeväkivallan tekijänä. Rakkaudettomuuden kokemuksen kierrätys toimii tehokkaasti. Lapsi saattaa myöhemmin kostaa jopa vanhemmilleen. Tällaisia henkirikoksiakin on tapahtunut, viimeksi viime talvena. Olen myös vankiloissa tavannut nuoria aikuisia, joista heijastuu kylmäverisyys, järkkymättömyys ja pelottomuus toisen ihmisen edessä. Kun en näe mitään hyvää peilissä, vaan ainoastaan tyhjyyden, niin vastaantulijatkin vaikuttavat samanlaisilta. Maahan hakattuna epämääräiseltä lihamössöltä. Kuten eräs väkivaltarikostuomiotaan istuva nuori mies – muiltakin Raaka-Arska kutsumanimen saanut – totesi: ”tuntui hyvältä, kun toinen meni ihan muusiksi”.

En millään tavoin usko kohtalonomaisuuteen. Ihmisellä on joka päivä mahdollisuus aloittaa loppuelämänsä ensimmäinen päivä sekä alkaa elää arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Toisia ihmisiä se kuitenkin tarvitsee, joskus moniakin ja pitkän aikaa. Ja valitettavasti myös muita uhreja matkan varrella kuin asianomainen itse.

Keskeinen sanoma, mitä Farrington esitti, oli, että ennen kaikkea olisi syytä vahvistaa rikoksilta suojaavia tekijöitä. Tämä ei leimaa lasta ja luo optimismia paremmasta yhteiskunnasta. Toisaalla samassa lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin erilaisten toteutettujen rikoksentorjuntahankkeiden vaikutuksista. Parhaissa hankkeissa tavoiteltiin hyvinvoinnin ja sosiaalisten olojen parantamista, mutta niiden keskeisenä tuloksena oli rikoshaittojen väheneminen.

Päinvastainen esimerkki oli nuorten pelotteluohjelma, jossa heidät vietiin käymään vankilassa, jossa joukko vankeja pelotteli heitä ja sai heidät tajuamaan vankilaolosuhteiden ankeuden Tavoitteena oli, että nuoret pyrkisivät kaikin keinoin välttämään vankilaan joutumista ja pidättäytymään rikoksista. Kuinka ollakaan, tällaisiin ohjelmiin osallistuneilla nuorilla oli huomattavasti suurempi riski syyllistyä rikoksiin kuin sellaisiin osallistumattomilla verrokeilla. Erään arvion mukaan yhdellä vankilavierailulla saatiin aikaan 11 000 dollarin haitta veronmaksajille ja rikosten uhreille. Muistan myös aikanaan katsomani ohjelman Amerikassa nuorille toteutetuista nk. alokasleireistä, jotka perustuivat äärimmäisen kovaan kuriin. Tämä rikostenedistämismuoto kiellettiin sittemmin. Muistan myös aivan hiljattain nähneeni tv-ohjelmatiedoissa, että Suomessakin on järjestetty – ja jopa julkisesti televisiossa – vankilan ja sillä pelottelun ideaan perustuva tv-ohjelmasarja, ensin pojille ja myöhemmin tytöille. Koska en katsele televisiosta pornoa – sosiaalipornoa tai näyteltyäkään – en ole itse ohjelmaa koskaan välittänyt katsoa.

Johtopäätös on jälleen sama, jonka olen todennut jo kauan kaikissa yhteyksissä, joissa olen puhunut tai kirjoittanut lasten ja nuorten kasvatuksesta. Nuoren niin kutsutun pahuuden hillitseminen on tehotonta ja jopa haitallista. Nuoren yllyttäminen hyvään on riskitöntä ja hyvin usein myös vaikutuksiltaan erittäin myönteistä. Rakkaus rulettaa, sanoivat kyynisesti – tai kylmästi ja tunteettomasti – lapsiin ja nuoriin sekä elämään suhtautuvat ihmiset mitä tahansa 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): alokasleiri, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, epätoivottu yksinäisyys, henkirikos, hyljeksintä, hylkääminen, hyvään yllyttäminen, Hyvinvointi, hyytävyys, Ilo, järkkymättömyys, Kakola-ohjelma, Katuväkivalta, kouluväkivalta, kova kuri, kriminologia, kuri, kylmäkiskoisuus, kylmäverisyys, kylmyys, läheisyyden tarve, lähisuhdeväkivalta, lempeys, näkymätön lapsi, omanarvontunto, Onnellisuus, pahuuden hillintä, Pahuus, pelotteluohjelma, pelottomuus, piittaamattomuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rangaistus, rikoksen uhri, rikoksentorjunta, rikoksentorjuntahanke, rikollisuus, rikoshaitta, seurusteluväkivalta, sosiaaliporno, sosiaaliset olot, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tunnekylmyys, tunteiden kokemiskyky, tyhjyys, uhri, vanki, Vankila, vankilaolosuhteet, vastuullinen vapaus, Väkivaltarikos, välinpitämättömyys, yllyttää hyvään

