Aihearkisto: henkinen kasvu

Ihmisistä vailla omaatuntoa

Ihmisistä vailla omaatuntoa on helppo kirjoittaa, koska sellaisia ihmisiä ei ole. Omatunto on osa jokaisen ihmisen syntyperäistä olemusta samalla tavalla kuin monet fyysiset tai psyykkiset ihmisen rakenteeseen kuuluvat ominaisuudet. Se ei kuulu kuitenkaan ihmisen fyysiseen tai psyykkiseen, vaan hänen henkiseen olemuspuoleensa, hänen henkisen tajunnallisuutensa tiedostamattomissa piileviin syvärakenteisiin. Kuvailen omantunnon olemuksellisuutta ja tehtävää tarkemmin toisessa blogissa.

Jokaisella on siis omatunto sikäli kun hän on ihminen. Ja jokainen on ihminen pelkästään sillä perusteella, että hän on syntynyt ihmisestä. Ketään biologisesti ihmistä ei voi epäinhimillistää siten, että kiistäisi hänen olemuksellisen ihmisyytensä. Siksi ei ole mitään perusteita myöskään epäinhimillistää ketään kiistämällä osa hänen olemuksestaan, esimerkiksi omantunnon olemassaolo. Kokonaan toinen asia on, onko kaikille ihmisyksilöille kehittynyt henkinen kyvykkyys kuunnella ja totella omantuntonsa ääntä.

Omantunnon kuuleminen edellyttää, että ihmisen henkiset kyvyt ovat kehittyneet varsin korkeatasoisiksi, koska yhteys tiedostamattomissa olevaan omaantuntoon edellyttää eettistä intuitiota, joka on korkeatasoinen henkinen kyky. Ihminen on aina väistämättä myös henkinen, toisin sanoen jokaisella on jonkintasoista henkistä kyvykkyyttä. Sen laatu kuitenkin vaihtelee suuresti riippuen sekä lapsuudenaikaisesta kasvatuksesta että kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta eli siitä, onko ihminen ponnistellut kasvaakseen henkisesti vai ei. Toisin sanoen, onko hän pyrkinyt ottamaan käyttöönsä kaiken sen henkisen potentiaalin ja kaikki ne henkiset kyvyt, jotka hänessä piilevät. Juuri tähän toisessa blogissa viittaamani Viktor Frankl pyrki kehittämään käytännön keinot. Viktor Franklin luoma logoteoria (johon liittyvät kurssit ovat jälleen alkamassa kuudella eri paikkakunnalla, ks. linkki) tarjoaa oivallisen viitekehyksen ja menetelmän.

Huomaan jatkuvasti, että monelle ihmiselle on vaikeaa tunnustaa omantunnon olemassaoloa ja varsinkaan sen olemuksellista olemassaoloa meissä kaikissa. Johtuneeko se sitten siitä, että kyseiset ihmiset eivät ole tunnistaneet ja tiedostaneet omaatuntoa itsessään vai siitä, että he ovat kallistuneet uskomaan vain sitä, mitä voi käsin kosketella ja löytää ruumiinavauksissa, patologisissa tai senkaltaisissa biologisissa tutkimuksissa. Jotkut ovat myös senkaltaisesti tiedeuskovaisia, että he uskovat sellaista, jonka olemassaolo on kyetty todistamaan tieteellisillä kokeilla. Tässä piilee ihmisten kohdalla suuri ongelma, koska ihmiskokeet eivät ole olleet yleisesti sallittuja lukuun ottamatta erilaisia totalitaarisia valtioita, tunnettuna ääriesimerkkinä tohtori Mengelen tekemät ihmiskokeet Auschwitzin keskitysleirissä.

Omantunnon olemukselliseen olemassaoloon uskomisessa ei edellä mainittua ongelmaa kuitenkaan ole. Se on tieteellisesti todistettu jo vuosikymmeniä sitten. Pikkuvauvoja on havainnoitu monin eri tavoin siinä vaiheessa, kun mitään kasvatusvaikuttamista ei ole vielä voinut tapahtua suuntaan tai toiseen. Heidän on havaittu antavan pyyteettömästi jotain itsellä olevaa, tarjoavan ja jakavan sitä toisille vauvoille tai muille siinä tilanteessa lähellään oleville ihmisille. Pikkuvauvoilla on siten todistettu olevan synnynnäinen taipumus epäitsekkääseen ja pyyteettömään toimintaan, jossa toisen hyvä on perustana. Tämä on välttämättömästi omastatunnosta kumpuavaa eikä kasvatuksen tulosta, kuten lapsuudessa muodostuva arvotajuntamme on.

Ihmisillä on monenlaisia uskomuksia eikä mitä vaan kannata uskoa. Ei kannata rajoittaa käsityksiään itsestään, toisista ja elämästä vain nk. kovaan, tieteelliseen tietoon, koska se on vajavaista eikä kata läheskään kaikkea olemassa olevaa. Läheskään kaikki ihmiseen tai maailmaan kuuluva ei perustu kausaalisiin syy-seuraussuhteisiin. Myöskään montaa muuta ilmiötä ei pystytä lainkaan todistamaan tieteellisin koeasetelmin. Toisaalta ei kannata myöskään uskoa mihin tahansa, vaikka maailmassa ja omallakin kohdalla tapahtuu toisinaan erilaista epätavallista ja käsityskykymme ylittävää.

Nykyisin molempiin mainitsemiini ääripäihin liittyvä uskominen on yleistynyt voimakkaasti. Lieneekö syynä tämä monella tavoin kaoottinen ja arvaamaton maailma, jossa tällä hetkellä elämme ja jota epävarmuutta monet valtioiden päämiehetkin puheillaan ja toiminnallaan lisäävät.  Tällöin ihmiset etsivät turvaa selityksistä, joihin he haluavat uskoa. Oli kyse sitten pelkistä luonnontieteellisistä selityksistä tai toisaalta erilaisten taruolentojen vaikutuksesta ihmisen elämään ja niihin kiinnittymisen tuomasta näennäisestä turvasta. Molemmat siis kaventavat ihmisen elämää omilla tavoillaan, koska molemmissa ihminen rajoittaa näköaloistaan, elämänsä horisonteista pois jotain sellaista tietoa, joka rikastaisi hänen elämäänsä.

