Ihminen on ihme

Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan sanan ihminen alkuperää ei ole kyetty määrittelemään. Yksi ehdotus on ollut ihme, mutta se on kuitenkin torjuttu epätodennäköisenä. Mielestäni se tulkinta kuvastaa kuitenkin oivallisesti, mistä ihmisenä olemisessa ja koko elämässä on kysymys.

Vaikka tiede etsii epätoivon vimmalla kaiken selitystä kehoomme kuuluvasta puolestatoista kilosta solumassaa, eli aivoistamme, ihmisen arvoitus ei tule ratkeamaan koskaan – varsinkin, kun koko tutkimuskohde on väärä eli kysymyksessä on kategoriavirhe. Kategoriavirhe on virhe, jossa jostakin asiasta – tässä tapauksessa aivoista – käytetään sellaisia käsitteitä, jotka soveltuvat ainoastaan johonkin täysin toista tyyppiä (kategoriaa) olevaan asiaan – tässä tapauksessa tajuntaan, tietoisuuteen tai mieleen. Kategoriavirheessä siis jokin ominaisuus – tajunnallisuus, tietoisuus, mielellisyys – liitetään sellaiseen asiaan – pelkkiin aivoihin – jolla ei voi olla tätä ominaisuutta.

Sama kohtalo koskee avaruuteen ja taivaankappaleisiin kohdentuvaa tutkimusta, joka pyrkii löytämään selityksen kaiken olemassaololle ja erityisesti elämän synnylle. Ihmisen on jostain syystä vaikea sietää avoimeksi jääviä, suuria kysymyksiä, joita filosofot ovat kautta aikojen pohtineet tietoisina niiden ratkaisemattomuudesta. Filosofit, totuuden etsijät, eivät koskaan oleta löytävänsä sellaisia vastauksia, joiden jälkeen ei jäisi kysyttävää

Kaikki tähän maailmaan syntyvät lapset ovat ihmelapsia. Tapasin juuri yhden sellaisen, poikani Okon ja hänen vaimonsa Johannan maailmaan ja perheeseensä vastaanottaman ihmeen. Pienen suloisen tyttölapsen, pikku-Purjon, idun, josta on tullut jo pieni taimi. Ja jota tulee ravita ja rikastaa kaikella mahdollisella arvokkaalla ja hyvällä. Uskon vanhempiensa kykenevän täyttämään tämän ”rakkauden viljelytehtävänsä” erinomaisesti. Vaarina olen uudessa roolissani myös innostunut tästä uudesta purjoilun muodosta 🙂

Jokainen ihminen on arvokas omalla ainutkertaisella ja ainutlaatuisella tavallaan – kaikkine epätäydellisyyksineen, vajavaisuuksineen ja keskeneräisyyksineen. Olemme kaikki täydellisen epätäydellisiä ihmisiä ja sellaisena ehdottoman, täyden rakkauden osaksemme ansaitsevia. Jokaiseen ihmiseen sisältyvällä ihmisyydellä on itseisarvo, jota edustamme pelkästään olemalla ihminen.

Ihmisarvo on etiikan peruskäsite, joka korostaa, että jokaisen ihmispersoonan yksilöllinen olemassaolo on yhteisönkin kannalta loukkaamaton perusarvo, jota tukee suojella ja vaalia. Kyse on siis siitä, että tunnustetaan ja kunnioitetaan sekä lasten että kaikkien muidenkin ikäisten ihmisten luonnollisia oikeuksia, heidän ihmisoikeuksiaan. Pyyteetön rakkaus on eräs tällainen ihmisoikeus. Voidaan puhua myös lähimmäisenrakkaudesta sekä suppeassa että laajassa mielessä. Tämän päivän globaalissa maailmassa olemme yhä lähempänä toisiamme saadessamme monenlaista tietoa ja ymmärrystä vaikkapa toisella puolella maailmaa elävistä ihmisistä. Vastuullamme ja luonnollisena velvollisuutenamme on joka tapauksessa tunnustaa ja antaa rakkauttamme sekä sanoin että teoin kaikkein lähimmäisimmille ihmisille, lapsillemme ja kaikille perheenjäsenillemme. Mitä eettisesti herkempi ihminen on, sitä laajemmalle hänen rakkautensa ulottuu.

