Ihmisistä vailla omaatuntoa

Ihmisistä vailla omaatuntoa on helppo kirjoittaa, koska sellaisia ihmisiä ei ole. Omatunto on osa jokaisen ihmisen syntyperäistä olemusta samalla tavalla kuin monet fyysiset tai psyykkiset ihmisen rakenteeseen kuuluvat ominaisuudet. Se ei kuulu kuitenkaan ihmisen fyysiseen tai psyykkiseen, vaan hänen henkiseen olemuspuoleensa, hänen henkisen tajunnallisuutensa tiedostamattomissa piileviin syvärakenteisiin. Kuvailen omantunnon olemuksellisuutta ja tehtävää tarkemmin toisessa blogissa.

Jokaisella on siis omatunto sikäli kun hän on ihminen. Ja jokainen on ihminen pelkästään sillä perusteella, että hän on syntynyt ihmisestä. Ketään biologisesti ihmistä ei voi epäinhimillistää siten, että kiistäisi hänen olemuksellisen ihmisyytensä. Siksi ei ole mitään perusteita myöskään epäinhimillistää ketään kiistämällä osa hänen olemuksestaan, esimerkiksi omantunnon olemassaolo. Kokonaan toinen asia on, onko kaikille ihmisyksilöille kehittynyt henkinen kyvykkyys kuunnella ja totella omantuntonsa ääntä.

Omantunnon kuuleminen edellyttää, että ihmisen henkiset kyvyt ovat kehittyneet varsin korkeatasoisiksi, koska yhteys tiedostamattomissa olevaan omaantuntoon edellyttää eettistä intuitiota, joka on korkeatasoinen henkinen kyky. Ihminen on aina väistämättä myös henkinen, toisin sanoen jokaisella on jonkintasoista henkistä kyvykkyyttä. Sen laatu kuitenkin vaihtelee suuresti riippuen sekä lapsuudenaikaisesta kasvatuksesta että kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta eli siitä, onko ihminen ponnistellut kasvaakseen henkisesti vai ei. Toisin sanoen, onko hän pyrkinyt ottamaan käyttöönsä kaiken sen henkisen potentiaalin ja kaikki ne henkiset kyvyt, jotka hänessä piilevät. Juuri tähän toisessa blogissa viittaamani Viktor Frankl pyrki kehittämään käytännön keinot. Viktor Franklin luoma logoteoria (johon liittyvät kurssit ovat jälleen alkamassa kuudella eri paikkakunnalla, ks. linkki) tarjoaa oivallisen viitekehyksen ja menetelmän.

Huomaan jatkuvasti, että monelle ihmiselle on vaikeaa tunnustaa omantunnon olemassaoloa ja varsinkaan sen olemuksellista olemassaoloa meissä kaikissa. Johtuneeko se sitten siitä, että kyseiset ihmiset eivät ole tunnistaneet ja tiedostaneet omaatuntoa itsessään vai siitä, että he ovat kallistuneet uskomaan vain sitä, mitä voi käsin kosketella ja löytää ruumiinavauksissa, patologisissa tai senkaltaisissa biologisissa tutkimuksissa. Jotkut ovat myös senkaltaisesti tiedeuskovaisia, että he uskovat sellaista, jonka olemassaolo on kyetty todistamaan tieteellisillä kokeilla. Tässä piilee ihmisten kohdalla suuri ongelma, koska ihmiskokeet eivät ole olleet yleisesti sallittuja lukuun ottamatta erilaisia totalitaarisia valtioita, tunnettuna ääriesimerkkinä tohtori Mengelen tekemät ihmiskokeet Auschwitzin keskitysleirissä.

Omantunnon olemukselliseen olemassaoloon uskomisessa ei edellä mainittua ongelmaa kuitenkaan ole. Se on tieteellisesti todistettu jo vuosikymmeniä sitten. Pikkuvauvoja on havainnoitu monin eri tavoin siinä vaiheessa, kun mitään kasvatusvaikuttamista ei ole vielä voinut tapahtua suuntaan tai toiseen. Heidän on havaittu antavan pyyteettömästi jotain itsellä olevaa, tarjoavan ja jakavan sitä toisille vauvoille tai muille siinä tilanteessa lähellään oleville ihmisille. Pikkuvauvoilla on siten todistettu olevan synnynnäinen taipumus epäitsekkääseen ja pyyteettömään toimintaan, jossa toisen hyvä on perustana. Tämä on välttämättömästi omastatunnosta kumpuavaa eikä kasvatuksen tulosta, kuten lapsuudessa muodostuva arvotajuntamme on.

Ihmisillä on monenlaisia uskomuksia eikä mitä vaan kannata uskoa. Ei kannata rajoittaa käsityksiään itsestään, toisista ja elämästä vain nk. kovaan, tieteelliseen tietoon, koska se on vajavaista eikä kata läheskään kaikkea olemassa olevaa. Läheskään kaikki ihmiseen tai maailmaan kuuluva ei perustu kausaalisiin syy-seuraussuhteisiin. Myöskään montaa muuta ilmiötä ei pystytä lainkaan todistamaan tieteellisin koeasetelmin. Toisaalta ei kannata myöskään uskoa mihin tahansa, vaikka maailmassa ja omallakin kohdalla tapahtuu toisinaan erilaista epätavallista ja käsityskykymme ylittävää.

Nykyisin molempiin mainitsemiini ääripäihin liittyvä uskominen on yleistynyt voimakkaasti. Lieneekö syynä tämä monella tavoin kaoottinen ja arvaamaton maailma, jossa tällä hetkellä elämme ja jota epävarmuutta monet valtioiden päämiehetkin puheillaan ja toiminnallaan lisäävät.  Tällöin ihmiset etsivät turvaa selityksistä, joihin he haluavat uskoa. Oli kyse sitten pelkistä luonnontieteellisistä selityksistä tai toisaalta erilaisten taruolentojen vaikutuksesta ihmisen elämään ja niihin kiinnittymisen tuomasta näennäisestä turvasta. Molemmat siis kaventavat ihmisen elämää omilla tavoillaan, koska molemmissa ihminen rajoittaa näköaloistaan, elämänsä horisonteista pois jotain sellaista tietoa, joka rikastaisi hänen elämäänsä.