Filosofia auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa. Filosofiassahan kysytään erilaisia elämän perustavia asioita ja etsitään niihin loogisesti perusteltuja vastauksia erilaisten filosofian piirissä vuosituhansien aikana kehitettyjen loogisten päättelysääntöjen mukaisesti. Koska läheskään kaikkea, erityisesti ihmiseen ja hänen olemassaoloonsa liittyvää ei voida tarkastella kokeellisesti, riittää, että niihin löydetään sellainen looginen perustelu, johon toisen loogisesti ajattelevan ihmisen on helppo uskoa. Tai joihin hän voi esittää jonkin – samalla tavalla loogiseen päättelyyn perustuvan – vasta-argumenttinsa. On koko joukko perustavia asioita ja ilmiöitä, joihin tuskin tullaan koskaan löytämään tyhjentäviä ja lopullisia vastauksia, mutta se ei ole minkäänlainen hyvä syy kiistää niiden olemassaoloa tai etsiä niille jotain vaihtoehtoisia selityksiä tai ”totuuksia”.

Olen kiinnittynyt vahvasti Viktor Franklin filosofiaan, jonka ihmiskäsitys, kokonaisvaltaisuus ja syvällisyys puhuttelevat minua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten arvoisi sitä jatkuvasti ja etsisi siinä esitettyihin periaatteisiin sellaisia tulkintoja, joiden loogisuuteen ja mahdollisimman laajaan kattavuuteen voin uskoa ja sitoutua. Tähän Viktor Frankl itsekin kannusti kaikkia seuraajiaan vuonna 1980 pidetyssä logoterapian 1. maailmankongressissa pitämässään puheessa. Hän korosti, ettei hän tahdo itseään pidettävän jonkinlaisena tulevaisuuden näkevänä profeettana tai kaiken elämästä tietävänä guruna, jonka sanomisia ihmiset toistavat kuin robotit tai papukaijat. Sen sijaan hän toivoi tarjoavansa henkistä ravintoa itsenäiseen ajatteluun kykeneville, kekseliäille, innovatiivisille ja luoville ihmisille, jotka osaavat tulkita ja suhteuttaa hänen oppejaan kulloisenkin tilanteen asettamiin tarpeisiin ja tosiasioihin.  Tällä tiellä olen ainakin itse ajatellut kulkea lopun elämääni sekä logoterapeuttina että logoteorian tutkijana. Soveltaen sitä omaan elämääni parhaani mukaan ja kouluttaen muita sen periaatteiden tuntemiseen ja soveltamiseen.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvaamaton maailma, arvotajunta, Filosofia, Filosofinen ihmiskäsitys, guru, henkinen, henkinen ihmisessä, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen kyvykkyys, henkinen potentiaali, henkinen tajunnallisuus, Henkiset kyvyt, henkisyys, ihmiskokeet, kaoottinen maailma, kausaalinen syys-seuraussuhde, kausaalisuus, kova tieto, logiikka, logoteoria, logoterapeutti, logoterapia, looginen päättely, looginen perustelu, luonnontieteellinen selitys, Omatunto, patologinen tutkimus, pikkuvauva, profeetta, ruumiinavaus, syy-seuraussuhde, taruolennot, tiedeuskovainen, tieteellinen tieto, uskomukset, valtionpäämiehet

Positiivinen kasvatus on antiikin aikainen idea

Se, että kasvatus on positiivista vaikuttamista, on konkreettisesti antiikin aikainen idea, ei siis ”antiikin aikainen”, kuten jostain ikivanhasta ja hylättävästä tai hylätystä joskus todetaan. Positiiviseksi kasvatukseksi tuotteistettu ja kaupallistettu versio aiheesta on kuitenkin yhtä pinnallinen ja yksinkertaistettu kuin positiivinen psykologiakin. Kasvatuksen idea on peräisin antiikin filosofiasta ja sitä nykyaikaistettiin sekä Keski-Euroopassa että Suomessa monen kasvatusajattelijan toimesta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lieneekö toisen maailmansodan ja sitä edeltäneenkin ajan hengen vaikutusta – erilaisine Natsi-Saksan sotilaallisine nuorisojärjestöineen – että aito ymmärrys kasvatuksesta tyhjeni. Sotien jälkeen kasvatus typistyi ja kääntyi yksipuoliseksi kurinpidoksi, rajojen asetteluksi sekä rangaistusten määräämiseksi ja täytäntöönpanoksi. Kasvatusfilosofian ja kasvatushistorian sijaan haettiin tukea uusille käytännöille kasvatuspsykologiasta ja kasvatussosiologiasta sekä niiden suppeista ihmiskuvista. Johtotähdeksi tuli lapsissa kuvitellun pahuuden hillitseminen sen sijaan, että lapsia olisi osattu oikealla tavalla houkutella ja yllyttää hyvään.

Kasvatusfilosofisiakin teoksia on julkaistu aika-ajoin. Hyvän kasvatuksen ehtoja ja viisaan kasvattajan näkökulmaa on ansiokkaasti kuvaillut kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassaan vuodelta 1997 Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. (Väitöskirjasta julkaistiin 5 painosta vuosina 1997-2004; pdf-version löydät täältä.) Värrin tutkimuksen teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn eksistentiaalis-fenomenologinen filosofia ja Martin Buberin dialogisuusfilosofia. Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:

  1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
  2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
  3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta. Ja samalla hän on myös osoittanut, miksi kasvatus – vaikka lähestymistapa olisi kuinka positiivinen tahansa – ei ole tuotteistettavissa yksinkertaisiksi tilastollista keskivertolasta tai tyypittelyjen ja luokittelujen avulla luotuja lapsiryhmiä koskeviksi kaiken kattaviksi neuvoiksi ja ohjeiksi tai erilaisiksi vakioiduiksi keinoiksi ja menetelmiksi.

