Aihearkisto: huippuyksilö

Köyhyyteen voi vaikuttaa

”Niukkuus typistää näköaloja, muttei sulje ovia” oli kuvatekstinä Tiede-lehden 5/2017 artikkelissa, jonka otsikkona oli Köyhyyden voi voittaa. Artikkelin sanomana oli, että vaikea alku ei ole väistämätön kohtalo: moni on onnistunut asenteella, tuella ja työllä. Artikkelissa ei millään tavoin pyritty kiistämään, että suomalaisetkaan eivät elä täydellisessä mahdollisuuksien tasa-arvossa: ”Jos elämä olisi juoksukilpailu, lähtötelineet sijoitettaisiin eri etäisyyksille maalista tai toisille lapsille pantaisiin punnukset jalkaan.” Ilpo Suoniemen tutkimuksessa todettiin, että tulotaso periytyy sukupolvelta toiselta kaikkein eniten sekä tulotason ylä- että alapäässä. Myös Outi Sirniön väitöstutkimuksessa todettiin, että vaihtelua on enemmän keskituloisten perheiden lasten keskuudessa kuin köyhien tai rikkaiden vanhempien lapsilla. Onneksi meillä on Suomessa hyvin laaja ’keskiluokka’, vaikka harjoitetun politiikan seurauksena molemmat ääripäät ovatkin jatkuvasti kasvaneet.

Johanna Kallio totesi Tiede-lehden artikkelissa myös, että geenit selittävät vain hyvin pienen osan huono-osaisuuden periytymisestä. Mekanismiin vaikuttaa sen sijaan merkittävästi ns. ympäristötekijät eli se, millaiseen perheeseen, sukuun ja asuinalueeseen lapsi syntyy. Kukaan lapsi ei pysty valitsemaan, millaiseen perheeseen hän syntyy, ja tosiasia on kuitenkin, että lähtökohtaisesti lapsuuden perhe rajaa sitä, millaisia mahdollisuuksia elämässä on avoinna.

Lapsuus ei kuitenkaan ole väistämätön kohtalo, johon tarvitsisi tyytyä, vaan elämänsä kulkuun voi vaikuttaa monin tavoin. Esimerkiksi Viktor Frankl kertoo elämänfilosofisessa opissaan (tarkoituskeskeisessä filosofiassaan eli nk. logoteoriassa), millä tavalla ihminen voi ja miten hänen tulisi itseään kehittää, jos hän tahtoo kokea elävänsä arvokasta ja tarkoituksellista elämää. Myös käytännössä on lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat ylittäneet lähtökohtiinsa liittyvät haasteet, vaikeudet ja vastoinkäymisetkin ja löytäneet oman tiensä hyvään ja onnelliseen elämään.

Tiede-lehdessä kuvaillussa Havaijilla tehdyssä pitkittäistutkimuksessa seurattiin kaikkien vuonna 1955 syntyneiden lasten elämää. Joka kolmas vaikeisiin oloihin syntyneistä lapsista kasvoi tutkimuksen johtajan Emmy Wernerin mukaan ”päteväksi, itseensä luottavaksi ja välittäväksi aikuiseksi”. Kukaan heistä ei ollut 40-vuotiaana työtön eikä ollut joutunut koskaan elämänsä aikana turvautumaan toimeentulotukeen.

Millaiset tekijät voisivat vaikuttaa siihen, että vielä useampi voisi päästä elämässä hyvin selviytyvien joukkoon? Hallituksen toimet keskittyvät tällä hetkellä siihen, että kaikki nuoret pakotetaan hakemaan opiskelu- tai työpaikkoja erilaisten sosiaalitukien menettämisen uhalla. Pakko ja pelottelu ei tunnetusti ole koskaan johtanut hyvään lopputulokseen, vaan sen sijaan kannustaminen ja rohkaiseminen. Kyse on nuorelle annetusta riittävästä tuesta, huolenpidosta ja välittämisestä. Nuori voi tarvita paljonkin tukea omien kykyjensä ja voimavarojensa löytämiseen ja hyödyntämiseen omaksi parhaakseen. Nuorta on autettava kehittämään elämäntaitojaan – ennen kaikkea elämänarvojaan ja elämänasenteitaan.

Pullonkaulana voi usein olla nuoren kielteiset asenteet itseä, toisia ja elämää kohtaan sekä  nuoren tahdonvoiman heikkous. Paras keino edistää sekä nuoren asenteiden muuttumista että hänen tahtonsa vahvistumista on se, että nuori kokee, että hänestä välitetään ja että hänellä on väliä. Nuoren pitää saada kokea itsensä arvokkaaksi osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa, hänen on voitava löytää maailmasta oma paikkansa ja elämäntehtävänsä. Kun nuoren asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi ja hänen tahdonvoimansa on vahvistunut riittävästi, ei mikään tai kukaan voi estää häntä ponnistelemaan elämässään kasvaakseen ja kehittyäkseen kaikkien hänelle tarjoutuvien mahdollisuuksien mukaisesti. Jopa itsensä ja kaikki rajat ylittäen.