Filosofia auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa. Filosofiassahan kysytään erilaisia elämän perustavia asioita ja etsitään niihin loogisesti perusteltuja vastauksia erilaisten filosofian piirissä vuosituhansien aikana kehitettyjen loogisten päättelysääntöjen mukaisesti. Koska läheskään kaikkea, erityisesti ihmiseen ja hänen olemassaoloonsa liittyvää ei voida tarkastella kokeellisesti, riittää, että niihin löydetään sellainen looginen perustelu, johon toisen loogisesti ajattelevan ihmisen on helppo uskoa. Tai joihin hän voi esittää jonkin – samalla tavalla loogiseen päättelyyn perustuvan – vasta-argumenttinsa. On koko joukko perustavia asioita ja ilmiöitä, joihin tuskin tullaan koskaan löytämään tyhjentäviä ja lopullisia vastauksia, mutta se ei ole minkäänlainen hyvä syy kiistää niiden olemassaoloa tai etsiä niille jotain vaihtoehtoisia selityksiä tai ”totuuksia”.

Olen kiinnittynyt vahvasti Viktor Franklin filosofiaan, jonka ihmiskäsitys, kokonaisvaltaisuus ja syvällisyys puhuttelevat minua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten arvoisi sitä jatkuvasti ja etsisi siinä esitettyihin periaatteisiin sellaisia tulkintoja, joiden loogisuuteen ja mahdollisimman laajaan kattavuuteen voin uskoa ja sitoutua. Tähän Viktor Frankl itsekin kannusti kaikkia seuraajiaan vuonna 1980 pidetyssä logoterapian 1. maailmankongressissa pitämässään puheessa. Hän korosti, ettei hän tahdo itseään pidettävän jonkinlaisena tulevaisuuden näkevänä profeettana tai kaiken elämästä tietävänä guruna, jonka sanomisia ihmiset toistavat kuin robotit tai papukaijat. Sen sijaan hän toivoi tarjoavansa henkistä ravintoa itsenäiseen ajatteluun kykeneville, kekseliäille, innovatiivisille ja luoville ihmisille, jotka osaavat tulkita ja suhteuttaa hänen oppejaan kulloisenkin tilanteen asettamiin tarpeisiin ja tosiasioihin.  Tällä tiellä olen ainakin itse ajatellut kulkea lopun elämääni sekä logoterapeuttina että logoteorian tutkijana. Soveltaen sitä omaan elämääni parhaani mukaan ja kouluttaen muita sen periaatteiden tuntemiseen ja soveltamiseen.

Advertisement

Kun ihminen ”ajattelee aivoillaan”

Hesarin tiedesivut 27.4. olivat jälleen täynnä harhaanjohtavia väitteitä ja utopistisista tiedefantasiaa. Kyllähän Kalevalassa ajatellaan aivoilla, mutta siinä kuvattu maailma onkin syntynyt sotkan munasta ja ihmekone sampo jauhaa rahaa, viljaa ja suolaa, eli ”kotipitoja”, ”syötäviä” ja ”myötäviä”. Todellisessa maailmassamme, tässä missä oikeasti elämme, ei ole ajattelevia aivoja. Aivot eivät ole mikään sampo, joka jauhaa itsestään ajatuksia ja tunteita. Ihmisen tajunta, ymmärrys, on eri asia kuin ihmisen aivot. Tajunta tarvitsee aivoja avukseen, eräänlaiseksi mekaaniseksi apuvälineeksi, mutta aivot eivät luo tajuntaa.

Ei moottorikaan ole koko auto eikä se, että autoon on asennettu moottori, vielä aiheuta mitään liikettä.

Lasten tiedekysymyksissä eräs lapsi kysyi, kumpi on tärkeämpi, aivot vai sydän. Yleislääkäri, joka oli valittu vastaamaan kysymykseen, totesi, että koko ihminen ajatteluineen ja tunteineen sijaitsee aivoissa. Tähän eivät usko edes nykyisten neurotieteilijöidenkään enemmistö, vaikka aivotutkijat alun perin kuvittelivatkin ihmisen mielen, tietoisuuden löytyvän aivoista ja hurjimmat utopistit uskoivat jopa koko maailman alkuperän arvoituksen ratkaisun löytyvän ihmisen aivoista. No, ehkä 1,5 kiloa solumassaa onkin jollain tavalla verrattavissa kalevalalaiseen sotkan munaan tai muiden mytologioiden alkumunaan, mutta mitään muuta perustetta tällaiselle luulottelulle ei voi löytyä.

Varsinaisessa tiedejutussa kerrottiin otsikolla Ihmisen miniaivot hiireen, kuinka pala ihmisen aivokudosta juurrutettiin hiiren aivoihin. Jutussa puhuttiin hermoklimpistä, kudospallukasta, hermosoluista muodostuvasta kudosklimpistä jne. Aivan oikein, sitähän aivot ovat. Hiirikokeen kerrottiin olleen häkellyttävä menestys, ja että tutkijat pystyivät ennennäkemättömän tarkasti seuraamaan, miten sähkö kulki elävän hiiren aivoissa sen oman kudoksen ja ihmiskudoksen välillä. Seuraava lause sai kuitenkin jo hälytyskellot soimaan, kun siinä todettiin, että nyt on siis luotu hiiriä, joiden aivoissa pieni osa on ihmistä. Siis ihmistä (?!), samalla tavalla käsitettynä kuin aiemmin kertomassani asiantuntijavastauksessa lapsen tiedekysymykseen. Ikään kuin pelkät aivot olisivat sama kuin ihminen. Seuraavaksi sitten hieman ihmeteltiinkin, että koehiiristä ei kuitenkaan tullut superälykkäitä, vaan siirretty ihmisen aivokudos ei merkinnyt hiirille mitään. Ja lopuksi mietittiin, voisiko laboratoriossa kasvatettu miniaivo – siis pelkässä viljelyastiassa oleva, ei hiiren aivoihin istutettu – jopa saavuttaa jonkinlaisen tietoisuuden tai ainakin reagoida ympäristön ärsykkeisiin.