Kasvatustodellisuus, jossa kasvatus tapahtuu, on eri asia kuin psykologiset yksinkertaistetut kuvitelmat siitä, koska jokainen hetki ja tilanne on ainutkertainen. Ja kukin yksittäinen kasvatussuhde on aina myös erilainen kuin kaikkien muiden aikuisten ja lasten väliset suhteet, koska kyse on ainutlaatuisen vanhemman (tai muun aikuisen) ja ainutlaatuisen lapsen – siis kahden ainutlaatuisen persoonan – välisestä suhteesta. Jotain objektiivista, kasvatussuhteen osapuolista ja alati vaihtelevista tilanteista riippumatonta yleispätevää voidaan kasvatuksesta kuitenkin todeta. Kyse on tällöin kasvatusfilosofisista periaatteista.

Hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään eli kasvatuksella on määrätty suunta ja päämäärä, jonka on aina oltava jotain arvokasta ja hyvää edustavaa. Kasvatuksen on myös tapahduttava arvokkaalla ja hyvällä tavalla. Omassa väitöskirjassani (pdf ladattavissa täältä) eriytinkin hyvän kasvatuksen kahteen osaan: a) kasvattamiseksi hyvällä ja b) kasvatukseksi suuntautumaan kohti hyvää. Pohdin erikseen hyvällä kasvattamista ja hyvän laatuja siinä. Sen jälkeen otin vielä haasteellisemman tehtävän yrittäessäni määritellä, mitä on se hyvä, johon suuntautumiseen nuorta pyritään kasvattamaan. Olen myös jatkanut aiheesta kirjoittamista yhdessä toisten kanssa esimerkiksi kirjassa Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen sekä kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta. Jo kirjojen nimetkin kuvastavat sitä, mitä itse olen sekä kasvatuksen tutkijana että käytännön nuorisokasvattajana parin vuosikymmenen ajan ymmärtänyt.

Ensinnäkään lapsi ei ole mikään pelottava ja uhkaava luonnonvoima, jota pitää rajata (vrt. aidata, erottaa osa pois, reunustaa jonkin elämänalueen sisään, viivoittaa, ympyröidä, rajoittaa), hallita (vrt. määrittää, määrätä…) ja kesyttää (vrt. sitoa…). Kasvatuksessa ei myöskään ole kysymys lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta, vaan hänen persoonallisuutensa suotuisan kehittymisen, henkisen kasvun edistämisestä. Käyttäytyminen on vain automaattinen sivuvaikutus lapsen persoonallisuudesta ja hänen omaksumastaan maailmankuvasta.

Hyvän kasvatuksen keinona ei ole asettaa rajoja lapsen ulkopuolelta kurina, hillintänä, hallintana tai muulla tavalla, vaan keskeisenä tavoitteena on luoda rajat lapsen sisälle arvotajuntaan ja tunnetajuntaan kohdistuvan vaikuttamisen avulla. Tähän kuuluu se, että lapselle välitetään tietoa ja ymmärrystä arvoista, eli tietoa siitä mikä on arvokasta elämässä sekä vanhempien oman esimerkin kautta myös ymmärrystä siitä, miten tätä tietoa sovelletaan käytäntöön omassa toiminnassa elämän erilaisissa tilanteissa.

Kasvatus suuntautuu siten arvoihin ja kasvatusvaikuttamisen tavoitteena on arvojen mukaisten päämäärien mukainen elämä. Toisin sanoen, kasvatuksen toivottuna tuloksena on, että lapsi tietää aikuisuuteen siirtyessään, miten hän voi elää hyvää ja onnellistavaa elämää. Tämän hän tietää sen avulla, että hänelle on selvinnyt henkilökohtainen vastaus vielä perustavampaan kysymykseen, joka on: miksi elän? Toisin sanoen lapsi on aikuistumiseensa mennessä ymmärtänyt: mikä on minun elämäni tarkoitus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): aikuistuminen, Aikuisuus, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, Arvot, Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta, arvotajunta, autoritaarinen kasvatus, dialogifilosofia, dialogisuusfilosofia, eksistentiaalinen fenomenologia, Elämän tarkoitus, elämänarvot, henkinen kasvu, Hyvä elämä, hyvä ja onnellinen elämä, Hyvä kasvatus, Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään, hyvään yllyttäminen, kasvatuksen idea, kasvatuksen päämäärä, kasvatuksen tarkoitus, kasvatuksen tulos, Kasvatus, Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen, Kasvatus hyvään, kasvatus hyvällä, Kasvatusfilosofia, kasvatushistoria, Kasvatusmenetelmä, kasvatusneuvo, Kasvatuspäämäärä, kasvatuspsykologia, kasvatussosiologia, Kasvatussuhde, Kasvatustilanne, kasvatustodellisuus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, Maailmankuva, Martin Buber, Maurice Merleau-Ponty, mikä on elämäni tarkoitus, mikä on minun elämäni tarkoitus?, miksi elän, Natsi-Saksa, nuorisokasvattaja, Nuorisokasvatus, nuorisotutkija, onnellinen elämä, persoonallisuus, positiivinen kasvatus, positiivinen psykologia, sosialisaatio, tunnetajunta, Veli-Matti Värri, yllyttää hyvään

Käsittelemättömien traumojen periytyminen

Nykyisin ymmärretään, että elämänkokemukset vaikuttavat geeneihimme muokaten niitä koko elämämme ajan. Puhutaan nk. epigenetiikasta. Se tarkoittaa sitä, että meille ei siirry vanhempiemme geenit sellaisina kuin he perivät ne omilta vanhemmiltaan. Sen sijaan geenit siirtyvät meille sellaisina miksi vanhempiemme kaikki elämänkokemukset ovat ne muokanneet ennen meidän elämämme alkua. Jos vanhempiemme elämään on sisältynyt paljon traumaattisia kokemuksia, jotka ovat jääneet käsittelemättä, siirtyvät ne meille osana heidän geeniperimäämme. Jollemme tiedosta tätä taakkasiirtymäksikin kutsuttua syvältä tiedostamattomasta tajunnastamme meihin tavalla tai toisella omien kokemistapojemme kautta välittyvää historiallista heijastumaa, emme siihen pysty myöskään mitenkään vaikuttamaan.

