Älä lamaannu peloistasi, nyt on aika toimia

Kiinasta liikkeelle lähtenyt koronavirustauti julistettiin 11. maaliskuuta pandemiaksi eli maailmanlaajuisesti levinneeksi epidemiaksi. Pandemia-sana tulee kreikan kielen sanoista pan ’kaikki’ ja demos ’ihmiset’. Koronavirus vaikuttaakin jo tavalla tai toisella kaikkiin maailman ihmisiin. Tauti on uusi ja entuudestaan tuntematon ja siksi se aiheuttaa ihmisissä monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kuten huolestuneisuutta ja pelkoja. Sairastumisen ja kuolemankin uhan koetaan leijuvan varjona päällämme – jotkut puhuvat ”mustasta joutsenesta” – koska kukaan ei vielä tiedä, miten poikkeava tauti mahdollisesti on tavanomaisiin tartuntatauteihin verrattuna.

On syytä tiedostaa, että Suomessa influenssaan kuolee joka vuosi arviolta 500–2 000 ihmistä, ja erityisesti riskiryhmiin kuuluvat ihmiset, kuten vanhukset ja ne, joilla on erilaisia perussairauksia (kuten krooninen sydän- tai keuhkosairaus, diabetes tai munuaisen vajaatoiminta), joutuvat muita herkemmin sairaalahoitoon. Toivottavasti koronaviruksenkaan osalta ei ylitetä näitä tavanomaisia määriä – vähättelemättä tietysti niitäkään ja niistä aiheutuvia monia traagisia seurauksia yhtään mitenkään.

Logoteorialle ja logoterapialle on todella tarvetta tällaisen yleismaailmallisen eksistentiaalisen kriisin ja ahdistuksen aikana ja myös sen jälkeen. Ihmisten kahtiajako on ollut selkeästi huomattavissa: jotkut ovat lamaantuneet ja käpertyneet pelokkaina kuoreensa, kun jotkut toiset ovat alkaneet toimia muiden ihmisten auttamiseksi – he ovat siis kokeneet tarkoituksen kutsuvan heitä ja löytäneet sisästään henkisen uhmavoimansa vahvistamaan heitä sen toteuttamisessa. Viktor Franklin nimeämän, ihmisessä piilevän erityisen henkisen kyvyn, henkisen uhmavoiman arvo ja merkitys korostuukin näinä aikoina ja sen löytäminen itsestä olisikin joillekin jopa elintärkeää. Kaikille muillekin henkisen uhmavoiman ilmeneminen vahvistaisi omaa kykyä selviytyä tämänhetkisestä kriisistä. Parhaimmillaan se auttaa ihmistä löytämään kaikesta tapahtuvasta – omasta tai ympärillä näkyvästä kärsimyksestä – huolimatta uusia sellaisia arvokkaita tarkoitusmahdollisuuksia, jotka kantavat jopa aiempaa parempaan tulevaisuuteen.  Siksi henkisen uhmavoiman etsimisen, löytämisen ja vahvistamisen pitäisi olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää myös nykyistä tavanomaisempina aikoina.

Omaan mahdolliseen sairastumiseenkin voi jo etukäteen asennoitua jopa tarkoitusmahdollisuutena sen sijaan, että näkisi sen pelkkänä uhkana varsinkin, jos ei ole vielä kovin vanha eikä omaa jotain nk. perussairautta. Tällöin voi ajatella, että parannuttuaan on saanut pysyvän immuniteetin ja voi huoletta liikkua kaikkien taudinkantajien tai tautia sairastavien parissa heitä tukemassa, auttamassa ja hoitamassa. Taudin sairastuminen parantaa siten mahdollisuuksia pitää huolta muista ja hoivata kärsiviä heidän vaikeassa ja joillekin myös hengenvaarallisessa elämäntilanteessaan.

