Viktor Frankl edelläkävijänä ja tiennäyttäjänä

Terveisiä Viktor Frankl maailmankongressista Wienistä, jossa sain jälleen tavata sekä Viktor Frankl’n alkuperäisiä oppilaita että logoteorian opiskelunsa vasta aloittaneita oppilaita. Ja monia muitakin sekä omaa elämänfilosofiaansa pohtivaa että toisia siinä avustavaa kollegaa. Kongressin järjestäjät lopettivat laskemisen siinä vaiheessa, kun 500 rekisteröityneen osallistujan määrä oli täyttynyt. Maita, joissa logoteoriaa aktiivisesti opetetaan ja opiskellaan, oli edustettuna lähes 40 (muutamasta maasta ei tällä kertaa ollut osanottajia). Edustettuna olleiden Wienin akkreditoimien instituuttien ja yhdistysten määrää en tiedä, mutta yhteensähän meitä on yli 130, Suomen Viktor Frankl Instituutti mukaan lukien.

Oli mukava kuulla jälleen tulkintoja niistä ajatuksista, joita Viktor Frankl alkoi kehittelemään jo 1920-luvulla ja joita hän levitti henkilökohtaisesti pitkin maailmaa sekä yliopistoissa että yleisötilaisuuksissa ja monissa kymmenissä kirjoissaan ja sadoissa artikkeleissaan vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ja kuten totesin, meitä sanansaattajia, jotka toimimme eräänlaisina Wienin Viktor Frankl Instituutin lähettiläinä, on lukematon määrä eri puolilla maailmaa – kaikissa maanosissa lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Monen suulla korostettiin Viktor Frankl’n filosofian syvyyttä moniin nykyisiin psykologisiin ja elämäntaito-oppeihin verrattuna. Monissa niissä osoitetaan jopa tieteellisin tutkimuksin todeksi niitä keskeisiä väittämiä, jotka Viktor Frankl loi osaksi oppiaan jo lähes 100 vuotta sitten. Mikäpä sen mukavampaa sinänsä, mutta valitettavaa on näiden muiden esittämien ajatusten pinnallisuus ja irrallisuus siitä filosofisesta perustasta, jolle kaiken pitäisi kiinnittyä. Tarkoitan erityisesti Viktor Frankl’n holistista, kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki olemuspuolet kattavaa ihmiskäsitystä.

Keskeistä Viktor Frankl’n ihmiskäsityksessä on kaikkien olemuspuolien samanaikainen yhdessäoleminen ja sen huomioiminen kaikessa. Toisin sanoen, fyysisen, psyykkisen, henkisen ja situationaalisen olemuspuolemme yhteenkietoutuneisuuden huomioiminen joka hetki kaikessa olemisessamme. Vaikka kaikki olemuspuolet vaikuttavat toisiinsa siten, että yhdessä olemuspuolessa tapahtuva vaikuttaa samalla kaikkiin toisiin olemuspuoliin, ovat elämämme laadun kannalta kaikkein keskeisimmät oma henkinen tajunnallisuutemme kaikkine kykyineen ja voimineen ja toisaalta kaikki se, mihin kulloinkin olemme suhteutuneita ja suhteissa eli maailmasuhteemme, jota myös situationaalisuudeksi kutsutaan. Ihminen on siis avoimessa suhteessa maailmaan ja kaikki maailmassa tapahtuva, johon hän kehollisesti ja tajunnallisesti joutuu tai hakeutuu suhteisiin, vaikuttaa häneen perustavalla tavalla. Ilman maailmasuhdetta meillä ei edes olisi tajuntaamme.

Esimerkiksi kaikki onnellisuuden aiheet löytyvät maailmasta, kaikesta siitä, mikä on jotain toista tai jokin toinen kuin minä itse. Näitä aiheita Viktor Frankl kutsui tarkoituksiksi, joiksi hän nimesi kaiken sen arvokkaan ja merkityksellisen, jota teemme jollekin toiselle kuin itsellemme. Vain tällaisten tarkoitusten toteuttaminen elämässämme voi johtaa kestävään hyvinvointiin ja onnellisuuteen – jota kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Kuten Viktor Frankl totesi – siis jo 100 vuotta sitten – oikotietä onneen ei ole.