Jokainen meistä voi olla nuorelle se ihminen, joka saa hänet kokemaan, että hänestä välitetään. Jokainen voi tunnustaa nuoren ihmisarvon, kohdata ja kohdella häntä kunnioittavasti ja rakastavasti sekä osoittaa hänelle arvostusta kaikista niistä hyvistä teoista, joihin hän ryhtyy. Arvostettavissa teoissa on ennen kaikkea kyse kaikesta sellaisesta, missä nuori luo tai aikaansaa jotain arvokasta ja hyvää maailmaan. Kaikista ei tarvitse eikä voikaan tulla Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistäviä huippuyksilöitä. Paljon olennaisempaa ja kokonaisuudenkin kannalta arvokkaampaa on, kun nuori löytää sellaisen paikan ja elämäntehtävän, jossa hän saa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen jollekin toiselle ja jopa kaikille yhteisesti. Olevansa ihminen ihmisille ja inhimillinen muillekin olioille ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisenaan omassa ainutlaatuisessa erityisyydessään. Tällaisena huippuyksilönä olemiseen pitää kaikilla olla mahdollisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvokas, arvokas aikaansaannos, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, arvokas ja tarkoituksellinen, arvokkaan luominen, arvostava asennoituminen, Arvostus, asenne, Elämän tarkoituksellisuus, elämänarvot, elämänasenteet, elämänfilosofia, elämäntaidot, elämäntehtävä, geenit, Henkiset kyvyt, henkiset voimavarat, huippuyksilö, Hyvä elämä, hyvä ja onnellinen elämä, Ihmisarvo, kansainvälinen kilpailukyky, keskiluokka, kielteinen asenne, kohtalo, kunnioittava asennoituminen, Kunnioitus, lapsuuden perhe, logoteoria, myönteinen asenne, onnellinen elämä, Onnellisuus, paikka maailmassa, rakkaudellinen asennoituminen, Rakkaudellisuus, Rakkaus, tahdon voima, tarkoituksellinen, Tarkoituksellisuus, tarkoituskeskeinen elämänfilosofia, tarkoituskeskeinen filosofia, välittäminen, voimavara, ympäristötekijät

Suomesta on tullut perhesuhteiden kehitysmaa

Viime vuosi oli poikkeuksellisen synkkä suomalaisille lapsille – tai eräille heistä. Alle 15-vuotiaita lapsia surmattiin ainakin 12, kun kymmenen edellisvuoden keskiarvo on ollut viisi uhria vuodessa. Lapsen surmaaja on yleensä oma äiti tai isä, tässä järjestyksessä. Tekotavat ovat toisinaan olleet erittäin julmia ja raakoja. Lasta on saatettu kiduttaa psyykkisesti tai fyysisesti pitkäänkin ennen lopullista surmantekoa. En kärsi edes muistella, mitä kaikkea olen joutunut lukemaan tai kuulemaan. En myöskään ryhdy pohtimaan mahdollisia syitä tai taustalla vaikuttavia seikkoja. Keskityn sen sijaan kyselemään, voisimmeko tehdä jotain äärimmäisen ja kaikenlaisen muunkin lasten kaltoinkohtelun vähentämiseksi ja jopa poistamiseksi.

Olen säästänyt sunnuntain 12.8.12 Hesarissa olleen Johanna Pohjolan jutun, jonka otsikko oli Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa. Olemme taitavia auttamaan niin kutsuttuja kehitysmaita niiden ongelmissa, kuten taloudellisessa köyhyydessä ja yhteiskunnallisessa epävakaudessa. (Listaan kuului myös eriarvoisuus, mutta sen hillitsemisessä olemme kadottaneet asiantuntemuksemme.) Mutta kuka auttaisi meitä poistamaan taloudellisen hyvinvoinnin – tai siitä kilpailemisen tai sen menettämisen – aiheuttamat seuraukset, jotka johtavat muun muassa avioeroihin, perhesurmiin, mielenterveysongelmiin jne.? Kuka antaisi hyviä vihjeitä siitä, miten voisimme poistaa taloudellisen, ulospäin näkyvän tai näytellyn hyvinvoinnin aiheuttaman psyykkisen, ihmisten sisäisen ja todellisen pahoinvoinnin?

Suomi vie maailmalle kaikenlaista osaamistaan, hyvänä esimerkkinä peruskoulumme Pisa-tutkimustulosten perusteella saama maaginen maine. Esimerkki on itse asiassa varsin kuvaava. Tekniset oppimistulokset ovat erinomaisia ja oppilaiden psyykkinen hyvinvointi on samalla heikointa mahdollista tasoa. Kyllä, kouluista tuotetaan tiedollisesti huippuyksilöitä Suomen taloudellista kilpailukykyä turvaamaan. Huippuyksilöitä, jotka pudottavat kollegoitaan pelistä ja laiminlyövät perhettään sekä turruttavat sisäisen pahoinvointinsa alkoholilla ja mielialalääkkeillä. Kunnes murenevat ja romahtavat täysin vieden mahdollisesti myös perheensä mennessään oman käden kautta kuolemaan. Vaikkei näin aina tapahdu, tämäkin on mahdollista pahoinvointiyhteiskunnassamme.