Juuri nyt erityisesti riskiryhmiin kuuluvat vanhukset ja sairaat tarvitsevat toisten apua paljon enemmän kuin normaalioloissa (ihan kaupassa, apteekissa yms. käynneistä alkaen, psyykkis-henkisestä avusta puhumattakaan). ja tietysti kaikki muutkin heikoimmassa asemassa olevat, kuten täällä olevat ajelehtivat maahan muuttaneet (turvapaikanhakijat, paperittomat, kielteisen päätöksen saaneet jne.), työttömät, asunnottomat, köyhät, yksinäiset jne. Onneksi monet ihmiset ovat jo aktivoituneet, ja nimenomaan auttavaan ihmistyöhön kouluttautuneilla se kuuluu velvollisuuksiinkin – tai logoteoreettisesti ilmaisten vastuullisena olemiseen.

Ajassa on siis tarjolla poikkeuksellisen paljon tarkoitusmahdollisuuksia, joihin voi tarttua. Lähes jokaisella meistä on mahdollisuus valita, sulkeutuuko omaan sisäisyyteensä synkkien tunteiden ja ajatusten pariin murehtimaan, vai ryhtyykö johonkin, jonka kokee olevan sekä jollekin toiselle arvokasta ja merkityksellistä että omien vahvuuksieni perusteella itselle ominaista. Paljon erilaista arvokasta ja hyvää voimme tehdä myös etäältä.

Advertisement

Lumevaikutusta vai henkisten kykyjen ansiota

Ostin juuri joulun alla National Geographic -lehden, jonka kannessa luki ”Usko voi parantaa”. Sisällysluettelossa artikkelin sisältöä kuvailtiin näin: ”Vahva usko hoidon toimivuuteen voi oikeasti parantaa. Tutkijat yrittävät selvittää, mitkä mekanismit saavat aivot tuottamaan kipua lievittäviä kemikaaleja pelkkien odotusten voimalla.” Itse kirjoituksen otsikko oli ”Henki voittaa aineen” ja kuvatekstissä luki mm. ”Lääkärit eivät tiedä, missä määrin mahdolliset positiiviset tulokset perustuvat hoitoon ja missä määrin lumevaikutukseen.” Nimeltä mainittu neurologi totesi myös: ”Raja hoidon ja lumehoidon välillä käy yhä hämärämmäksi.”

Mitä jutusta – jossa oli toki paljon muutakin sisältöä – voidaan näiden otteiden perusteella päätellä? Mieleeni tulee lähinnä reduktionismi, jossa jokaisella ihmisellä olevia henkisiä kykyjä yritetään selittää aineen, eli ihmisen biologiaan kuuluvien aivojen avulla ymmärtämättä, että kyse on kahdesta täysin eri tavoin vaikuttavasta ilmiöstä. Tätä ymmärtämättömyyttä kuvasti myös alaotsikko, jossa todettiin: ”Ihminen ei ole vain sitä mitä hän syö, tekee tai ajattelee. Ihminen on myös sitä, mihin hän uskoo.” Palaan tämän sitaatin epäloogisuuteen tuonnempana (viittaan syömisen ja ajattelemisen yhteismitattomuuteen sekä siihen, että myös uskominen on ajattelua ja siten osa henkisyyttä).

Ihmisen elintoiminnot kuuluvat biologian alaan, johon luonnontieteet ja niihin kuuluva lääketiede perustuu. Neurologia eli hermotautioppi on lääketieteen osa-alue, joka tutkii ja hoitaa keskus- ja ääreishermoston sairauksia, poikkeavuuksia ja vammoja (ks. Wikipedia). Fyysinen kehomme, kuten aivot ja hermosto, ovat elävänä ollessaan juuri lääketieteen erikoisalaan kuuluvien biologisten prosessien alaisuudessa. Mutta ihmisen tajuntaan kuuluvien psyykkisten toimintojen avulla vasta tajuamme fyysisiä kokemuksiamme, kuten kipua. Ja tajunnan korkeimmat, henkiset toimintomme ohjaavat ja suuntaavat sekä elävää kehoa että kokevaa psyykkisen tason tajuntaamme.