Kaikkein ylevin tapa toteuttaa tarkoitustamme maailmassa on asennoitua rakkaudellisesti kaikkeen ja toimia sen mukaisesti. Tämä on mahdotonta meille epätäydellisille ihmisille, mutta päämääränä ja toimintamme ohjenuorana se on mahdollinen. Mitä useammin onnistumme asennoitumaan ja toimimaan rakkaudellisesti toisia kohtaan, sitä useammin ja voimakkaammin voimme kokea onnellisuutta elämässämme. Toisia ei merkitse vain toisia ihmisiä, vaan kaikkea, joka on jotain muuta kuin minä itse omine kehoineni ja tajuntoineni. Tämän havainnollistamiseksi tarvitsemme situationaalisuuden käsitettä, josta hiljattain edesmennyt suuri suomalainen filosofi Lauri Rauhala on kirjoittanut suomenkielellä koko kirjallisessa tuotannossaan. Viimeisimpänä teoksenaan kirjassaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”.

Siteeraankin lopuksi Rauhalan lausumaa: ”Maailmassa voisi tapahtua paljon suotuisaa kehitystä, jos yleisesti käsitettäisiin, että situaatio on osa ihmistä.” Erityisesti Viktor Frankl’ia ajatellen, joka nimesi ja määritteli ihmisen keskeiset henkiset kyvyt, voisi myös todeta, että mikäli ihmiset käsittäisivät, miten tärkeää henkinen kasvu on ja etenkin, miten sitä tehdään ja mitä siinä tulisi tapahtua, eläisimme paljon paremmassa maailmassa.

Advertisement

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Ostopäätökset ratkaisevat ihmiskunnan onnellisuuden

Lainasin otsikon Helsingin Sanomista. Eilisestäkö? Ei vaan 50 vuotta vanhasta numerosta 28.6.1964. Jutussa todettiin mm. seuraavaa:

Ostanko vai enkö osta – siinä kysymys, joka ratkaisee huomispäivän ihmiskunnan onnellisuuden. Onko minun liityttävä mukaan ostajien väliseen kilpailuun vai pysyttävä siitä erillään, onko minun pysyttävä Virtasten tasolla vai ei?
Tunnettu englantilainen sosiologi tri Michael Young puhui äskettäin Oslon yliopistossa kansainvälisen kuluttajainyhdistyksen kolmipäiväisen kokouksen viimeisessä istunnossa tästä aiheesta johdattaen kuulijansa siihen lopputulokseen, että huomispäivän ihmisen kannalta on ratkaisevaa arvioida uudelleen nykyajan tunnustettu näkökohta, jonka mukaan aineellinen elintaso ja elämän yleinen laatu ovat toisiinsa rinnastettavia.
– – –
Kuluttajan on kysyttävä itseltään onko hän onnellinen pyrkiessään saamaan samoja tavaroita kuin suurempituloinen naapurinsa.

Mihin olemme tulleet? Tämän päivän yhteiskuntamme keskeiset arvostuksen kohteet ovat kasvu, kilpailu ja kulutus. Hyvinvointi-käsitteen sisältö ymmärretään yksinomaan taloudellisesta näkövinkkelistä. Hoetaan kuorossa: ”Suurin osa nuoristamme voi paremmin kuin koskaan ja sitten on se pieni vähemmistö, ”vain” noin 20 %, joka voi huonosti.” Jos oltaisiin rehellisiä, myönnettäisiin, että tässä kilpailua ja kulutusta kaiken päämääränä ihannoivassa yhteiskunnassamme ehkä noin 20 % nuorista voi edelleen jossain määrin hyvin ja 80 % nuorista voi enemmän tai vähemmän huonommin kuin he voisivat voida ja kuin heillä olisi ihmisarvonsa perusteella oikeis voida. Totuus onkin, että suuri enemmistö, me kaikki ”tavikset” ja lisäksi meitä vielä huonommassa asemassa asemassa olevat, kärsimme kaikki enemmän ”kuin lääkäri määrää” eli enemmän kuin monen psyykkinen ja henkinen terveys kestää.