Mitä vientituotteita nk. kehitysmailla voisi olla tarjota meille? Mummot, tervehtiminen, yhdessä syöminen ja vieraanvaraisuus tulivat heti mieleen, kun Hesari kysyi vinkkejä parin nk. kehitysmaan edustajalta.

­Tär­keää on yh­tei­sön har­mo­nia ja per­heen tu­ki. Ja­ka­mi­nen ja vä­lit­tä­mi­nen per­hees­sä, su­ku­pol­vien tu­ki ja iso­van­hem­mat. I­soäi­tien hoi­ta­mis­ta lap­sis­ta tu­lee hy­viä ih­mi­siä. Lap­set op­pi­vat huo­leh­ti­maan nuo­rem­mis­taan. He kuu­le­vat ta­ri­noi­ta, jot­ka in­nos­ta­vat mut­ta ker­to­vat myös vai­keuk­sis­ta.

Kun olet si­säl­lä, olet on­gel­mi­ne­si yk­sin. Ul­ko­na ta­paat ih­mi­siä ja jut­te­let. Lak­kaat ajat­te­le­mas­ta on­gel­mia, ja toi­set roh­kai­se­vat si­nua. Jo­kai­nen kuu­luu ryh­mään, ku­ten naa­pu­rus­toon tai työyh­tei­söön. Ih­mi­set tie­tä­vät, et­tä he ei­vät ole on­gel­mi­neen yk­sin. Ke­hit­ty­neis­sä mais­sa ih­mi­siä roh­kais­taan it­se­näi­syy­teen. Me roh­kai­sem­me aut­ta­maan toi­sia.

­Ter­veh­ti­mi­nen on tär­keää vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Ihmi­set ky­sy­vät usein tois­ten­sa ter­vey­des­tä ja per­heen­jä­se­nis­tä. Se roh­kai­see yk­si­löä avau­tu­maan. Myös hy­myi­ly lie­vit­tää jän­nit­tei­tä ja he­rät­tää luot­ta­mus­ta.

Suo­ma­lais­ten pi­täi­si ol­la ys­tä­väl­li­siä ja viet­tää ai­kaa muiden ih­mis­ten kans­sa. Meidän sa­non­tamme mu­kaan il­lal­la saa­pu­va vie­ras on kuin ju­ma­la. Se tar­koit­taa, et­tä vie­raat on ra­vit­ta­va ruoal­la ja rak­kau­del­la. Pyy­tee­tön vie­raan­va­rai­suus on tie ih­mis­ten hy­vin­voin­tiin.

Ke­hi­tys­mais­sa­kin on yk­si­näi­syyt­tä, väkivaltaa, ma­sen­nus­ta ja al­ko­ho­lis­mia. Mut­ta on­gel­mia on hel­pom­pi ja­kaa, jos tietää, että muut ovat valmiita tu­ke­maan kans­sa­kul­ki­joi­taan. Avun pyy­tä­mi­nen ei ole heik­kout­ta, vaan päin­vas­toin sen pyytämättä jättäminen on.

Yh­tei­sön avul­la pys­tyy pal­joon. Yh­teis­kun­ta aut­taa ta­lou­del­li­ses­ti, mut­ta kaik­ki on­gel­mat ei­vät ole ta­lou­del­li­sia. Suo­mes­sa ei ai­na jostain syystä enää us­ko­ta, et­tä ai­nee­ton tu­ki aut­tai­si. Olem­me kai niin tot­tu­nei­ta so­siaa­li­tur­vaan. Muistan hyvin oman lapsuuteni sotien jälkeisellä 1950-luvulla. Silloin elettiin nykyiseen verrattuna pula-aikaa, jolloin aloitettiin raunioitten keskellä alusta ja maksettiin lisäksi vielä sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Mutta silloin oli yhteisyyttä, naapurisopua ja talkooapua. En haikaile niiden aikojen perään, mutta jotain silloisesta kulttuurista voitaisiin yrittää palauttaa nykyaikaan.

Yh­tei­syy­des­sä on ky­se toisten ih­mis­ten ja eri­lai­suu­den sie­tä­mi­ses­tä, ei­kä se ole help­poa. Se ra­ken­tuu kun­nioit­ta­mal­la van­hem­piamme sekä ihmisiä sellaisistakin maista, joita emme välttämättä pidä omien kriteeriemme mukaan yhtä kehittyneinä. Esteenä on äärimmäinen kehitysuskomme ja siihen perustuva ylimielinen asenteemme. Kuvittelemme olevamme kehityksen edelläkävijöitä ja luojia, joten menneet sukupolvet ja kehitysmaiden edustajat ovat meitä tyhmempiä eikä heitä kannata kuunnella. Eihän meillä voi olla mitään opittavaa heiltä. Näinköhän on?

3 kommenttia

Kategoria(t): alkoholismi, avioero, huippuyksilö, Hyvinvointi, Hyvinvointivaltio, kansainvälinen kilpailukyky, kehitysmaa, kehitysusko, Kilpailu, kilpailukyky, lapsen surma, lasten kaltoinkohtelu, masennus, mielenterveysongelma, mielialalääke, pahoinvointi, pahoinvointiyhteiskunta, perhesuhteet, perhesurma, peruskoulu, Pisa-tutkimus, psyykkinen pahoinvointi, taloudellinen hyvinvointi, Väkivalta, yhteisyys, Yksinäisyys

Eikö taaskaan mitään muuta kuin puuhastelua aselakien parissa?

