Aihearkisto: henkinen

Ihmisistä vailla omaatuntoa

Ihmisistä vailla omaatuntoa on helppo kirjoittaa, koska sellaisia ihmisiä ei ole. Omatunto on osa jokaisen ihmisen syntyperäistä olemusta samalla tavalla kuin monet fyysiset tai psyykkiset ihmisen rakenteeseen kuuluvat ominaisuudet. Se ei kuulu kuitenkaan ihmisen fyysiseen tai psyykkiseen, vaan hänen henkiseen olemuspuoleensa, hänen henkisen tajunnallisuutensa tiedostamattomissa piileviin syvärakenteisiin. Kuvailen omantunnon olemuksellisuutta ja tehtävää tarkemmin toisessa blogissa.

Jokaisella on siis omatunto sikäli kun hän on ihminen. Ja jokainen on ihminen pelkästään sillä perusteella, että hän on syntynyt ihmisestä. Ketään biologisesti ihmistä ei voi epäinhimillistää siten, että kiistäisi hänen olemuksellisen ihmisyytensä. Siksi ei ole mitään perusteita myöskään epäinhimillistää ketään kiistämällä osa hänen olemuksestaan, esimerkiksi omantunnon olemassaolo. Kokonaan toinen asia on, onko kaikille ihmisyksilöille kehittynyt henkinen kyvykkyys kuunnella ja totella omantuntonsa ääntä.

Omantunnon kuuleminen edellyttää, että ihmisen henkiset kyvyt ovat kehittyneet varsin korkeatasoisiksi, koska yhteys tiedostamattomissa olevaan omaantuntoon edellyttää eettistä intuitiota, joka on korkeatasoinen henkinen kyky. Ihminen on aina väistämättä myös henkinen, toisin sanoen jokaisella on jonkintasoista henkistä kyvykkyyttä. Sen laatu kuitenkin vaihtelee suuresti riippuen sekä lapsuudenaikaisesta kasvatuksesta että kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta eli siitä, onko ihminen ponnistellut kasvaakseen henkisesti vai ei. Toisin sanoen, onko hän pyrkinyt ottamaan käyttöönsä kaiken sen henkisen potentiaalin ja kaikki ne henkiset kyvyt, jotka hänessä piilevät. Juuri tähän toisessa blogissa viittaamani Viktor Frankl pyrki kehittämään käytännön keinot. Viktor Franklin luoma logoteoria (johon liittyvät kurssit ovat jälleen alkamassa kuudella eri paikkakunnalla, ks. linkki) tarjoaa oivallisen viitekehyksen ja menetelmän.

Huomaan jatkuvasti, että monelle ihmiselle on vaikeaa tunnustaa omantunnon olemassaoloa ja varsinkaan sen olemuksellista olemassaoloa meissä kaikissa. Johtuneeko se sitten siitä, että kyseiset ihmiset eivät ole tunnistaneet ja tiedostaneet omaatuntoa itsessään vai siitä, että he ovat kallistuneet uskomaan vain sitä, mitä voi käsin kosketella ja löytää ruumiinavauksissa, patologisissa tai senkaltaisissa biologisissa tutkimuksissa. Jotkut ovat myös senkaltaisesti tiedeuskovaisia, että he uskovat sellaista, jonka olemassaolo on kyetty todistamaan tieteellisillä kokeilla. Tässä piilee ihmisten kohdalla suuri ongelma, koska ihmiskokeet eivät ole olleet yleisesti sallittuja lukuun ottamatta erilaisia totalitaarisia valtioita, tunnettuna ääriesimerkkinä tohtori Mengelen tekemät ihmiskokeet Auschwitzin keskitysleirissä.

Omantunnon olemukselliseen olemassaoloon uskomisessa ei edellä mainittua ongelmaa kuitenkaan ole. Se on tieteellisesti todistettu jo vuosikymmeniä sitten. Pikkuvauvoja on havainnoitu monin eri tavoin siinä vaiheessa, kun mitään kasvatusvaikuttamista ei ole vielä voinut tapahtua suuntaan tai toiseen. Heidän on havaittu antavan pyyteettömästi jotain itsellä olevaa, tarjoavan ja jakavan sitä toisille vauvoille tai muille siinä tilanteessa lähellään oleville ihmisille. Pikkuvauvoilla on siten todistettu olevan synnynnäinen taipumus epäitsekkääseen ja pyyteettömään toimintaan, jossa toisen hyvä on perustana. Tämä on välttämättömästi omastatunnosta kumpuavaa eikä kasvatuksen tulosta, kuten lapsuudessa muodostuva arvotajuntamme on.