Ihminen ei ole makkara, jolla on alku- ja loppupää. Vaikka pieni vaipoissa oleva lapsi hieman sellaista saattaa ulkoisesti muistuttaakin 😉 Ihminen on sen sijaan osa pitkää tapahtumasarjaa, menneiden ja tulevien sukupolvien jatkumoa. Olemme osa elämän virtaa, jossa me itse ihmisinä samoin kuin itse virtakin eli elämä on kaiken aikaa liikkeessä, muutoksessa. Mikä on yksittäisen ihmisen elämän tarkoitus? Stefan Einhorn luonnehtii sitä kirjassaan Ihmisen tehtävä seuraavasti:

Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista kaikkia suuria kysymyksiä, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.

Jari Ehrnrooth esittää Helsingin Sanomissa 10.1.2015 olleessa, Jaakko Lyytisen tekemässä haastattelussa Havaintoja nollatilasta oman näkemyksensä:

Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin, että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla.

Hyviä elämänohjeita sekä itsellemme omaa elämäämme varten että lastemme kasvatusta silmällä pitäen. En usko, että koskaan tulen saavuttamaan sitä ihmisyyden tasoa, jota äitini edusti, mutta uskon vahvasti siihen, että poikani Okko tulee ylittämään kaiken sen, mihin tulen itse pääsemään (ilman, että otan siitä eli Okon saavutuksista elämässään minkäänlaista ansiota itselleni). Okon ja Johannan vastuulla on puolestaan, mitä pikku-Purjosta kehkeytyy. Ja jos suinkin voin tehdä jotain hänen elämänsä hyvyyden eteen, lupaan yrittää parhaani…

Ihminen on arvoitus. Ihminen on aina arvoitus myös itsellensä ja mitä tietoisemmaksi itsestämme tulemme, sitä useimmin joudumme ihmettelemään – sekä myönteisesti yllättyen että myös pettyen verrattuna odotuksiimme – mitä kaikkea voimmekaan olla. Kokototuus itsestämme samoin kuin läheisimmistä ihmisistämmekään ei paljastu koskaan. Tietoisuus itsestämme paljastuu meille elämämme aikana vähä vähältä, mutta joudumme ennen pitkää nöyrinä tunnustamaan, että keskeneräisyys on meidän samoin kuin kaikkien muidenkin ihmisten osa. Tilanne on samankaltainen jokaisella ihmisellä, joka joutuu tekemään elämäksi kutsuttua matkaansa joka päivä ja tyytymään siihen, että vasta kuolemansa hetkellä hän saattaa tietää, mitä hän ihmisenä ja persoonana oli ja minkä laatuisena hänen täällä maailmassa olemisensa toteutui. Kysymykseen kukin voikin vastata vain pyrkimällä elämään mahdollisimman hyvin sekä itsensä, kaikkien toisten että koko ihmiskunnan ja lopulta koko maailmankaikkeuden kannalta. Vaikka osuutemme on ehkä – kuten minulle eräs kyyninen ihminen joskus totesi – kuin kärpäsen surina avaruudessa, on sillä kuitenkin oma merkityksensä osana kokonaisuutta, koska miljardien kärpästen parvi vaikuttaa jo olennaisella tavalla maailman kulkuun. Hyvässä ja pahassa – riippuen siitä, kumman edistämisen vuoksi me kärpäset tai ihmisoliot elämämme elämme.

