Kiusaaminen, kidutus, kuolema

En pidä sanasta kiusaaminen, koska se antaa liian helpon mahdollisuuden vähätellä ilmiön vakavuutta. Koulukiusaamisen sijaan olisi parempi puhua kouluväkivallasta ja kiusaamisen sijaan muutenkin henkisestä väkivallasta. Sen lievin muotokin, henkinen pahoinpitely, on jo vuodesta 1995 lähtien rinnastettu rikoslaissa fyysiseen pahoinpitelyyn. Rikoslain 21. luvun 5 §:ssä puhutaan teosta, jossa ruumiillista väkivaltaa tekemättä vahingoitetaan toisen terveyttä, aiheutetaan toiselle kipua tai saatetaan toinen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Lisäksi tällaisen teon yrittäminenkin on jo rangaistava teko.

Koska sanaa kiusaaminen edelleen käytetään, kutsun ilmiötä nyt sillä nimellä. Kaikenlaisista suurin taloudellisin panostuksia toteutetuista kiusaamisen vastaisista ohjelmista huolimatta emme näe kuin murto-osan asioista emmekä näkemästämmekään osaa tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Kuitenkin kiusaamisen kohteeksi joutuminen on eräs yleisimmistä nuorten itsemurhiin johtavista syistä. Samoin ainoa yhteinen tekijä eri maiden kouluampujilla – eli laajennetun itsemurhan tehneillä – on ollut kiusattuna olemisen kokemus.

Lapsuus ja nuoruus ovat erityisen herkkää aikaa muun muassa siksi, että sekä kehossa että tajunnassa tapahtuu nopeassa ajassa varsin suuria muutoksia, jotka ovat erittäin hämmentäviä. Nuori kuvittelee usein olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut, joiden samanlaista hämmennystä hän ei voi nähdä ulkoapäin. Itsessä tapahtuvien muutosten hyväksyminen on koetuksella ja nuori pohtii herkästi, hyväksytäänkö häntä enää ”erilaisuutensa” takia toisten joukkoon. Kaikki omat nuoren itsensä kokemat epätäydellisyydet pelottavat, kun nuori ei tiedosta, että me kaikki ihmiset olemme omalla ainutlaatuisella tavallamme epätäydellisiä ja toisaalta taasen aivan erityisen myönteisesti toisista erottuvia ainutlaatuisine ominaisuuksinemme, kykyinemme, taitoinemme jne. Toisin sanoen, jokaisessa on myös jotain erityisen hyvää.

Toisista erottautuminen – oli kyse sitten minkä laatuisesta määrätyn nuorten ryhmän itsellensä asettamasta normista poikkeamisesta tahansa – voi olla kohtalokasta, koska nuori voi joutua toisten silmätikuksi. Epäsuosioon joutuminen johtaa helposti kaveripiirin ulkopuolelle sulkemiseen ja samalla leimaamiseen vapaaksi riistaksi ja ”saaliseläimeksi” kaikenlaiselle kiusaamiselle. Tyttöjen kaverisuosioon liittyvät asemoinnit on kouluväkivallan arkipäiväinen muoto ja fyysinen väkivalta puolestaan yksi keskeisistä keinoista poikien suosion tavoittelussa tai suositun aseman ylläpidossa. Tämän päivän tasa-arvoistuneessa todellisuudessa sukupuolierot tällaiset perinteiset rajat eivät kuitenkaan näy enää selkeinä.

Jos kiusaamisen kohteena oleva nuori katsoo itseensä kohdistuneet teot harmittomaksi kiusoittelusta, joka ei hetkauta häntä suuntaan tai toiseen, asiaan voidaan myös aikuisten toimesta suhtautua harmittomana. Ehkä selkein tunnusmerkki on, kun nuori alkaa itsekin nauraa muiden mukana itsellensä ja nousee sillä tavalla asian yläpuolelle. Mitään ei voi kuitenkaan yleistää ja asia on hyvä tarkistaa. Sudenkuoppia kuitenkin on. Eräs tällainen on liian helppo tyytyminen nuoren vastaukseen: ”Kaikki on hyvin”. Vastaus on myös nuorelle helppo, mutta todellisuus on osoittanut, että nuori saattaa olla jopa suuressa itsemurhavaarassa näin todetessaan. Vastaus osoittaa siinä tapauksessa, että hän on jo luovuttanut. Hänestä tuntuu, että kaikki johtuu hänestä itsestään ja hän häpeää siksi itseään eikä näe enää mitään syytä jatkaa elämäänsä.