Ihmisillä on monenlaisia uskomuksia eikä mitä vaan kannata uskoa. Ei kannata rajoittaa käsityksiään itsestään, toisista ja elämästä vain nk. kovaan, tieteelliseen tietoon, koska se on vajavaista eikä kata läheskään kaikkea olemassa olevaa. Läheskään kaikki ihmiseen tai maailmaan kuuluva ei perustu kausaalisiin syy-seuraussuhteisiin. Myöskään montaa muuta ilmiötä ei pystytä lainkaan todistamaan tieteellisin koeasetelmin. Toisaalta ei kannata myöskään uskoa mihin tahansa, vaikka maailmassa ja omallakin kohdalla tapahtuu toisinaan erilaista epätavallista ja käsityskykymme ylittävää.

Nykyisin molempiin mainitsemiini ääripäihin liittyvä uskominen on yleistynyt voimakkaasti. Lieneekö syynä tämä monella tavoin kaoottinen ja arvaamaton maailma, jossa tällä hetkellä elämme ja jota epävarmuutta monet valtioiden päämiehetkin puheillaan ja toiminnallaan lisäävät.  Tällöin ihmiset etsivät turvaa selityksistä, joihin he haluavat uskoa. Oli kyse sitten pelkistä luonnontieteellisistä selityksistä tai toisaalta erilaisten taruolentojen vaikutuksesta ihmisen elämään ja niihin kiinnittymisen tuomasta näennäisestä turvasta. Molemmat siis kaventavat ihmisen elämää omilla tavoillaan, koska molemmissa ihminen rajoittaa näköaloistaan, elämänsä horisonteista pois jotain sellaista tietoa, joka rikastaisi hänen elämäänsä.

Filosofia auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa. Filosofiassahan kysytään erilaisia elämän perustavia asioita ja etsitään niihin loogisesti perusteltuja vastauksia erilaisten filosofian piirissä vuosituhansien aikana kehitettyjen loogisten päättelysääntöjen mukaisesti. Koska läheskään kaikkea, erityisesti ihmiseen ja hänen olemassaoloonsa liittyvää ei voida tarkastella kokeellisesti, riittää, että niihin löydetään sellainen looginen perustelu, johon toisen loogisesti ajattelevan ihmisen on helppo uskoa. Tai joihin hän voi esittää jonkin – samalla tavalla loogiseen päättelyyn perustuvan – vasta-argumenttinsa. On koko joukko perustavia asioita ja ilmiöitä, joihin tuskin tullaan koskaan löytämään tyhjentäviä ja lopullisia vastauksia, mutta se ei ole minkäänlainen hyvä syy kiistää niiden olemassaoloa tai etsiä niille jotain vaihtoehtoisia selityksiä tai ”totuuksia”.

Olen kiinnittynyt vahvasti Viktor Franklin filosofiaan, jonka ihmiskäsitys, kokonaisvaltaisuus ja syvällisyys puhuttelevat minua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten arvoisi sitä jatkuvasti ja etsisi siinä esitettyihin periaatteisiin sellaisia tulkintoja, joiden loogisuuteen ja mahdollisimman laajaan kattavuuteen voin uskoa ja sitoutua. Tähän Viktor Frankl itsekin kannusti kaikkia seuraajiaan vuonna 1980 pidetyssä logoterapian 1. maailmankongressissa pitämässään puheessa. Hän korosti, ettei hän tahdo itseään pidettävän jonkinlaisena tulevaisuuden näkevänä profeettana tai kaiken elämästä tietävänä guruna, jonka sanomisia ihmiset toistavat kuin robotit tai papukaijat. Sen sijaan hän toivoi tarjoavansa henkistä ravintoa itsenäiseen ajatteluun kykeneville, kekseliäille, innovatiivisille ja luoville ihmisille, jotka osaavat tulkita ja suhteuttaa hänen oppejaan kulloisenkin tilanteen asettamiin tarpeisiin ja tosiasioihin.  Tällä tiellä olen ainakin itse ajatellut kulkea lopun elämääni sekä logoterapeuttina että logoteorian tutkijana. Soveltaen sitä omaan elämääni parhaani mukaan ja kouluttaen muita sen periaatteiden tuntemiseen ja soveltamiseen.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvaamaton maailma, arvotajunta, Filosofia, Filosofinen ihmiskäsitys, guru, henkinen, henkinen ihmisessä, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen kyvykkyys, henkinen potentiaali, henkinen tajunnallisuus, Henkiset kyvyt, henkisyys, ihmiskokeet, kaoottinen maailma, kausaalinen syys-seuraussuhde, kausaalisuus, kova tieto, logiikka, logoteoria, logoterapeutti, logoterapia, looginen päättely, looginen perustelu, luonnontieteellinen selitys, Omatunto, patologinen tutkimus, pikkuvauva, profeetta, ruumiinavaus, syy-seuraussuhde, taruolennot, tiedeuskovainen, tieteellinen tieto, uskomukset, valtionpäämiehet

Minä olen tämän ajan tärkein henkilö

Postaan tämän 6 vuotta sitten kirjoittamani tekstin uudestaan sen ”kunniaksi”, että löysin sähköpostini roskapostilaatikkoa ja löysin sielä tämän vuoden I love me -messuja koskevan ennakkomainoksen. Itsekeskeisyyden ihannointi ei siis näytä ainakaan vähentyneen viime vuosien aikana… 

Otsikko on sama kuin Antti Blåfieldin kirjoituksessa tämän päivän Hesarista. Oikeastaan sen pitäisi filosofisesti kuulua: ”Minä on tämän ajan tärkein henkilö”, mutta käytetty muoto on helpommin ymmärrettävissä.