Sain alkuni hieman sen jälkeen, kun vanhempani ovat monta vuotta sodan takia eroon joutumisen jälkeen tavanneet jälleen toisensa. Tiedän, että molemmilla oli omalla tavallaan traumaattinen lapsuus, mutta en tiedä, miten pitkälle he olivat sen pystyneet käsittelemään. Mutta sen tiedän, että sotien aikaiset monenlaiset kokemukset vaikuttivat vahvoina heidän sisällään heitä jäytäen. Kumpikin reagoi omiin kokemuksiinsa eri tavalla. Äitini vaikutti saavuttaneet sisäisen rauhan viimeisten kymmenen elinvuotensa aikana kunnes kuoli 80-vuotiaana. Isäni ei toipunut traumoistaan ikinä. Sotien jälkeen ei tunnettu lainkaan sellaisen kuin posttraumaattisen stressihäiriön olemassaoloa tai traumaterapian tarvetta. Äitini kyllä totesi joskus paljon myöhemmin, kun vanhempani olivat jo eronneet, että koko perhe olisi ollut aikanaan terapian tarpeessa.

Synnyin, kun vanhempani olivat 34-vuotiaita. Äidillä kesti siis vielä saman verran aikaa ennen kuin hän toipui kokemuksistaan ja sai elää kymmenkunta vuotta sellaista elämää, jota voi kutsua hyväksi, arvopitoiseksi ja tarkoituksentäyteiseksi, joka ilmeni hänessä rakkaudellisena asennoitumisena kaikkia ja kaikkea kohtaan. Kummankin akuutit traumat kuitenkin siirtyivät minuun silloin kun synnyin. Oma elämäni kulki niin, että poikani syntyi, kun hänen äitinsä ja minä olimme 25-vuotiaita. Minulla kesti siitä vielä runsaat 15 vuotta ennen kuin löysin varsinaisen itseyteni, jota menneisyyden varjot eivät enää seuranneet siinä määrin, että ne olisivat vaikuttaneet kaikkeen olemiseen, kuten siihen asti.

Miten löysin itseni eli sen arvokkaan ja hyvän, joka meissä kaikissa potentiaalisena on? Tarina on pitkä, mutta tärkeimpänä oli se, että suurisieluinen ystävä, joka otti minut sydämelleen, sai minut ymmärtämään rakkauden merkityksen elämän hyvyydelle. Tai paremminkin hän auttoi minua löytämään sen uudestaan siten kuin äitini oli siitä jo lapsuudessaan minulle puhunut. Ja ennen kaikkea löytämään sen sisältäni, jossa se tiedostamattani oli kaiken aikaa uinunut. Luin paljon aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja aloin soveltamaan oppeja käytäntöön. Päätin, että toista palveleva rakkaus tulee olemaan kaikkien tulevien seurustelu- ja parisuhteitteni perusta, vaikkeivat ne jostain syystä jatkuisikaan lopun elämää. Ja sen sijaan, että olisin etsinyt rinnalleni ”sitä oikeaa”, ryhdyin työskentelemään itseni kanssa tullakseni itse ”siksi oikeaksi”. Eli kasvaakseni henkisesti kaiken sen arvokkaan mahdollistamalla tavalla, joka minussakin piilee. Olen ja tulen olemaan epätäydellisenä ja keskeneräisenä tällä matkalla kuolemaani saakka, jolloin olen siinä määrin valmis kuin millaiseksi olen kehkeytyvä. Paljon vaativaa työskentelyä itseni kanssa on tehtävänä siihen saakka tullakseni sellaiseksi kuin parhaimmillaan toivon.

Poikani on perinyt minulta paljon menneisyyden taakkoja, paljon huonoa ainesta, joka piilee jossain hänen psyykkisissä rakenteissa. Hänessä on kuitenkin olemuksellisesti myös kaikki arvokas, mitä ihmisessä synnynnäisesti on. Äitini vietti paljon aikaa lastenlastensa kanssa välittäen heille rakkauttaan ja herättäen heissä piilevän rakkauden omalla esimerkillään. Poikani on itsekin pohtinut omaa taustaansa ja itseänsä suhteessa siihen. Uskon, että hän on vapautunut kaikesta siitä perimän kautta siirtyneestä, joka olisi saattanut vaikeuttaa hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hänen olemistaan vaimonsa puolisona ja tyttärensä isänä. Luulen, että oli onni, että hän tuli isäksi vasta 37-vuotiaana ehdittyään kehkeytyä siihen mennessä sellaiseksi palvelevan rakkauden ilmentäjäksi, mitä hän on sekä työssään että kotona. Olen isänä erittäin ylpeä hänestä ja onnellinen siitä, että menneisyyden taakat on saatu pois vaikuttamasta tulevaisuuteen ylimääräisenä painolastina. Itselläni on vielä paljon sisäistettävää äitini esimerkistä ja jo paljon sellaista myös poikani elämäntavassa näkyvää, jota en voi kuin ihailla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvokas ja hyvä, Epätäydellisyys, epigenetiikka, henkinen kasvu, itseys, keskeneräisyys, kokemusten periytyminen, kokemusten vaikutus geeneihin, palveleva rakkaus, Rakkaudellisuus, Rakkaus, sisäinen rauha, sodan vaikutukset, sotakokemukset, suurisieluisuus, taakkasiirtymä, traumaattinen lapsuus, traumaattiset kokemukset, varsinainen itseys

Viktor Frankl edelläkävijänä ja tiennäyttäjänä

Terveisiä Viktor Frankl maailmankongressista Wienistä, jossa sain jälleen tavata sekä Viktor Frankl’n alkuperäisiä oppilaita että logoteorian opiskelunsa vasta aloittaneita oppilaita. Ja monia muitakin sekä omaa elämänfilosofiaansa pohtivaa että toisia siinä avustavaa kollegaa. Kongressin järjestäjät lopettivat laskemisen siinä vaiheessa, kun 500 rekisteröityneen osallistujan määrä oli täyttynyt. Maita, joissa logoteoriaa aktiivisesti opetetaan ja opiskellaan, oli edustettuna lähes 40 (muutamasta maasta ei tällä kertaa ollut osanottajia). Edustettuna olleiden Wienin akkreditoimien instituuttien ja yhdistysten määrää en tiedä, mutta yhteensähän meitä on yli 130, Suomen Viktor Frankl Instituutti mukaan lukien.