Edellä kuvatussa tapauksessa on kiusaaminen muuttunut selkeästi kidutukseksi, joka määritellään Wikipediassa seuraavasti: ”Kidutus on tahallista fyysisen tai henkisen kivun aiheuttamista, jonka tarkoituksena on uhrin rankaiseminen tai pelottelu, haluttujen tietojen tai tunnustuksen kiristäminen tai pelkästään kiduttajan viihdyttäminen. Kidutuksen perimmäinen tavoite on uhrin persoonan tuhoaminen.” Koska kidutuksen seurauksena voi olla uhrin psyykkinen vahingoittuminen eriasteiseksi ja eripituisiksi ajoiksi, psyykkinen sairastuminen tai äärimmillään itsemurha, olisi erittäin tärkeää, että myös nuoret tiedostaisivat toimintansa tämän laatuiset seuraukset mahdollisina ”viattoman läpän” lopputuloksina. Koska vastuuta ei kuitenkaan voida vierittää vanhemmille, koulun henkilökunnalle, muille nuorille tms., vaan tekijä vastaa tällaisista seuraamuksista sekä lain edessä (vrt. rikoslain kohta edellä) että omassatunnossaan, koko persoonassaan ja loppuelämänsä tulevaisuudessa.

Rehtori: ”Etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua. On aivan normaalia, että tuon ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään.”
Luokanvalvoja: ”Olenko väärässä, kun olen antanut itseni ymmärtää, että tämän koulun periaate on tasa-arvoisuus, eikä koulukiusaamista suvaita sen missään muodossa?”
Rehtori: ”Niin kyllä, totta kai, mutta en ole varma täyttääkö tämä tapaus koulukiusaamisen tunnusmerkit. Mitään fyysistä pahoinpitelyä ei ole tehty, ja jos puuttuisin jokaiseen ivahuutoon mitä käytävillä kuulee, joutuisin erottamaan kaikki oppilaat. Kuten sanoin jo aiemmin, sellainen on täysin normaalia käytöstä yläasteella.”

Ote on Henry Ahon lähiaikoina ilmestyvästä kirjasta Arvet – romaani kiusatuista. Kirjassa kerrotaan samassa koulussa olevan viiden nuoren tarinat. Kirja on kirjoitettu nuorten omasta elämismaailmasta ja kokemistavasta käsin. Voin lämpimästi suositella kirjaa sekä nuorten itsensä että kaikkien aikuisten luettavaksi sekä kouluissa oppitunneillakin käsiteltäväksi. Kirjan takakannesta selviää, että yksi nuorista tekee itsemurhan. ”Pieni piikittely” ei kasvattanutkaan kyseistä nuorta ja tehnyt häntä henkisesti vahvemmaksi. Nuori oppi kyllä tehokkaasti, että elämä ei ole helppoa. (Vanhemmanpuoleisen opettajan kommentteihin viitaten.) Hän oppi asian erittäin tehokkaasti – jopa niin täydellisesti, että hän käsitti, että elämän on liian vaikeaa elettäväksi.

Olisiko kyseinen koulu muuten voinut olla mainitsemaani valtakunnalliseen kiusaamisen vastaiseen ohjelmaan osallistunut koulu. Ennen tapahtunutta tragediaa rehtori voi ylpeänä raportoida arviointituloksena, että kiusaaminen oli vähentynyt koulussa, sitähän ei esiintynyt itse asiassa lainkaan. Vain kaikenlaista sellaista normaalia, joka ei täyttänyt kiusaamisen tunnusmerkkejä. Eihän mitään fyysistä pahoinpitelyäkään ollut tehty.

Kukahan muuten on senkin karhunpalveluksen kouluväkivallan ja yleensäkin väkivallan tiedostamiselle ja tunnistamiselle tehnyt, että hän on keksinyt käsitteen ”fyysinen kiusaaminen”. Sen varjolla voidaankin sivuuttaa kaikki muu ja rajoittua vain fyysisiin tekoihin, joista jää myös erilaisia fyysisiä jälkiä. Vaikka voidaanhan nekin kuitata vahingossa tapahtuneiksi viattoman nahistelun tuloksiksi…

Ehdotan, että jos sanaa kiusaaminen halutaan edelleen käyttää, se rajattaisiin vain tekoihin, joissa ei tehdä ruumiillista väkivaltaa (vrt. myös rikoslaki). Kiusaamista olisi sitten eriasteista riippuen sen vaikutuksista uhrin mielenterveydelle. Jos uhri joutuu (tai pääsee) turvautumaan kouluterveydenhoitajan, koulupsykologin, psykiatrin tms. apuun, kyseessä on jo hyvin vakava teko. Kaikenlainen kiduttamiseen viittaava olisi sitä jo sellaisenaan mahdollisista havaittavista seurauksista riippumatta. Toisen ajaminen itsemurhaan on mielestäni samalla tavalla henkirikos kuin fyysisin keinoinkin tehty henkirikos. Teon suunnitelmallisuudesta, kestosta ja raakuudesta riippuen joko kuolemantuottamus, surma, tappo tai murha.

Advertisement

Mitä on suvaitsevaisuus?

Helsingin Sanomien uusimmassa Nyt-liitteessä oli Veera Luoma-ahon suvaitsevaisuutta käsittelevä kolumni ”Siedettäviä ihmisiä”. Se sai minut jälleen kerran pohtimaan suvaitsevaisuuden käsitettä, jonka olen aina kokenut hankalaksi.

Luoma-aho kertoo työpaikasta, jossa vallitsi hyvä henki. Se ei perustunut yhteisöllisyyteen, tiimiytymiseen, heimoutumiseen, tunnelmajohtamiseen tai muihin konsulttien kaupittelemiin patenttilääkkeisiin. Hyvän hengen syy oli työn mielekkyyden lisäksi ”jonkinlainen suvaitsevainen välinpitämättömyys”. Esimerkiksi Raimo sai kaikin mokomin olla vähän outo. Hänen outouttaan siedettiin eikä siitä tehty numeroa, koska Raimo hoiti työnsä hyvin eikä ollut häiriöksi kenellekään.

Välinpitämättömyys kuulostaa mielestäni turhan negatiiviselta sanalta, mutta myös itse suvaitsevaisuuskin voidaan helposti tulkita ylenkatsomiseksi tai passiiviseksi itsekeskeisyydeksi. Luoma-aho on kuitenkin mieltynyt siihen, että suvaitsevaisuus voidaan tulkita pelkäksi toisten ihmisten sietämiseksi, jolloin keneltäkään ei ehdottomasti vaadita sen enempää. Toisten ihmisten erilaisuutta ei tarvitse sen kummemmin fiilistellä tai romantisoida, kunhan tullaan edes jotenkuten toimeen keskenämme. Sietäminen on käytännönläheinen, realistinen lähtökohta nykyisessä monikulttuuristuvassa maailmassa. Mielestäni Luoma-aho on oikeassa siinä, sietäminen on loppujen lopuksi hyvin käyttökelpoinen pienin yhteinen nimittäjä, siis jonkinlainen absoluuttinen nollapiste tai lähtötaso, ihmisten suhtautumisessa toisiinsa.

Luoma-aho toteaa, että mitä enemmän suvaitsevaisuuden käsitteeseen sisällytetään ”istumista nuotiopiirissä laulamassa Kumbayaa”, sitä useampi kokee sen itselleen liian vaativana. Näin pitkälle viedyn suvaitsevaisuuden vaatiminen kaikilta kääntyy itseään vastaan. Ihmiset, jotka eivät kykene sen enempään kuin niukin naukin sietämiseen, irvailevat jo nyt niille ihmisille, jotka vaativat kaikilta suvaitsevaisuutta. Ja silloin suvaitsevaisuus ei etene kovinkaan laajalle, vaan jää pienen vähemmistön harrastukseksi.

Ehkä olisi ryhdyttävä käyttämään monipuolisempia määreitä ilmaisemaan suhtautumista toisiin. Ehkä sietäminen voisi olla lähtötaso, jolle kaikkia tulisi kannustaa pyrkimään. Vihapuhetta, rasistista väkivaltaa yms. paljon parempaa olisi edes vaikka sietää, kestää ja kärsiä toisia jopa karaisemalla ja kovettamalla itsensä, jollei muuhun kykene. Tai puhuttakoon sitten vaikka välinpitämättömyydestäkin, jos aktiivinen vastarinta on toinen vaihtoehto. Voitaisiin ehkä myös puhua itsekontrollin tai itsehillinnän kehittämisestä. Tähänkin tasoon pääsemiseen on yllin kyllin tavoitetta monille äärioikeistolaisesti tai oikeistopopulistisesti suuntautuneelle ihmiselle, mutta monelle muullekin, joka ei koe itseään erityisen suvaitsevaisena.

Seuraava taso olisi toisten kunnioittaminen yhdenvertaisina ihmisinä. Se edellyttää jo sitä, että näkee kaikilla olevan samanlainen ihmisarvo ja samanlaiset ihmisoikeudet. Aito toisten kunnioittaminen tarkoittaa oman ymmärrykseni mukaan sitä, että kunnioittaa kaikkia kyvykkäinä kommunikaatiokumppaneina sekä tunnustaa heidät persooniksi, joilla on aivan samanlaiset edellytyksen kasvaa ja kehittyä ihmisyydessään kuin itselläkin on. Ja monilla ehkä paljon paremmatkin. Kunnioittaminen avaa tien toinen toisiltamme oppimiseen ja myös ihailuun.