Blåfield aloittaa juttunsa kertomalla viime vuonna kuolleen brittiläisen aatehistorioitsijan Tony Judtin kesken jääneestä työstä. Judt yritti ym­mär­tää, mi­kä oi­kein me­ni pie­leen län­si­mai­ses­sa hy­vin­voin­tia­jat­te­lus­sa.

Jud­tin pe­rus­tee­si oli, et­tä kun so­dat käy­nyt su­ku­pol­vi op­pi jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten­sa pe­rus­teel­la yh­teis­vas­tuun mer­ki­tyk­sen, si­tä seu­ran­neet su­ku­pol­vet ovat omas­sa elä­mäs­sään ka­dot­ta­neet hy­vin­voin­ti­val­tion ideaan si­säl­ty­neen koh­ta­lon­yh­tey­den ym­mär­ryk­sen. Yh­teis­vas­tuun ti­lal­le on kas­va­nut yk­si­lön oi­keus to­teut­taa it­seään.

Mi­nä­kes­kei­syy­den vah­vis­tu­mi­nen on näi­vet­tä­nyt yh­teis­vas­tuun aja­tuk­sen.

Blåfield kirjoittaa myös suomalaisten Timo Hännikäisen ja Tommi Melanderin havainnoista tälle ajalle ominaisesta itsekkyydestä, ”Mä haluun ja siksi mun kuuluu saada” -asenteesta. Hännikäinen ja Melander kaipaavat paluuta ai­toon li­be­ra­lis­miin, jos­sa tun­nus­te­taan se­kä yk­si­lön oi­keu­det et­tä yh­tei­sön aset­ta­mat vel­vol­li­suu­det, niin pe­rin­teet kuin uto­piat – tai ehkä olisi osuvampaa puhua ihanteista ja sellaisista esikuvista, sekä valtioista että yksilöistä, jotka ovat rohkeasti pyrkineet kohti jotain suurta päämäärää, vaikka sitä ei sellaisenaan voi koskaan edes saavuttaa. Hännikäistä ja Melanderia kau­his­tut­taa tä­mä ”­post­po­liit­ti­nen” ai­ka, jos­sa ”ar­vot kor­vau­tu­vat ra­hal­la ja aat­teet li­fes­ty­lel­lä”. Niin minuakin.

Minän ylivaltaa kuvastaa siis se, minulle tärkeitä asioita pidetään arvoina ja mistään muusta yleisesti arvokkaasta ei olla kiinnostuneita. Voidaan esimerkiksi pohtia, mikä on parisuhteen ja perheen tarkoitus. Arvofilosofian kannalta tulkitsen, että perhe ei ole mikään itsetarkoitus eli itseisarvo. Parisuhteella ja perheellä on kuitenkin selkeä tehtävä: auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisiksi kuin olisi mahdollista ilman hyvää parisuhdetta (tai muuta syvällistä, rakkaudellista ihmissuhdetta) tai perhettä. Tarkoitus on siis, että sitä arvokasta ja hyvää, mikä perheessä kaikille sen jäsenille parhaimmillaan kehkeytyy, jaetaan kaiken aikaa perhepiirin ulkopuolelle muuhun yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja nyt en tarkoita rahaa tai muita epäarvoja (joillekin jopa epäjumalaa), vaan konkreettisia hyviä tekoja, jotka edistävät meidän kaikkien yhteistä hyvää. Sitähän yhteisvastuukin tarkoittaa – kannamme kukin kortemme yhteiseen kekoon, kuten muurahaiset konsanaan.

Pointtina on siis, että vasta perheen ja muun lähipiirin ulkopuolelle suunnatut hyvät teot ovat yhteisvastuun eli varsinaisten arvojen toteuttamista. Kaikki se hyvä, mitä teemme perhepiirissä, pitäisi olla itsestään selvää. Puolisoilla on vastuu tukea toisiaan kasvamaan henkisesti ja eettisesti yksilöllisten mahdollisuuksiensa ääriin ja vanhemmilla on yksiselitteinen huolenpito- ja kasvatusvastuu lapsistaan. Jossa kasvatusvastuulla tarkoitetaan juurikin lapsen kasvattamista suuntautumaan toisten (kuten aikanaan myös tulevan puolisonsa) sekä kaikkien yhteiseen hyvään.