Hyvinkäänkin joukkomurhan jälkimainingeissa näyttävät taas aselait saavan pääroolin. Miten meidän päättäjämme voivatkin olla niin kädettömiä?! Vai onko kilpailuyhteiskunta jo tehnyt mahdottomaksi kaikki sellaiset toimet, joilla edistettäisiin kaikkien ihmisten henkistä ja eettistä hyvinvointia? Onko kaikki panokset kohdennettu siihen, että kehitetään koulutuksellisia huippuyksiköitä, joissa tuotetaan huippuyksilöitä maamme kansainvälistä kilpailukykyä varmistamaan? Joka tarkoittaa kaikkien muiden syrjäyttämistä tavalla tai toisella…

En pidä ampuma-aseista enkä ole ampumaharrastaja tai metsästyksen harrastaja. En puolusta ampuma-aseita, mutta näen kuitenkin ongelman olevan muualla. Ongelma on siinä, että liian moni voi liian huonosti. Eikä kyse ole jostain pienestä osasta jotain toisia, ”heitä” tai ”noita”, vaan suuresta enemmistöstä meitä! Päättäjät hokevat – ehkä omaatuntoaan rauhoittaakseen, että ”suurin osa ihmisistä voi hyvin, mutta sitten on se pieni joukko moniongelmaisia, jotka voivat entistä huonommin”. Ehkä he itse kuuluvat siihen joukkoon, joka voi edelleen hyvin – tosin kyseenalaistan heidänkin, ainakaan kaikkien henkisen ja eettisen hyvinvoinnin. Mutta yhä suurempi osa sairastuu eli tauti leviää kulkutaudin tavoin. Taudin nimi on kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä ja sen oireisiin kuuluu kaiken aikaa paheneva stressi ja uupumus palvoa taloutta kaiken aikaa tehokkaammin ja tuottavammin sekä tuotantopäässä että kuluttajana. Oireisiin kuuluu myös yhä lisääntyvä ilottomuus (ilman keinotekoisia virikkeitä), pinnan kiristyminen äärimmilleen, jatkuvasti kasvavat vaikeudet ihmissuhteissa sekä mieleltä vaivaava tyhjyyden ja toivottomuuden tunne. Tunne siitä, että tässä mielettömyydessä ei ole mitään tolkkua eikä koko omalla elämällä oikein tunnu olevan merkitystä ja koko elämällä yleensäkään mitään ymmärrettävää tarkoitusta. Ja jotkut kehtaavat puuhastella ampuma-aselakien parissa!

Jos kiellettävää etsitään, niin keittiöveitset tuli ehdottomasti kieltää, koska niillä tehdään suurin osa teräaseilla toteutetuista toisten ihmisten vahingoittamisesta. Ja teräaseturmien määrä on sentään moninkertainen ampuma-aseturmiin verrattuina. Tämä oli kuitenkin lähinnä ironiaa eikä missään tapauksessa vakavasti otettavaksi tarkoitettu ehdotus. Vaikkakin USA:ssa on kouluja, joissa ruokaloista on poistettu veitset ja haarukat ja kaikki ruoka tarjotaan valmiiksi kuorittuna ja pilkottuna lusikalla syötäväksi…

Mutta jollei muuta osata tehdä kuin pohtia kansalaisten kontrolloimista, on aselakiakin tärkeämpiä ja kiireellisempiä kohteita. Toisin sanoen vieläkin vakavampia, laajempia ja yleisempiä ongelmia. Aseturvallisuuden sijaan tulisi kaikkein kiireellisimmin panostaa lääketurvallisuuteen. Liitän tähän sellaisenaan Hesarissa 4.6. olleen eläkkeellä olevan psykiatrin ja ylilääkärin Tapani Sipilän mielipidekirjoituksen. Ehkäpä hän uskaltaa puhua, koska ei ole enää virassa ja puheidensa takia vaarassa joutua syrjäytetyksi…

Mielialalääkkeistä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä

Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa oli (31. 5.) hät­käh­dyt­tä­vä koos­te ot­si­kol­la ”U­seil­la sur­maa­jil­la on mie­len­ter­vey­son­gel­mia”.

Nuor­ten ma­sen­nus­ta ja pa­niik­ki­häi­riö­tä hoi­de­taan usein sel­lai­sil­la mie­lia­la­lääk­keil­lä, jot­ka voi­vat si­vu­vai­ku­tuk­si­naan ai­heut­taa var­sin­kin nuo­rel­la po­ti­laal­la it­se­tu­hoi­suu­den, agg­res­sii­vi­suu­den, vas­tus­ta­van käyt­täy­ty­mi­sen ja vi­han li­sään­ty­mis­tä.

