Aihearkisto: hyvän tahtominen

En anna anteeksi, mutta toivon hyvää

En anna anteeksi ihmisille, jotka ovat omasta vapaasta tahdostaan ja tietoisina aiheuttamastaan kärsimyksestä tehneet pahaa toisille. Muuttaako se asiaa, jos he ovat tehneet sitä minulle ja kokevat syyllisyyttä ja katumusta sen johdosta sekä vilpittömästi pyytävät minulta anteeksi tekojaan? Itse asiassa ei mitenkään, se osoittaa vain heidän kykyään aloittaa jonkin paremman etsiminen kuin mihin se kaikki on johtanut, jota he ovat siihen asti pitäneet oikeutenaan ja velvollisuutenaan. Jos he eivät osoita edes katumusta, merkitsee se heidän elämänsä jatkumista sellaisena, että se aiheuttaa pitkän päälle kärsimystä heille itselleen vähintään yhtä paljon kuin he ovat aiheuttaneet toisille.

Olenko huono ihminen, kun en anna anteeksi pahan tekijöille? Ymmärtääkseni en. Olen vain ihminen ja nimenomaan siis vain sitä. Minun ei tarvitse enkä edes voi antaa anteeksi jollekin toiselle mitään. Ei varsinkaan silloin, kun he eivät sitä pyydä, mutta ei edes silloin, kun he sitä pyytävät. Jos otan heiltä pois sen syyllisyyden, josta he kärsivät, teen heille pahaa. Ehkäisen heitä katumasta, hyvittämästä tekojaan ja vapautumasta elämään sellaista elämää, jota he eivät ole tienneet olevan olemassakaan.

Anteeksi antamisen sijaan toivonkin kaikille nykyisille pahan tekijöille kaikkea hyvää. Ennen kaikkea kaiken sen maailmassa olevan arvokkaan ja hyvän kokemista, josta he ovat jättäytyneet pois toisenlaisten valintojensa takia. Toivon siis, että he aloittavat loppuelämän pituisen matkansa kohti kokonaisvaltaisesti hyvää elämää, jota myös onnellisuudeksi kutsutaan. Se on mahdollista vain omistautumalla ponnistelemaan kohti eettisesti hyvää. Sellaisten tekojen tekemistä, joilla luon tai aikaansaan jotain, joka on arvokasta ja merkityksellistä jollekin muulle kuin itselleni – jollekin toiselle yksilölle, monille yhteisesti tai yleisesti kaikille, koko maailmalle. Koska olen itsekin osa ihmiskuntaa ja maailmankaikkeutta, teen samalla automaattisesti, eräänlaisena sivuvaikutuksena, hyvää myös itselleni.

Anteeksianto ei ole jotain, jota tahdotaan ja tehdään siksi, että vapaudutaan itse kärsimyksestä, jota toisten pahojen tekojen muisteleminen itsessäni aiheuttaa. Tällöinhän antaisin anteeksi hyvin itsekkäästi vain itseni vuoksi. Anteeksiannolla olisi siis vain välineellinen arvo oman hyvinvointini edistämisessä. Anteeksianto on kuitenkin ihan jotain muuta ja paljon suurempaa, jopa pyhää. Anteeksiannon voidaan katsoa kuuluvan absoluuttisiin arvoihin, jotka pyhyydessään ovat ihmiskunnan tavoittamattomissa. Rakkaus, armo ja anteeksianto kietoutuvat toisiinsa ja vaikka voimme tahtoa kaikkia niitä, emme yksinkertaisesti koskaan kykene ymmärtämään niiden perimmäistä olemusta. Ne ylittävät siis tietokykymme eivätkä ne kaikessa täyteydessään ole meidän vastuullammekaan.

Edesmennyt Tony Halme lausui ehkä tahattomasti jotain erittäin syvällistä todetessaan ”Jumala armahtaa, minä en”. Me emme edes voi armahtaa jotakuta muuta tai antaa anteeksi jollekulle. Se vaatii jotain meidän todellisuutemme ulkopuolista ja ylittävää voimaa. Kristillisessä kontekstissa armo ja anteeksianto perustuvat Jumalan rakkauteen. Inhimillinen rakkaus ei niihin riitä eikä niihin edes velvoita, vaan riittää, että tahdomme kaikille toisille kaikkea mahdollista hyvää. Vastuu oman hyvän etsimisestä, löytämisestä ja toteuttamisesta jää kullekin itselleen.

Tahdon siis kaikille pahantekijöille, että elämä asettaa heidät vastausten eteen pohtimaan oman vastuunsa toteuttamista ihmisenä olemisessa. Tätä vastuuta Stefan Einhorn kuvaa oivallisesti kirjassaan Ihmisen tehtävä: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista maailman ongelmia, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.”