Yhteisen hyvän edistäminen ei ole keneltäkään pois ja se toteuttaa kestävimmällä mahdollisella tavalla myös omaa hyvää. Tietysti riippuen siitä, miten hyvä käsitetään – tarkoitetaanko sillä omaa itsekästä etua vai aidosti hyvää siten kuin sitä on jo antiikin ajoista lähtien pohdittu. Eli pyritäänkö vain omien subjektiivisten oikeuksien ja oman edun tavoitteluun vai suuntaudutaanko johonkin sellaiseen, joka koko ihmiskunnan olemassaolon ajan on filosofien ja muiden suurten ajattelijoiden toimesta arvioitu yleisesti hyväksi. Eli kyse on ajattomista arvoista ja niitä toteuttavista hyveistä.

Myös itsensä toteuttaminen on aidosti mahdollista vain suuntautumalla monin eri tavoin itsensä ulkopuolelle ja ponnistelemalla todellisten arvojen mukaisesti laajasti kaikkien ihmisten ja koko luomakunnankin hyväksi.

Blåfield päättää juttunsa:

Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä het­ken hil­jen­ty­mi­ses­tä suo­ri­tus­ky­kym­me vain pa­ra­nee. Ja eh­kä myös ky­kym­me kan­taa vas­tuu­ta muus­ta yh­tei­sös­tä tai omis­ta va­lin­nois­tam­me.

Muodissa olevan hijentämisen ja downshiftauksen tarkoitus ei saisi olla vain itsekkyyden ilmentymää, vaan senkin voisi ja mielestäni myös pitäisi tehdä yhteisvastuuta unohtamatta ja jopa siihen omistautumista lisäten. Tällöin kyse ei olisi (d)ownshiftauksesta ja leppoisasta oleilusta, vaan itsensä upgreidauksesta ihmisyyden suuntaan 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): aate, aatteet, aidosti hyvä, ajattomat arvot, Arvo, Arvofilosofia, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvot, Eettinen, epäarvo, epäjumala, esikuvat, henkinen, huolenpito, Hyvä, hyvä teko, hyvät teot, hyveet, Hyvinvointi, hyvinvointiajattelu, ihanteet, Ihmisyys, itseisarvo, Itsekkyys, itsensä toteuttaminen, itsetarkoitus, kasvatusvastuu, lähipiiri, leppoisa oleilu, liberalismi, lifestyle, minäkeskeisyys, minulle tärkeä, oma etu, oman edun tavoittelu, parisuhde, parisuhteen tarkoitus, perhe, perheen tarkoitus, perhepiiri, raha, rakkaudellinen ihmissuhde, tärkeät asiat, todelliset arvot, upgreidaus, Varsinaiset arvot, vastuu, Yhteinen hyvä, yhteisön asettamat velvollisuudet, yhteisen hyvän edistäminen, Yhteiskunta, Yhteisvastuu, yksilön oikeudet, yksilön velvollisuudet, yleisesti arvokas

Utopia inhimillisistä roboteista

Ihastuin Helsingin Sanomissa 28.11.2016 olleeseen Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen Vieraskynä-kirjoitukseen ”Robotit eivät voi vastata kaikkiin kysymyksiimme”. He kirjoittavat:

On ainakin kolmenlaisia ongelmia. Joidenkin ratkaisemiseen on jo olemassa kaava. Toisiin on ensin kehitettävä kaava, josta ratkaisu johdetaan. Lisäksi on ongelmia, joihin ei voi luoda kaavaa. Ne ovat liian monimutkaisia ja sisältävät vaikeasti määriteltäviä vuorovaikutussuhteita.

Robotisaatio merkitsee, että ihmistä ei tarvita kaavamaiseen työhön. Niinpä kahdessa ensimmäisessä ongelmatyypissä ihmisen tehtäväksi jää luoda koneäly, joka pystyy ratkaisemaan sekä kaavan että ongelman. Kaavattomien ongelmien ratkaisu jää ihmisen vastuulle.

Näitä ongelmia, joiden ratkaisemiseen ei ole mahdollista luoda kaava, he kuvailevat seuraavasti:

Miksi sodimme, miten yhteiskunnallista eripuraa voi ehkäistä, mikä on kaunista tai millainen talousfilosofia vastaa ihmiskäsitystämme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaava tai robotti ei vastaa.

Varsinkin kaikki arvoja ja arvottamista sekä elämän mielekkyyttä, omaa merkityksellisyyttä maailmassa ja oman toiminnan tarkoituksellisuutta koskevat kysymykset jäävät roboteille opetettavissa olevien asioiden ulkopuolelle. Jonkin asian tai jonkun ihmisen – oman tai jonkun toisen – toiminnan eettisen hyvyyden arviointi tulee ikuisesti jäämään ihmisen itsensä tehtäväksi. Ja eivätkö juuri tällaiset kysymykset ole kaikkein tärkeimpiä sekä ihmiskunnan että koko maailman tulevaisuuden kannalta. Alkaen kaikkein pienimmistä arkisista teoista joita jatkuvasti teemme ja niiden vaikutusten eettisyyden arvioinnista.