Hieman samanlainen kuvitelma kuin, jos olemme rakentaneet auton moottorin ja alamme odottaa, että se käynnistyisi katseemme vaikutuksesta ja lähtisi kohta liikkumaankin haluamaamme suuntaan.

Edellisen, myyttiseksi tarinaksi ja uskomukseksi muunnetun tiedeuutisen, yhteen vetäväksi kommentiksi riittänee, että saman päivän verkkolehden tiedeosastossa oli myös uutinen, jossa todettiin, että tieteessä on kaksi suurta mysteeriä: Missä ovat ulkoavaruuden muukalaiset ja missä on ihmisen g-piste? Niinpä.

Kuvitteelliset myytit, joihin sisältyy myös hieman totuutta, vetoavat kaikessa mielikuvituksessaan valitettavan hyvin suureen yleisöön. Tiedefantasioilla pyritään vahvistamaan tieteellistä maailmankuvaa, luonnontieteen arvoja ja normeja ja sen valta-asemaa suhteessa humanistisiin tieteisiin, joihin myös filosofian voidaan katsoa kuuluvan. Tällaiset ideologiset muodostelmat, moderneista myyteistä rakentuvat uskomusjärjestelmät, pyritään saamaan niiden jatkuvalla ja laajalla rintamalla tapahtuvalla toistolla näyttämään luonnollisilta, jolloin suuri yleisö ei huomaa niihin sisältyvää vallankäyttöä.

Palaan vielä lapsen esittämään kysymykseen, kumpi on tärkeämpi, aivot vai sydän. ”Asiantuntija” lopetti vastauksensa ihan hyvään pohdintaan siitä, onko aivojen käyttö vai sydämellisyys filosofisessa mielessä tärkeämpää. Hän päätyi pohdinnassaan mielestään tasapeliin: ihmiskunnan pitkäaikainen kokemus on, että pelkästään järjen avulla ei elämästä selviä, vaan myös sydämen pitää olla paikallaan, niin että osaamme ottaa toiset huomioon. Omasta mielestäni tästä voidaan päätellä, että sydän voittaa aivot 6-0.

Oman pohdintani lopuksi totean, että ihminen ei ole aivonsa tai ihmisen aivot eivät ole sama kuin ihmispersoona kaikkine olemuspuolineen. Mutta filosofisesti voisi ehkä todeta, että ihminen on omatuntonsa. Toisin sanoen, ihmisen ihmisyyden aste, hänen eettisyytensä – tai sydämellisyytensä – määräytyy sen mukaan, mitä tarkemmin hän opettelee kuuntelemaan ja kuulemaan omantuntonsa ääntä ja mitä varauksettomammin hän sen viestejä noudattaa.

Uskonnollinen etiikka

Elämme itsekeskeisyyden aikaa. Suuri(n?) osa ihmisistä ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. Toisin sanoen ihmiset tahtovat kaikkea mahdollista hyvää, mutta vain itselleen ja välittämättä lainkaan, onko se samalla joltain toiselta pois.

On syytä tähdentää, että kyse ei ole yksilöllisyydestä, vaan silkasta ahneudesta ja itsekkyydestä. Yksilöllistyminen on keskeinen lapsuuden kehitystehtävä. Vain sitä kautta, että lapsesta on kehittynyt vanhemmistaan eriytynyt yksilö, voi hänestä tulla persoona. Se on puolestaan edellytys sille, että hänelle voi kehkeytyä eettinen persoonallisuus, joka pystyy arvioimaan tekojensa hyvyyttä ja huonoutta (tai pahuutta) sekä ohjaamaan itseään tietoisesti suuntautumaan kohti arvokasta ja hyvää sekä toisten ihmisten kannalta oikeaa. Palaan tähän aiheeseen joskus tuonnempana (näitä asioita olen käsitellyt myös väitöskirjassani vuodelta 2010). Selvää kuitenkin on, että tarvitaan sellaista kasvatusta, joka kehittää lasten ja nuorten eettistä kyvykkyyttä ja saa heidät pohtimaan itsekeskeisyyden oikeutusta osana vastuullista ihmisyyttä.

Koulujen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja filosofian opetuksen yhtenä päätehtävänä on edistää kaikissa maailman uskonnoissa ja eettisissä opeissa esiintyvän nk. ”kultaisen säännön” käyttöä kaiken aikaa globalisoituvassa maailmassa. Professori Hans Küng toteaa kirjassaan Global Resposibility, että maailmallamme ei ole eloonjäämisen mahdollisuutta ilman maailmanlaajuista etiikkaa, maailmaneetosta, jonka hyväksyvät niin uskonnolliset kuin ei-uskonnollisetkin ihmiset. Kultainen sääntö ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” tai ”Älä tee toisille sellaista, mitä et tahdo tehtävän itsellesi” esiintyy hieman eri muodoissa lähes kaikissa uskonnoissa ja filosofisissa ajatussuunnissa. Se muodostaa eräänlaisen pienimmän yhteisen nimittäjän, johon sekä eri uskontojen edustajat että uskonnottomat voivat sitoutua.

