Aihearkisto: Fyysinen väkivalta

Hyvä, paha aggressio

Blogikirjoituksen aihe ikäänkuin putosi syliini, kun ryhdyin selailemaan näytteenä saamaani uutta Anna-lehteä (nro 30/26.7.18). Riina-Maria Metson artikkelissa ”Oletko sinut aggressiosi kanssa” haastateltiin Heli Pruukia, jolta on kuulemma ilmestymässä yhdessä Terhi-Ketola-Huttusen kanssa kirja ”Vihainen nainen – Hyvä, paha aggressio”. Kirjasta en tiedä, mutta ainakin artikkeli oli varsinainen sekamelska, jossa erilaiset tunteet, käyttäytymismuodot, toimintatavat ja oireilut menivät herttaisesti sekaisin. En tiedä, kuka sekaannukset oli aiheuttanut, haastattelija vai haastateltava, mutta jälki oli kuitenkin harmittavan kehnoa.

Itse olen ehkä harmillisenkin tarkka käsitteiden määrittelyistä ja merkityksistä (ehkä filosofin helmasynti) ja varsinkin, kun aihepiiri oli minulle erittäin tuttu, en voinut välttyä siltä, että minussa heräsi aggression tunne. Joka oli tässä yhteydessä myönteinen, koska se sai minut kirjoittamaan tämän asioita toivottavasti selventävän artikkelin. Se johti siis suuttumukseen ja aktiiviseen toimintaan epäkohtien korjaamiseksi, mutta ei minkäänlaatuiseen vihaan mitään tai ketään kohtaan.

Artikkelissa käsiteltiin monenlaisia tunteita ristiin rastiin ja aggressiosta oli tehty jonkinlainen yläkäsite. Sitähän se ei ole, vaan yksi monista ihmisen perustunteista ja aina tunteet kietoutuvat myös muihin tunteisiin. Mikään tunne ei myöskään ole hyvä tai paha itsessään, vaan ihmiselle on sitä parempi, mitä laajempi tunnekirjo hänelle on kehittynyt ja mitä syvällisemmin hän kykee tunteita kokemaan. Eräs olennainen elämäntaito on kyky suhtautua kulloisiinkin tunteisiin rakentavalla tavalla, toisin sanoen niin, ettei niiden kokeminen johda sellaiseen toimintaan, josta aiheutuu kielteisiä seurauksia joko itselle tai toisille. Tunteiden kokeminen on siten tyystin eri asia kuin ihmisen käyttäytyminen, teot tai toiminta.

Aggressiivisella käyttäytymisellä tarkoitetaan yleisesti sellaista käyttäytymisestä, josta aiheutuu juuri kielteisiä seurauksia jo(i)llekin – yleensä jopa jollain tavalla kaikille osapuolille. Siinä ei siis ole mitään rakentavaa, vaan sen tilalle tulisi kyetä valitsemaan jokin muunlainen tapa toimia. Kun aggressiivisuus määritellään näin, rinnastetaan se silloin yleensä fyysiseen tai psyykkis-henkiseen väkivaltaan jotain toista tai itseä kohtaan. Aggressiivisella käyttäytymisellä voidaan ymmärtää myös suuttumista (tai ”vihastumista”, joka sekottuu turhan helposti vihaan) jostain epäoikeudenmukaisuudesta tai muusta epäkohdasta ja ryhtymistä johonkin – toivottavasti rakentavaan – toimintaan, jonka avulla siihen on tarkoitus puuttua tai se on tarkoitus korjata.

Minua alkaa aina suututtaa, kun vihasta puhutaan myönteiseen sävyyn tai kuten mainitussa artikkelissakin ”välttämättömänä tunteena kuin vaikkapa ilo ja suru”. Usein ihmisiä, eritoten naisia, jopa kannustetaan vihaan (ei onneksi kuitenkaan tässä artikkelissa). Viha on tuhoava voima, joka voi tyhjentää ihmisen kaikesta arvokkaasta ja hyvästä ja voi jopa tukahduttaa koko hänen elämänilonsa ja äärimmillään myös elämänhalunsa. Siksi voi jopa puhua ”vihaan sairastumisesta”, vaikkei se olekaan sairaus siinä merkityksessä, että sitä voitaisiin hoitaa joillakin lääkkeillä. Työstämistä joko omaehtoisesti, jos kyvyt siihen riittävät, tai viime kädessä terapeutin tai psykiatrin kanssa, se voi sen sijaan vaatia jopa vuosikausia. Työskentely on tarpeen, kunnes vihan aiheuttaja omassa kokemisen kokonaisuudessa eli tajunnassa ja sen elämän aikana muodostuneissa horisonteissa selviää. Sen jälkeen vihasta voi päästä eroon. Tällöin ihmiselle avautuu uudestaan mahdollisuus rakkauteen elämän keskeisimpänä voimana sekä tärkeimpänä elämänvoiman antajana ja päämääränä.