Käytännössä kyse on siitä, että ihmisen tajunta on monitasoinen. Filosofisessa ihmiskäsitysajattelussa puhutaan yleensä kahdesta tasosta, alemmasta psyykkisestä ja korkeammasta henkisestä. Molemmat ovat osa inhimillistä tajuntaa ja ne ovat myös riippuvuussuhteessa toisiinsa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Psyykkinen, josta psykologiassa käytetään nimitystä psyyke, toimii kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti. Nämä kausaaliset syy-seuraussuhteet noudattavat yleisiä lainalaisuuksia joiden mukaisesti ensimmäinen ilmiö aiheuttaa toisen. Tällöin voidaan olettaa, että joidenkin edeltävien olosuhteiden eli syiden vallitessa siitä seuraa välttämättä jokin määrätty seuraus. Kyse on siis edellä mainitusta kaavamaisuudesta, jonka mukaisesti siis myös tajuntamme alempi psyykkinen taso toimii. Kaikkeen siihen, mitä voimme psyykkisestä tapahtumisestamme tiedostaa, on jo olemassa kaava, ja kaikkeen siihen, mikä on tiedostamatonta psyykkisessä tapahtumisessamme, voidaan todennäköisesti kehittää jokin kaava. Ja kaikki tämä voidaan siis myös ohjelmoida robottien ”tekoälyyn”.

Robottien kehittäjät näyttävät yleisesti uskovan, että ihmisen tajunnassa kaikki asiat tapahtuvat vääjäämättä ilman, että tapahtumien kulkuun pystyy millään tavalla vaikuttamaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siis välttämättä niin kuin tapahtuu, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Olisimme sen mukaisesti täysin vailla minkäänlaista omaa tahtoa, joka on täysin käsittämätön ajatus. Tällaiseen näkemykseen perustuvassa maailmassa jokainen ihmisen tekemä teko olisi väistämätön eikä hän voisi valita mitä hän tekee eri tilanteissa.

Ihminen on kuitenkin arkijärkeenkin perustuvan ymmärryksen mukaisesti perusolemukseltaan olento, jolla on myös valinnan ja tahdon vapaus, jonka perusteella hän kykenee riippumattomasti ja vapaasti ottamaan kantaa sisäisiin (biologisiin ja psykologisiin) ja ulkoisiin (sosiologisiin) elämänsä ehtoihin ja edellytyksiin. Ihmisellä on näin ollen aina määrätty vapausaste tai liikkumavara, jonka rajoissa hän voi vapaasti muokata omaa elämäänsä kulloinkin tarjolla olevien mahdollisuuksien mukaisesti. Tämä vapaus perustuu ihmisen henkiseen ulottuvuuteen. Koska se on välttämättömästi vapaa tehdessään ratkaisuja ja valintoja, ei sitä voidaan teknologian kaikkivoipaisuuden nimiin vannovien utooppisista haavekuvista huolimatta koskaan ohjelmoida millään tavalla.

Ihmisen henkinen tajunnallinen taso on ennen kaikkea arvottava, se kaikkein inhimillisin ihmispersoonassa, jonka avulla ihmisestä voi tulla eettinen subjekti ja vastuullinen persoona. Se edustaa siis ihmisessä sitä, mitä ihminen varsinaisimmillaan on. Ja sitä, mikä tulee erottamaan ihmisen aina roboteista ja muista teknologian mekaanisista aikaansaannoksista.

Viime aikoina on puhuttu paljon palveluroboteista, joista kehittyneimpiä kutsutaan jopa ihmiseen viittaavasti humanoideiksi. Niiden yhdeksi ominaisuudeksi on kerrottu, että ne osaavat tunnistaa käyttäjän tunnetiloja. Varmasti osaavatkin, koska ihmisen erilaiset perustuntemuksiin liittyvät tunnevireet, hyvään ja pahaan oloon tai tyytyyväisyyteen ja tyytymättömyyteen liittyvät tuntemukset, ovat olemukseltaan psyykkisiä. Joten ne toimivat kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti eli siten kaavamaisesti, että ne on robottiinkin ohjelmoitavissa. Sen sijaan arvottavat tunteet, kaikkinainen arvojen ymmärtäminen, soveltaminen ja niihin suuntautuminen, tapahtuvat sellaisten olemukseltaan henkisten kykyjen avulla, joista ei voida millään keinoilla luoda mitään kaavaa. Ihmisen vapaa tahto ja tahto suuntautua kohti jotain arvokasta ja tarkoituksellista, eivät ole ohjelmoitavissa.

Mainitsemani artikkelin kirjoittajat toteavat tekstinsä lopuksi: ”Humanismi on robotisoidun tulevaisuuden salasana”. Mikään ei voi korvata ihmistä siinä tehtävässä, mikä ihmisellä maailmassa on. Ja se tehtävä on toteutettavissa ainoastaan ihmispersoonien henkisten kykyjen ja voimavarojen avulla.

Jos aihe kiinnostaa Sinua, tule ilmaisiin yleisötilaisuuksiin Helsingissä 10.1.2017 ja Jyväskylässä 11.1.2017. Viktor Franklin elämäntyö kohdistui siihen, mitä kaikkia arvokkaita henkisiä kykyjä ja voimavaroja meissä kaikissa piilee. Perustietoa näistä löydät myös kirjastani Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä (2. laajennettu painos).