Onko meillä mielenterveysongelma? On ja ei. Yhteiskunta, siis ne yksittäiset ihmiset, joille olemme uskoneet päätäntävallan meitä kaikkia koskevista asioista, aiheuttaa meille kohtuuttoman kovia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä kestettäväksi. Ei siis ihme, jos jopa enemmistöllä nuorista on nk. mielenterveysongelmia.
Huvittavaa muuten, että samanaikaisesti, kun hoetaan, että suurin osa nuorista voi paremmin kuin koskaan, voivoitellaan, että jopa yli puolella nuorista on mielenterveysongelmia…

Nuorten mielenterveysongelmat tuntuvat olevan jo lähes kansantauti, pohtii tutkimusprofessori Mauri Marttunen. Suunnilleen 50–60 prosenttia 21-vuotiaista on siihenastisen elämänsä aikana kärsinyt mielenterveysongelmista.

Missä on se totuudenpuhuja, H.C.Anderssenin Keisarin uudet vaatteet -sadun viaton lapsi, joka paljastaa: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!” Meitä on vedetty nenästä, meille on esitetty jotain satua ja me olemme huutaneet kuorossa (Anderssenin satua mukaillen): ”Herranen aika, kuinka koreat yhteiskuntamme uudet aatteet ovat! Kylläpä tuo kilpailu- ja kulutuspäämäärä on ihana…; Ikinä ennen ei yhteiskuntamme hyvinvointia oltu näin ihasteltu; Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton…”

Michael Young on muuten tutustumisen arvoinen sosiaalinen edelleenkävijä, tiennäyttäjä ja paremman tulevaisuuden rakentaja, johon voi tutustua Wikipediassa http://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Young,_Baron_Young_of_Dartington
tai hänen mukaansa nimetyn säätiön sivuilla http://youngfoundation.org/about-us/history/. Young loi meritokratia-käsitteen, ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Meritokratia: ”Termi on peräisin Michael Youngin vuonna 1958 julkaistusta romaanista Meritokratian nousu 1870-2033, joka on poliittisesti meritokratiaa vastustavassa tarkoituksessa kirjoitettu, sen huonoja puolia korostava dystopistinen tulevaisuudenkuvaus yhteiskunnasta, jossa yksilön yhteiskunnallinen asema määritellään älykkyysosamäärän ja vaivannäön (ts. ansioiden eli meriittien) summana. Teoksessa meritokraattinen järjestelmä johtaa lopulta vallankumoukseen, jossa massat syöksevät kansalaisten tuntemuksista vieraantuneen eliitin vallasta.”

Meritokratiassa valta (lue: taloudellinen hyvinvointi) jaetaan siis suoritusten, pätevyyden ja kykyjen perusteella. Toisin sanoen henkilökohtaisen kilpailukyvyn, taistelussa muita vastaan saavutettujen tyrmäysten ja murskausten perusteella. Aggressiivisin ja armottomimmin muita kohteleva voittakoon ja heikot – henkisestä hyvinvoinnistaan välittävät ja sitä puolustamaan pyrkivät – sortukoon elontiellä. Yhteiskunnan kilpailukyky naapurimaihin verrattuna on pääasia ja yksittäisten kansalaisten eli todellisten elävien ihmisten ”pään asiat”, psyykkinen ja henkinen hyvinvointi, ovat toisarvoisia.

Mikä tai kuka on yhteiskunta? Olemmeko unohtaneet, että se on vain abstrakti käsite eikä todellisuudessa mikään tai ketään. Ainoa todellinen olemassaoleva olet sinä ja minä, me yksittäiset ihmiset, jotka satumme elämään yhdessä jossain tietyssä paikassa, jossain maassa ja valtiossa. Millä tai kellä on oikeus päättää henkisestä hyvinvoinnistamme? Mikä tai kuka voi tehdä jotain nykytilanteen muuttamiseksi, asioiden parantamiseksi inhimillisemmäksi? Kenellä on vastuu, vapaus ja myös loppuviimeksi valta muutoksen käynnistämiseen?