Kultainen sääntö on luonnollisesti vain ydin, jonka aito ymmärtäminen ja omaksuminen edellyttävät paljon muuta. ”Luuytimen” ympärille tarvitaan koko ”luuranko” ja sen ympärille myös ”lihaa” pitämään sitä koossa. Kouluihin tarvitaan siis kokonaisvaltaista, holistista arvotajuntaa kehittävää kasvatusta. Tämän lisäämistä luvattiin myös nykyisen hallituksen ohjelmassa. Näyttää siltä, että opetussuunnitelmaa koskevat tuoreet päätökset tähtäävät vain oppilaiden sosiaalistamiseen yhteiskunnan rattaiksi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistävään koneistoon. Siis osallistujiksi siihen toisiaan vastaan kilpailuun ja pudotuspeliin ulkoisesta menestyksestä, jossa vain harvat voivat voittaa. Eivätkä hekään kuin häviä, kun ajatellaan heidän sisällään kalvavaa pahoinvointia sekä arvokatoa ja tyhjyyttä.

Koulujen uskonnonopetusta vähennettiin, joka tarkoittanee vastaavasti myös elämänkatsomustiedon opetuksen supistamista. Filosofiaa tai etiikkaa ei kouluissa juurikaan ole edes opetettu kuin lyhyinä tietoiskumaisina kursseina. Ihmisen arvot kehittyvät vain hitaan tajunnallisen prosessin kautta, jossa uusien asioiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää paljon ”ahaa-elämyksiä” ja oivalluksia. Ja tarvitaan ennen kaikkea aikaa niiden omaehtoiseen syntymiseen lapsen tai nuoren tajunnassa. Hyvä esimerkki siitä, mitä tällainen opetus voisi pitää sisällään – kutsuttiin sitä sitten uskonnoksi, elämänkatsomustiedoksi, arvokasvatukseksi tai etiikaksi – on Rauhankasvatusinstituutin Maailmankoulu-projektin sivuilla http://www.maailmankoulu.fi/node/57. Asialistan ei luulisi herättävän kenessäkään mitään muita tunteita kuin korkeintaan ihastusta ja innostusta.

Ei voi muuta sanoa kuin, että maailma ei muutu tulevaisuudessa kenellekään ainakaan paremmaksi paikaksi elää tällaisten ajattelemattomien ja vastuuttomien päätösten kautta. Kaikenlaista löysää puhetta yhteisöllisyyden, yhteisvastuun yms. edistämisestä kuulee päättäjien suusta aina kun jotain suuria tragedioita tapahtuu. Kun on käytännön tekojen aika, tehdään täysin päinvastaisia päätöksiä. Eläköön siis itsekeskeisyys sekä kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan arvottomat ja epäeettiset ihanteet!

Elämänviisautta filosofiasta

Vilkuilin Eero Ojasen uutta kirjaa Järjen valossa – Elämänviisautta filosofiasta ja päätin jakaa niitä hyviä näkökulmia filosofiaan, joita E. Ojanen esittää kirjansa alkusanoissa. Sekoitan joukkoon kuitenkin myös omia ajatuksiani.

Filosofiasta ei saa varmoja vastauksia tai yksiselitteisiä elämänohjeita. Filosofia onkin viisauden etsimistä ja sellaisena tie, jolla ei koskaan pääse perille. Tiellä kulkeminen on kuitenkin erittäin kiehtovaa ja antoisaa. Filosofia lienee paras tapa kehittää sekä omia henkisiä kykyjä että eettistä ajattelua.

Filosofia opettaa ajattelemaan asioita aiempaa monipuolisemmin ja syvällisemmin. Filosofiaa voi opiskella lukemalla ja tutkimalla filosofista kirjallisuutta. Ei ole yhdentekevää, kenen kirjoittamia filosofisia teoksia lukee. Filosofiassa on omat suuret nimensä ja näillä suurilla ajattelijoilla kullakin suuret teoksensa. Suurien klassikoiden ajatuksiin törmää jatkuvasti filosofista kirjallisuutta lukiessaan. Heidän teoksia on syytä itsekin tutkia aika-ajoin, koska niistä löytää joka lukukerralla uusia kiinnostavia ajatuksia. Tämä johtuu teosten sisältämien ajatusten ehtymättömästä rikkaudesta, mutta myös oman ymmärryksen lisääntymisestä edellisen luennan jälkeen. Mutta syynä on myös filosofian olemus.

Valmiiden vastausten ja patenttiratkaisujen etsijä joutuu pettymään. Sen sijaan oman ajattelukykynsä kehittämisestä kiinnostunut tulee palkituksi runsain mitoin. Filosofia on löytöretki uusiin ajatuksiin ja niistä avautuviin, usein sattumanvaraisilta näyttäviin ja yllättäviin uusiin suuntiin. Filosofia availee siis ikkunoita odottamattomiin näkymiin ja suuntiin. Se on täynnä hyviä ajatuksia, sekä pieniä että suuria.

Filosofia on myös vaativaa eikä se ole tarkoitettu sellaiselle, joka on kiinnostunut vain hetkellisestä ja satunnaisesta puuhastelusta sen parissa. Filosofia on vakavaa ja hidasta ajattelua, vaikka se on usein myös nopeita oivalluksen välähdyksiä ja ajatuksen huimaa lentoa. Filosofiassa voi retkeillä monin eri tavoin. Voi aloittaa vaikkapa jostain suuresta ajattelijasta ja edetä järjestelmällisesti hänen teoksensa viitoittamiin suuntiin, tai yhtä hyvin voi etsiskellä sieltä täältä. Vaikka filosofiassa on suuret nimensä, ei sen tutkiminen ole vain tiettyjen varmojen valintojen tekemistä lukkoon lyötyjen nimien joukosta. Parhaat ja tuoreimmat ajatukset voivat löytyä jonkun vähemmän tunnetun kirjoittajan teksteistä.