1 kommentti

Kategoria(t): arvopitoisuus, Arvot, arvottaminen, arvotunteet, Eettinen, Eettinen ajattelu, Eettinen kyvykkyys, eettinen subjekti, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, Elämän tarkoitus, Filosofinen ihmiskäsitys, henkinen, henkinen tajunnallisuus, henkinen tajunta, Henkiset kyvyt, henkisyys, humanismi, humanoidi, ihmiskäsitys, kausaalisuus, merkityksellisyys, mielekkyys, palvelurobotti, perustuntemukset, psyyke, psyykkinen tajunta, robotisaatio, syy-seuraussuhde, tahdon vapaus, tekoäly, tunnevireet, Uncategorized, valinnan vapaus, vastuullinen persoona

Viktor Frankl edelläkävijänä ja tiennäyttäjänä

Terveisiä Viktor Frankl maailmankongressista Wienistä, jossa sain jälleen tavata sekä Viktor Frankl’n alkuperäisiä oppilaita että logoteorian opiskelunsa vasta aloittaneita oppilaita. Ja monia muitakin sekä omaa elämänfilosofiaansa pohtivaa että toisia siinä avustavaa kollegaa. Kongressin järjestäjät lopettivat laskemisen siinä vaiheessa, kun 500 rekisteröityneen osallistujan määrä oli täyttynyt. Maita, joissa logoteoriaa aktiivisesti opetetaan ja opiskellaan, oli edustettuna lähes 40 (muutamasta maasta ei tällä kertaa ollut osanottajia). Edustettuna olleiden Wienin akkreditoimien instituuttien ja yhdistysten määrää en tiedä, mutta yhteensähän meitä on yli 130, Suomen Viktor Frankl Instituutti mukaan lukien.

Oli mukava kuulla jälleen tulkintoja niistä ajatuksista, joita Viktor Frankl alkoi kehittelemään jo 1920-luvulla ja joita hän levitti henkilökohtaisesti pitkin maailmaa sekä yliopistoissa että yleisötilaisuuksissa ja monissa kymmenissä kirjoissaan ja sadoissa artikkeleissaan vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ja kuten totesin, meitä sanansaattajia, jotka toimimme eräänlaisina Wienin Viktor Frankl Instituutin lähettiläinä, on lukematon määrä eri puolilla maailmaa – kaikissa maanosissa lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Monen suulla korostettiin Viktor Frankl’n filosofian syvyyttä moniin nykyisiin psykologisiin ja elämäntaito-oppeihin verrattuna. Monissa niissä osoitetaan jopa tieteellisin tutkimuksin todeksi niitä keskeisiä väittämiä, jotka Viktor Frankl loi osaksi oppiaan jo lähes 100 vuotta sitten. Mikäpä sen mukavampaa sinänsä, mutta valitettavaa on näiden muiden esittämien ajatusten pinnallisuus ja irrallisuus siitä filosofisesta perustasta, jolle kaiken pitäisi kiinnittyä. Tarkoitan erityisesti Viktor Frankl’n holistista, kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki olemuspuolet kattavaa ihmiskäsitystä.

Keskeistä Viktor Frankl’n ihmiskäsityksessä on kaikkien olemuspuolien samanaikainen yhdessäoleminen ja sen huomioiminen kaikessa. Toisin sanoen, fyysisen, psyykkisen, henkisen ja situationaalisen olemuspuolemme yhteenkietoutuneisuuden huomioiminen joka hetki kaikessa olemisessamme. Vaikka kaikki olemuspuolet vaikuttavat toisiinsa siten, että yhdessä olemuspuolessa tapahtuva vaikuttaa samalla kaikkiin toisiin olemuspuoliin, ovat elämämme laadun kannalta kaikkein keskeisimmät oma henkinen tajunnallisuutemme kaikkine kykyineen ja voimineen ja toisaalta kaikki se, mihin kulloinkin olemme suhteutuneita ja suhteissa eli maailmasuhteemme, jota myös situationaalisuudeksi kutsutaan. Ihminen on siis avoimessa suhteessa maailmaan ja kaikki maailmassa tapahtuva, johon hän kehollisesti ja tajunnallisesti joutuu tai hakeutuu suhteisiin, vaikuttaa häneen perustavalla tavalla. Ilman maailmasuhdetta meillä ei edes olisi tajuntaamme.

Esimerkiksi kaikki onnellisuuden aiheet löytyvät maailmasta, kaikesta siitä, mikä on jotain toista tai jokin toinen kuin minä itse. Näitä aiheita Viktor Frankl kutsui tarkoituksiksi, joiksi hän nimesi kaiken sen arvokkaan ja merkityksellisen, jota teemme jollekin toiselle kuin itsellemme. Vain tällaisten tarkoitusten toteuttaminen elämässämme voi johtaa kestävään hyvinvointiin ja onnellisuuteen – jota kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Kuten Viktor Frankl totesi – siis jo 100 vuotta sitten – oikotietä onneen ei ole.