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, arvostelukyky, Hyvä, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, hyvä teko, Hyvän tekeminen, hyvät teot, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, Hyvyys, Ihmisarvo, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, ihmisoikeudet, Ihmisoikeus, Ihmisyys, Itsearvostus, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatussuhde, kasvatusteot, kiitos, kohteliaisuus, Kohtelu, luottamus, onnellinen elämä, Persoona, persoonallisuus, rajat, rajojen puuttuminen, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaus, Samanarvoisuus, tahto, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, Toivo, Uncategorized, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Suomesta on tullut perhesuhteiden kehitysmaa

Viime vuosi oli poikkeuksellisen synkkä suomalaisille lapsille – tai eräille heistä. Alle 15-vuotiaita lapsia surmattiin ainakin 12, kun kymmenen edellisvuoden keskiarvo on ollut viisi uhria vuodessa. Lapsen surmaaja on yleensä oma äiti tai isä, tässä järjestyksessä. Tekotavat ovat toisinaan olleet erittäin julmia ja raakoja. Lasta on saatettu kiduttaa psyykkisesti tai fyysisesti pitkäänkin ennen lopullista surmantekoa. En kärsi edes muistella, mitä kaikkea olen joutunut lukemaan tai kuulemaan. En myöskään ryhdy pohtimaan mahdollisia syitä tai taustalla vaikuttavia seikkoja. Keskityn sen sijaan kyselemään, voisimmeko tehdä jotain äärimmäisen ja kaikenlaisen muunkin lasten kaltoinkohtelun vähentämiseksi ja jopa poistamiseksi.

Olen säästänyt sunnuntain 12.8.12 Hesarissa olleen Johanna Pohjolan jutun, jonka otsikko oli Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa. Olemme taitavia auttamaan niin kutsuttuja kehitysmaita niiden ongelmissa, kuten taloudellisessa köyhyydessä ja yhteiskunnallisessa epävakaudessa. (Listaan kuului myös eriarvoisuus, mutta sen hillitsemisessä olemme kadottaneet asiantuntemuksemme.) Mutta kuka auttaisi meitä poistamaan taloudellisen hyvinvoinnin – tai siitä kilpailemisen tai sen menettämisen – aiheuttamat seuraukset, jotka johtavat muun muassa avioeroihin, perhesurmiin, mielenterveysongelmiin jne.? Kuka antaisi hyviä vihjeitä siitä, miten voisimme poistaa taloudellisen, ulospäin näkyvän tai näytellyn hyvinvoinnin aiheuttaman psyykkisen, ihmisten sisäisen ja todellisen pahoinvoinnin?

Suomi vie maailmalle kaikenlaista osaamistaan, hyvänä esimerkkinä peruskoulumme Pisa-tutkimustulosten perusteella saama maaginen maine. Esimerkki on itse asiassa varsin kuvaava. Tekniset oppimistulokset ovat erinomaisia ja oppilaiden psyykkinen hyvinvointi on samalla heikointa mahdollista tasoa. Kyllä, kouluista tuotetaan tiedollisesti huippuyksilöitä Suomen taloudellista kilpailukykyä turvaamaan. Huippuyksilöitä, jotka pudottavat kollegoitaan pelistä ja laiminlyövät perhettään sekä turruttavat sisäisen pahoinvointinsa alkoholilla ja mielialalääkkeillä. Kunnes murenevat ja romahtavat täysin vieden mahdollisesti myös perheensä mennessään oman käden kautta kuolemaan. Vaikkei näin aina tapahdu, tämäkin on mahdollista pahoinvointiyhteiskunnassamme.

Mitä vientituotteita nk. kehitysmailla voisi olla tarjota meille? Mummot, tervehtiminen, yhdessä syöminen ja vieraanvaraisuus tulivat heti mieleen, kun Hesari kysyi vinkkejä parin nk. kehitysmaan edustajalta.

­Tär­keää on yh­tei­sön har­mo­nia ja per­heen tu­ki. Ja­ka­mi­nen ja vä­lit­tä­mi­nen per­hees­sä, su­ku­pol­vien tu­ki ja iso­van­hem­mat. I­soäi­tien hoi­ta­mis­ta lap­sis­ta tu­lee hy­viä ih­mi­siä. Lap­set op­pi­vat huo­leh­ti­maan nuo­rem­mis­taan. He kuu­le­vat ta­ri­noi­ta, jot­ka in­nos­ta­vat mut­ta ker­to­vat myös vai­keuk­sis­ta.