Tämä oli erittäin lyhyt katsaus aihepiiriin ja sellaisena myös pinnallinen. Toivottavasti kuitenkin joiden käsitteiden välisten merkitysten eroa havainnollistava.

 

 

1 kommentti

Kategoria(t): aggressiivisuus, aggressio, epäoikeudenmukaisuus, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, perustunteet, perustuntemukset, Psyykkinen väkivalta, Rakkaus, suuttumus, tunnekirjo, Väkivalta, viha, Viha on tuhoava voima, vihaan sairastuminen, Vihainen nainen, vihastuminen

Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Eettinen kyvykkyys, eettinen tahto, Eettisyys, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, ihmisten välinen kaltoinkohtelu, Ihmisyys, kaltoin kohtelija, kaltoinkohtelu, kaltoinkohtelun tyypit, Kasvattaja, Kasvatus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, kasvatusvastuu, kasvu, kriminalisoitu kaltoinkohtelu, lasten kaltoinkohtelu, luottamus, luottamussuhde, sijaisvanhempi, Toivo, vaikutusvalta, valta, Vanhemmat, vanhusten kaltoinkohtelu, vastuu, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Väkivalta

Kiusaaminen, kidutus, kuolema

En pidä sanasta kiusaaminen, koska se antaa liian helpon mahdollisuuden vähätellä ilmiön vakavuutta. Koulukiusaamisen sijaan olisi parempi puhua kouluväkivallasta ja kiusaamisen sijaan muutenkin henkisestä väkivallasta. Sen lievin muotokin, henkinen pahoinpitely, on jo vuodesta 1995 lähtien rinnastettu rikoslaissa fyysiseen pahoinpitelyyn. Rikoslain 21. luvun 5 §:ssä puhutaan teosta, jossa ruumiillista väkivaltaa tekemättä vahingoitetaan toisen terveyttä, aiheutetaan toiselle kipua tai saatetaan toinen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Lisäksi tällaisen teon yrittäminenkin on jo rangaistava teko.

Koska sanaa kiusaaminen edelleen käytetään, kutsun ilmiötä nyt sillä nimellä. Kaikenlaisista suurin taloudellisin panostuksia toteutetuista kiusaamisen vastaisista ohjelmista huolimatta emme näe kuin murto-osan asioista emmekä näkemästämmekään osaa tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Kuitenkin kiusaamisen kohteeksi joutuminen on eräs yleisimmistä nuorten itsemurhiin johtavista syistä. Samoin ainoa yhteinen tekijä eri maiden kouluampujilla – eli laajennetun itsemurhan tehneillä – on ollut kiusattuna olemisen kokemus.

Lapsuus ja nuoruus ovat erityisen herkkää aikaa muun muassa siksi, että sekä kehossa että tajunnassa tapahtuu nopeassa ajassa varsin suuria muutoksia, jotka ovat erittäin hämmentäviä. Nuori kuvittelee usein olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut, joiden samanlaista hämmennystä hän ei voi nähdä ulkoapäin. Itsessä tapahtuvien muutosten hyväksyminen on koetuksella ja nuori pohtii herkästi, hyväksytäänkö häntä enää ”erilaisuutensa” takia toisten joukkoon. Kaikki omat nuoren itsensä kokemat epätäydellisyydet pelottavat, kun nuori ei tiedosta, että me kaikki ihmiset olemme omalla ainutlaatuisella tavallamme epätäydellisiä ja toisaalta taasen aivan erityisen myönteisesti toisista erottuvia ainutlaatuisine ominaisuuksinemme, kykyinemme, taitoinemme jne. Toisin sanoen, jokaisessa on myös jotain erityisen hyvää.

Toisista erottautuminen – oli kyse sitten minkä laatuisesta määrätyn nuorten ryhmän itsellensä asettamasta normista poikkeamisesta tahansa – voi olla kohtalokasta, koska nuori voi joutua toisten silmätikuksi. Epäsuosioon joutuminen johtaa helposti kaveripiirin ulkopuolelle sulkemiseen ja samalla leimaamiseen vapaaksi riistaksi ja ”saaliseläimeksi” kaikenlaiselle kiusaamiselle. Tyttöjen kaverisuosioon liittyvät asemoinnit on kouluväkivallan arkipäiväinen muoto ja fyysinen väkivalta puolestaan yksi keskeisistä keinoista poikien suosion tavoittelussa tai suositun aseman ylläpidossa. Tämän päivän tasa-arvoistuneessa todellisuudessa sukupuolierot tällaiset perinteiset rajat eivät kuitenkaan näy enää selkeinä.

Jos kiusaamisen kohteena oleva nuori katsoo itseensä kohdistuneet teot harmittomaksi kiusoittelusta, joka ei hetkauta häntä suuntaan tai toiseen, asiaan voidaan myös aikuisten toimesta suhtautua harmittomana. Ehkä selkein tunnusmerkki on, kun nuori alkaa itsekin nauraa muiden mukana itsellensä ja nousee sillä tavalla asian yläpuolelle. Mitään ei voi kuitenkaan yleistää ja asia on hyvä tarkistaa. Sudenkuoppia kuitenkin on. Eräs tällainen on liian helppo tyytyminen nuoren vastaukseen: ”Kaikki on hyvin”. Vastaus on myös nuorelle helppo, mutta todellisuus on osoittanut, että nuori saattaa olla jopa suuressa itsemurhavaarassa näin todetessaan. Vastaus osoittaa siinä tapauksessa, että hän on jo luovuttanut. Hänestä tuntuu, että kaikki johtuu hänestä itsestään ja hän häpeää siksi itseään eikä näe enää mitään syytä jatkaa elämäänsä.

Edellä kuvatussa tapauksessa on kiusaaminen muuttunut selkeästi kidutukseksi, joka määritellään Wikipediassa seuraavasti: ”Kidutus on tahallista fyysisen tai henkisen kivun aiheuttamista, jonka tarkoituksena on uhrin rankaiseminen tai pelottelu, haluttujen tietojen tai tunnustuksen kiristäminen tai pelkästään kiduttajan viihdyttäminen. Kidutuksen perimmäinen tavoite on uhrin persoonan tuhoaminen.” Koska kidutuksen seurauksena voi olla uhrin psyykkinen vahingoittuminen eriasteiseksi ja eripituisiksi ajoiksi, psyykkinen sairastuminen tai äärimmillään itsemurha, olisi erittäin tärkeää, että myös nuoret tiedostaisivat toimintansa tämän laatuiset seuraukset mahdollisina ”viattoman läpän” lopputuloksina. Koska vastuuta ei kuitenkaan voida vierittää vanhemmille, koulun henkilökunnalle, muille nuorille tms., vaan tekijä vastaa tällaisista seuraamuksista sekä lain edessä (vrt. rikoslain kohta edellä) että omassatunnossaan, koko persoonassaan ja loppuelämänsä tulevaisuudessa.

Rehtori: ”Etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua. On aivan normaalia, että tuon ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään.”
Luokanvalvoja: ”Olenko väärässä, kun olen antanut itseni ymmärtää, että tämän koulun periaate on tasa-arvoisuus, eikä koulukiusaamista suvaita sen missään muodossa?”
Rehtori: ”Niin kyllä, totta kai, mutta en ole varma täyttääkö tämä tapaus koulukiusaamisen tunnusmerkit. Mitään fyysistä pahoinpitelyä ei ole tehty, ja jos puuttuisin jokaiseen ivahuutoon mitä käytävillä kuulee, joutuisin erottamaan kaikki oppilaat. Kuten sanoin jo aiemmin, sellainen on täysin normaalia käytöstä yläasteella.”

Ote on Henry Ahon lähiaikoina ilmestyvästä kirjasta Arvet – romaani kiusatuista. Kirjassa kerrotaan samassa koulussa olevan viiden nuoren tarinat. Kirja on kirjoitettu nuorten omasta elämismaailmasta ja kokemistavasta käsin. Voin lämpimästi suositella kirjaa sekä nuorten itsensä että kaikkien aikuisten luettavaksi sekä kouluissa oppitunneillakin käsiteltäväksi. Kirjan takakannesta selviää, että yksi nuorista tekee itsemurhan. ”Pieni piikittely” ei kasvattanutkaan kyseistä nuorta ja tehnyt häntä henkisesti vahvemmaksi. Nuori oppi kyllä tehokkaasti, että elämä ei ole helppoa. (Vanhemmanpuoleisen opettajan kommentteihin viitaten.) Hän oppi asian erittäin tehokkaasti – jopa niin täydellisesti, että hän käsitti, että elämän on liian vaikeaa elettäväksi.

Olisiko kyseinen koulu muuten voinut olla mainitsemaani valtakunnalliseen kiusaamisen vastaiseen ohjelmaan osallistunut koulu. Ennen tapahtunutta tragediaa rehtori voi ylpeänä raportoida arviointituloksena, että kiusaaminen oli vähentynyt koulussa, sitähän ei esiintynyt itse asiassa lainkaan. Vain kaikenlaista sellaista normaalia, joka ei täyttänyt kiusaamisen tunnusmerkkejä. Eihän mitään fyysistä pahoinpitelyäkään ollut tehty.

Kukahan muuten on senkin karhunpalveluksen kouluväkivallan ja yleensäkin väkivallan tiedostamiselle ja tunnistamiselle tehnyt, että hän on keksinyt käsitteen ”fyysinen kiusaaminen”. Sen varjolla voidaankin sivuuttaa kaikki muu ja rajoittua vain fyysisiin tekoihin, joista jää myös erilaisia fyysisiä jälkiä. Vaikka voidaanhan nekin kuitata vahingossa tapahtuneiksi viattoman nahistelun tuloksiksi…

Ehdotan, että jos sanaa kiusaaminen halutaan edelleen käyttää, se rajattaisiin vain tekoihin, joissa ei tehdä ruumiillista väkivaltaa (vrt. myös rikoslaki). Kiusaamista olisi sitten eriasteista riippuen sen vaikutuksista uhrin mielenterveydelle. Jos uhri joutuu (tai pääsee) turvautumaan kouluterveydenhoitajan, koulupsykologin, psykiatrin tms. apuun, kyseessä on jo hyvin vakava teko. Kaikenlainen kiduttamiseen viittaava olisi sitä jo sellaisenaan mahdollisista havaittavista seurauksista riippumatta. Toisen ajaminen itsemurhaan on mielestäni samalla tavalla henkirikos kuin fyysisin keinoinkin tehty henkirikos. Teon suunnitelmallisuudesta, kestosta ja raakuudesta riippuen joko kuolemantuottamus, surma, tappo tai murha.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ainutlaatuisuus, arviointitulos, Epätäydellisyys, Erilaisuus, fyysinen kiusaaminen, Fyysinen väkivalta, häpeä, Henkinen pahoinpitely, Henkinen väkivalta, henkirikos, Itsemurha, Itsetuhoisuus, ivahuuto, kaverisuosio, kidutus, kipu, kiristäminen, kiusaaminen, kiusoittelu, kouluampuja, koulukiusaaminen, koulun henkilökunta, koulupsykologi, kouluterveydenhoitaja, kouluväkivalta, kuolema, kuolemantuottamus, Laajennettu itsemurha, luokanvalvoja, mielenterveys, murha, nahistelu, Omatunto, pelko, pelottelu, persoonan tuhoaminen, psykiatri, psyykkinen sairastuminen, psyykkinen vahingoittuminen, Psyykkinen väkivalta, rankaiseminen, rehtori, rikoslaki 21 luku, ruumiillinen väkivalta, seuraamukset, sukupuoliero, surma, syyt elää, tappo, tasa-arvo, Uncategorized, Vanhemmat, vastuu, viaton läppä

Väkivallan tasa-arvoistumisen seurauksia

Kahdeksan noin 17–18-vuotiaan pojan joukko pahoinpiteli 16-vuotiaan tytön Malmilla keskiviikkoiltana 14.8. Poliisi epäilee syyksi kostoa siitä, että ennen pahoinpitelyä 16-vuotiaalla oli ollut riitaa 13-vuotiaan pojan kanssa, ja tyttö oli tuolloin lyönyt poikaa avokämmenellä kasvoihin.

Ryhdyin pohtimaan, mitä tämä ilmentää nyky-Suomesta ja viime vuosien tai parin vuosikymmenenkin kehityksestä, jolloin olen tiiviisti seuraillut suomalaista väkivaltaa – aikanaan ihan ”kouriintuntuvastikin” väkivallattoman väliinmenijän roolissa.

Siinähän ei ole mitään uutta, että vanhempi ja vahvempi käy nuoremman ja heikomman kimppuun. Tai siinä, että käydään päälle ylivoimalla. Muutenhan voisi peräti käydä niin, että itse joutuisi kestämään häviämisen häpeää ja katkeraa kalkkia.

Mieleeni muistuu tapahtuma joulukuulta 2009, jossa sama 15-vuotias tyttö oli keskiössä, kun 14-vuotias tyttö pahoinpideltiin suunnitelmallisesti ensin kotonaan ja sitten kadulla. Hakkaajan ”hang aroundit” olivat mukana molemmissa tilanteissa. Kuulin, että mainittu hakkaaja oli sen kokoinen ja oloinen, ettei kukaan samanikäinen poika olisi uskaltanut mennä väliin. Joten varmistajiakaan ei olisi välttämättä tarvinnut, mutta saivathan hekin etsimäänsä mainetta varsinkin, kun paikalle kutsuttiin kännyköillä kymmeniä nuoria yleisöksi.

Tässäkään ei ole varsinaisesti mitään uutta meille, joilta on jo 2000-luvun alusta lähtien pyydetty apua tyttöjen jatkuvasti lisääntyvän väkivaltaisuuden vähentämiseen. Uutta on kuitenkin nyt nähty tapahtumaketju, jossa sukupuolella ei vaikuta olevan enää mitään yhteyttä tapahtumiin. Olisikohan jo aika unohtaa kauan sitten totuusarvonsa menettänyt käsite ”sukupuolittunut väkivalta”, jolla käsittääkseni tarkoitetaan asetelmaa, jossa miessukupuoleen kuuluvat ihmiset ovat väkivallan tekijöitä ja naissukupuoleen kuuluvat ihmiset väkivallan uhreja. Ainakaan tällä vuosituhannella tämä kahtiajako ei enää ole pitänyt paikkansa, vaikka monet tahot siitä edelleenkin pitävät kiinni joitakin omia (taloudellisiin hyötyihin liittyviä?) intressejään vaalien.

Stalinin aikaisen Neuvostoliiton vankileireillä kärsinyt Alexander Solzhenitsyn toteaa vastikään uudelleen julkaistussa pääteoksessaan Vankileirien saaristo äärimmilleen kärsineen ihmisen viisaudella, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, vaan meidän kaikkien ihmisten sisällä sydämessämme tai omassatunnossamme.

Väkivalta on yleisinhimillinen ongelma, joka koskettaa meitä kaikkia. Ei, ei JOKO tekijänä TAI uhrina, vaan SEKÄ tekijänä ETTÄ uhrina. Väkivallassa vallitsee siis tasa-arvo kaikkien ihmisten kesken. Toki sen piiristä voidaan globaalilla tasolla nostaa esiin ja pitääkin nostaa jotain ilmiöitä myös tasa-arvokysymyksinä. Mutta nyky-Suomessa kuljemme tasa-arvoistumiskehityksen kärjessä tässäkin asiassa. 

Jo viisi vuotta sitten eli vuonna 2008 tehdyssä kyselyssä, jota analysoitiin Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksessa vuonna 2009, tuli esiin seurustelusuhdeväkivallan osalta päätuloksena, että pojat joutuvat kokemaan seurustelusuhteissa tyttöjä enemmän väkivaltaa. Sitä ennen Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projektissa todettiin naisten olevan parisuhteissa lähes yhtä väkivaltaisia kumppaneitaan kohtaan kuin päinvastoin. Hetken aikaa näistä kiistämättömistä, laajoihin ja luotettaviin uhritutkimuksiin perustuvista tutkimustuloksista kohuttiin, kunnes yhtäkkiä kukaan ei enää suostunut sanomaan asiasta mitään. Vaikuttaa myös siltä, että sen jälkeen on syntynyt lukematon määrä tutkimuksia, joissa tarkoin harkituilla kysymysten asetteluilla on pyritty kumoamaan aiemmat tutkimustulokset, jotka olivat päässeet lipsahtamaan julkisuuteen asti ilman, että niitä olisi ehditty ampua alas ajoissa. NFG:n Helsingin Sanomissa olleessa yli kymmentätuhatta nuorta koskeneen, Optulan tutkimuksen tulokset vahvistanutta kyselytutkimusta koskeneessa reportaasissa ”pääsi käymään” myös samoin, mutta nopeasti mobilisoitu toimittajiin kohdentunut joukkokampanjointi saavutti tuloksensa ja asiasta on vaiettu valtakunnan suurimman päivälehden sivuilla sen jälkeen.

Alkuperäiseen uutiseen palatakseni, voisimmeko yksinkertaisesti tunnustaa, että ihmisten kesken esiintyy väkivaltaa ja siksi se on meidän kaikkien yhteinen ongelma, jolle me voimme ja jolle meidän pitää tehdä jotain. Ja että ”ehkäiseminen, puuttuminen ja korjaaminen” on kaikille mahdollista – me voimme yksinkertaisesti aloittaa itsestämme ja näyttää samalla omalla esimerkillämme mallia ja suuntaa vastuulliselle ihmisyydelle. Kotona, koulussa ja muissa opinajoissa, kadulla ja muilla julkisilla paikoilla.

Helppoa, eikö? Kunhan pidämme kaiken aikaa mielessämme, että kyseessä eivät ole vain henkirikokset, vaan ehkä vieläkin vakavammat teot eli psyykkiset väkivallanteot, joiden seurauksista tekojemme kohteena ollut ihminen joutuu pahimmillaan kärsimään koko loppuelämänsä. Jollei hän ole vapauttanut itseään kärsimyksestään oman käden kautta.

Kaikki väkivalta on vaikutukseltaan psyykkisesti vahingoittavaa eli vakavaa väkivaltaa. Osaan teoista liittyy myös fyysisiä vammoja.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Fyysinen väkivalta, hakkaaja, hang around, korjaava toiminta, pahoinpitelijä, pahoinpitely, parisuhdeväkivalta, Psyykkinen väkivalta, seurustelusuhdeväkivalta, seurusteluväkivalta, sukupuolittunut väkivalta, tasa-arvo, tyttöjen väkivalta, uhritutkimus, vakava väkivalta, väkivallan ehkäisy, väkivallan uhri, väkivallantekijä, Väkivallattomuus, Väkivalta, väkivaltaan puuttuminen

Amnestyn kampanja on unohtanut väkivallan kohteeksi joutuvat miehet

Nimimerkki Mies mustelmilla kirjoitti tämän päivän Hesarin mielipideosastossa:

Suo­men Am­nes­ty kam­pan­joi kun­ta­vaa­lien yh­tey­des­sä näyt­tä­väs­ti per­he­vä­ki­val­taa vas­taan. Si­nän­sä hy­vää ai­het­ta voi­si tu­kea pal­jon iloi­sem­mal­la mie­lel­lä, jos kam­pan­jas­ta ei tu­li­si sel­lai­nen olo, et­tä omat ko­ke­muk­se­ni per­he­vä­ki­val­lan uh­ri­na ovat mi­tät­tö­miä, mer­ki­tyk­set­tö­miä ja yh­teis­kun­nal­li­ses­ti epä­kiin­nos­ta­via.

Olen yli 30-vuo­tias mies. Vie­lä vuo­si sit­ten asuin yh­teis­ta­lou­des­sa vä­ki­val­tai­sen nai­sen ja pie­nen lap­se­ni kans­sa. Ex-puo­li­so­ni oi­rei­lu liit­tyi per­soo­nal­li­suus­häi­riöön, jot­ka ei­vät ole Suo­mes­sa har­vi­nai­sia. Myös Tu­han­sien is­ku­jen maa -tut­ki­muk­ses­sa saa­tiin tu­lok­sek­si, et­tä mie­het jou­tu­vat pa­ri­suh­de­vä­ki­val­lan uh­reik­si yh­tä usein kuin nai­set­kin.

Täs­sä mie­les­sä pi­dän erit­täin louk­kaa­va­na Am­nes­tyn su­ku­puo­lit­tu­nut­ta kam­pan­jaa, jos­sa mi­nun ja mui­den mies­ten ko­ke­muk­set mar­gi­na­li­soi­daan to­taa­li­ses­ti. Har­va ul­ko­puo­li­nen voi kä­sit­tää, kuin­ka hel­ve­til­lis­tä on asua vä­ki­val­tai­sen ih­mi­sen kans­sa, jo­ka käyt­täy­tyy sään­nön­mu­kai­ses­ti ag­gres­sii­vi­ses­ti ja uh­kaa­vas­ti. Vä­ki­val­tai­nen käy­tös oli pääl­le käy­mis­tä, liik­ku­mi­sen ra­joit­ta­mis­ta, hak­kaa­mis­ta, pot­ki­mis­ta, lyö­mis­tä . . . Fyy­sis­tä vä­ki­val­taa oli eh­kä muu­ta­mia ker­to­ja kuu­kau­des­sa, vä­ki­val­lan uh­kaa ja hen­kis­tä vä­ki­val­taa lä­hes jo­ka päi­vä.

Vä­ki­val­ta­ti­lan­teis­sa tun­sin mu­ser­ta­vaa voi­mat­to­muut­ta ja neu­vot­to­muut­ta, sil­lä mi­nul­le ei ol­lut ope­tet­tu kos­kaan ei­kä mis­sään, kuin­ka mi­nun tu­li­si toi­mia. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na oi­kea me­net­te­ly­ta­pa oli­si ol­lut ot­taa yh­teyt­tä po­lii­siin. Niin toi­min kui­ten­kin vain ker­ran, kun puo­li­so­ni uh­ka­si ot­taa käyt­töön­sä veit­sen ja va­hin­goit­taa sil­lä it­seään. Pel­kä­sin usein myös lap­sem­me puo­les­ta.

Naa­pu­reil­ta voin vain pyy­tää an­teek­si. Rap­pu­käy­tä­väs­sä sain hä­ve­tä sil­mät pääs­tä­ni. Olen rik­ki­näi­ses­tä per­hees­tä, ja mi­nul­la oli la­si­nen lap­suus. Sik­si pa­koon läh­te­mi­nen van­hem­pien luok­se ei tun­tu­nut ko­vin hy­väl­tä ideal­ta, kos­ka lap­si oli­si saat­ta­nut jou­tua ojas­ta al­lik­koon. Ma­sen­ta­vin­ta oli­kin, et­ten tien­nyt ai­nut­ta­kaan pa­ko­paik­kaa. Kyn­nys häi­ri­tä su­ku­lai­sia nel­jän ai­kaan yöl­lä on ai­ka suu­ri, ja hä­peä nos­taa sen kym­me­nen­teen po­tens­siin.

Toi­von, et­tä nais­ten vä­ki­val­tai­suu­des­ta pu­hut­tai­siin enem­män. Yh­teis­kun­nal­li­sel­la kes­kus­te­lul­la saa­tai­siin eh­kä luo­tua sel­lais­ta yh­teis­tä kult­tuu­ria, jos­sa jo­kai­nen kat­soi­si oi­keu­dek­seen ja vel­vol­li­suu­dek­seen puut­tua vä­ki­val­tai­seen käy­tök­seen ei­kä yh­den­kään mie­hen tar­vit­si­si pe­lä­tä, et­tei hä­nen il­moi­tus­taan vä­ki­val­tai­ses­ta puo­li­sos­ta ote­ta va­ka­vas­ti. Toi­von myös, et­tei yh­den­kään mie­hen tar­vit­se jää­dä vä­ki­val­tai­seen suh­tee­seen vain sen vuok­si, et­tä pel­kää suh­teen päät­ty­mi­sen jäl­keen äi­din käyt­tä­vän huol­ta­juus­kiis­taa kos­ton vä­li­nee­nä.

Amnestyn kampanja ei ole ainoa, jossa suomalainen perheväkivallan todellisuus unohdetaan. Tilanne on kovin erilainen monessa muussa maassa, mutta sillä ei voi mitenkään puolustella sitä, että Suomessa kampanjoidaan kovin yksipuolisesti ja virheellisiä mielikuvia luoden ja ylläpitäen.

Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että nykynuorten keskuudessa tilanne on kääntynyt jopa toisin päin. Nuorten seurustelusuhteissa tytöt käyttäytyvät selvästi väkivaltaisemmin poikaystäviään kuin päinvastoin. Olisikohan vihdoin aika luopua tabuista ja silmien ummistamiselta tosiasioilta. Muussa tapauksessa nykyisen kaltaiset vääristyneet ja yksipuoliset kampanjat saattavat kääntyä itseään vastaan. Ja ennen kaikkea puolet tai nuorten kohdalla jopa yli puolet lähisuhdeväkivallasta jää kokonaan ottamatta huomioon taistelussa väkivallattomamman maailman puolesta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Fyysinen väkivalta, hakkaaminen, Henkinen väkivalta, huoltajuuskiista, lähisuhdeväkivalta, lyöminen, naisten väkivaltaisuus, parisuhdeväkivalta, perheväkivalta, potkiminen, seurusteluväkivalta, sukupuolittunut väkivalta, tyttöjen väkivalta, väkivallan uhka, väkivaltainen ihminen, väkivaltainen käytös, väkivaltainen nainen, väkivaltainen puoliso, väkivaltainen suhde

Nuorten katuväkivalta kasvussa

Nuoren mielipidekirjoitus tämän päivän (30.4.2011) HS:ssa:

”Nuorten katuväkivaltaa tutkailtava ilmiönä

Kuinka moni nuori onkaan joutunut katuväkivallan kohteeksi tai ainakin kuullut vähintään jonkun puolitutun joutuneen vastaavanlaiseen tilanteeseen? Uskon, että erittäin moni. Katuväkivallan määrä on viime vuosina lisääntynyt, ja sen huomaa sekä mediassa että kaveripiirissäkin.
Itse kuulen lähes päivittäin juttuja siitä, kuinka nuori hakkasi toisen nuoren tai kuinka joku on joutunut uhkaavaan tilanteeseen. Jännitteet nuorten välillä on helppo aistia, kun on itse kaiken tapahtuvan keskellä.
Media kertoo usein vain yksittäisistä tapauksista, vaikka mielestäni asiaa pitäisi tutkailla ilmiönä. On olemassa paljon väkivaltaa, josta aikuiset eivät tiedä mitään ja jonka läsnäolo näkyy monen nuoren jokapäiväisessä elämässä.
Huolestuttavaa on myös huomata, miten väkivalta on monen nuoren mielessä muuttumassa negatiivisesta asiasta positiiviseksi. Tämä näkyy muun muassa nuorten puheissa, joissa usein jopa ylistetään väkivallan tekijää.
Olisi luultavasti aika herätä siihen, ettei katuväkivalta ole enää iso ongelma vain isoissa maissa, vaan se on kasvamassa näinkin hyvinvoivassa maassa kuin Suomessa.

Anniina Tuominen, 8.-luokkalainen, Helsinki”

Tässä yksi todistajanlausunto siitä jostain kummasta syystä vaietusta tosiasiasta, että nuorten väkivaltaisuus on lisääntynyt kokolailla yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1993 lähtien.Eli kohta 20 vuotta! Paljon puhutaan aikuisten miesten väkivallasta ja niiltäkin osin vain heidän naisiin ja lapsiin kohdistamasta väkivallasta. Paljon suuremmasta ongelmasta – poikien ja miesten toisiinsa kohdistamasta katuväkivallasta ei sen sijaan puhuta juuri lainkaan. Ja täysin vaiettu asia on tyttöjen ja naisten poikaystäviinsä ja puolisoihinsa kohdistaman väkivallan yleisyys sekä se tosiasia, että kotona tekevät lapsilleen väkivaltaa yleisimmin nimenomaan naiset. Vaiettu asia on myös tyttöjen ja naisten toisiinsa kohdistaman väkivallan esiintyvyys jopa siinä määrin, että voidaan puhua väkivallan arkipäiväistymisestä.

Koulukiusaamista vastaan on kampanjoitu laajoilla ja kalliilla hankkeilla. Tuloksiakin väitetään syntyneen. Jollain tavalla outoa on kuitenkin, että järjestöllemme (Non Fighting Generation ry) tulee jatkuvasti kasvavassa määrin avunhuutoja kouluista ja myös sellaisista kouluista, joissa on toteutettu kiusaamisen vastaisia ohjelmia. Onkohan kiusaaminen siirtynyt koulujen ulkopuolelle esim. koulumatkoille ja erilaisiin koululaisten kokoontumispaikkoihin. Paljon tarinoita on ainakin tullut korviimme siitä, kuinka joku on hakattu koulun ulkopuolella koulussa syntyneen vihan perusteella. Kun joku oppilas ”tarvitsee opetuksen oppiakseen tavoille”, hoidetaan tämä siis kouluajan ulkopuolella. Ainakin sen perusteella vaikuttaa siis, että koulukiusaamisen vastainen kampanjointi on vain muuttanut tapahtumapaikan koulusta kaduille. Itse ilmiölle ei ole sinänsä tapahtunut mitään.

Olen myös aina ihmetellyt, mitä se kiusaaminen varsinaisesti on. Itse näen vain psyykkistä väkivaltaa tai fyysistä väkivaltaa (jolla silläkin on aina psyykkisesti vahingoittavia vaikutuksia). Jos kiusaaminen on vähentynyt, miksi kouluistakin tulee kaiken aikaa lisääntyvässä määrin avunpyyntöjä oppilaiden keskinäisten tappelujen ja muiden rajujen riitojen takia? Ainakin kiusaaminen ja väkivalta vaikuttavat siis olevan jotain ihan erilaista. Siksi – kuten Anniina Tuominen mielipiteessään kirjoittaa – tulisi myös nuorten keskinäiseen väkivaltaan kiinnittää riittävästi huomiota. Ja väkivaltaan puuttuminen ei voi perustua psykologiaan tai muuhun suppeaan lähestymistapaan, vaan laaja-alaiseen ihmiskäsitykseen ja arvopohjaiseen nuorten ohjaamiseen kohti kunkin omaa sekä kaikkien yhteistä hyvää elämää! Kyse on siis arvofilosofiaan perustuvasta, arvotajuntaan kohdistuvasta ja arvopitoista yhteisöllisyyttä edistävästä lasten ja nuorten kasvatustoiminnasta. Olisiko myös tällaiseen toimintaan kohdennettava riittävästi resursseja lähes 20 vuoden odottelun jälkeen?!

1 kommentti

Kategoria(t): Arvokasvatus, Fyysinen väkivalta, Katuväkivalta, Nuorisoväkivalta, Psyykkinen väkivalta, Väkivalta