Oli mukava kuulla jälleen tulkintoja niistä ajatuksista, joita Viktor Frankl alkoi kehittelemään jo 1920-luvulla ja joita hän levitti henkilökohtaisesti pitkin maailmaa sekä yliopistoissa että yleisötilaisuuksissa ja monissa kymmenissä kirjoissaan ja sadoissa artikkeleissaan vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ja kuten totesin, meitä sanansaattajia, jotka toimimme eräänlaisina Wienin Viktor Frankl Instituutin lähettiläinä, on lukematon määrä eri puolilla maailmaa – kaikissa maanosissa lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Monen suulla korostettiin Viktor Frankl’n filosofian syvyyttä moniin nykyisiin psykologisiin ja elämäntaito-oppeihin verrattuna. Monissa niissä osoitetaan jopa tieteellisin tutkimuksin todeksi niitä keskeisiä väittämiä, jotka Viktor Frankl loi osaksi oppiaan jo lähes 100 vuotta sitten. Mikäpä sen mukavampaa sinänsä, mutta valitettavaa on näiden muiden esittämien ajatusten pinnallisuus ja irrallisuus siitä filosofisesta perustasta, jolle kaiken pitäisi kiinnittyä. Tarkoitan erityisesti Viktor Frankl’n holistista, kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki olemuspuolet kattavaa ihmiskäsitystä.

Keskeistä Viktor Frankl’n ihmiskäsityksessä on kaikkien olemuspuolien samanaikainen yhdessäoleminen ja sen huomioiminen kaikessa. Toisin sanoen, fyysisen, psyykkisen, henkisen ja situationaalisen olemuspuolemme yhteenkietoutuneisuuden huomioiminen joka hetki kaikessa olemisessamme. Vaikka kaikki olemuspuolet vaikuttavat toisiinsa siten, että yhdessä olemuspuolessa tapahtuva vaikuttaa samalla kaikkiin toisiin olemuspuoliin, ovat elämämme laadun kannalta kaikkein keskeisimmät oma henkinen tajunnallisuutemme kaikkine kykyineen ja voimineen ja toisaalta kaikki se, mihin kulloinkin olemme suhteutuneita ja suhteissa eli maailmasuhteemme, jota myös situationaalisuudeksi kutsutaan. Ihminen on siis avoimessa suhteessa maailmaan ja kaikki maailmassa tapahtuva, johon hän kehollisesti ja tajunnallisesti joutuu tai hakeutuu suhteisiin, vaikuttaa häneen perustavalla tavalla. Ilman maailmasuhdetta meillä ei edes olisi tajuntaamme.

Esimerkiksi kaikki onnellisuuden aiheet löytyvät maailmasta, kaikesta siitä, mikä on jotain toista tai jokin toinen kuin minä itse. Näitä aiheita Viktor Frankl kutsui tarkoituksiksi, joiksi hän nimesi kaiken sen arvokkaan ja merkityksellisen, jota teemme jollekin toiselle kuin itsellemme. Vain tällaisten tarkoitusten toteuttaminen elämässämme voi johtaa kestävään hyvinvointiin ja onnellisuuteen – jota kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Kuten Viktor Frankl totesi – siis jo 100 vuotta sitten – oikotietä onneen ei ole.

Kaikkein ylevin tapa toteuttaa tarkoitustamme maailmassa on asennoitua rakkaudellisesti kaikkeen ja toimia sen mukaisesti. Tämä on mahdotonta meille epätäydellisille ihmisille, mutta päämääränä ja toimintamme ohjenuorana se on mahdollinen. Mitä useammin onnistumme asennoitumaan ja toimimaan rakkaudellisesti toisia kohtaan, sitä useammin ja voimakkaammin voimme kokea onnellisuutta elämässämme. Toisia ei merkitse vain toisia ihmisiä, vaan kaikkea, joka on jotain muuta kuin minä itse omine kehoineni ja tajuntoineni. Tämän havainnollistamiseksi tarvitsemme situationaalisuuden käsitettä, josta hiljattain edesmennyt suuri suomalainen filosofi Lauri Rauhala on kirjoittanut suomenkielellä koko kirjallisessa tuotannossaan. Viimeisimpänä teoksenaan kirjassaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”.

Siteeraankin lopuksi Rauhalan lausumaa: ”Maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä.” Erityisesti Viktor Frankl’ia ajatellen, joka nimesi ja määritteli ihmisen keskeiset henkiset kyvyt, voisi myös todeta, että mikäli ihmiset käsittäisivät, miten tärkeää henkinen kasvu on ja etenkin, miten sitä tehdään ja mitä siinä tulisi tapahtua, eläisimme paljon paremmassa maailmassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, henkinen, henkinen hyvinvointi, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen tajunnallisuus, henkinen vahvuus, Henkiset kyvyt, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Hyvinvointi, hyvinvointiajattelu, kestävä hyvinvointi, logoteoria, logoterapia, maailmasuhde, Merkityksellinen, merkityksellistäminen, merkityksellisyys, merkitys, mielekkyys, oikotietä onneen ei ole, onnellinen elämä, onnellisuuden aiheet, Onnellisuus, Onni, rakkaudellinen asennoituminen, Rakkaudellisuus, Rakkaus, Situaatio, situationaalisuus, Tarkoituksellisuus, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tarkoitus, tarkoituskeskeinen elämänfilosofia, Tarkoituskeskeisyys, tarkoitusmahdollisuudet, Viktor E. Frankl, Viktor Frankl

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, armottomuus, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, arvomaailma, arvoton, arvottomuus, eettinen hyvinvointi, eettinen kulttuuri, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, eksistentiaalinen ahdistus, eksistentiaalinen tyhjiö, Elämän tarkoituksellisuus, epäinhimillinen, epäinhimillisyys, henkinen hyvinvointi, henkinen ja eettinen, henkinen kasvu, henkinen kulttuuri, Hyvä elämä, kansainvälinen kilpailukyky, kärsimyksen aiheuttaminen, Kärsimys, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, kulutus, kulutusyhteiskunta, logoteoria, logoterapia, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, mielisairas, mielivalta, onnellinen elämä, Onnellisuus, taloudellinen hyvinvointi, Taloudellinen kasvu, Tarkoituksellisuus, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, vastuu maailmasta, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Ihminen on ihme

Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan sanan ihminen alkuperää ei ole kyetty määrittelemään. Yksi ehdotus on ollut ihme, mutta se on kuitenkin torjuttu epätodennäköisenä. Mielestäni se tulkinta kuvastaa kuitenkin oivallisesti, mistä ihmisenä olemisessa ja koko elämässä on kysymys.