Kaikkein ylevin tapa toteuttaa tarkoitustamme maailmassa on asennoitua rakkaudellisesti kaikkeen ja toimia sen mukaisesti. Tämä on mahdotonta meille epätäydellisille ihmisille, mutta päämääränä ja toimintamme ohjenuorana se on mahdollinen. Mitä useammin onnistumme asennoitumaan ja toimimaan rakkaudellisesti toisia kohtaan, sitä useammin ja voimakkaammin voimme kokea onnellisuutta elämässämme. Toisia ei merkitse vain toisia ihmisiä, vaan kaikkea, joka on jotain muuta kuin minä itse omine kehoineni ja tajuntoineni. Tämän havainnollistamiseksi tarvitsemme situationaalisuuden käsitettä, josta hiljattain edesmennyt suuri suomalainen filosofi Lauri Rauhala on kirjoittanut suomenkielellä koko kirjallisessa tuotannossaan. Viimeisimpänä teoksenaan kirjassaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”.

Siteeraankin lopuksi Rauhalan lausumaa: ”Maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä.” Erityisesti Viktor Frankl’ia ajatellen, joka nimesi ja määritteli ihmisen keskeiset henkiset kyvyt, voisi myös todeta, että mikäli ihmiset käsittäisivät, miten tärkeää henkinen kasvu on ja etenkin, miten sitä tehdään ja mitä siinä tulisi tapahtua, eläisimme paljon paremmassa maailmassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, henkinen, henkinen hyvinvointi, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen tajunnallisuus, henkinen vahvuus, Henkiset kyvyt, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, hyvinvointiajattelu, kestävä hyvinvointi, logoteoria, logoterapia, maailmasuhde, Merkityksellinen, merkityksellistäminen, merkityksellisyys, merkitys, mielekkyys, oikotietä onneen ei ole, onnellinen elämä, onnellisuuden aiheet, Onnellisuus, Onni, rakkaudellinen asennoituminen, Rakkaudellisuus, Rakkaus, Situaatio, situationaalisuus, Tarkoituksellisuus, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tarkoitus, tarkoituskeskeinen elämänfilosofia, Tarkoituskeskeisyys, tarkoitusmahdollisuudet, Viktor E. Frankl, Viktor Frankl

Minä olen tämän ajan tärkein henkilö

Otsikko on sama kuin Antti Blåfieldin kirjoituksessa tämän päivän Hesarista. Oikeastaan sen pitäisi filosofisesti kuulua: ”Minä on tämän ajan tärkein henkilö”, mutta käytetty muoto on helpommin ymmärrettävissä.

Blåfield aloittaa juttunsa kertomalla viime vuonna kuolleen brittiläisen aatehistorioitsijan Tony Judtin kesken jääneestä työstä. Judt yritti ym­mär­tää, mi­kä oi­kein me­ni pie­leen län­si­mai­ses­sa hy­vin­voin­tia­jat­te­lus­sa.

Jud­tin pe­rus­tee­si oli, et­tä kun so­dat käy­nyt su­ku­pol­vi op­pi jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten­sa pe­rus­teel­la yh­teis­vas­tuun mer­ki­tyk­sen, si­tä seu­ran­neet su­ku­pol­vet ovat omas­sa elä­mäs­sään ka­dot­ta­neet hy­vin­voin­ti­val­tion ideaan si­säl­ty­neen koh­ta­lon­yh­tey­den ym­mär­ryk­sen. Yh­teis­vas­tuun ti­lal­le on kas­va­nut yk­si­lön oi­keus to­teut­taa it­seään.

Mi­nä­kes­kei­syy­den vah­vis­tu­mi­nen on näi­vet­tä­nyt yh­teis­vas­tuun aja­tuk­sen.

Blåfield kirjoittaa myös suomalaisten Timo Hännikäisen ja Tommi Melanderin havainnoista tälle ajalle ominaisesta itsekkyydestä, ”Mä haluun ja siksi mun kuuluu saada” -asenteesta. Hännikäinen ja Melander kaipaavat paluuta ai­toon li­be­ra­lis­miin, jos­sa tun­nus­te­taan se­kä yk­si­lön oi­keu­det et­tä yh­tei­sön aset­ta­mat vel­vol­li­suu­det, niin pe­rin­teet kuin uto­piat – tai ehkä olisi osuvampaa puhua ihanteista ja sellaisista esikuvista, sekä valtioista että yksilöistä, jotka ovat rohkeasti pyrkineet kohti jotain suurta päämäärää, vaikka sitä ei sellaisenaan voi koskaan edes saavuttaa. Hännikäistä ja Melanderia kau­his­tut­taa tä­mä ”­post­po­liit­ti­nen” ai­ka, jos­sa ”ar­vot kor­vau­tu­vat ra­hal­la ja aat­teet li­fes­ty­lel­lä”. Niin minuakin.

Minän ylivaltaa kuvastaa siis se, minulle tärkeitä asioita pidetään arvoina ja mistään muusta yleisesti arvokkaasta ei olla kiinnostuneita. Voidaan esimerkiksi pohtia, mikä on parisuhteen ja perheen tarkoitus. Arvofilosofian kannalta tulkitsen, että perhe ei ole mikään itsetarkoitus eli itseisarvo. Parisuhteella ja perheellä on kuitenkin selkeä tehtävä: auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisiksi kuin olisi mahdollista ilman hyvää parisuhdetta (tai muuta syvällistä, rakkaudellista ihmissuhdetta) tai perhettä. Tarkoitus on siis, että sitä arvokasta ja hyvää, mikä perheessä kaikille sen jäsenille parhaimmillaan kehkeytyy, jaetaan kaiken aikaa perhepiirin ulkopuolelle muuhun yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja nyt en tarkoita rahaa tai muita epäarvoja (joillekin jopa epäjumalaa), vaan konkreettisia hyviä tekoja, jotka edistävät meidän kaikkien yhteistä hyvää. Sitähän yhteisvastuukin tarkoittaa – kannamme kukin kortemme yhteiseen kekoon, kuten muurahaiset konsanaan.

Pointtina on siis, että vasta perheen ja muun lähipiirin ulkopuolelle suunnatut hyvät teot ovat yhteisvastuun eli varsinaisten arvojen toteuttamista. Kaikki se hyvä, mitä teemme perhepiirissä, pitäisi olla itsestään selvää. Puolisoilla on vastuu tukea toisiaan kasvamaan henkisesti ja eettisesti yksilöllisten mahdollisuuksiensa ääriin ja vanhemmilla on yksiselitteinen huolenpito- ja kasvatusvastuu lapsistaan. Jossa kasvatusvastuulla tarkoitetaan juurikin lapsen kasvattamista suuntautumaan toisten (kuten aikanaan myös tulevan puolisonsa) sekä kaikkien yhteiseen hyvään.

Yhteisen hyvän edistäminen ei ole keneltäkään pois ja se toteuttaa kestävimmällä mahdollisella tavalla myös omaa hyvää. Tietysti riippuen siitä, miten hyvä käsitetään – tarkoitetaanko sillä omaa itsekästä etua vai aidosti hyvää siten kuin sitä on jo antiikin ajoista lähtien pohdittu. Eli pyritäänkö vain omien subjektiivisten oikeuksien ja oman edun tavoitteluun vai suuntaudutaanko johonkin sellaiseen, joka koko ihmiskunnan olemassaolon ajan on filosofien ja muiden suurten ajattelijoiden toimesta arvioitu yleisesti hyväksi. Eli kyse on ajattomista arvoista ja niitä toteuttavista hyveistä.

Myös itsensä toteuttaminen on aidosti mahdollista vain suuntautumalla monin eri tavoin itsensä ulkopuolelle ja ponnistelemalla todellisten arvojen mukaisesti laajasti kaikkien ihmisten ja koko luomakunnankin hyväksi.

Blåfield päättää juttunsa:

Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä het­ken hil­jen­ty­mi­ses­tä suo­ri­tus­ky­kym­me vain pa­ra­nee. Ja eh­kä myös ky­kym­me kan­taa vas­tuu­ta muus­ta yh­tei­sös­tä tai omis­ta va­lin­nois­tam­me.

Muodissa olevan hijentämisen ja downshiftauksen tarkoitus ei saisi olla vain itsekkyyden ilmentymää, vaan senkin voisi ja mielestäni myös pitäisi tehdä yhteisvastuuta unohtamatta ja jopa siihen omistautumista lisäten. Tällöin kyse ei olisi (d)ownshiftauksesta ja leppoisasta oleilusta, vaan itsensä upgreidauksesta ihmisyyden suuntaan 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): aate, aatteet, aidosti hyvä, ajattomat arvot, Arvo, Arvofilosofia, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvot, Eettinen, epäarvo, epäjumala, esikuvat, henkinen, huolenpito, Hyvä, hyvä teko, hyvät teot, hyveet, Hyvinvointi, hyvinvointiajattelu, ihanteet, Ihmisyys, itseisarvo, Itsekkyys, itsensä toteuttaminen, itsetarkoitus, kasvatusvastuu, lähipiiri, leppoisa oleilu, liberalismi, lifestyle, minäkeskeisyys, minulle tärkeä, oma etu, oman edun tavoittelu, parisuhde, parisuhteen tarkoitus, perhe, perheen tarkoitus, perhepiiri, raha, rakkaudellinen ihmissuhde, tärkeät asiat, todelliset arvot, upgreidaus, Varsinaiset arvot, vastuu, Yhteinen hyvä, yhteisön asettamat velvollisuudet, yhteisen hyvän edistäminen, Yhteiskunta, Yhteisvastuu, yksilön oikeudet, yksilön velvollisuudet, yleisesti arvokas