Kun olet si­säl­lä, olet on­gel­mi­ne­si yk­sin. Ul­ko­na ta­paat ih­mi­siä ja jut­te­let. Lak­kaat ajat­te­le­mas­ta on­gel­mia, ja toi­set roh­kai­se­vat si­nua. Jo­kai­nen kuu­luu ryh­mään, ku­ten naa­pu­rus­toon tai työyh­tei­söön. Ih­mi­set tie­tä­vät, et­tä he ei­vät ole on­gel­mi­neen yk­sin. Ke­hit­ty­neis­sä mais­sa ih­mi­siä roh­kais­taan it­se­näi­syy­teen. Me roh­kai­sem­me aut­ta­maan toi­sia.

­Ter­veh­ti­mi­nen on tär­keää vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Ihmi­set ky­sy­vät usein tois­ten­sa ter­vey­des­tä ja per­heen­jä­se­nis­tä. Se roh­kai­see yk­si­löä avau­tu­maan. Myös hy­myi­ly lie­vit­tää jän­nit­tei­tä ja he­rät­tää luot­ta­mus­ta.

Suo­ma­lais­ten pi­täi­si ol­la ys­tä­väl­li­siä ja viet­tää ai­kaa muiden ih­mis­ten kans­sa. Meidän sa­non­tamme mu­kaan il­lal­la saa­pu­va vie­ras on kuin ju­ma­la. Se tar­koit­taa, et­tä vie­raat on ra­vit­ta­va ruoal­la ja rak­kau­del­la. Pyy­tee­tön vie­raan­va­rai­suus on tie ih­mis­ten hy­vin­voin­tiin.

Ke­hi­tys­mais­sa­kin on yk­si­näi­syyt­tä, väkivaltaa, ma­sen­nus­ta ja al­ko­ho­lis­mia. Mut­ta on­gel­mia on hel­pom­pi ja­kaa, jos tietää, että muut ovat valmiita tu­ke­maan kans­sa­kul­ki­joi­taan. Avun pyy­tä­mi­nen ei ole heik­kout­ta, vaan päin­vas­toin sen pyytämättä jättäminen on.

Yh­tei­sön avul­la pys­tyy pal­joon. Yh­teis­kun­ta aut­taa ta­lou­del­li­ses­ti, mut­ta kaik­ki on­gel­mat ei­vät ole ta­lou­del­li­sia. Suo­mes­sa ei ai­na jostain syystä enää us­ko­ta, et­tä ai­nee­ton tu­ki aut­tai­si. Olem­me kai niin tot­tu­nei­ta so­siaa­li­tur­vaan. Muistan hyvin oman lapsuuteni sotien jälkeisellä 1950-luvulla. Silloin elettiin nykyiseen verrattuna pula-aikaa, jolloin aloitettiin raunioitten keskellä alusta ja maksettiin lisäksi vielä sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Mutta silloin oli yhteisyyttä, naapurisopua ja talkooapua. En haikaile niiden aikojen perään, mutta jotain silloisesta kulttuurista voitaisiin yrittää palauttaa nykyaikaan.

Yh­tei­syy­des­sä on ky­se toisten ih­mis­ten ja eri­lai­suu­den sie­tä­mi­ses­tä, ei­kä se ole help­poa. Se ra­ken­tuu kun­nioit­ta­mal­la van­hem­piamme sekä ihmisiä sellaisistakin maista, joita emme välttämättä pidä omien kriteeriemme mukaan yhtä kehittyneinä. Esteenä on äärimmäinen kehitysuskomme ja siihen perustuva ylimielinen asenteemme. Kuvittelemme olevamme kehityksen edelläkävijöitä ja luojia, joten menneet sukupolvet ja kehitysmaiden edustajat ovat meitä tyhmempiä eikä heitä kannata kuunnella. Eihän meillä voi olla mitään opittavaa heiltä. Näinköhän on?

3 kommenttia

Kategoria(t): alkoholismi, avioero, huippuyksilö, Hyvinvointi, Hyvinvointivaltio, kansainvälinen kilpailukyky, kehitysmaa, kehitysusko, Kilpailu, kilpailukyky, lapsen surma, lasten kaltoinkohtelu, masennus, mielenterveysongelma, mielialalääke, pahoinvointi, pahoinvointiyhteiskunta, perhesuhteet, perhesurma, peruskoulu, Pisa-tutkimus, psyykkinen pahoinvointi, taloudellinen hyvinvointi, Väkivalta, yhteisyys, Yksinäisyys