Vaikka tiede etsii epätoivon vimmalla kaiken selitystä kehoomme kuuluvasta puolestatoista kilosta solumassaa, eli aivoistamme, ihmisen arvoitus ei tule ratkeamaan koskaan – varsinkin, kun koko tutkimuskohde on väärä eli kysymyksessä on kategoriavirhe. Kategoriavirhe on virhe, jossa jostakin asiasta – tässä tapauksessa aivoista – käytetään sellaisia käsitteitä, jotka soveltuvat ainoastaan johonkin täysin toista tyyppiä (kategoriaa) olevaan asiaan – tässä tapauksessa tajuntaan, tietoisuuteen tai mieleen. Kategoriavirheessä siis jokin ominaisuus – tajunnallisuus, tietoisuus, mielellisyys – liitetään sellaiseen asiaan – pelkkiin aivoihin – jolla ei voi olla tätä ominaisuutta.

Sama kohtalo koskee avaruuteen ja taivaankappaleisiin kohdentuvaa tutkimusta, joka pyrkii löytämään selityksen kaiken olemassaololle ja erityisesti elämän synnylle. Ihmisen on jostain syystä vaikea sietää avoimeksi jääviä, suuria kysymyksiä, joita filosofot ovat kautta aikojen pohtineet tietoisina niiden ratkaisemattomuudesta. Filosofit, totuuden etsijät, eivät koskaan oleta löytävänsä sellaisia vastauksia, joiden jälkeen ei jäisi kysyttävää

Kaikki tähän maailmaan syntyvät lapset ovat ihmelapsia. Tapasin juuri yhden sellaisen, poikani Okon ja hänen vaimonsa Johannan maailmaan ja perheeseensä vastaanottaman ihmeen. Pienen suloisen tyttölapsen, pikku-Purjon, idun, josta on tullut jo pieni taimi. Ja jota tulee ravita ja rikastaa kaikella mahdollisella arvokkaalla ja hyvällä. Uskon vanhempiensa kykenevän täyttämään tämän ”rakkauden viljelytehtävänsä” erinomaisesti. Vaarina olen uudessa roolissani myös innostunut tästä uudesta purjoilun muodosta 🙂

Jokainen ihminen on arvokas omalla ainutkertaisella ja ainutlaatuisella tavallaan – kaikkine epätäydellisyyksineen, vajavaisuuksineen ja keskeneräisyyksineen. Olemme kaikki täydellisen epätäydellisiä ihmisiä ja sellaisena ehdottoman, täyden rakkauden osaksemme ansaitsevia. Jokaiseen ihmiseen sisältyvällä ihmisyydellä on itseisarvo, jota edustamme pelkästään olemalla ihminen.

Ihmisarvo on etiikan peruskäsite, joka korostaa, että jokaisen ihmispersoonan yksilöllinen olemassaolo on yhteisönkin kannalta loukkaamaton perusarvo, jota tukee suojella ja vaalia. Kyse on siis siitä, että tunnustetaan ja kunnioitetaan sekä lasten että kaikkien muidenkin ikäisten ihmisten luonnollisia oikeuksia, heidän ihmisoikeuksiaan. Pyyteetön rakkaus on eräs tällainen ihmisoikeus. Voidaan puhua myös lähimmäisenrakkaudesta sekä suppeassa että laajassa mielessä. Tämän päivän globaalissa maailmassa olemme yhä lähempänä toisiamme saadessamme monenlaista tietoa ja ymmärrystä vaikkapa toisella puolella maailmaa elävistä ihmisistä. Vastuullamme ja luonnollisena velvollisuutenamme on joka tapauksessa tunnustaa ja antaa rakkauttamme sekä sanoin että teoin kaikkein lähimmäisimmille ihmisille, lapsillemme ja kaikille perheenjäsenillemme. Mitä eettisesti herkempi ihminen on, sitä laajemmalle hänen rakkautensa ulottuu.

Ihminen ei ole makkara, jolla on alku- ja loppupää. Vaikka pieni vaipoissa oleva lapsi hieman sellaista saattaa ulkoisesti muistuttaakin 😉 Ihminen on sen sijaan osa pitkää tapahtumasarjaa, menneiden ja tulevien sukupolvien jatkumoa. Olemme osa elämän virtaa, jossa me itse ihmisinä samoin kuin itse virtakin eli elämä on kaiken aikaa liikkeessä, muutoksessa. Mikä on yksittäisen ihmisen elämän tarkoitus? Stefan Einhorn luonnehtii sitä kirjassaan Ihmisen tehtävä seuraavasti:

Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista kaikkia suuria kysymyksiä, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.

Jari Ehrnrooth esittää Helsingin Sanomissa 10.1.2015 olleessa, Jaakko Lyytisen tekemässä haastattelussa Havaintoja nollatilasta oman näkemyksensä:

Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin, että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla.

Hyviä elämänohjeita sekä itsellemme omaa elämäämme varten että lastemme kasvatusta silmällä pitäen. En usko, että koskaan tulen saavuttamaan sitä ihmisyyden tasoa, jota äitini edusti, mutta uskon vahvasti siihen, että poikani Okko tulee ylittämään kaiken sen, mihin tulen itse pääsemään (ilman, että otan siitä eli Okon saavutuksista elämässään minkäänlaista ansiota itselleni). Okon ja Johannan vastuulla on puolestaan, mitä pikku-Purjosta kehkeytyy. Ja jos suinkin voin tehdä jotain hänen elämänsä hyvyyden eteen, lupaan yrittää parhaani…