Filosofiassa on myös omat suuret kysymyksensä, joita on kysytty yhä uudestaan koko filosofian perinteen ajan. Näihin filosofisiin kysymyksiin ja ongelmiin törmää väistämättä. Mutta filosofia ei ole vain täsmällisesti määritelty alue, johon kuuluu vain tietyt asiat ja joukko niihin liittyviä kysymyksiä. Filosofia on äärettömän laaja ja monipuolinen aarreaitta sitä tutkivalle löytöretkeilijälle.

Filosofiasta ei siis löydy valmiita totuuksia ja lopputuloksia, vaan ainoastaan johonkin ajattelun logiikkaan perustuvia väitteitä, joiden tarkoituksena on herätellä lukijan omaa ajattelua. Jokainen ajatus johtaa aina myös uusiin ajatuksiin, joko kysymyksiin tai väitteisiin.

On myös muistettava, että filosofiassa, samalla tavalla kuin kaikessa muussakin ihmisten keskinäisessä kommunikaatiossa, yksittäiset sanotut tai kirjoitetut lauseet voidaan tulkita ja ymmärtää väärin. Näin käy varsinkin, jos jokin asia irrotetaan yhteydestään, koska ymmärtäminen on luonteeltaan nimenomaan yhteyksissä ymmärtämistä. Tästä syystä on tiedostettava, että jokainen filosofi puhuu omalla kielellään ja käsitteillään ja muutenkin omalla tavallaan. Jokainen on myös sidoksissa omaan taustaansa ja aikakauteensa. Siksi yksittäiset asiat on aina sijoitettava yhteyksiinsä. Sillä tavalla edeten on kuitenkin mahdollista hankkia arvokasta ja perimmäistäkin tietoa. (Fenomenologisessa filosofiassa tätä ainutlaatuisen henkilön ja ainutkertaisen historiallisen tilanteen tiedostamista ja näiden seikkojen vaikutuksen poissulkevaa metodia kutsutaan asian tai ilmiön varsinaisen olemuksen näkemiseksi.)

Olen suorittanut filosofian tohtorin oppiarvon. Silti tunnen vain hyvin kapean osan filosofiasta ja vieläpä pääasiassa pelkästään jostain tai joistakin tietyistä filosofian suuntauksista ja niihin liittyvistä ajatteluperinteistä. Filosofiasta kokonaisuudessa tiedän melko vähän. Älkää siis kysykö minulta, mitä kaikkea filosofia on. Tai kysykää vaan ja vastaan teille vastakysymyksellä ”mitä sinä ajattelet sen olevan”. Näin pääsemme ehkä hyvinkin hedelmälliseen filosofiseen dialogiin, joka lisää molempien ymmärrystä.

Kuvastakoon tämäkin tosiasia omasta tietämättömyydestäni sitä, että filosofisen ajattelun tie on kaikille avoin henkisen ja eettisen rikastumisen lähde. Kenelläkään ei ole mitään hävettävää siinä joukossa, joka suurimpiakin ajattelijoita myöten kutsuu itseään aloittelijaksi, joka on kaiken aikaa filosofiksi tulemisen vaiheessa matkalla, jonka päätepiste ei ole näköpiirissä. (Tämänkaltaisen ajatuksen on esittänyt mm. fenomenologisen filosofian perustajana pidetty Edmund Husserl.)

Hyvän tekeminen muille ei ole noloa

Usein kuulee nuorten suusta, että hyvän tekeminen on jotenkin noloa. Nuoret viittaavat tällä siihen, että kavereiden silmissä ei välttämättä saa suosiota tekemällä jatkuvasti hyviä tekoja. Tulkitsen, että tällä tarkoitetaan nimenomaan sellaisia tekoja, joilla miellytetään vanhempia, opettajia ja muita aikuisia. Liika kiltteys katsotaan merkiksi siitä, että nuori on nössö, hikipinko (hikari, hikke) tai jotain muuta negatiiviseksi luokiteltua. Liekö asennoitumisen syynä se, että on vaikea nähdä silmiensä edessä itseään ihmisiä jotka koetaan itseä parempina. Varsinkin, jos oma itsearvostus on huono, korostuu oma käsitys omasta kokonaisvaltaisesta huonoudesta, tyhmyydestä yms. tällaisten vertailukohtien rinnalla. Syntyy myös kokemus siitä, että toinen kuvittelee itsestään liikoja ja on ylentänyt itsensä muiden yläpuolelle. Hän on siis syyllinen omaan alemmuudentunteeseen. Tällainen toinen on siis revittävä alas kuvitteelliselta jalustaltaan, mitä näyttävämmin ja rajummin, sitä parempi. Hänelle on annettava sellainen opetus, että varmasti muistaa olla erottautumasta enää edukseen harmaasta massasta.

Olin runsas viikko sitten kuuntelemassa lastenpsykiatri Jukka Mäkelää Maria Akatemian järjestämässä seminaarissa. Oli ilahduttavaa kuulla hänen kertovan, että luonnontieteellinen, biologinen tutkimus on viimeisten viiden vuoden aikana tuottanut yhä enemmän tutkimustuloksia siitä, että jo vauva tietää, että toista kuuluu auttaa ja että on luonnollista jakaa omastaan. Ihmisellä on siis synnynnäinen moraali ja sen mukainen tahto osallistua yhteisön toiminaan. Lapsella on syntyessään kaikki valmiudet kasvaa yhteisöä rikastuttavaksi yksilöksi.