Ku­ka hy­vän­sä voi kir­jas­tos­sa tai ap­tee­kis­sa lu­kea Phar­ma­ca Fen­ni­caa, jos­sa mo­nien mie­li­ala­lääk­kei­den koh­dal­la täs­tä mah­dol­li­suu­des­ta va­roi­te­taan.

Toi­si­naan käy vie­lä niin, et­tä nuo­ren psyyk­ki­nen pa­hoin­voin­ti diag­nos­ti­soi­daan ma­sen­nuk­sek­si tai pa­niik­ki­häi­riök­si, vaik­ka se oli­si­kin jo­ta­kin muu­ta vai­keaa sai­raut­ta, esi­mer­kik­si al­ka­vaa skit­sof­re­niaa. Näis­sä ta­pauk­sis­sa on vie­lä suu­rem­pi vaa­ra sii­tä, et­tä mie­li­ala­lääk­kees­tä on enem­män hait­taa kuin hyö­tyä.

Tä­nä­kin ke­sä­nä tu­han­net nuo­ret Suo­mes­sa käyt­tä­vät mie­li­ala­lääk­kei­tä lää­kä­rin mää­räyk­ses­tä. On väis­tä­mä­tön­tä, et­tä jot­kut heis­tä saa­vat vaa­ral­li­sia si­vu­vai­ku­tuk­sia lääk­keis­tään. Jot­kut näis­tä nuo­ris­ta voi­vat ol­la myös pa­has­ti kou­lu­kiu­sat­tu­ja, ja eh­kä jo­ku heis­tä saa am­pu­ma-aseen käyt­töön­sä. Eh­kä sit­ten taas ta­pah­tuu kau­hei­ta.

Lää­ke­tur­val­li­suu­des­ta vas­taa­vien vi­ran­omais­ten on pa­neu­dut­ta­va tä­hän on­gel­maan. Lää­kä­rei­den on ol­ta­va en­tis­tä­kin va­ro­vai­sem­pia mää­rä­tes­sään mie­li­ala­lääk­kei­tä nuo­ril­le.

3 kommenttia

Kategoria(t): ampuma-ase, ampuma-aseturma, aselaki, aseturvallisuus, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, henkinen hyvinvointi, huippuyksilö, Hyvinvointi, ihmissuhdevaikeudet, ilottomuus, keittiöveitsi, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kulkutauti, lääketurvallisuus, masennus, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielettömyys, mielialalääke, moniongelmainen, nuorten masennus, pahoinvointi, paniikkihäiriö, päättäjät, pinnan kiristyminen, psyykkinen pahoinvointi, stressi, syrjäyttäminen, teräase, teräaseturma, toivottomuuden tunne, tyhjyyden tunne, uupumus

Seuraa minua ja menesty

…oli otsikko HS:n Nyt-liitteessä olevassa jutussa, jonka punaisena lankana on EVA:n johtaja Matti Apusen toivomus siitä, että nuoret aikuiset alkaisivat taas tavoitella rahaa ja valtaa. ”Ura on mahtavaa! Rikastuminen on mahtavaa!” mies – Matti Apunen – valkoisessa kauluspaidassaan viittoilee kädellään ravintolassa järjestetyssä tapahtumassa, jota myös toimittaja Anu Silfverberg on mukana seuraamassa ennen tulevaa haastattelua. ”Sikarikastuminen on sikamahtavaa” toteaa Apunen, kun toinen Downshiftaus-aiheisen väittelyn osallistuja on kertonut, kuinka hän lapsensa kanssa maalasi jätelavalta löytyneen kirjahyllyn ihanuudeksi, joka ei edes maksanut mitään. Apunen heittää vielä pökköä pesään tokaisemalla iänikuisen ja kuluneen vertauskuvan avulla kuinka hän mieluummin viettää laatuaikaa Alfa Romeossa kuin Ladassa. Ilmeisesti tässä vuonna 1907 perustetussa nykyään Alfa Romeo -nimellä tunnetussa automerkissä on siis jotain erityistä ihmisarvoa lisäävää, joka jokaisen sivistyneen ihmisen tulisi ymmärtää. Tältä osin (monen muun tähän rinnastettavan asian ohessa) tunnustaudun täysin sivistymättömäksi ihmiseksi. Jutun mukaan tilaisuuden yleisö kuitenkin nauroi ääneen tälle ”sukkeluudelle”.

Varsinainen haastattelu tehdään myöhemmin baarissa, jossa ehkä on myös niitä, jotka ovat päättäneet tehdä vähemmän töitä ja rahaa, mutta enemmän jotain muuta. Downshiftausta. Johon Apunen sanoo. ”Tarkoituksellista työn määrän vähentämistä tai sen arvon väheksymistä.” Apunen lisää vielä vettä myllyyn kysymällä ”tekevätkö ne downshiftaajat sen henkilökohtaisesta mukavuudesta, vai liittyykö siihen joku maailmankatsomus, että markkinatalous on ’väärin’?” Kysymys on kompa, koska kumpikin näkemys on Apusen mukaan väärä: ”Jos ne sanovat, että markkinatalous on väärin, haluan tietää, mikä on vaihtoehto. Jos syy on henkilökohtainen mukavuus, se on hemmotellun lapsen käytöstä, ja sanon, että menkää takaisin töihin.” Mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka ansaitsevat paljon enemmän ja syvällisempää pohdintaa kuin Apunen vaikuttaa olevan valmis niihin uhraamaan omassa suoraviivaiselta vaikuttavassa ajattelussaan. Hän toteaakin oman logiikkansa yksinkertaiseksi perustaksi oivalluksensa vuodelta 1993, jonka mukaan ”jotta olisi jotain jaettavaa, pitää ensin tuottaa jotain, mistä jakaa”.

Täysin vastaansanomatonta onkin, että mitään materiaalista ei voida jakaa, mitä ei olisi ensin tuotettu. Kokonaan toinen asia on, voidaanko kuitenkin luoda jotain, josta on saman tien jaettavaa kaikille muillekin. Voidaanko luoda sellaista hyvinvointia ja kokemusta hyvästä elämästä, mikä ei perustu markkinatalouden tuotoksiin, vaan jonkinlaiseen muuhun hyvän luomiseen sekä omaksi että yleiseksi eli kaikkien yhteiseksi hyväksi? Onko jotain muutakin ja ehkä paljon arvokkaampaa kuin raha ja valta? Ainakaan minun ei tarvitse kahta kertaa kysyä itseltäni päätyäkseni yksiselitteiseen vastaukseen ”on”. Ja päätyäkseni myös siihen, että tämän ymmärtäminen voi ja sen myös pitää olla kaiken tulevan kehityksen arvoperustana, jotta mahdollisimman monet ihmiset voivat elää sellaista elämää, jota voidaan kutsua hyväksi ja onnellisuuden kokemusta luovaksi.

Vastaus Apuselle voisi olla kysymys: Miten paljon lisää kaikenlaista sellaista pitää tuottaa, mihin ihmisellä ei ole minkäänlaista luontaista tarvetta? Miten vähällä voisimme tulla toimeen, jotta siitä, mihin maailmamme luonnonvarat riittävät, riittäisi jaettavaa mahdollisimman monille, vaikkei edes nykyisinkään enää kaikille? Miten paljon ja miten pitkälle voisimme downshiftata omassa elämässämme muun ihmiskunnan hyväksi? Onko suomalaisen kansallisen kilpailukyvyn eteen ponnistelevien huippuyksilöiden tuottaminen vastaus näihin vastuulliseen ihmisyyteen liittyviin kysymyksiin?

Edelleen voidaan kysyä, mitä on työn arvo, jota Apunen väittää downshiftaajien väheksyvän. Mistä muodostuu työn arvo? Sen tekemiseen liittyvästä kokemuksesta, että tekee jotain, joka luo merkitystä muiden ihmisten elämään? Sillä tavalla tekemisestä, joka aikaansaa hyvän olon kokemusta muille? Vai mahdollisimman paljon samanlaisen tuottamisesta mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman pienin kustannuksin? Minun mielestäni työllä on oltava arvoa sekä sen tekijälle että sille, jota varten työtä tehdään. Onko työn laatu sittenkin suurempi ja kestävämpi arvo kuin työn määrä? Olisiko tämän oivaltaminen voinut pelastaa jopa Nokian nykyiseltä uppoamiselta? Viimeksi mainitulla ihmetykselläni en kuitenkaan missään tapauksessa yritä olla jotenkin paremmin tietävä liittyen siihen jälkiviisastelijoiden sankkaan joukkoon, joka tuomitsee kaikki silloiset päätöksentekijät ihmisinä jotenkin täysin kelvottomiksi ja yleisen halveksunnan kohteeksi. Mutta kaiketi voisimme jotain syvällisen pohdinnan kautta oppia myös viimeaikaisessa taloushistoriassamme merkityksellisestä ”case Nokiastakin”.

Heitänpä vielä lopuksi kommenttini Apusen esittämälle vaatimukselle esittää vaihtoehtoja hänen kuvittelemalle väittämälle siitä, että markkinatalous olisi downshiftaajien mielestä ”väärin”. Väärin ja oikein lienevät jonkinlaisia kovin abstrakteja äärilaitoja. Niiden välissä on lukematon määrä erilaisia totuuksia, realistisia vaihtoehtoja. ”Markkinatalouttakin” – tai miksi tiettyjä talouteen liittyvää hyvin yksinkertaiseen ymmärrykseen perustuvaa lainalaisuutta jakokelpoisessta yhteisestä tuotantoprosessista kunakin aikana kutsutaankin – voidaan elää monella eri tavalla. Mielikuva jossain paikassa järjestettävistä markkinoista, joilla jokainen yrittää vedota siellä kuljeskeleviin kansalaisiin omalla ainutlaatuisella kiinnostusta herättävällä tavallaan, on kiehtova. Markkina-sanalla on siten myös vahva historiallinen arvolataus.