Putin

Koska siellä Kremlissä joku varmaan löytää tämän artikkelini valitsemani otsikon perusteella, paljastan, että niin on tarkoituskin. Toivottavasti joku myös kääntää tämän sinulle venäjäksi. 

Rohkenen sinutella sinua judokollegana, itse muutama kuukautta vajaa 50 vuotta judoa harrastaneena ihmisenä. En tiedä, kuka sinulle on judoa opettanut ja ennen kaikkea mitä sinulle on opetettu. Toivottavasti olet kuitenkin tullut tietoiseksi judon kolmesta perusperiaatteesta, jotka lajin vuonna 1882 perustanut Jigoro Kano otti lähtökohdakseen. Jigoro Kano oli filosofian tohtori ja professori. Hän oli ennen kaikkea kasvatustieteilijä ja pedagogi ja judosta tuli hänen ansiostaan myös pakollinen oppiaine japanilaisissa kouluissa. Kano oli myös Kansainvälisen Olympiakomitean jäsen.

Professori Kano ei koskaan tarkoittanut, että judo olisi vain sarja mekaanisia temppuja, joilla harmilliset vastustajat nujerretaan, tai keino saavuttaa urheilussa kultaa ja kunniaa. Kano on järjestelmää luodessaan tarkoittanut lopulliseksi tavoitteeksi ihmisen kehittämisen kokonaisuudessaan.

Toivon siis sinun tuntevan todellisen judon periaatteet ja palauttavan ne mieleesi. Tai jollet tunne niitä, toivon, että tutustut niihin ja sitoudut niihin, jotta voit kunnialla kantaa judon mustaa vyötä. Löydät varmasti judon periaatteet googlaamalla suoraan venäjäksikin. Toistan ne kuitenkin tässä siten kuin itse olen ne aikanaan oppinut ja myös pyrkinyt elämään niiden mukaan.

Judon periaatteiden tärkeimmät osat sisältyvät jo itse sanaan JUDO. JU-tavu merkitsee joustamista, myöten antamista tai myös lempeyttä ja periksi antamista. Tavu sisältää samalla judon ensimmäisen varsinaisen periaatteen, maksimaalisen tehon periaatteen: mahdollisimman vähällä voimalla saadaan mahdollisimman paljon aikaan. DO-tavu merkitsee tietä tai periaatetta, ei yksinomaan mekaanista taitoa (jitsu tai jutsu). Täten koko sana JUDO merkitsee pehmeää tietä, joustavuuden periaatetta.

Judo sisältää fyysistä kasvatusta, mutta sitä voidaan käyttää myös älyllisen ja eettisen kyvykkyyden ja voiman kohentamiseen. Todellinen judo sisältää siis myös henkisen kasvatuksen. Judossa oppii nopeasti, ettei hermostuminen kannata. Joten judon yksi tarkoitus on kasvattaa itsehillintää. Lisäksi judoa voidaan käyttää ruokavalion, vaatetuksen, asumisen, sosiaalisen (eettisen!) kanssakäymisen ja liike-elämän (eettisten!) menetelmien oppimiseen. Näin judo sisältää (eettiseen!) elämään oppimisen taitoja.

Kaikesta edellisestä nouseva keskeinen periaate voidaan muotoilla vaikka näin: älä koskaan vastaa hyökkäykseen hyökkäyksellä, koska se on kaikkein tehottomin tapa pyrkiä voittamaan toinen. Voimaa käyttäen voi voittaa vain itseään heikompia, mutta joustamalla voi selvitä lähes mistä tahansa – jopa niin, että molemmat kokevat voittaneensa. Eli kyse on nykyisinkin paljon puhutusta win-win-periaatteesta. Tätä kutsutaan judossa yhteisen hyvän periaatteeksi tai yhteisen hyvinvoinnin ja hyödyn periaatteeksi.

Judoa ei voi harjoitella yksin. Koska yhdessä lajia harjoittelevat pyrkivät samaan päämäärään, sekä fyysiseen että henkiseen kasvuun, kehittävät he kaiken aikaa toinen toisiaan. Judo kehittää vastuulliseksi toisia ja yhteiskuntaa kohtaan, koska judon harrastaja oppii luottamaan toiseen ja olemaan toisen luottamuksen arvoinen.