Ihminen on arvoitus. Ihminen on aina arvoitus myös itsellensä ja mitä tietoisemmaksi itsestämme tulemme, sitä useimmin joudumme ihmettelemään – sekä myönteisesti yllättyen että myös pettyen verrattuna odotuksiimme – mitä kaikkea voimmekaan olla. Kokototuus itsestämme samoin kuin läheisimmistä ihmisistämmekään ei paljastu koskaan. Tietoisuus itsestämme paljastuu meille elämämme aikana vähä vähältä, mutta joudumme ennen pitkää nöyrinä tunnustamaan, että keskeneräisyys on meidän samoin kuin kaikkien muidenkin ihmisten osa. Tilanne on samankaltainen jokaisella ihmisellä, joka joutuu tekemään elämäksi kutsuttua matkaansa joka päivä ja tyytymään siihen, että vasta kuolemansa hetkellä hän saattaa tietää, mitä hän ihmisenä ja persoonana oli ja minkä laatuisena hänen täällä maailmassa olemisensa toteutui. Kysymykseen kukin voikin vastata vain pyrkimällä elämään mahdollisimman hyvin sekä itsensä, kaikkien toisten että koko ihmiskunnan ja lopulta koko maailmankaikkeuden kannalta. Vaikka osuutemme on ehkä – kuten minulle eräs kyyninen ihminen joskus totesi – kuin kärpäsen surina avaruudessa, on sillä kuitenkin oma merkityksensä osana kokonaisuutta, koska miljardien kärpästen parvi vaikuttaa jo olennaisella tavalla maailman kulkuun. Hyvässä ja pahassa – riippuen siitä, kumman edistämisen vuoksi me kärpäset tai ihmisoliot elämämme elämme.

Keskeneräisyys on kohtalomme, mutta samalla se merkitsee jatkuvaa mahdollisuutta muuttua paremmaksi, kasvaa ja kehittyä kohti kaikkea arvokasta ja hyvää. Voimme myös sekä paikata omia aiempia tekemisiämme ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiämme, mutta myös aiempien sukupolvien huonoja tekoja. Edetä askel kerrallaan avoimena kaiken aikaa uudelle, inhimillisemmälle. Ja pyrkien saavuttamaan oman – vain itselleen kuuluvan – olemuksensa ilmentymän humanisoitumisena (lajinsa kaltaiseksi tulemisena), ihmiseksi kehittymisenä, ihmisyyden toteuttajana ja täydellistäjänä. Tällaisen omalle keskeneräisyydelle avoimuuden perusteella ihminen ymmärtää itsensä arvoja vastaanottavana ja itse arvostavana, tuntevana ja toimivana. Ihmisessä kehkeytyvät myös ilmeisimmin inhimilliset – eli henkiset ja eettiset – tunteet ja arvot, kuten hyvyys, kauneus, rakkaus, totuus, kunnioitus ja kiitollisuus. (Ks. Salomaa, J. E. 1943. Yleinen kasvatusoppi. Helsinki: WSOY.)

Salomaa korostaa myös ihmisen yksilöllisen näkökannan suhteellisuutta. Tällä hän tarkoittaa, että yksilö voi kasvaa omanlaatuisekseen ja henkisesti eläväksi vain yhteisössä, yhteisön taholta tulevien vaikutusten ja sen asettamien tehtävien piirissä. Vastaavasti yhteisöä voidaan pitää sanan perimmäisessä merkityksessä yhteisöllisenä vain, kun siitä ei muodostu homogeeninen joukko, vaan selväpiirteisesti yksilöllisten ihmisten keskinäisen yhteenkuulumisen ilmentymä. Yksilö jää siten kaikkine yksilöllisine, henkisine ja eettisine rikkauksineen ja erityisyyksineen arvottomaksi, jollei hän elä ja toimi yhteisön olennaisena, henkistä ja eettistä kulttuuria rakentavana ja kehittävänä jäsenenä. Yksilö onkin siksi kasvatettava pelkkää yksilöllisyyttään ylemmäksi, persoonallisuudeksi, johon sisältyy olemuksellisesti se, että hän on erikoislaatuisuuksineen yhteisön arvokas, sen henkistä ja eettistä kulttuuria rakentava jäsen. Toisin sanoen kasvatus ei ole vain yksilön yksilöllisen henkisen kehityksen auttamista – eikä myöskään ihmiskunnan kulttuuriperinnön siirtämistä kasvatettavaan, eli sosialisaatiota – vaan kasvatettavan yksilöllisen henkisen kehityksen integroimista yhteisöllisen henkisen kulttuurielämän kehittymiseen arvopitoisella tavalla.

Ymmärrän Salomaan tarkoittavan sitä, että inhimillisen kasvun päämääränä on, että kasvatusvaikuttamisen piirissä oleva yksilö, lapsi ja nuori, toimii aikuistuessaan tien rakentajana yhteisen kulttuurin kehitykselle ja sen nousulle aiempaa korkeampien henkisten ja eettisten arvojen tasolle. Tämä edistää myös yksilön omaa hyvää, hänen yksilöllistä hyvinvointiaan sitä kautta, että hän toteuttaa omaa elämisen tarkoitustaan edistämällä toisten ja kaikkien yleistä hyvää. Tämän on todettu lukuisissa tutkimuksissa olevan myös ainoa tapa lisätä kestävästi, pysyvästi omaa hyvinvointiaan.

Ihmiselle jää ikuisesti vapaus ajatella yli rajojen. Ajatella ajatuksia, jotka jättävät avoimiksi lukuisia, ennakoimattomia teitä. Ihmisellä riittää siis ikuisesti ajateltavaa. Hyvä niin. Jäämme kaikki epätietoiseksi ainakin elämän ja ihmisenä olemisen perimmäisen tarkoituksen osalta. Elämämme ja olemassaolemisemme loppu jäävät vastausta vaille, avoimeksi. Kaikki voinevat kuitenkin kokea hämäryyden ja hämmentyneisyyden lisäksi syvää kunnioitusta sen edessä mitä maailmasta ja ihmisestä jää arvoitukseksi. Sietäkäämme ja mieluiten hyväksykäämme keskeneräisyyden ja avoimuuden. Hylätkäämme turhan ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja tiedeuskoon perustuvan tavoitteeemme kaiken selittäviin ja yksinkertaisiin vastauksiin sellaisissa ikuisissa ja mutkikkaissa kysymyksissä, joille ihmisinä emme voi löytää vastausta. Viimeisin sana on yksinkertaisesti ihmetys.