Tämän saman ovat filosofit tienneet jo noin 2500 vuotta sitten. On tietysti hyvä, että nykyaikainen tiedekin kehittyy siinä määrin, että sillä on edellytykset nähdä universaaleja totuuksia. Outoa on kuitenkin, miksi totuudet on pitänyt kadottaa pölyttymään jonnekin unholaan. Liekö kyse jonkinlaisesta tiedeuskosta, uskosta tieteen ylivertaisuuteen ja kaiken sellaisen pitämisestä valheellisena ja virheellisenä tietona, jota ei ole voitu todistaa kokeellisin tieteellisin menetelmin. Filosofia on kuitenkin aina pohdiskellut juuri sellaisia totuuksia, jotka ovat ”tiedettä suurempia”. Ihmiseen, elämään ja maailmaan kuuluu lukematon joukko asioita, joita emme tule koskaan käsittämään täydellisesti. Kyse on asioista, joita ei tiede pysty tavoittamaan omilla todellisuutta yksinkertaistavilla menetelmillään.

Viktor E. Frankl (1905-1997) on filosofiassaan korostanut 1940-luvulta lähtien, että ihmisellä on olemuksellisesti (siis synnynnäisesti) tahto tarkoitukseen, jolla hän tarkoittaa juuri samaa, josta edellä puhuttiin. Ihmisellä on tahto suuntautua itsensä ulkopuolelle ja toteuttaa arvokkaita asioita toisten hyväksi ja kaikkien yhteiseksi hyväksi. Oma itsearvostuskin kasvaa ja kehittyy vain tätä kautta kestävällä tavalla. Alussa mainituille itseään häpeäville nuorillekin paras tapa kohentaa omaa itsearvostustaan olisi ryhtyä tekemään hyvää. Toisten polkeminen maanrakoon ja heidän olkapäilleen nouseminen ei tuo kestäviä tuloksia, vaan pitkä päälle ainoastaan kaiken aikaa tyhjemmän olon.

Itse asiassa lähes jokainen nuori tekee jatkuvasti jotain hyvää toisille ihmisille. He eivät vain itse tiedosta tällaisia tekojaan tai kieltävät ne puheissaan. Koska kaikkilla nuorilla on synnynnäinen tahto tehdä hyvää, näkyy se myös heidän teoissaan. Ehkä silloin, kun muut nuoret eivät näe, tai ehkä silloin, kun he itse eivät erityisesti ponnistele ollakseen tekemättä mitään hyvää kenellekään muulle. Ja varsin moni nuori auttaa kavereitaan hyvällä tavalla.

Kasvattajien tulisikin konfrontoida nuoria myös hyvien tekojen osalta eikä vain ihmetellä, kysellä ja kyseenalaistaa nuoren pahoja tekoja. NFG:n kohtaamispedagogiikan kaksi peruskysymystä sopivat hyvin tähänkin tarpeeseen:
a) onko se, mitä nuori sanoo, sama asia kuin mitä hän ajattelee, tuntee ja aikoo käytännössä tehdä, ja
b) onko se, mitä nuori tekee, sama asia kuin mitä hän haluaa tehdä, mitä hänen pitää tehdä, ja mitä hän voi tehdä
Lopputuloksena on parhaimmillaan, että nuori oivaltaa tekevänsä hyvää yllättävän paljon ja olevansa juuri sitä kautta arvokas yhteisönsä jäsen. Ja nuori ymmärtää, että tällaiset teot ovatkin itse asiassa juuri sellaisia, joita hän tahtookin tehdä ja jotka saavat hänet itsekin kaikkein tyytyväisemmiksi elämäänsä. Hyvän tekeminen on luonnollista, helppoa ja erittäin antoisaa!

Kasvatustaide ja kasvatustieteet

Kaikessa kasvatuksessa kasvattaja itse on tärkein kasvatus”välineensä”. Tästä syystä kasvattajan tärkein menetelmätieto on hänen itsetiedostuksensa. Voidaan perustellusti sanoa, että itsetiedostus on kasvatustaidon välttämätön ehto. Itsetiedostus on Lauri Rauhalan mukaan kaikkein perustavin ja tärkein henkisyyden tunnusmerkki. Henkisyys tarkoittaa tässä yhteydessä ihmisen tajunnan tietoista ja korkeampaa toimintatasoa merkityksineen (alempaa tasoa kutsutaan vastaavasti psyykkisyydeksi). Inhimillinen toiminta ja teot, joissa tietoisesti tavoitellaan jotain – esim. kasvatustoiminta ja -teot – on suunniteltava tajunnan henkisessä. Itsetiedostuksen avulla ihminen voi ymmärtää sekä omaa kehollista ja tajunnallista tapahtumistaan että kaikkea sitä, mitä kasvatustilanteessa ja kasvutapahtumassa kehkeytyy.

Kasvattajan itsekasvatus on siksi keskeisin keino rikastuttaa omaa kasvatusvälineistöään. Tämä ei sulje pois sitä, että tarvitaan myös erilaista kasvatustietoa. Tällaista perustavaa tietoa ovat mm. tieto kasvatuspäämääristä, kasvatusmenetelmistä ja kasvatustilanteesta. Nämä kaikki ovat aristoteelisessa mielessä kasvattajan käytännöllistä tietoa, joka ohjaa hänen kasvatustoimintaansa. Antiikin jälkeiselle tiedon kehitykselle on ollut ominaista, että tieto on irtaantunut ja vieraantunut käytännön toiminnasta erilaisiksi tieteiksi. Siinä yhteydessä on myös kasvatustiedon ja kasvatustieteiden suhde vääristynyt. Suurin vääristymä näyttää omien havaintojeni mukaan tapahtuneen siinä, että on tultu tiedottomiksi siitä, että tieto perustuu vain inhimilliseen tietoisuuteen ja on olemassa vain siinä. Siksi korostin edellä kasvattajan itsetiedostuksen merkitystä. Väitänkin, että vastauksia kasvatustietoon on turha etsiä kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian tai vastaavien pirstaloituneiden oppien parista, koska ne eivät tavoita inhimillisen toiminnan erityistä luonnetta ja sille ominaista tietoista, tarkoituksellista ja luovaa tapahtumista. Sosiologia ei edes yritä saada otetta yksittäisen ihmisen toiminnan luonteesta ja psykologia on sivuuttanut inhimillisen tapahtumisen erityisyyden verrattuna luonnontapahtumiseen ja sille tyypillisiin lainalaisuuksiin.