Keskeneräisyys on kohtalomme, mutta samalla se merkitsee jatkuvaa mahdollisuutta muuttua paremmaksi, kasvaa ja kehittyä kohti kaikkea arvokasta ja hyvää. Voimme myös sekä paikata omia aiempia tekemisiämme ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiämme, mutta myös aiempien sukupolvien huonoja tekoja. Edetä askel kerrallaan avoimena kaiken aikaa uudelle, inhimillisemmälle. Ja pyrkien saavuttamaan oman – vain itselleen kuuluvan – olemuksensa ilmentymän humanisoitumisena (lajinsa kaltaiseksi tulemisena), ihmiseksi kehittymisenä, ihmisyyden toteuttajana ja täydellistäjänä. Tällaisen omalle keskeneräisyydelle avoimuuden perusteella ihminen ymmärtää itsensä arvoja vastaanottavana ja itse arvostavana, tuntevana ja toimivana. Ihmisessä kehkeytyvät myös ilmeisimmin inhimilliset – eli henkiset ja eettiset – tunteet ja arvot, kuten hyvyys, kauneus, rakkaus, totuus, kunnioitus ja kiitollisuus. (Ks. Salomaa, J. E. 1943. Yleinen kasvatusoppi. Helsinki: WSOY.)

Salomaa korostaa myös ihmisen yksilöllisen näkökannan suhteellisuutta. Tällä hän tarkoittaa, että yksilö voi kasvaa omanlaatuisekseen ja henkisesti eläväksi vain yhteisössä, yhteisön taholta tulevien vaikutusten ja sen asettamien tehtävien piirissä. Vastaavasti yhteisöä voidaan pitää sanan perimmäisessä merkityksessä yhteisöllisenä vain, kun siitä ei muodostu homogeeninen joukko, vaan selväpiirteisesti yksilöllisten ihmisten keskinäisen yhteenkuulumisen ilmentymä. Yksilö jää siten kaikkine yksilöllisine, henkisine ja eettisine rikkauksineen ja erityisyyksineen arvottomaksi, jollei hän elä ja toimi yhteisön olennaisena, henkistä ja eettistä kulttuuria rakentavana ja kehittävänä jäsenenä. Yksilö onkin siksi kasvatettava pelkkää yksilöllisyyttään ylemmäksi, persoonallisuudeksi, johon sisältyy olemuksellisesti se, että hän on erikoislaatuisuuksineen yhteisön arvokas, sen henkistä ja eettistä kulttuuria rakentava jäsen. Toisin sanoen kasvatus ei ole vain yksilön yksilöllisen henkisen kehityksen auttamista – eikä myöskään ihmiskunnan kulttuuriperinnön siirtämistä kasvatettavaan, eli sosialisaatiota – vaan kasvatettavan yksilöllisen henkisen kehityksen integroimista yhteisöllisen henkisen kulttuurielämän kehittymiseen arvopitoisella tavalla.

Ymmärrän Salomaan tarkoittavan sitä, että inhimillisen kasvun päämääränä on, että kasvatusvaikuttamisen piirissä oleva yksilö, lapsi ja nuori, toimii aikuistuessaan tien rakentajana yhteisen kulttuurin kehitykselle ja sen nousulle aiempaa korkeampien henkisten ja eettisten arvojen tasolle. Tämä edistää myös yksilön omaa hyvää, hänen yksilöllistä hyvinvointiaan sitä kautta, että hän toteuttaa omaa elämisen tarkoitustaan edistämällä toisten ja kaikkien yleistä hyvää. Tämän on todettu lukuisissa tutkimuksissa olevan myös ainoa tapa lisätä kestävästi, pysyvästi omaa hyvinvointiaan.

Ihmiselle jää ikuisesti vapaus ajatella yli rajojen. Ajatella ajatuksia, jotka jättävät avoimiksi lukuisia, ennakoimattomia teitä. Ihmisellä riittää siis ikuisesti ajateltavaa. Hyvä niin. Jäämme kaikki epätietoiseksi ainakin elämän ja ihmisenä olemisen perimmäisen tarkoituksen osalta. Elämämme ja olemassaolemisemme loppu jäävät vastausta vaille, avoimeksi. Kaikki voinevat kuitenkin kokea hämäryyden ja hämmentyneisyyden lisäksi syvää kunnioitusta sen edessä mitä maailmasta ja ihmisestä jää arvoitukseksi. Sietäkäämme ja mieluiten hyväksykäämme keskeneräisyyden ja avoimuuden. Hylätkäämme turhan ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja tiedeuskoon perustuvan tavoitteeemme kaiken selittäviin ja yksinkertaisiin vastauksiin sellaisissa ikuisissa ja mutkikkaissa kysymyksissä, joille ihmisinä emme voi löytää vastausta. Viimeisin sana on yksinkertaisesti ihmetys.

Advertisement

Uskonnollinen etiikka

Elämme itsekeskeisyyden aikaa. Suuri(n?) osa ihmisistä ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. Toisin sanoen ihmiset tahtovat kaikkea mahdollista hyvää, mutta vain itselleen ja välittämättä lainkaan, onko se samalla joltain toiselta pois.

On syytä tähdentää, että kyse ei ole yksilöllisyydestä, vaan silkasta ahneudesta ja itsekkyydestä. Yksilöllistyminen on keskeinen lapsuuden kehitystehtävä. Vain sitä kautta, että lapsesta on kehittynyt vanhemmistaan eriytynyt yksilö, voi hänestä tulla persoona. Se on puolestaan edellytys sille, että hänelle voi kehkeytyä eettinen persoonallisuus, joka pystyy arvioimaan tekojensa hyvyyttä ja huonoutta (tai pahuutta) sekä ohjaamaan itseään tietoisesti suuntautumaan kohti arvokasta ja hyvää sekä toisten ihmisten kannalta oikeaa. Palaan tähän aiheeseen joskus tuonnempana (näitä asioita olen käsitellyt myös väitöskirjassani vuodelta 2010). Selvää kuitenkin on, että tarvitaan sellaista kasvatusta, joka kehittää lasten ja nuorten eettistä kyvykkyyttä ja saa heidät pohtimaan itsekeskeisyyden oikeutusta osana vastuullista ihmisyyttä.

Koulujen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja filosofian opetuksen yhtenä päätehtävänä on edistää kaikissa maailman uskonnoissa ja eettisissä opeissa esiintyvän nk. ”kultaisen säännön” käyttöä kaiken aikaa globalisoituvassa maailmassa. Professori Hans Küng toteaa kirjassaan Global Resposibility, että maailmallamme ei ole eloonjäämisen mahdollisuutta ilman maailmanlaajuista etiikkaa, maailmaneetosta, jonka hyväksyvät niin uskonnolliset kuin ei-uskonnollisetkin ihmiset. Kultainen sääntö ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” tai ”Älä tee toisille sellaista, mitä et tahdo tehtävän itsellesi” esiintyy hieman eri muodoissa lähes kaikissa uskonnoissa ja filosofisissa ajatussuunnissa. Se muodostaa eräänlaisen pienimmän yhteisen nimittäjän, johon sekä eri uskontojen edustajat että uskonnottomat voivat sitoutua.

Kultainen sääntö on luonnollisesti vain ydin, jonka aito ymmärtäminen ja omaksuminen edellyttävät paljon muuta. ”Luuytimen” ympärille tarvitaan koko ”luuranko” ja sen ympärille myös ”lihaa” pitämään sitä koossa. Kouluihin tarvitaan siis kokonaisvaltaista, holistista arvotajuntaa kehittävää kasvatusta. Tämän lisäämistä luvattiin myös nykyisen hallituksen ohjelmassa. Näyttää siltä, että opetussuunnitelmaa koskevat tuoreet päätökset tähtäävät vain oppilaiden sosiaalistamiseen yhteiskunnan rattaiksi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistävään koneistoon. Siis osallistujiksi siihen toisiaan vastaan kilpailuun ja pudotuspeliin ulkoisesta menestyksestä, jossa vain harvat voivat voittaa. Eivätkä hekään kuin häviä, kun ajatellaan heidän sisällään kalvavaa pahoinvointia sekä arvokatoa ja tyhjyyttä.