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen arvo, anteeksianto, armo, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, eettisesti hyvä, Hyvä elämä, hyvän tahtominen, hyvän toivominen, hyvittää tekonsa, hyvitys, Ihmiskunta, inhimillinen rakkaus, Jumalan rakkaus, katumus, kärsimyksen aiheuttaminen, kristillinen konteksti, maailmankaikkeus, Merkityksellinen, minä en, oma hyvinvointi, Onnellisuus, pahan tekeminen, pyhä, pyhän arvo, pyhyys, Rakkaus, syyllisyyden taakka, syyllisyys, välineellinen arvo

Pettymysten tuottaminen ei ole kasvatusta

Istuin lentokoneessa kahden erittäin kovalla äänellä asioistaan keskustelevan naisen vieressä. Vaikka yritin keskittyä lukemaan kirjaa, en voinut välttyä sekä yksityiskohtien että keskustelun yleissävyn kuulemiselta. Sävy oli varsin synkkä. Molemmilla oli pääaiheena perheensä ja erityisesti tyttäriensä ongelmat. Naiset kertoivat tyttäriensä syvistä elämäntaidollisista ongelmista, psyykeen lääkityksistä ja psykiatrisista hoidoista. Toinen siteerasi ”erästä arvostettua kasvatuksen asiantuntijaa”, jonka mukaan vanhempien tärkein kasvatustehtävä on pettymysten tuottaminen lapselle. Nainen totesi, että ”me ollaan oltu tosi hyviä siinä”. En kuullut hänen äänessään minkäänlaista ironista sävyä, naurahdusta tms., joten nainen oli ilmeisesti ylpeä siitä, että he olivat miehensä kanssa onnistuneet erinomaisesti tässä keskeisessä kasvatustehtävässään. Asiat olivat vain menneet niin kuin olivat menneet kaikesta loistavasta kasvatustaidosta huolimatta. No, niinkin voi tietysti tapahtua. Mutta…

Uskon tietäväni, kenestä tunnetusta nuorisotyöntekijästä naiset puhuivat, vaikkeivät hänen nimeään maininneetkaan. Koska tunnen hänet hyvin, uskon, että hän tarkoittaa neuvollaan hyvää. Ohje ei kuitenkaan osoita kovinkaan hyvää kasvatuspsykologista asiantuntijuutta. Ja se on ennen kaikkea eettisesti arveluttava. Varsinkin siksi, että ihmiset ottavat yleensä kasvatusneuvot erittäin kirjaimellisesti. Mutta myös siksi, että ohjeella ei ole mitään tekemistä kasvatuksen idean kanssa.

Jos kasvatuksen yhteydessä halutaan käyttää mekanistis-teknistä tuottaminen-sanaa, totean omana näkemyksenäni, että kasvatuksen tehtävänä on rakkauden tuottaminen. Lapset ovat tunnetusti ensimmäisessä uhmaiässään n. 2-3 vuoden iässä. Siinä iässään he oppivat ilmaisemaan omaa tahtoaan. Kasvatustehtävänä ja lapsen kehittymistehtävänä on kuitenkin myös sen oppiminen, että kaikkea tahtomaansa ei voi saada. Ja sen jälkeen on opittava myös, että vaikka jotain voikin saada, ei välttämättä tässä ja nyt, vaan mahdollisesti joskus myöhemmin. Pettymysten tuottamisen ajatus kuuluu siis 2-3-vuotiaiden pikkulasten kasvatukseen. Tosin silloinkaan niitä tuskin tarvitsee tuottamalla tuottaa, vaan lapsi saa oppimiskokemuksia pettymyksien muodossa varsin riittävästi muutenkin. Kunhan vanhemmat eivät suostu kaikkeen, mitä lapsi tahtoo. Mutta se tuskin on kenenkään kohdalla mahdollista. Tärkein vanhempien tehtävä lapsen tässä iässä on läsnäolo ja lohdutus pettymyksiä aiheuttavissa tilanteissa.

Noin 3-5-vuotiaasta lähtien vanhempien tärkein kasvatustehtävä on lapsen kasvatus arvokkaaseen ja hyvään. Tehtävä jatkuu tästä niin pitkään kuin lapsi, nuori tai nuori aikuinen on vanhempiensa kasvatusvaikuttamisen piirissä. Lapsen arvotajunta herää – tai se on herätettävissä ja myös kasvatusteoilla herätettävä – välittömästi uhmaikää seuraavana vaiheena eli noin 3-vuotiaasta alkaen. Kyky rakkauden vastaanottamiseen ja antamiseen perustaa kaiken muun arvoihin suuntautumisen. Arvokasvatuksessa on keskeisesti kyse siitä, että lapsi alkaa käyttää tahtoaan hyvän tahtomiseen ennemmin ja toimii myös sen mukaisesti. Tämä edellyttää hyvien ja huonojen tekojen seurausten oivaltamista eli tekojen ja niiden välisten vaikutusten välisen yhteyden vähittäistä ymmärtämistä yhä kirkkaammin. Kyse on myös siitä, että lapsi oppii erottamaan hyvän huonosta sekä alkaa kunnioittaa ja arvostaa kaikkea hyvää enemmän kuin huonoa. Mallin tähän antavat vanhemmat alkaen siitä, että kunnioittavat, rakastavat ja arvostavat lastaan ainutkertaisena ja ainutlaatuisena, arvokkaaseen ja hyvään kykenevänä persoonana. Siitä ne elämän eväät, elämäntaidot ja eettinen kyvykkyys sekä vastuullinen ihmisyys, alkavat rakentua.

3 kommenttia

Kategoria(t): 2-3-vuotias, 3-5-vuotias, Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvostus, arvotajunta, Eettinen kyvykkyys, eettisesti arveluttava, huono, huonot teot, Hyvä, hyvän tahtominen, hyvät teot, kasvatuksen idea, Kasvatus, kasvatusneuvo, kasvatuspsykologia, kasvatusteot, kasvatusvaikuttaminen, Kunnioitus, läsnäolo, lohdutus, oppimiskokemus, Pettymys, pettymysten tuottaminen, rakkauden antaminen, rakkauden tuottaminen, rakkauden vastaanottaminen, Rakkaus, seuraukset, tahto, uhmaikä, vaikutukset, Vanhemmat, Vastuullinen ihmisyys