Tyhjentäviä vastauksia ihmisen arvoitukseen on ylimalkaan turha etsiä. Hyviä kysymyksiä voi sen sijaan löytää filosofian parista. Kysymykset kasvatuspäämääristä kuuluvat kasvatusfilosofian ja arvofilosofian alaan. Kasvatuksen kannalta täysin perustava kysymys on, mitkä ovat ihmisen oleelliset olemistavat ja mikä on niiden olemuksellinen luonne. Klassiselle kasvatusfilosofialle oli ominaista selvittää peruskäsitystä ihmisestä eli filosofista ihmiskäsitystä loogisena lähtökohtana kaikeille kasvatustiedolle. Kasvatuspsykologian yksinkertaistettuihin oppeihin uskottaessa on tämä keskeinen perusta unohtunut kokonaan. Kun kasvatuksen päämääräksi asetetaan kasvuvirikkeiden luominen kasvuun kohti ihanteellista ihmisyyttä, katkeaa yhteys kasvatustodellisuuteen, mikäli tätä ihmisen ihannetta hänen eri olemispuolien osalta ei ole lainkaan määritelty. (Ihmisen olemispuolia, kuten kehollisuus, psyykkis-henkinen tajunnallisuus ja situationaalisuus, on kasvatuksen kannalta tarkasteltu esim. omassa väitöskirjassani.)

Toinen kasvatuspäämäärän pohdintaan liittyvä taso on hyvin konkreettinen. Kasvattajan on tiedostettava, miten yleinen ihmisyys voi toteutua hänen kohtaamiensa lasten ja nuorten erityisten edellytysten pohjalta. Tämän tiedon kasvattaja voi saavuttaa vain välittömässä kanssakäymisessä kasvavien yksilöiden kanssa ja siinä tehtyjen omien havaintojensa avulla. Kyse on tällöin erilaisten käsitysten soveltamisesta omiin havaintoihin ja yleisten käsitysten tavoittamisesta havaituista ilmiöistä. Tämä edellyttää käytännössä karttuneen kokemuksen kehittämää tai kasvattajalla luonnostaan olevaa hyvää havainnointikykyä tosiasiallisesta tilanteesta.

Kasvatusmenetelmien odotetaan yleensä olevan ikään kuin apteekin hyllyltä löytyviä reseptilääkkeitä, joiden avulla voidaan pätevästi hoitaa jokainen tilanne. Filosofia auttaa kuitenkin ymmärtämään, että jokainen ihminen on ainutkertainen ja jokainen kasvatussuhde on ainutlaatuinen. Kasvatuksen menetelmätiedolla ei siten tarkoiteta vain jotain tempputietoa eikä myöskään pedagogiikkaa tai didaktiikkaa – kasvatusoppia tai opetusoppia – näiden sanojen ahtaassa merkityksessä. Menetelmiin kuuluvat siten kaikki ne kasvuvirikkeet, jotka ovat kasvattajan käytettävissä kussakin konkreettisessa, ainutlaatuisessa tilanteessa. Hänellä on oltava tietoa siitä, mitkä menetelmät ovat yleensä tehokkaita ja mitkä puolestaan tehottomia, mutta kasvattajan on muodostettava käytännön ratkaisut luovasti sen mukaisesti miten hän voi säädellä kasvuvirikkeitä konkreettisessa kasvatustilanteessa. Vaikka etukäteen laaditut ohjeelliset menetelmät ovat hyviä suunnitelmia kasvutapahtuman toteuttamiseksi, on niitä osattava soveltaa luovasti kunkin yksilöllisen kasvatustapahtuman mahdollistamalla tavalla. Valmiit toimintareseptit tekevät harvoin oikeutta kunkin tilanteen ainutlaatuisuudelle.

Kun kasvatuksen päämäärätieto kohdistuu kasvutapahtumalla tavoiteltavaan vaikutukseen, niin tieto kasvatustilanteesta kohdistuu senhetkiseen kasvatustodellisuuteen. Vallitsevassa tosiasiallisessa tilanteessa toimiminen edellyttää todellisuudessa tapahtuvan luovaa tajuamista. Tällaista todellisuuden välitöntä kokemista oleellisissa laaduissaan ja vivahteissaankin pohtii 1950-luvulta lähtien kehitetty toiminnan filosofia. Tämän filosofian juuret ovat Aristoteleen filosofiassa ja konkreettisesti se on kehittynyt Ludvig Wittgensteinin innoittamana vastaliikkeeksi käyttäytymistieteille. Toiminnan filosofian mukaan kasvatus pelkän tieteellisen tiedon varassa ilman todellisuuden tajua jää tyhjän päälle, siis vaille käytännön kohdetta, johon tietoa ei voidakaan soveltaa.

Toiminnan filosofiassa olennaisinta on kasvatuksen luovan luonteen ymmärtäminen. Tämä tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että kasvatuspäämäärän toteutumisen mahdollisuutta on arvioitava erikseen kussakin yksilöllisessä kasvatustilanteessa. Toisin sanoen tavoitteiden tasoa ja niiden toteutumisen vaatimaa aikaa on jatkuvasti mukailtava joustavasti. Tilanteen mukaisen kasvatuskeinon käyttäminen ja käyttäminen on luova teko, joka edellyttää toiminnallista mielikuvitusta. Tällainen kyky tarkoittaa, että kasvattaja pystyy tiedossaan olevista virikkeiden tarjoamisen mahdollisuuksien paljoudesta muodostamaan kuhunkin tilanteeseen sellaisen, joka sopii juuri siihen ainutlaatuiseen tilanteeseen.