Judon hallitsee vasta se, joka soveltaa judon periaatteita jokapäiväiseen elämään. On opittava sovelletamaan kaikkiin elämän alueisiin judon avulla saavutettua itsensä fyysistä ja henkistä hallintaa sekä joustavuutta ja eettistä kyvykkyyttä, jolloin judoka on hyödyksi koko ympäristölleen.

Vladimir, ole todellinen JUDOKA!

Toivoo Timo, filosofian tohtori, kasvatuksen asiantuntija ja mustan vyön judoka – ja jopa ikätoverisi 🙂

On vain kaksi ihmisrotua

Natsi-Saksan keskitysleirien kauhuista hengissä selviytynyt juutalainen psykiatri ja filosofi Viktor Frankl on todennut: ”Es gibt eigentlich nur zwei Menschenrassen. Und das sind die Rasse der anständigen Menschen und die Rasse der unanständigen Menschen. Und die Rassentrennung geht quer durch alle Nationen.” Eli suomennettuna (anständig-sanan useat merkitykset huomioonottaen): On oikeastaan vain kaksi ihmisrotua. Ja ne ovat kunniallisten, inhimillisten ja hyveellisten ihmisten rotu ja näihin kuulumattomien ihmisten rotu. Ja rotuerottelun rajat kulkevat kaikkien kansojen läpi.

Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä hengissä pelastunut kirjailija, historioitsija ja filosofi Aleksandr Solženitsyn on puolestaan todennut: ”Kunpa jossain olisikin pahoja ihmisiä tekemässä salakavalasti pahoja tekojaan ja tarvitsisi vain eristää heidät meistä muista ja tuhota heidät. Mutta hyvän ja pahan jakava raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä. Ja kuka tahtoisi tuhota osan omasta sydämestään?”

Jollakin selittämättömällä tavalla ihmisen olemukseen kuuluu mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Loogisesti ajattelevana ihmisenä minun on vaikeaa ymmärtää, miksi ihminen valitsee useimmiten pahan kuin hyvän. Outoa se on erityisesti siksi, että sekä antiikin filosofit että vähitellen myös nykyiset tiedemiehet ovat toistuvasti todistaneet, että ainoa tie ihmisyksilön oman henkilökohtaisen hyvinvoinnin, elämänilon ja onnellisuuden lisäämiseen kestävällä tavalla kulkee yleisesti ja yhteisesti arvokkaiden ja hyvien asioiden edistämisen kautta. Mikä meissä on vikana, ettemme tajua tätä. Onko arvo- ja tunnetajuntamme jäänyt niin kehittymättömäksi, kun huomio on kiinnitetty kaikenlaisen aineellisen ja omistettavan haalimiseen sekä itsemme ja toisten hallintaan? Vai olemmeko niin lyhytjännitteisiä että osaamme ajatella vain lyhyen aikavälin hyötyjä pitkän tähtäyksen kielteisten vaikutusten sijaan? Miksi emme osaa rakentaa jotain pysyvää ja kestävää? Sellaista, josta meistä jää pysyvä myönteinen jälki maailmaan?

En tiedä vastauksia esittämiini kysymyksiin, koska olen vain totuuden etsijä, filosofi. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että kaikki ihmettelemme ja kyselemme näitä asioita ja kyseenalaistamme nykyisen maailman menon mielekkyyden sekä itsemme että muidenkin kestävää, henkistä ja eettistä hyvinvointia kaipaavien ihmisten takia. Ja vähintään yhtä tärkeää pelkän ihmettelyn lisäksi on se, että edes yritämme jokainen elämässämme tehdä niin hyvää kuin osaamme.

Stefan Einhorn on kirjassaan Ihmisen tehtävä todennut oivallisesti: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista maailman ongelmia, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.”