Jätä kommentti

Kategoria(t): aivot, aivotutkimus, arvokas ja hyvä, eettinen kulttuuri, eettisesti herkkä, Elämän tarkoitus, elämän virta, Etiikka, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen kulttuuri, Hyvinvointi, Hyvyys, ihmelapsi, ihminen on arvoitus, Ihmisarvo, ihmisen arvoitus, ihmisen olemus, ihmisenä oleminen, ihmisoikeudet, ihmispersoona, Ihmisyys, Inhimillisyys, itseisarvo, itsetiedostus, itsetietoisuus, kaiken selitys, kategoriavirhe, Kauneus, keskeneräisyys, kiitollisuus, Kunnioitus, lapsi, lapsi ihmeenä, lähimmäisenrakkaus, mielellisyys, mieli, perimmäinen tarkoitus, Persoona, persoonallisuus, perusarvo, pyyteetön rakkaus, Rakkaus, tajunnallisuus, tajunta, tiedeusko, tietoisuus, tietoisuus itsestä, Totuus, yleinen hyvä

Putin

Koska siellä Kremlissä joku varmaan löytää tämän artikkelini valitsemani otsikon perusteella, paljastan, että niin on tarkoituskin. Toivottavasti joku myös kääntää tämän sinulle venäjäksi. 

Rohkenen sinutella sinua judokollegana, itse muutama kuukautta vajaa 50 vuotta judoa harrastaneena ihmisenä. En tiedä, kuka sinulle on judoa opettanut ja ennen kaikkea mitä sinulle on opetettu. Toivottavasti olet kuitenkin tullut tietoiseksi judon kolmesta perusperiaatteesta, jotka lajin vuonna 1882 perustanut Jigoro Kano otti lähtökohdakseen. Jigoro Kano oli filosofian tohtori ja professori. Hän oli ennen kaikkea kasvatustieteilijä ja pedagogi ja judosta tuli hänen ansiostaan myös pakollinen oppiaine japanilaisissa kouluissa. Kano oli myös Kansainvälisen Olympiakomitean jäsen.

Professori Kano ei koskaan tarkoittanut, että judo olisi vain sarja mekaanisia temppuja, joilla harmilliset vastustajat nujerretaan, tai keino saavuttaa urheilussa kultaa ja kunniaa. Kano on järjestelmää luodessaan tarkoittanut lopulliseksi tavoitteeksi ihmisen kehittämisen kokonaisuudessaan.

Toivon siis sinun tuntevan todellisen judon periaatteet ja palauttavan ne mieleesi. Tai jollet tunne niitä, toivon, että tutustut niihin ja sitoudut niihin, jotta voit kunnialla kantaa judon mustaa vyötä. Löydät varmasti judon periaatteet googlaamalla suoraan venäjäksikin. Toistan ne kuitenkin tässä siten kuin itse olen ne aikanaan oppinut ja myös pyrkinyt elämään niiden mukaan.

Judon periaatteiden tärkeimmät osat sisältyvät jo itse sanaan JUDO. JU-tavu merkitsee joustamista, myöten antamista tai myös lempeyttä ja periksi antamista. Tavu sisältää samalla judon ensimmäisen varsinaisen periaatteen, maksimaalisen tehon periaatteen: mahdollisimman vähällä voimalla saadaan mahdollisimman paljon aikaan. DO-tavu merkitsee tietä tai periaatetta, ei yksinomaan mekaanista taitoa (jitsu tai jutsu). Täten koko sana JUDO merkitsee pehmeää tietä, joustavuuden periaatetta.

Judo sisältää fyysistä kasvatusta, mutta sitä voidaan käyttää myös älyllisen ja eettisen kyvykkyyden ja voiman kohentamiseen. Todellinen judo sisältää siis myös henkisen kasvatuksen. Judossa oppii nopeasti, ettei hermostuminen kannata. Joten judon yksi tarkoitus on kasvattaa itsehillintää. Lisäksi judoa voidaan käyttää ruokavalion, vaatetuksen, asumisen, sosiaalisen (eettisen!) kanssakäymisen ja liike-elämän (eettisten!) menetelmien oppimiseen. Näin judo sisältää (eettiseen!) elämään oppimisen taitoja.

Kaikesta edellisestä nouseva keskeinen periaate voidaan muotoilla vaikka näin: älä koskaan vastaa hyökkäykseen hyökkäyksellä, koska se on kaikkein tehottomin tapa pyrkiä voittamaan toinen. Voimaa käyttäen voi voittaa vain itseään heikompia, mutta joustamalla voi selvitä lähes mistä tahansa – jopa niin, että molemmat kokevat voittaneensa. Eli kyse on nykyisinkin paljon puhutusta win-win-periaatteesta. Tätä kutsutaan judossa yhteisen hyvän periaatteeksi tai yhteisen hyvinvoinnin ja hyödyn periaatteeksi.

Judoa ei voi harjoitella yksin. Koska yhdessä lajia harjoittelevat pyrkivät samaan päämäärään, sekä fyysiseen että henkiseen kasvuun, kehittävät he kaiken aikaa toinen toisiaan. Judo kehittää vastuulliseksi toisia ja yhteiskuntaa kohtaan, koska judon harrastaja oppii luottamaan toiseen ja olemaan toisen luottamuksen arvoinen.

Judon hallitsee vasta se, joka soveltaa judon periaatteita jokapäiväiseen elämään. On opittava sovelletamaan kaikkiin elämän alueisiin judon avulla saavutettua itsensä fyysistä ja henkistä hallintaa sekä joustavuutta ja eettistä kyvykkyyttä, jolloin judoka on hyödyksi koko ympäristölleen.

Vladimir, ole todellinen JUDOKA!

Toivoo Timo, filosofian tohtori, kasvatuksen asiantuntija ja mustan vyön judoka – ja jopa ikätoverisi 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): eettinen hyvinvointi, Eettinen kasvatus, eettinen kasvu, Eettinen kyvykkyys, Eettinen toiminta, elämäntaidot, henkinen hyvinvointi, henkinen kasvu, Henkiset kyvyt, Hyvinvointi, itsehillintä, joustavuus, judo, judon musta vyö, luottamus, musta vyö, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen