Aihearkisto: Filosofinen ihmiskäsitys

Ihmisistä vailla omaatuntoa

Ihmisistä vailla omaatuntoa on helppo kirjoittaa, koska sellaisia ihmisiä ei ole. Omatunto on osa jokaisen ihmisen syntyperäistä olemusta samalla tavalla kuin monet fyysiset tai psyykkiset ihmisen rakenteeseen kuuluvat ominaisuudet. Se ei kuulu kuitenkaan ihmisen fyysiseen tai psyykkiseen, vaan hänen henkiseen olemuspuoleensa, hänen henkisen tajunnallisuutensa tiedostamattomissa piileviin syvärakenteisiin. Kuvailen omantunnon olemuksellisuutta ja tehtävää tarkemmin toisessa blogissa.

Jokaisella on siis omatunto sikäli kun hän on ihminen. Ja jokainen on ihminen pelkästään sillä perusteella, että hän on syntynyt ihmisestä. Ketään biologisesti ihmistä ei voi epäinhimillistää siten, että kiistäisi hänen olemuksellisen ihmisyytensä. Siksi ei ole mitään perusteita myöskään epäinhimillistää ketään kiistämällä osa hänen olemuksestaan, esimerkiksi omantunnon olemassaolo. Kokonaan toinen asia on, onko kaikille ihmisyksilöille kehittynyt henkinen kyvykkyys kuunnella ja totella omantuntonsa ääntä.

Omantunnon kuuleminen edellyttää, että ihmisen henkiset kyvyt ovat kehittyneet varsin korkeatasoisiksi, koska yhteys tiedostamattomissa olevaan omaantuntoon edellyttää eettistä intuitiota, joka on korkeatasoinen henkinen kyky. Ihminen on aina väistämättä myös henkinen, toisin sanoen jokaisella on jonkintasoista henkistä kyvykkyyttä. Sen laatu kuitenkin vaihtelee suuresti riippuen sekä lapsuudenaikaisesta kasvatuksesta että kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta eli siitä, onko ihminen ponnistellut kasvaakseen henkisesti vai ei. Toisin sanoen, onko hän pyrkinyt ottamaan käyttöönsä kaiken sen henkisen potentiaalin ja kaikki ne henkiset kyvyt, jotka hänessä piilevät. Juuri tähän toisessa blogissa viittaamani Viktor Frankl pyrki kehittämään käytännön keinot. Viktor Franklin luoma logoteoria (johon liittyvät kurssit ovat jälleen alkamassa kuudella eri paikkakunnalla, ks. linkki) tarjoaa oivallisen viitekehyksen ja menetelmän.

Huomaan jatkuvasti, että monelle ihmiselle on vaikeaa tunnustaa omantunnon olemassaoloa ja varsinkaan sen olemuksellista olemassaoloa meissä kaikissa. Johtuneeko se sitten siitä, että kyseiset ihmiset eivät ole tunnistaneet ja tiedostaneet omaatuntoa itsessään vai siitä, että he ovat kallistuneet uskomaan vain sitä, mitä voi käsin kosketella ja löytää ruumiinavauksissa, patologisissa tai senkaltaisissa biologisissa tutkimuksissa. Jotkut ovat myös senkaltaisesti tiedeuskovaisia, että he uskovat sellaista, jonka olemassaolo on kyetty todistamaan tieteellisillä kokeilla. Tässä piilee ihmisten kohdalla suuri ongelma, koska ihmiskokeet eivät ole olleet yleisesti sallittuja lukuun ottamatta erilaisia totalitaarisia valtioita, tunnettuna ääriesimerkkinä tohtori Mengelen tekemät ihmiskokeet Auschwitzin keskitysleirissä.

Omantunnon olemukselliseen olemassaoloon uskomisessa ei edellä mainittua ongelmaa kuitenkaan ole. Se on tieteellisesti todistettu jo vuosikymmeniä sitten. Pikkuvauvoja on havainnoitu monin eri tavoin siinä vaiheessa, kun mitään kasvatusvaikuttamista ei ole vielä voinut tapahtua suuntaan tai toiseen. Heidän on havaittu antavan pyyteettömästi jotain itsellä olevaa, tarjoavan ja jakavan sitä toisille vauvoille tai muille siinä tilanteessa lähellään oleville ihmisille. Pikkuvauvoilla on siten todistettu olevan synnynnäinen taipumus epäitsekkääseen ja pyyteettömään toimintaan, jossa toisen hyvä on perustana. Tämä on välttämättömästi omastatunnosta kumpuavaa eikä kasvatuksen tulosta, kuten lapsuudessa muodostuva arvotajuntamme on.

Ihmisillä on monenlaisia uskomuksia eikä mitä vaan kannata uskoa. Ei kannata rajoittaa käsityksiään itsestään, toisista ja elämästä vain nk. kovaan, tieteelliseen tietoon, koska se on vajavaista eikä kata läheskään kaikkea olemassa olevaa. Läheskään kaikki ihmiseen tai maailmaan kuuluva ei perustu kausaalisiin syy-seuraussuhteisiin. Myöskään montaa muuta ilmiötä ei pystytä lainkaan todistamaan tieteellisin koeasetelmin. Toisaalta ei kannata myöskään uskoa mihin tahansa, vaikka maailmassa ja omallakin kohdalla tapahtuu toisinaan erilaista epätavallista ja käsityskykymme ylittävää.

Nykyisin molempiin mainitsemiini ääripäihin liittyvä uskominen on yleistynyt voimakkaasti. Lieneekö syynä tämä monella tavoin kaoottinen ja arvaamaton maailma, jossa tällä hetkellä elämme ja jota epävarmuutta monet valtioiden päämiehetkin puheillaan ja toiminnallaan lisäävät.  Tällöin ihmiset etsivät turvaa selityksistä, joihin he haluavat uskoa. Oli kyse sitten pelkistä luonnontieteellisistä selityksistä tai toisaalta erilaisten taruolentojen vaikutuksesta ihmisen elämään ja niihin kiinnittymisen tuomasta näennäisestä turvasta. Molemmat siis kaventavat ihmisen elämää omilla tavoillaan, koska molemmissa ihminen rajoittaa näköaloistaan, elämänsä horisonteista pois jotain sellaista tietoa, joka rikastaisi hänen elämäänsä.

Filosofia auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa. Filosofiassahan kysytään erilaisia elämän perustavia asioita ja etsitään niihin loogisesti perusteltuja vastauksia erilaisten filosofian piirissä vuosituhansien aikana kehitettyjen loogisten päättelysääntöjen mukaisesti. Koska läheskään kaikkea, erityisesti ihmiseen ja hänen olemassaoloonsa liittyvää ei voida tarkastella kokeellisesti, riittää, että niihin löydetään sellainen looginen perustelu, johon toisen loogisesti ajattelevan ihmisen on helppo uskoa. Tai joihin hän voi esittää jonkin – samalla tavalla loogiseen päättelyyn perustuvan – vasta-argumenttinsa. On koko joukko perustavia asioita ja ilmiöitä, joihin tuskin tullaan koskaan löytämään tyhjentäviä ja lopullisia vastauksia, mutta se ei ole minkäänlainen hyvä syy kiistää niiden olemassaoloa tai etsiä niille jotain vaihtoehtoisia selityksiä tai ”totuuksia”.

Olen kiinnittynyt vahvasti Viktor Franklin filosofiaan, jonka ihmiskäsitys, kokonaisvaltaisuus ja syvällisyys puhuttelevat minua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten arvoisi sitä jatkuvasti ja etsisi siinä esitettyihin periaatteisiin sellaisia tulkintoja, joiden loogisuuteen ja mahdollisimman laajaan kattavuuteen voin uskoa ja sitoutua. Tähän Viktor Frankl itsekin kannusti kaikkia seuraajiaan vuonna 1980 pidetyssä logoterapian 1. maailmankongressissa pitämässään puheessa. Hän korosti, ettei hän tahdo itseään pidettävän jonkinlaisena tulevaisuuden näkevänä profeettana tai kaiken elämästä tietävänä guruna, jonka sanomisia ihmiset toistavat kuin robotit tai papukaijat. Sen sijaan hän toivoi tarjoavansa henkistä ravintoa itsenäiseen ajatteluun kykeneville, kekseliäille, innovatiivisille ja luoville ihmisille, jotka osaavat tulkita ja suhteuttaa hänen oppejaan kulloisenkin tilanteen asettamiin tarpeisiin ja tosiasioihin.  Tällä tiellä olen ainakin itse ajatellut kulkea lopun elämääni sekä logoterapeuttina että logoteorian tutkijana. Soveltaen sitä omaan elämääni parhaani mukaan ja kouluttaen muita sen periaatteiden tuntemiseen ja soveltamiseen.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvaamaton maailma, arvotajunta, Filosofia, Filosofinen ihmiskäsitys, guru, henkinen, henkinen ihmisessä, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen kyvykkyys, henkinen potentiaali, henkinen tajunnallisuus, Henkiset kyvyt, henkisyys, ihmiskokeet, kaoottinen maailma, kausaalinen syys-seuraussuhde, kausaalisuus, kova tieto, logiikka, logoteoria, logoterapeutti, logoterapia, looginen päättely, looginen perustelu, luonnontieteellinen selitys, Omatunto, patologinen tutkimus, pikkuvauva, profeetta, ruumiinavaus, syy-seuraussuhde, taruolennot, tiedeuskovainen, tieteellinen tieto, uskomukset, valtionpäämiehet

Utopia inhimillisistä roboteista

Ihastuin Helsingin Sanomissa 28.11.2016 olleeseen Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen Vieraskynä-kirjoitukseen ”Robotit eivät voi vastata kaikkiin kysymyksiimme”. He kirjoittavat:

On ainakin kolmenlaisia ongelmia. Joidenkin ratkaisemiseen on jo olemassa kaava. Toisiin on ensin kehitettävä kaava, josta ratkaisu johdetaan. Lisäksi on ongelmia, joihin ei voi luoda kaavaa. Ne ovat liian monimutkaisia ja sisältävät vaikeasti määriteltäviä vuorovaikutussuhteita.

Robotisaatio merkitsee, että ihmistä ei tarvita kaavamaiseen työhön. Niinpä kahdessa ensimmäisessä ongelmatyypissä ihmisen tehtäväksi jää luoda koneäly, joka pystyy ratkaisemaan sekä kaavan että ongelman. Kaavattomien ongelmien ratkaisu jää ihmisen vastuulle.

Näitä ongelmia, joiden ratkaisemiseen ei ole mahdollista luoda kaava, he kuvailevat seuraavasti:

Miksi sodimme, miten yhteiskunnallista eripuraa voi ehkäistä, mikä on kaunista tai millainen talousfilosofia vastaa ihmiskäsitystämme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaava tai robotti ei vastaa.

Varsinkin kaikki arvoja ja arvottamista sekä elämän mielekkyyttä, omaa merkityksellisyyttä maailmassa ja oman toiminnan tarkoituksellisuutta koskevat kysymykset jäävät roboteille opetettavissa olevien asioiden ulkopuolelle. Jonkin asian tai jonkun ihmisen – oman tai jonkun toisen – toiminnan eettisen hyvyyden arviointi tulee ikuisesti jäämään ihmisen itsensä tehtäväksi. Ja eivätkö juuri tällaiset kysymykset ole kaikkein tärkeimpiä sekä ihmiskunnan että koko maailman tulevaisuuden kannalta. Alkaen kaikkein pienimmistä arkisista teoista joita jatkuvasti teemme ja niiden vaikutusten eettisyyden arvioinnista.

Käytännössä kyse on siitä, että ihmisen tajunta on monitasoinen. Filosofisessa ihmiskäsitysajattelussa puhutaan yleensä kahdesta tasosta, alemmasta psyykkisestä ja korkeammasta henkisestä. Molemmat ovat osa inhimillistä tajuntaa ja ne ovat myös riippuvuussuhteessa toisiinsa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Psyykkinen, josta psykologiassa käytetään nimitystä psyyke, toimii kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti. Nämä kausaaliset syy-seuraussuhteet noudattavat yleisiä lainalaisuuksia joiden mukaisesti ensimmäinen ilmiö aiheuttaa toisen. Tällöin voidaan olettaa, että joidenkin edeltävien olosuhteiden eli syiden vallitessa siitä seuraa välttämättä jokin määrätty seuraus. Kyse on siis edellä mainitusta kaavamaisuudesta, jonka mukaisesti siis myös tajuntamme alempi psyykkinen taso toimii. Kaikkeen siihen, mitä voimme psyykkisestä tapahtumisestamme tiedostaa, on jo olemassa kaava, ja kaikkeen siihen, mikä on tiedostamatonta psyykkisessä tapahtumisessamme, voidaan todennäköisesti kehittää jokin kaava. Ja kaikki tämä voidaan siis myös ohjelmoida robottien ”tekoälyyn”.

Robottien kehittäjät näyttävät yleisesti uskovan, että ihmisen tajunnassa kaikki asiat tapahtuvat vääjäämättä ilman, että tapahtumien kulkuun pystyy millään tavalla vaikuttamaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siis välttämättä niin kuin tapahtuu, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Olisimme sen mukaisesti täysin vailla minkäänlaista omaa tahtoa, joka on täysin käsittämätön ajatus. Tällaiseen näkemykseen perustuvassa maailmassa jokainen ihmisen tekemä teko olisi väistämätön eikä hän voisi valita mitä hän tekee eri tilanteissa.

Ihminen on kuitenkin arkijärkeenkin perustuvan ymmärryksen mukaisesti perusolemukseltaan olento, jolla on myös valinnan ja tahdon vapaus, jonka perusteella hän kykenee riippumattomasti ja vapaasti ottamaan kantaa sisäisiin (biologisiin ja psykologisiin) ja ulkoisiin (sosiologisiin) elämänsä ehtoihin ja edellytyksiin. Ihmisellä on näin ollen aina määrätty vapausaste tai liikkumavara, jonka rajoissa hän voi vapaasti muokata omaa elämäänsä kulloinkin tarjolla olevien mahdollisuuksien mukaisesti. Tämä vapaus perustuu ihmisen henkiseen ulottuvuuteen. Koska se on välttämättömästi vapaa tehdessään ratkaisuja ja valintoja, ei sitä voidaan teknologian kaikkivoipaisuuden nimiin vannovien utooppisista haavekuvista huolimatta koskaan ohjelmoida millään tavalla.

Ihmisen henkinen tajunnallinen taso on ennen kaikkea arvottava, se kaikkein inhimillisin ihmispersoonassa, jonka avulla ihmisestä voi tulla eettinen subjekti ja vastuullinen persoona. Se edustaa siis ihmisessä sitä, mitä ihminen varsinaisimmillaan on. Ja sitä, mikä tulee erottamaan ihmisen aina roboteista ja muista teknologian mekaanisista aikaansaannoksista.

Viime aikoina on puhuttu paljon palveluroboteista, joista kehittyneimpiä kutsutaan jopa ihmiseen viittaavasti humanoideiksi. Niiden yhdeksi ominaisuudeksi on kerrottu, että ne osaavat tunnistaa käyttäjän tunnetiloja. Varmasti osaavatkin, koska ihmisen erilaiset perustuntemuksiin liittyvät tunnevireet, hyvään ja pahaan oloon tai tyytyyväisyyteen ja tyytymättömyyteen liittyvät tuntemukset, ovat olemukseltaan psyykkisiä. Joten ne toimivat kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti eli siten kaavamaisesti, että ne on robottiinkin ohjelmoitavissa. Sen sijaan arvottavat tunteet, kaikkinainen arvojen ymmärtäminen, soveltaminen ja niihin suuntautuminen, tapahtuvat sellaisten olemukseltaan henkisten kykyjen avulla, joista ei voida millään keinoilla luoda mitään kaavaa. Ihmisen vapaa tahto ja tahto suuntautua kohti jotain arvokasta ja tarkoituksellista, eivät ole ohjelmoitavissa.

Mainitsemani artikkelin kirjoittajat toteavat tekstinsä lopuksi: ”Humanismi on robotisoidun tulevaisuuden salasana”. Mikään ei voi korvata ihmistä siinä tehtävässä, mikä ihmisellä maailmassa on. Ja se tehtävä on toteutettavissa ainoastaan ihmispersoonien henkisten kykyjen ja voimavarojen avulla.

Jos aihe kiinnostaa Sinua, tule ilmaisiin yleisötilaisuuksiin Helsingissä 10.1.2017 ja Jyväskylässä 11.1.2017. Viktor Franklin elämäntyö kohdistui siihen, mitä kaikkia arvokkaita henkisiä kykyjä ja voimavaroja meissä kaikissa piilee. Perustietoa näistä löydät myös kirjastani Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä (2. laajennettu painos).

1 kommentti

Kategoria(t): arvopitoisuus, Arvot, arvottaminen, arvotunteet, Eettinen, Eettinen ajattelu, Eettinen kyvykkyys, eettinen subjekti, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, Elämän tarkoitus, Filosofinen ihmiskäsitys, henkinen, henkinen tajunnallisuus, henkinen tajunta, Henkiset kyvyt, henkisyys, humanismi, humanoidi, ihmiskäsitys, kausaalisuus, merkityksellisyys, mielekkyys, palvelurobotti, perustuntemukset, psyyke, psyykkinen tajunta, robotisaatio, syy-seuraussuhde, tahdon vapaus, tekoäly, tunnevireet, Uncategorized, valinnan vapaus, vastuullinen persoona

Maailmansodan julistus

Osallistuin perjantaina Platonin Akatemiaan, joka on vuosittain järjestettävä nuorten filosofiatapahtuma. Teemana oli Suuret kertomukset. Aihe on kiinnostava nykyaikaisessa pirstaloituneiden arvojen maailmassa. Monet arvofilosofit ovat nähneet nimenomaan suurten kertomusten päättymisen ja puuttumisen yhtenä keskeisenä juurettomuutta sekä arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunnetta aiheuttavana tekijänä.

Päivän juhlaluennon piti yhteiskuntafilosofi Eero Paloheimo. Hän julisti maailmansodan. Tai toivoi sellaista esittämässään utopiassa. Arkikielessä utopia viittaa yleensä siihen, että joku niin sanottu taivaanrannan maalari, joka ei ymmärrä tai ajattele realiteetteja, esittää jotain sellaisia idealistisia, ylioptimistisia ja mahdottomia ajatuksia, jotka eivät koskaan voi toteutua käytännön todellisuudessa. Paloheimon utopia vaikutti sen sijaan perustellulta, vaikkakin ihannekuvalta siitä, kuinka asioiden tulisi olla, jotta maailma pelastuisi. Maailmansota tarkoitti siis puolustussotaa sekä ihmiskunnan, luonnon ja koko maailman pelastamiseksi siltä tuholta, jota kohti olemme mitä ilmeisemmin kaiken aikaa kiihtyvään tahtiin menossa.

Paloheimo arvosteli nykyajan etiikkaa, joka on ihmiskeskeistä. Hän peräänkuulutti etiikkaa, joka olisi elämäkeskeistä. Toisin sanoen sellaista, joka huomioisi kaiken elollisen olevan arvokkaana. Nämä kietoutuvat toisiinsa siten, että meidän ihmisten aiheuttamasta ympäristön kriisistä tulee ennen pitkää myös ihmiskuntaa koskettava sosiaalinen kriisi. Paloheimon mukaan on valheellista (kaikki siis omaa tulkintaani hänen puheistaan eikä suoraa hänen sanomansa referointia) uskotella, että meneillään olevat kosmeettiset toimenpiteet riittäisivät käynnissä olevan kehityksen pysäyttämiseen, korjaamisesta puhumattakaan.

Ihmiskunta lisääntyy kestämättömän nopeasti. Itse asiassa maailman luonnonvarat eivät riitä pitkään nykyisenkään suuruiselle maailman asukasluvulle. Jotta tilanne saataisiin tasapainoon, olisi koko maailmassa otettava Kiinan tavoin yhden lapsen politiikka. Tai hillittävä väestön kasvua jollain muulla sellaisella tavalla, joka johtaa vähitellen jopa nykyisen asukasluvun pienentymiseen ja vakiintumiseen sellaiseen asukasmäärään, jota luonto voi elättää. On toisin sanoen työskenneltävä sekä ihmiskunnan kasvun hillitsemiseksi ja luonnon elinvoiman säilyttämiseksi.

Nykyisen luonnon tuhoamisen pysäyttämiseksi Paloheimo esitti konkreettisen kolmen kohdan toimenpideohjelman, josta voitaisiin ja pitäisi aloittaa. Ensimmäinen on maailman kaikkien armeijoiden valjastaminen Saharan kaiken aikaa laajenevaa autiomaata metsittämään. Kuulostaa utopistiselta, mutta jos ajattelen omaa filosofista ihmiskäsitystäni, en näe sen toteutumista täysin mahdottomana, vaikkakin erittäin paljon käytännössä elävien ihmisten muuttumista vaativana. Toinen kohta on toinen teollinen vallankumous, jota Paloheimo on osaltaan jo toteuttamassa Kiinassa, jossa ollaan suunnittelemassa aivan uudenlaista ekokaupunkia, jossa minimoidaan ekologista jalanjälkeä, energiankulutusta ja hiilidioksidipäästöjä. Kolmas kohta on taloudellisen kasvun hillitseminen, johon meillä kaikilla on periaatteessa mahdollisuus, jios vain lakkaamme olemasta mukana nykyisessä kerskakulutuksen ideologiassa, johon meidät on huomaamattamme koukutettu. Tavoittelemme kaikkea sellaista, jonka avulla näytämme muille olevamme heidän tasoisiaan, vaikka tosiasiassa kenelläkään ei olisi varaa tällaiseen kerskailuun, jolla kulutamme maapallon raaka-aineita sellaista vauhtia, että rajan vastaan tulemisen ja seinään törmäämisen ajankohta lähestyy kiihtyvään tahtiin.

Mielestäni Paloheimon viesti oli vastaansanomaton. Maailman päättäjiltä tarvittaisiin tilanteen tunnustamista, yhteisen päämäärän asettamista, selkeän suunnitelman laatimista ja sen välitöntä ja tehokasta toteutusta. Kuten luennon jälkeen käydyssä keskustelussa tuli ilmi, kyse on ennen kaikkea siitä, millaiseen ihmiskäsitykseen perustamme uhkakuvat (dystopiat) ja ihannekuvat (utopiat). Oman filosofisen ihmiskäsitykseni mukaan ei sinänsä ole mitään ihmisen olemukseen liittyvää estettä sille, että poliittinen tahto löytyisi maailman pelastussodan aloittamiseksi. Mutta osaammeko pohtia arvomme perustavalla tavalla uusiksi. Kasvatusfilosofina perustan toivoni nuoriin, kunhan arvokasvatus ja eettinen ajattelu saa sille kuuluvan aseman. Sen eteen ainakin itse taistelen päivittäin ja aion tehdä sitä koko loppuelämäni!

3 kommenttia

Kategoria(t): Arvokasvatus, Eettisyys, Filosofinen ihmiskäsitys, Kasvatusfilosofia

Kasvatustaide ja kasvatustieteet

Kaikessa kasvatuksessa kasvattaja itse on tärkein kasvatus”välineensä”. Tästä syystä kasvattajan tärkein menetelmätieto on hänen itsetiedostuksensa. Voidaan perustellusti sanoa, että itsetiedostus on kasvatustaidon välttämätön ehto. Itsetiedostus on Lauri Rauhalan mukaan kaikkein perustavin ja tärkein henkisyyden tunnusmerkki. Henkisyys tarkoittaa tässä yhteydessä ihmisen tajunnan tietoista ja korkeampaa toimintatasoa merkityksineen (alempaa tasoa kutsutaan vastaavasti psyykkisyydeksi). Inhimillinen toiminta ja teot, joissa tietoisesti tavoitellaan jotain – esim. kasvatustoiminta ja -teot – on suunniteltava tajunnan henkisessä. Itsetiedostuksen avulla ihminen voi ymmärtää sekä omaa kehollista ja tajunnallista tapahtumistaan että kaikkea sitä, mitä kasvatustilanteessa ja kasvutapahtumassa kehkeytyy.

Kasvattajan itsekasvatus on siksi keskeisin keino rikastuttaa omaa kasvatusvälineistöään. Tämä ei sulje pois sitä, että tarvitaan myös erilaista kasvatustietoa. Tällaista perustavaa tietoa ovat mm. tieto kasvatuspäämääristä, kasvatusmenetelmistä ja kasvatustilanteesta. Nämä kaikki ovat aristoteelisessa mielessä kasvattajan käytännöllistä tietoa, joka ohjaa hänen kasvatustoimintaansa. Antiikin jälkeiselle tiedon kehitykselle on ollut ominaista, että tieto on irtaantunut ja vieraantunut käytännön toiminnasta erilaisiksi tieteiksi. Siinä yhteydessä on myös kasvatustiedon ja kasvatustieteiden suhde vääristynyt. Suurin vääristymä näyttää omien havaintojeni mukaan tapahtuneen siinä, että on tultu tiedottomiksi siitä, että tieto perustuu vain inhimilliseen tietoisuuteen ja on olemassa vain siinä. Siksi korostin edellä kasvattajan itsetiedostuksen merkitystä. Väitänkin, että vastauksia kasvatustietoon on turha etsiä kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian tai vastaavien pirstaloituneiden oppien parista, koska ne eivät tavoita inhimillisen toiminnan erityistä luonnetta ja sille ominaista tietoista, tarkoituksellista ja luovaa tapahtumista. Sosiologia ei edes yritä saada otetta yksittäisen ihmisen toiminnan luonteesta ja psykologia on sivuuttanut inhimillisen tapahtumisen erityisyyden verrattuna luonnontapahtumiseen ja sille tyypillisiin lainalaisuuksiin.

Tyhjentäviä vastauksia ihmisen arvoitukseen on ylimalkaan turha etsiä. Hyviä kysymyksiä voi sen sijaan löytää filosofian parista. Kysymykset kasvatuspäämääristä kuuluvat kasvatusfilosofian ja arvofilosofian alaan. Kasvatuksen kannalta täysin perustava kysymys on, mitkä ovat ihmisen oleelliset olemistavat ja mikä on niiden olemuksellinen luonne. Klassiselle kasvatusfilosofialle oli ominaista selvittää peruskäsitystä ihmisestä eli filosofista ihmiskäsitystä loogisena lähtökohtana kaikeille kasvatustiedolle. Kasvatuspsykologian yksinkertaistettuihin oppeihin uskottaessa on tämä keskeinen perusta unohtunut kokonaan. Kun kasvatuksen päämääräksi asetetaan kasvuvirikkeiden luominen kasvuun kohti ihanteellista ihmisyyttä, katkeaa yhteys kasvatustodellisuuteen, mikäli tätä ihmisen ihannetta hänen eri olemispuolien osalta ei ole lainkaan määritelty. (Ihmisen olemispuolia, kuten kehollisuus, psyykkis-henkinen tajunnallisuus ja situationaalisuus, on kasvatuksen kannalta tarkasteltu esim. omassa väitöskirjassani.)

Toinen kasvatuspäämäärän pohdintaan liittyvä taso on hyvin konkreettinen. Kasvattajan on tiedostettava, miten yleinen ihmisyys voi toteutua hänen kohtaamiensa lasten ja nuorten erityisten edellytysten pohjalta. Tämän tiedon kasvattaja voi saavuttaa vain välittömässä kanssakäymisessä kasvavien yksilöiden kanssa ja siinä tehtyjen omien havaintojensa avulla. Kyse on tällöin erilaisten käsitysten soveltamisesta omiin havaintoihin ja yleisten käsitysten tavoittamisesta havaituista ilmiöistä. Tämä edellyttää käytännössä karttuneen kokemuksen kehittämää tai kasvattajalla luonnostaan olevaa hyvää havainnointikykyä tosiasiallisesta tilanteesta.

Kasvatusmenetelmien odotetaan yleensä olevan ikään kuin apteekin hyllyltä löytyviä reseptilääkkeitä, joiden avulla voidaan pätevästi hoitaa jokainen tilanne. Filosofia auttaa kuitenkin ymmärtämään, että jokainen ihminen on ainutkertainen ja jokainen kasvatussuhde on ainutlaatuinen. Kasvatuksen menetelmätiedolla ei siten tarkoiteta vain jotain tempputietoa eikä myöskään pedagogiikkaa tai didaktiikkaa – kasvatusoppia tai opetusoppia – näiden sanojen ahtaassa merkityksessä. Menetelmiin kuuluvat siten kaikki ne kasvuvirikkeet, jotka ovat kasvattajan käytettävissä kussakin konkreettisessa, ainutlaatuisessa tilanteessa. Hänellä on oltava tietoa siitä, mitkä menetelmät ovat yleensä tehokkaita ja mitkä puolestaan tehottomia, mutta kasvattajan on muodostettava käytännön ratkaisut luovasti sen mukaisesti miten hän voi säädellä kasvuvirikkeitä konkreettisessa kasvatustilanteessa. Vaikka etukäteen laaditut ohjeelliset menetelmät ovat hyviä suunnitelmia kasvutapahtuman toteuttamiseksi, on niitä osattava soveltaa luovasti kunkin yksilöllisen kasvatustapahtuman mahdollistamalla tavalla. Valmiit toimintareseptit tekevät harvoin oikeutta kunkin tilanteen ainutlaatuisuudelle.

Kun kasvatuksen päämäärätieto kohdistuu kasvutapahtumalla tavoiteltavaan vaikutukseen, niin tieto kasvatustilanteesta kohdistuu senhetkiseen kasvatustodellisuuteen. Vallitsevassa tosiasiallisessa tilanteessa toimiminen edellyttää todellisuudessa tapahtuvan luovaa tajuamista. Tällaista todellisuuden välitöntä kokemista oleellisissa laaduissaan ja vivahteissaankin pohtii 1950-luvulta lähtien kehitetty toiminnan filosofia. Tämän filosofian juuret ovat Aristoteleen filosofiassa ja konkreettisesti se on kehittynyt Ludvig Wittgensteinin innoittamana vastaliikkeeksi käyttäytymistieteille. Toiminnan filosofian mukaan kasvatus pelkän tieteellisen tiedon varassa ilman todellisuuden tajua jää tyhjän päälle, siis vaille käytännön kohdetta, johon tietoa ei voidakaan soveltaa.

Toiminnan filosofiassa olennaisinta on kasvatuksen luovan luonteen ymmärtäminen. Tämä tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että kasvatuspäämäärän toteutumisen mahdollisuutta on arvioitava erikseen kussakin yksilöllisessä kasvatustilanteessa. Toisin sanoen tavoitteiden tasoa ja niiden toteutumisen vaatimaa aikaa on jatkuvasti mukailtava joustavasti. Tilanteen mukaisen kasvatuskeinon käyttäminen ja käyttäminen on luova teko, joka edellyttää toiminnallista mielikuvitusta. Tällainen kyky tarkoittaa, että kasvattaja pystyy tiedossaan olevista virikkeiden tarjoamisen mahdollisuuksien paljoudesta muodostamaan kuhunkin tilanteeseen sellaisen, joka sopii juuri siihen ainutlaatuiseen tilanteeseen.

Hyvää kasvattajuutta voidaan kaiken esittämäni perusteella pitää enemminkin kasvatustaiteellisena kykynä kuin kasvatustieteellisiin oppeihin perustuvana hankittuna tietämyksenä. Mitä enemmän kasvattajaksi kasvamisen intressi lähestyy todellista konkreettista kasvatustoimintaa ja sen elämänmakuisia käytännön tilanteita, sitä enemmän kyse on kasvuvirikkeiden luomisen taiteesta. Koska kasvatustieteiden eritasoisilla opiskelijoilla on hyvin praktinen tiedonintressi, kannattaisi tiedon hankintakin keskittää sellaisiin suuntiin, mistä käytännön kasvatustaitoon voi saada parhaat eväät maailman, elämän ja ihmisen ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen. Kun tavoitteena ei ole yleistävien lainalaisuuksien löytäminen, vaan ihmisten ainutlaatuisen toiminnan ymmärtäminen, ei liene muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa kuin ryhtyä perehtymään kasvatusfilosofiaan ja filosofiaan yleisemminkin.

(Olen käyttänyt bloggaukseni virikeaineistona Reijo Wileniuksen kirjaa Kasvatuksen ehdot – Kasvatusfilosofian luonnos.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Filosofia, Filosofinen ihmiskäsitys, Kasvattaja, Kasvatus, Kasvatusfilosofia, Kasvatusmenetelmä, Kasvatuspäämäärä, Kasvatustaide, Kasvatustiede, Kasvatustieto, Kasvatustilanne