Hyvää kasvattajuutta voidaan kaiken esittämäni perusteella pitää enemminkin kasvatustaiteellisena kykynä kuin kasvatustieteellisiin oppeihin perustuvana hankittuna tietämyksenä. Mitä enemmän kasvattajaksi kasvamisen intressi lähestyy todellista konkreettista kasvatustoimintaa ja sen elämänmakuisia käytännön tilanteita, sitä enemmän kyse on kasvuvirikkeiden luomisen taiteesta. Koska kasvatustieteiden eritasoisilla opiskelijoilla on hyvin praktinen tiedonintressi, kannattaisi tiedon hankintakin keskittää sellaisiin suuntiin, mistä käytännön kasvatustaitoon voi saada parhaat eväät maailman, elämän ja ihmisen ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen. Kun tavoitteena ei ole yleistävien lainalaisuuksien löytäminen, vaan ihmisten ainutlaatuisen toiminnan ymmärtäminen, ei liene muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa kuin ryhtyä perehtymään kasvatusfilosofiaan ja filosofiaan yleisemminkin.

(Olen käyttänyt bloggaukseni virikeaineistona Reijo Wileniuksen kirjaa Kasvatuksen ehdot – Kasvatusfilosofian luonnos.)

Hyvä kasvatus ei ole mahdollista ilman filosofiaa

Aloittelin tammikuussa pohtimaan Mitä on kasvatus? Tarkoitukseni on aika ajoin palata kasvatuksen perimmäisten kysymysten äärelle. Tänään virittäydyin siitä, kun tartuin Reijo Wileniuksen kirjaan (4. painos vuodelta 1987) ”Kasvatuksen ehdot. Kasvatusfilosofian luonnos.” Ja siihen tartuin sen takia, että ”kasvatusfilosofinen isoveljeni” Veli-Matti Värri kertoi juuri tämän kirjan saaneen hänet aikanaan innostumaan kasvatusfilosofiasta. Lainailen seuraavassa vapaasti Wileniuksen ajatuksia ja sekoitan niitä omiini.

Kasvatustieteessä uskotaan helposti, että voidaan tulla toimeen ilman filosofista perusteiden penkomista. Samalla suhtaudutaan väheksyvästi klassisiin kasvatusfilosofioihin. Sen sijaan etsitään nopeita, helppoja ja konkreettisia vastauksia kasvatustoiminnan ongelmiin kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian ym. irrallista ja suppeaa tietoperustaa edustavien kasvatustieteen osa-alueiden parista.

Yhä useampi on kuitenkin kokenut nk. kokemusperäisen kasvatustieteen puutteet ja rajoitukset. Samalla he ovat joutuneet ymmälleen ja ehkä ajautuneet jopa jonkinlaiseen identiteettikriisiin kasvattajina tai kasvatuksen tutkijoina. Tämä on johtanut kasvatuksen perusteiden kysymiseen ja moni on ymmärtänyt lähteä etsimään vastauksia kasvatustieteen filosofiasta. Kasvatustieteen perusteiden tarkastelu onkin eräs kasvatusfilosofian tehtävistä. Tässä kasvatusfilosofian tehtävässä on keskeisenä kysymys totuudesta eli millä ehdoilla kasvatustiede voi tavoittaa sen todellisuuden, jossa inhimillinen kasvu ja kasvatus tapahtuvat.

Toinen tarve kääntyä kasvatusfilosofian puoleen kumpuaa ajastamme. Kasvatus käy yhä haasteellisemmaksi tässä tarkoituksettomassa ja rakkaudettomassa nykymaailmassamme ja siitä aiheutuvassa pahoinvoinnissa, joka näkyy lasten ja nuorten lisääntyvänä oireiluna. Muutoksen haasteisiin vastaaminen käytännössä edellyttää kasvatusilmiön käsitteellistä jäsentämistä ja siihen sisältyvien periaatekysymysten tiedostamista. Nämä ovat yleensä arvokysymyksiä eli kysymyksiä kasvatuksen tarpeesta ja tarkoituksesta sekä oikeutuksesta ja päämääristä. Näiden kysymysten selkiyttäminen on kasvatusfilosofian oleellinen tehtävä eikä niitä voida kuitata pelkillä fraaseilla, kuten liian usein on tapana. Kun edellä viittasin totuuteen – erääseen antiikin filosofian keskeiseen arvoon – on tässä yhteydessä kyse ennen kaikkea hyvyydestä sekä kasvatuksen että kasvun perustana. Veli-Matti Värri on aikanaan kiteyttänyt tämän oivallisella tavalla toteamalla, että hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään.

Kasvatusfilosofian on siis kokemukseen perustuvaa tietoa käyttäen muodostettava kokoavia käsitteitä, jotka jäsentävät kasvatusilmiötä kokonaisvaltaisesti ja paljastavat sen peruskysymyksiä. Kasvatusfilosofian perimmäisenä tarkoituksena ei ole vain kartoittaa kasvatuksen teoreettisia perusongelmia, vaan sen on ennen kaikkea edistettävä käytännön kasvatusta tämän tiedon avulla. Kasvatusfilosofian tulee siis olla aristoteelisessa merkityksessä käytännöllistä, praksista eli käytäntöä palvelevaa tietoa. Korkeallekin kohoavien ajatusten tavoitteena voi ja mielestäni myös tulee olla, että ne palvelevat arkisen ihmisten välisen toiminnan suuntaviivoina. Tähän pyrin myös väitöskirjassani, jonka perusteella toinen esitarkastaja Simo Skinnari nimesi minut aristoteelikoksi, vaikka se kuulostaakin omissa korvissani kovin ylevältä arvonimeltä…