Miten tämän neuvon tai kehotuksen noudattaminen on mahdollista? Pettämätön ohjenuora sisältyy eri muodoissaan suureen osaan maailman suurista filosofioista ja uskonnoista. Kyse on Kultaisesta säännöstä, joka on kaikkein perustavin ja oleellisin eettisyyteen kannustava yleisohje. Se kutsuu ihmisiä kohtelemaan toinen toisiaan niin kuin he toivoisivat itseään kohdeltavan. Eettisesti kaikkein haastavimmissa versioissa kehotetaan kohtelemaan jopa vihamiestään rakkaudellisesti. Lähimmäistemme rakastaminen pitäisi kaiketi ollakin itsestäänselvyys eikä sen toteuttamisessa siis ole vielä mitään erityisen hyvää tai ylevää. Silti saamme kokea, nähdä ja kuulla tämänkin olevan toisinaan vaikeaa ja joillekin aivan mahdotontakin. Kysymys tietysti on lisäksi myös siitä, ketä pidämme lähimmäisinämme tai läheisinämme. Filosofi Emmanuel Levinas tulkitsee jälkeläisyydenkin ikään kuin ihmisyyteen itseensä kuuluvaksi, sen olemuspiirteeksi. Levinasin mukaan kaikki ihmiset ovat toisilleen ”jälkeläisiä”.

Hyvää Väkivallatonta viikkoa! Mahtaakohan ihmiskunta koskaan viisastua niin, että voitaisiin viettää Väkivallan loppumisen muistopäivää. Tai muistoviikkoa, koska sitä kannattaisi kyllä juhlia vähintään yhtä pitkään kuin Joulua ja Pääsiäistä yhteensä!

Eikö taaskaan mitään muuta kuin puuhastelua aselakien parissa?

Hyvinkäänkin joukkomurhan jälkimainingeissa näyttävät taas aselait saavan pääroolin. Miten meidän päättäjämme voivatkin olla niin kädettömiä?! Vai onko kilpailuyhteiskunta jo tehnyt mahdottomaksi kaikki sellaiset toimet, joilla edistettäisiin kaikkien ihmisten henkistä ja eettistä hyvinvointia? Onko kaikki panokset kohdennettu siihen, että kehitetään koulutuksellisia huippuyksiköitä, joissa tuotetaan huippuyksilöitä maamme kansainvälistä kilpailukykyä varmistamaan? Joka tarkoittaa kaikkien muiden syrjäyttämistä tavalla tai toisella…

En pidä ampuma-aseista enkä ole ampumaharrastaja tai metsästyksen harrastaja. En puolusta ampuma-aseita, mutta näen kuitenkin ongelman olevan muualla. Ongelma on siinä, että liian moni voi liian huonosti. Eikä kyse ole jostain pienestä osasta jotain toisia, ”heitä” tai ”noita”, vaan suuresta enemmistöstä meitä! Päättäjät hokevat – ehkä omaatuntoaan rauhoittaakseen, että ”suurin osa ihmisistä voi hyvin, mutta sitten on se pieni joukko moniongelmaisia, jotka voivat entistä huonommin”. Ehkä he itse kuuluvat siihen joukkoon, joka voi edelleen hyvin – tosin kyseenalaistan heidänkin, ainakaan kaikkien henkisen ja eettisen hyvinvoinnin. Mutta yhä suurempi osa sairastuu eli tauti leviää kulkutaudin tavoin. Taudin nimi on kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä ja sen oireisiin kuuluu kaiken aikaa paheneva stressi ja uupumus palvoa taloutta kaiken aikaa tehokkaammin ja tuottavammin sekä tuotantopäässä että kuluttajana. Oireisiin kuuluu myös yhä lisääntyvä ilottomuus (ilman keinotekoisia virikkeitä), pinnan kiristyminen äärimmilleen, jatkuvasti kasvavat vaikeudet ihmissuhteissa sekä mieleltä vaivaava tyhjyyden ja toivottomuuden tunne. Tunne siitä, että tässä mielettömyydessä ei ole mitään tolkkua eikä koko omalla elämällä oikein tunnu olevan merkitystä ja koko elämällä yleensäkään mitään ymmärrettävää tarkoitusta. Ja jotkut kehtaavat puuhastella ampuma-aselakien parissa!

Jos kiellettävää etsitään, niin keittiöveitset tuli ehdottomasti kieltää, koska niillä tehdään suurin osa teräaseilla toteutetuista toisten ihmisten vahingoittamisesta. Ja teräaseturmien määrä on sentään moninkertainen ampuma-aseturmiin verrattuina. Tämä oli kuitenkin lähinnä ironiaa eikä missään tapauksessa vakavasti otettavaksi tarkoitettu ehdotus. Vaikkakin USA:ssa on kouluja, joissa ruokaloista on poistettu veitset ja haarukat ja kaikki ruoka tarjotaan valmiiksi kuorittuna ja pilkottuna lusikalla syötäväksi…

Mutta jollei muuta osata tehdä kuin pohtia kansalaisten kontrolloimista, on aselakiakin tärkeämpiä ja kiireellisempiä kohteita. Toisin sanoen vieläkin vakavampia, laajempia ja yleisempiä ongelmia. Aseturvallisuuden sijaan tulisi kaikkein kiireellisimmin panostaa lääketurvallisuuteen. Liitän tähän sellaisenaan Hesarissa 4.6. olleen eläkkeellä olevan psykiatrin ja ylilääkärin Tapani Sipilän mielipidekirjoituksen. Ehkäpä hän uskaltaa puhua, koska ei ole enää virassa ja puheidensa takia vaarassa joutua syrjäytetyksi…

Mielialalääkkeistä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä

Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa oli (31. 5.) hät­käh­dyt­tä­vä koos­te ot­si­kol­la ”U­seil­la sur­maa­jil­la on mie­len­ter­vey­son­gel­mia”.

Nuor­ten ma­sen­nus­ta ja pa­niik­ki­häi­riö­tä hoi­de­taan usein sel­lai­sil­la mie­lia­la­lääk­keil­lä, jot­ka voi­vat si­vu­vai­ku­tuk­si­naan ai­heut­taa var­sin­kin nuo­rel­la po­ti­laal­la it­se­tu­hoi­suu­den, agg­res­sii­vi­suu­den, vas­tus­ta­van käyt­täy­ty­mi­sen ja vi­han li­sään­ty­mis­tä.

Ku­ka hy­vän­sä voi kir­jas­tos­sa tai ap­tee­kis­sa lu­kea Phar­ma­ca Fen­ni­caa, jos­sa mo­nien mie­li­ala­lääk­kei­den koh­dal­la täs­tä mah­dol­li­suu­des­ta va­roi­te­taan.

Toi­si­naan käy vie­lä niin, et­tä nuo­ren psyyk­ki­nen pa­hoin­voin­ti diag­nos­ti­soi­daan ma­sen­nuk­sek­si tai pa­niik­ki­häi­riök­si, vaik­ka se oli­si­kin jo­ta­kin muu­ta vai­keaa sai­raut­ta, esi­mer­kik­si al­ka­vaa skit­sof­re­niaa. Näis­sä ta­pauk­sis­sa on vie­lä suu­rem­pi vaa­ra sii­tä, et­tä mie­li­ala­lääk­kees­tä on enem­män hait­taa kuin hyö­tyä.

Tä­nä­kin ke­sä­nä tu­han­net nuo­ret Suo­mes­sa käyt­tä­vät mie­li­ala­lääk­kei­tä lää­kä­rin mää­räyk­ses­tä. On väis­tä­mä­tön­tä, et­tä jot­kut heis­tä saa­vat vaa­ral­li­sia si­vu­vai­ku­tuk­sia lääk­keis­tään. Jot­kut näis­tä nuo­ris­ta voi­vat ol­la myös pa­has­ti kou­lu­kiu­sat­tu­ja, ja eh­kä jo­ku heis­tä saa am­pu­ma-aseen käyt­töön­sä. Eh­kä sit­ten taas ta­pah­tuu kau­hei­ta.

Lää­ke­tur­val­li­suu­des­ta vas­taa­vien vi­ran­omais­ten on pa­neu­dut­ta­va tä­hän on­gel­maan. Lää­kä­rei­den on ol­ta­va en­tis­tä­kin va­ro­vai­sem­pia mää­rä­tes­sään mie­li­ala­lääk­kei­tä nuo­ril­le.