Aivomme, hermostomme tai kehomme kokonaisuutenakin ei tajua mitään, vaan kaikki siinä tapahtuva on tajutonta. Psyykkisen tajunnallisuutemme tapahtuminenkin on suurimmaksi osaksi tiedostamatonta, jolloin emme voi suoraan juurikaan vaikuttaa siihen. Sen sijaan esimerkiksi kaikki tietoinen ajattelumme on henkistä kyvykkyyttämme samoin kuin kaikki tahtomiseen, uskomiseen ym. kuuluvat toimintommekin.

Vaikka vuonna 1835 julkaistussa Kalevalassa todetaankin ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan, saa’ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan”, on kyse samanlaisesta muinaissuomalaisesta tarinaperinteestä kuin Kalevalan alussa olevassa luomismyytissä, jonka mukaan maailma syntyi sotkan munasta. Tosiasiassa aivomme eivät kykene minkäänlaiseen ajatteluun eikä nk. mielemme sijaitse aivoissamme, vaan tajunnassamme. Kun ajattelemme jotain, jota meidän tekee mieli tai johon tahdomme uskoa, käynnistää tämä tajunnallinen toimintamme reaktioita myös aivoissamme ja niihin välittömässä yhteydessä olevassa hermostossamme.

Vihdoinkin yhä useampi tieteenharjoittaja alkaa tunnustaa, että ihmisen mieli eli tajunta ei todellakaan sijaitse aivoissa eikä ole rajoittunut muuhunkaan kehoon, kuten aivotutkijat ja neurotieteilijät vieläkin itsepintaisesti väittävät. Lauri Rauhala osasi erottaa nämä kaksi eri olemuspuolta toisistaan jo kauan sitten samoin kuin useimmat muutkin filosofit jo antiikin ajoista lähtien (nykyiset aivotutkimukseen hurahtaneet nk. mielenfilosofit edustavat tästä karkeaa poikkeusta).

Viktor Frankl, joka oli sekä neurologian (kehon biologisiin prosesseihin keskittyvä) että psykiatrian (tajunnan psyykkisiin eli mielellisiin prosesseihin keskittyvä) erikoislääkäri, oli lisäksi ja ennen kaikkea myös filosofi. Siksi hän ymmärsi, että ihminen on varsinaisimmillaan henkinen olento, joka ohjaa ja suuntaa itseään kohti sitä, mitä hän tahtoo, mihin hän uskoo ja mitä hän toivoo. Ja kaikkein syvällisimmillään ihminen suuntautuu kohti kaikkea sellaista, mitä hän voi ja tahtoo rakastaa. Viktor Frankl perustikin ajattelunsa lääketieteen ylittävään kokonaisvaltaiseen ja ihmisen eri olemuspuolet yhdistävään ihmiskäsitykseen, jonka keskiössä ovat ihmisen henkiset kyvyt ja voimavarat.

Lääkäreiden ihmettelemä lumevaikutus ei olekaan mitään muuta kuin ihmisen henkisten kykyjen ja voimavarojen vaikutusta. Tällaisiksi Frankl nimesi muun muassa tahdon voiman, henkisen uhmavoiman ja kaikkein korkeimman ja suurimman, rakkauden voiman. Kaikkiin näihin sisältyy myös enemmän tai vähemmän uskoa ja toivoa. Jos ihminen ei käytä henkisiä kykyjään, vaan jättäytyy kehollisten ja psyykkisten tapahtumisiensa mukana olemiseen, kuten epätoivoisiin tunnelmiin, voi lumevaikutusten sijaan toteutua nk. pahennevaikutuksia. Tästä syystä olisi olennaisen tärkeää, että ihminen tiedostaisi jo ennen mahdollisia sairastumisiaan tai muita vastoinkäymisiään kaikki ne henkiset kyvyt, joita hänessä piilee, ja olisi myös harjoittanut ja voimistanut niitä arkisessa elämässään, jotta hän voisi tarpeen vaatiessa saada käyttöönsä niiden voimavarat mahdollisimman täysimääräisesti.