Koulujen uskonnonopetusta vähennettiin, joka tarkoittanee vastaavasti myös elämänkatsomustiedon opetuksen supistamista. Filosofiaa tai etiikkaa ei kouluissa juurikaan ole edes opetettu kuin lyhyinä tietoiskumaisina kursseina. Ihmisen arvot kehittyvät vain hitaan tajunnallisen prosessin kautta, jossa uusien asioiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää paljon ”ahaa-elämyksiä” ja oivalluksia. Ja tarvitaan ennen kaikkea aikaa niiden omaehtoiseen syntymiseen lapsen tai nuoren tajunnassa. Hyvä esimerkki siitä, mitä tällainen opetus voisi pitää sisällään – kutsuttiin sitä sitten uskonnoksi, elämänkatsomustiedoksi, arvokasvatukseksi tai etiikaksi – on Rauhankasvatusinstituutin Maailmankoulu-projektin sivuilla http://www.maailmankoulu.fi/node/57. Asialistan ei luulisi herättävän kenessäkään mitään muita tunteita kuin korkeintaan ihastusta ja innostusta.

Ei voi muuta sanoa kuin, että maailma ei muutu tulevaisuudessa kenellekään ainakaan paremmaksi paikaksi elää tällaisten ajattelemattomien ja vastuuttomien päätösten kautta. Kaikenlaista löysää puhetta yhteisöllisyyden, yhteisvastuun yms. edistämisestä kuulee päättäjien suusta aina kun jotain suuria tragedioita tapahtuu. Kun on käytännön tekojen aika, tehdään täysin päinvastaisia päätöksiä. Eläköön siis itsekeskeisyys sekä kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan arvottomat ja epäeettiset ihanteet!

Kaikki väkivalta ei ole pahaa

Jatkan saman hyvän ja pahan teeman parissa, jota käsittelin 2.9.11 otsikolla Pahuus on hyvyyden puutosta. Sain aiheen jatkolle Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kolumnista 1.10.11. Kolumnin otsikko oli Kenen oikeus? ja Appelsin väitti siinä, että kaikki väkivalta on pahaa. Väkivallattomuuskasvattajana olen periaatteessa täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Juuri niin lapsille ja nuorille on opetettava selkeyden ja yksinkertaisuuden vuoksi. Arvofilosofina ja eetikkona joudun kuitenkin olemaan asiasta eri mieltä.

Appelsin oli katsonut Ajankohtaisen kakkosen Vihailtaa, joka oli hänen mielestään sekä masentava että pelottava tv-ohjelma. Hän oli etukäteen valmistautunut masentumaan sen perusteella, että vääryyksien tunnustaminen oli kaikille puoluekannasta riippumatta yhtä ylivoimaista. Mutta hänet yllätti täysin se, että suvaitsevaisuutta puolesta puhuvien nuorten naisten suusta tulivat pelottavimmat väkivaltaa puolustavat argumentit. Kun keskustelua käytiin Lontoon ja Berliinin mellakoista, yksi nainen selitti väkivallan olevan ”erilaista”, kun se kohdistuu ”yhteiskunnan rakenteisiin”. Toinen vähätteli autojen polttamista. Kolmas vakuutti kirkkain silmin, että väkivallassa on tasoeroja: kaikki väkivalta ei ole yhtä pahaa. Tähän Appelsin toteaa:

Hyvät naiset: on se. Ihan kaikki väkivalta on pahaa. Piste. On hyvin vaarallista alkaa jaotella julkisesti väkivaltaa pahaan ja vähemmän pahaan, koska silloin ollaan jo väkivallan hyväksymisen tiellä. Demokraattisessa yhteiskunnassa ei minkäänlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuulu väkivalta. Ei ole sellaista ideologiaa, joka oikeuttaisi hyökkäämään toisen ihmisen kimppuun tai tuhoamaan toisen omaisuutta.

Tästä kaikesta olen täysin samaa mieltä Appelsinin kanssa. Hän kuvaa ajattelun ongelmaa seuraavasti:

Vihaillan naiset unohtavat Toisen Ihmisen. Auton polttaminen on ehkä jännä protesti järjestelmää vastaan, mutta ei yhteiskunta sitä autoa omista – vaan joku ihminen. Se joku ei pääse enää töihin eikä ruokakauppaan. Se joku saa selittää itkevälle lapselle, miksi pehmolelu paloi takapenkillä. Liekehtivä auto voi näyttää dramaattiselta vastalauseelta, mutta oikeassa elämässä joku syytön kärsii.

Appelsin kertoo myös eläinaktivistien argumentteja, joilla he puolustelevat tekojaan sillä, että eiväthän he häirinneet ketään, koska tilalliset eivät huomanneet mitään ennen asioiden tuloa julkisuuteen. Muiden koteihin saa siis iskeä, jos siitä ei jää verekseltään kiinni. Olen muuten kuullut samanlaista omien tekojen oikeuttamispuhetta lukemattomilta nuorilta, joiden mielestä mikä tahansa on sallittua, kunhan siitä ei jää kiinni. Äärimmilleen tämä oman huonon omantunnon vaientamistemppu näkyy vankiloissa, jotka ovat täynnä syyttömiä. Ainoa syyllinen on ilmiantaja (”vasikka”), jonka takia tekijä jäi kiinni.

Appelsin päättää kolumninsa kysymykseen, joka on ehkä unohtunut Vihaillassa esiintyneiltä naisilta: ovatko ne keinot, joita itse luulee oikeiksi, ihan oikeasti oikeita? Appelsin jatkaa vielä:

Intohimo ja usko omaan näkemykseen ovat sinänsä hyviä asioita. Vaarallisiksi ne muuttuvat kuitenkin silloin, jos niiden alle hukkuu vieläkin tärkeämpi asia: kunnioitus toista ihmistä kohtaan.

Appelsinin kolumnin viimeinen lause on ”Toiselle ei saa tehdä vääryyttä edes puolustaessaan omasta mielestään tärkeää oikeutta.” Tästäkin olen samaa mieltä hänen kanssaan, mikäli pääpaino on sanoissa omasta mielestään merkiten siis silloin puhtaasti omaa subjektiivista näkemystä, joka perustuu omiin subjektiivisiin arvostuksiin. Arvofilosofina ja eetikkona joudun kuitenkin toteamaan, että yleisinhimillisten, objektiivisten arvojen valossa on tilanteita, joissa on oikeudenmukaista tehdä vääryyttä tai pahaa toiselle jopa väkivallan muodossa.

En missään tapauksessa hyväksy esimerkiksi ihmisen kiduttamista, vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa jollekin toiselle. En myöskään puolustele kuolemantuomiota sellaisissa olosuhteissa, joissa esimerkiksi meillä suomalaisilla on etuoikeus elää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki väkivalta ei ole pahaa ja että se voi joskus olla jopa oikeutettua.

Voi olla, että joku taivastelee Nürnbergin oikeudenkäyntejä, joissa punnittiin eri henkilöiden vastuuta kansallissosialistisen Saksan keskitysleireissä tapahtuneista rikoksista ihmisyyttä – tai ihmiskuntaa – vastaan. Nürnbergissä annettiin yhteensä 177 tuomiota, joista 25 kuolemantuomiota, 20 elinkautista vankeusrangaistusta, 97 lyhyempää vankeusrangaistusta ja 35 vapauttavaa tuomiota. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat ensimmäinen kansainvälinen sotarikostuomioistuin. Vuonna 2002 toimintansa aloittanut Kansainvälinen rikostuomioistuin tuomitsee nykyisin henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet vakaviin sotarikoksiin, rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhontaan.

Saatan ymmärtää taivastelijoita silloin, kun kyse on jälkikäteen tapahtuvasta, niin kutsutusta taannehtivasta oikeudesta. Mutta entäpä, jos kyse on jonkun päätösvaltaa käyttävän henkilön pysäyttämisestä jatkamasta julmuuden juhliaan, jotka merkitsevät lukemattomien muiden ihmisten epäinhimillistä kohtelemista, kiduttamista ja murhaamista – erilaista toisten ihmisten ihmisoikeuksien loukkaamista, ihmisarvon häpäisemistä ja ihmisarvoisen elämän sekä lopulta koko elämän tuhoamista. En pysty näkemään mitään eettisesti arveluttavaa Adolf Hitleriin kohdistuneissa salamurhahankkeissa, jotka valitettavasti epäonnistuivat sillä seurauksella, että monia miljoonia (erityisesti keskitysleireissä) tai kymmeniä miljoonia (sotilaita ja siviilejä) ihmisiä joutui niiden jälkeen vielä kärsimään ja/tai kuolemaan.

Hitlerin murhan lisäksi olisi eettisesti oikeutettua ollut myös Stalinin, Maon tai Pol Potin hirmutekojen pysäyttäminen väkivalloin jopa heidät murhaamalla, koska mikään muu keino tuskin olisi ollut riittävä. Tällöin puhumme siis diktaattoreista ja heidän toteuttamistaan kansanmurhista. Nykyhistoriassakin on vastaavia esimerkkejä samankaltaisista yksinvaltiaista ja myös heidän eliminoinneistaan, joilla on aikaansaatu julmuuksien väheneminen tai jopa loppuminen. Totta on, että heidän ihmisarvoaan, jota he edustavat pelkästään olemalla ihminen, ei ole tunnustettu eikä heidän ihmisoikeuksiaan, jotka luonnostaan kuuluvat kaikille, ole kunnioitettu. Mutta silti on toimittu eettisesti ehdottoman oikeudenmukaisella tavalla.

Etiikassa onkin kyse siitä, että joudutaan jatkuvasti punnitsemaan erilaista hyvää tai pahaa keskenään. Koska todellisessa maailmassa tai niin kutsutussa oikeassa elämässä ei voida saavuttaa kaikkea hyvää tai välttää kaikkea pahaa samanaikaisesti, joudutaan tekemään valintoja eriasteisen hyvän tai pahan välillä. Eettistä on valita pienempi paha kahdesta pahasta tai suurempi hyvä kahdesta hyvästä. Joskus yhteen ihmiseen kohdistuva väkivalta jopa hänen murhaamisensa muodossa on eettisesti hyvä teko, kun sillä estetään lukemattomien muiden ihmisten murhaaminen. Ihan kaikki väkivalta ei siis ole pahaa. Piste.

Lopuksi toistan vielä, että koskaan en ryhdy (siis suomalaisten nuorten) kasvattajana käymään rajankäyntiä hyväksyttävän ja muun väkivallan välillä. Sen sijaan totean johdonmukaisesti, että väkivalta ei ole koskaan hyväksyttyä ja että väkivallattomiin ratkaisuihin on pyrittävä aina kaikissa tilanteissa ilman mitään poikkeusta. Suuren luokan eettiset ratkaisut tapahtukoon siihen erikoistuneiden tuomareiden ja vastaavien korkean tason asiantuntijoiden toimesta. En kadehdi heidän vastuutaan. Yksittäisten kansalaisten ei pidä ryhtyä tällaisiin rajanvetoihin, jotka koettelevat heidän omaatuntoaan ja saattavat vaarantaa heidän kestävän hyvinvointinsa ja onnellisuutensa edellytykset.