2 kommenttia

Kategoria(t): arvoperusta, downshiftaus, hemmoteltu lapsi, huippuyksilö, Hyvä elämä, Hyvinvointi, Ihmisyys, kilpailukyky, kokemus hyvästä elämästä, markkinatalous, Onnellisuus, raha, rikastuminen, tuotos, työn arvo, työn laatu, työn määrä, ura, valta, Vastuullinen ihmisyys

Kilpailuyhteiskunta inhimillisyyden tuhoajana

Olen monissa yhteyksissä aktiivisesti arvostellut kilpailuyhteiskuntaa, jossa ihmiset valjastetaan jo varhaislapsuudessa taistelemaan toisiaan vastaan. En siis väitä, että kilpailu sinänsä on yksinomaan pahasta. Kilpailua, kuten muitakin asioita, voi tarkastella joko oman itsekkään edun tai kaikkien yhteisen hyvän näkökulmasta.

Kun ihminen lähtee kauppaan, katsoo hän yleensä ensin lehdestä (tai Internetistä tms.) tarjoukset tai valitsee kaupan sen käsityksen perusteella, että kyseessä on edullinen ostospaikka. Ja kaupassakin hän valitsee eri vaihtoehdoista hinnaltaan halvimman. Näin osan meistä on pakkokin tehdä rahatilanteensa takia ja jopa pohdittava, voinko tänään tai tällä viikolla lähteä kauppaan lainkaan. Silloin on tietysti hyvä, että löytyy edullisia ostospaikkoja ja halpoja tuotteita. Ja se on enimmäkseen kilpailun ansiota.

Ihmiset, joilla on varaa tehdä valintoja hieman väljemmin, voivat ottaa myös eettisen näkökulman huomioon. He voivat pohtia, menevätkö he läheiseen pikkukauppaan, jossa yrittäjä pyrkii joka päivä saamaan kasaan perheensä toimeentulon. Ja jossa yritteliäitä työntekijöitäkin ymmärretään arvostaa. He voivat myös päättää, ostavatko he kyseisessä kaupassa ehkä myös pienyrittäjien tuotteita tai sellaisia tuotteita, joista voi olettaa, että niitä valmistavia työntekijöitä kohdellaan eettisesti. Vaihtoehtona voi olla, että niin kutsuttu ”kuluttaja” tai ”asiakas” menee johonkin ketjuun kuuluvaan ja etäältä talouslukujen perusteella johdettuun kauppaan, jossa otetaan työntekijöistä kaikki tehot irti. Jopa senkaltaisin keinoin, että työntekijöillä on vaipat housuissaan, koska heillä ei ole lupaa käydä WC:ssä työpäivän aikana, muista lepotauoista puhumattakaan. Ja joissa he saavat lisäksi vielä paljon huonompaa palkkaa kuin muissa kaupoissa, joihin he eivät jostain syystä ole päässeet töihin.

Eettisesti eli epäitsekkäästi ajatteleva ihminen ei tuijota pelkkää hintaa, vaan saa hyvän mielen maksaessaan hieman enemmän, mutta voidessaan edistää jonkun toisen hyvää tai meidän kaikkien yhteistä hyvää. Jälkimmäinen voi toteutua sitä kautta, että markkinoilta joutuvat kokonaan poistumaan sellaiset yritykset ja tuotteet, joiden tuotanto perustuu ihmisten epäeettiseen kohteluun. Tällaista kohtelua on pahimmillaan mekanistinen suhtautuminen työntekijöihin pelkkinä helposti korvattavina tuotantovälineinä, joita ei kannata huoltaa, jos toimintahäiriöitä alkaa ilmetä. Ikääntyvät koneet ovat kaikista pahimpia ja ne pitää johdonmukaisesti korvata tuottavammilla ja toimintavarmemmilla malleilla.

Kysymys on myös laadusta. Olenko valmis maksamaan hieman enemmän tuotteesta, jossa on panostettu laatuun vai valitsenko aina vain halvimman. Laadulla en tarkoita niinkään sitä, että tuotteessa on jotain silmää hivelevää muotoilua tms., vaan sitä, että esimerkiksi elintarvikkeeseen ei ole lisätty epäterveellisiä tai keinotekoisia aineita hinnan puristamiseksi mahdollisimman alhaiseksi. Ja sitä, että tuotanto eli elintarvikkeissa sekä työntekijöiden että eläinten, luonnon ym. kohtelu on ollut mahdollisimman eettistä.

Kysymys kilpailun hyvyydestä ja pahuudesta vaatisi vielä paljon lisääkin pohdintaa, mutta korostan, että vastauksen kuhunkin yksittäiseen kilpailuun liittyvään kysymykseen voi löytää tavanomaisen eettisen arvioinnin avulla. Silloin punnitaan suurempaa hyvää pienempään ja myös yhteistä tai toisen hyvää omaan itsekkääseen hyvään. Jos tahdon ihmisenä toimia eettisesti, asetan aina suuremman tai yhteisen hyvän omani edelle. Itsestäni antaen ja itsekeskeiseen näkökulmaan perustuvasta parhaastani sillä hetkellä ja siinä asiassa luopuen. Vastaavasti, kun punnitsen pienempää ja suurempaa pahaa, valitsen eettisenä ihmisenä sen pienemmän.

Kilpailuyhteiskunnalla viittaan huippuyksilöiden seulomiseen esille muiden joukosta ja heidän suosimiseensa kaikkien muiden kustannuksella. Voittaja saa koko kakun omakseen ja muille jäävät pöydältä putoavat muruset keskenään jaettavaksi. Alfauroksen tai -naaraan asemasta käytävä, heti syntymän jälkeen alkava ja usein lapsen omien vanhempien tarkasti ohjelmoima kiihkeä kilpailu ruokkii ihmisen itsekeskeisyyttä eli oman edun tavoittelua, menestyksen myötä lisääntyvää ahneutta ja epärehellisyyttä. Kukaan ei ajattele, että tämänlainen pudotuspeli hajottaa koko yhteiskuntaa pirstaleiksi sen sijaan, että sitä pitäisi jatkuvasti eheyttää, jotta voimavarat voitaisiin keskittää yleisen hyvän edistämiseen. Vain näin edettäisiin kaikkien kannalta parempaa tulevaisuutta kohti.

Sairas saaliin-, kunnian- ja rahanhimo johtaa vain sairastumiseen. Kilpailu koukuttaa kuin huume, jota on saatava hinnalla millä hyvänsä. Annoksia pitää lisätä kaiken aikaa edes saman kiihottavan vaikutuksen aikaansaamiseksi. Ennen pitkää oma terveys ja hyvinvointi uhrataan armottoman kilpailun alttarille. Puhumattakaan siitä, että matkan varrella monet muut ”heikoimmiksi lenkeiksi” todetut ovat jääneet kärsimään ylitallotuksi ja pois potkituksi joutumisen seurauksista. ”Heikot sortuvat elon tiellä ja jätkät sen kuin porskuttaa” – ainakin niin kauan kuin suorituskykyä ylläpitävä turboahdin toimii tai kunnes tapahtuu kiinni jääminen vilpillisestä kilpailusta ja siitä seuraava maineen korjaamaton menetys.

Yhtä voittajaa kohden on aina suuri määrä häviäjiä. Ennen voiton hetkeä kaikki muut ovat vihollisia, joita vastaan käydään armotonta sotaa keinoja kaihtamatta. Toisen maailmansodan aikana puhuttiin ”totaalisesta sodasta” silloin, kun ketään, kaikkein viattomintakaan sivullista eli siviiliä ei säästetty. Yhtä hävinnyttä ”isänmaan puolesta kaatunutta” kohden on monta muuta – esimerkiksi hänestä riippuvaiset perheenjäsenet – joiden hyvinvoinnin edellytykset on ehkä lopuksi elämää hävitetty. Mutta eihän omilla kilpailukyvyillään ”ansaitusti” monimiljonäärin asemaan päässeen tarvitse hävinneistä ja heidän läheistensä kohtaloista välittää. Eikä hänellä ole kykyäkään ymmärtää tavallisten ihmisten elämää. Vähiten hän käsittää niitä, jotka eivät alun alkaenkaan tahtoneet lähteä mukaan kilpailuun ja jatkuvasti näköpiiristä etääntyvien, yhä kiristyvien tehokkuusvaatimusten takaa-ajoon.

Voittamisen pakko ja häviämisen pelko alkaa kalvaa voittajaa sitä enemmän mitä häiriintymättömänä ja pitempään voittokulku on jatkunut. Hyytävästä häviämisen pelosta kiteytyy jäätynyt vihan kerros, joka peittää alleen kaikki inhimilliset tunteet ja kyvyn kokea yleisinhimillisesti arvokasta ja hyvää. Kun rahan ja vallan huume saa kestävän otteen, tulee huumeen saannista ainoa asia, jolla on merkitystä. Viimeistään tällöin niin kutsutun voittajankin perheenjäsenistä ja muista läheisistä tulee hävinneitä ”veriuhreja”.

Haluammeko todella aggression, vihan ja vallan kyllästämän vai sittenkin keskinäistä sopua, solidaarisuutta ja yhteistä hyvää vaalivan yhteiskunnan? Jollei meidän, vähitellen taustalle väistyvien aikuisten, ratkaisujen avulla enää ole paljon tehtävissä, nykyisillä lapsilla ja nuorilla on vielä silmiensä lähes ääretön mahdollisuuksien tähtitaivas. Meitä kaikkia kuitenkin tarvitaan, myös aikuisia ja vanhuksiakin ohjaamaan nuoria näkemään kirkkaasti ja selkeästi valinnan vaihtoehtonsa ja eri valintojen vaikutukset. Valittavina lopputuloksina ovat enemmistön pahoinvointi tai kaikkien yhteinen hyvinvointi. Parhaiden mahdollisten valintojen tekeminen ja niiden seurausten mukaisessa maailmassa eläminen jää nuoremman sukupolven edustajien vastuulle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ahneus, alfanaaras, alfauros, arvokas ja hyvä, asiakas, Eettisyys, epärehellisyys, heikoin lenkki, huippuyksilö, Hyvinvointi, hyvinvointiyhteiskunta, Inhimillisyys, itsekeskeisyys, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, oman edun tavoittelu, pahoinvointi, pahoinvointiyhteiskunta, pudotuspeli, Solidaarisuus, Yhteinen hyvä, yleinen hyvä