Kolmas taso liittyy rakkauteen siten kuin käsitteen nykyisin ymmärrän. Yhtä hyvin voidaan puhua lähimmäisenrakkaudesta tai äärimmillään jopa äidinrakkaudesta. Tämä tarkoittaa toinen toistensa vastavuoroista tukemista siten, että kummassakin piilevät parhaat ominaisuudet pääsevät todellistumaan mahdollisimman täydellisinä. Rakkaus avaa tien toinen toistemme arvostamiseen sen perusteella, mitä kukin aikaansaa yleisen hyvän, meille kaikille yhteisten arvokkaiden asioiden edistämiseksi. Arvostamisen kriteerinä ei ole niinkään lopputulokset, vaan se, kuinka rohkeasti ja voimakkaasti ponnistelee yhteisen hyvän luomisessa.

Jos rakkaus kuulostaa liian hurskastelevalta, voidaan puhua vaikkapa välittämisestä. Tasot olisivat siten:
1) suvaitsevaisuus sietämisenä
2) yhdenvertaisuus kunnioittamisena
3) samankaltaisuus välittämisenä

(Jälkimmäistä kohtaa syventävän blogiartikkelin kirjoitin 15.10.11 otsikolla Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana)

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joitakin ilmiöitä en kykene sietämään enkä edes yritä suvaita niitä. Kyse on erityisesti sellaisista ihmisten teoista, joissa loukataan äärimäisen epäinhimillisellä jonkun toisen ihmisarvoa. En kuitenkaan ryhdy taisteluun pahoja tekoja tehneitä ihmisiä vastaan, vaan pyrin sitäkin voimakkaammin ponnistelemaan hyvän lisäämiseksi maailmaan – ja kaikkein konkreettisimmin pystyn sitä tekemään omassa lähiympäristössäni.

Teon paheksuttavuus ei riipu sen tekijästä ja siltä osin olemme siis kaikki yhdenvertaisia lain ja omantuntomme edessä. Tällainen yhdenvertaisuuden kunnioittaminen on osa elämänfilosofiaani ja siksi se on itselleni itsestään selvää. Hyvät teot ovat hyviä ja huonot teot vastaavasti huonoja. Yhtenäisenä mittaristona pidän universaaleja, ajasta ja paikasta riippumattomia pysyviä arvoja.

Kaikki olemme samankaltaisia omassa epätäydellisyydessämme, mutta myös potentiaalissamme kaikkeen mahdolliseen hyvään. Rakentavin tapa suhtautua toisen ihmisen vajavaisuuteen ja keskeneräisyyteen – erehtymiseen vaikkapa huonoihin tekoihin – on pyrkiä aidon välittämisen, sydämen sivistyksen, avulla auttamaan toista löytämään itsestään perustaa erilaisiin hyviin tekoihin. Välittäminen tai rakkaus on suurinta ja samalla vaikeinta mitä maailmassa on. Siksi kukaan ei voi olla siinä täydellinen. Pidän itseäni aloittelijana sillä saralla, mutta olenpa ainakin lähtenyt kulkemaan siihen suuntaan.

Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia on tunnetun rasismin vastaisen kampanjan nimi ja suorastaan vakiintunut brändi. Tarkoitukseni ei ole arvostella sitä, mutta pohdin kuitenkin, että miksei kaiken lähtökohtana voisi meissä kaikissa olevat samanlaisuudet ja samankaltaisuudet. Miksi huomio pitää aina kiinnittää erilaisuuteen, meitä erottaviin poikkeavuuksiin ja toiseuksiin. Se, mistä puhumme, ja varsinkin se, miten siitä puhumme, määrittää myös puheenaiheen. Sanavalinnoilla on valtavan suuri keskustelun suuntaa ohjaava merkitys. Sanat vaikuttavat puheen lisäksi myös siihen kytkeytyvään ajatteluun, puheillemme ja ajatuksillemme antamiimme merkityksiin jne. Sanojen vaikutus ulottuu yleensäkin asioiden suhteuttamiseen osaksi jonkinlaista säännönmukaista ja periaatteellista oppia elämästämme. Sanat vaikuttavat siten koko maailmankuvaamme eli järjelliseen tapaamme hahmottaa maailmaa.

Totta kai olemme monella tavalla erilaisia, koska olemme ainutkertaisia (maailmaan syntyy vain kerran juuri tällainen ihmisyksilö) ja ainutlaatuisia (kahta täysin samanlaista ihmistä ei ole olemassa). Ihmisen olemassaolo maailmassa eli eksistenssi toteutuu aina jonkinlaisten reunaehtojen vallitessa. Näistä tekijöistä muodostuva kokonaisuus on yksilöllinen ja niihin perustuvia mahdollisuuksia olla ihminen on suunnaton määrä. Ihminen voi todellistua miehenä tai naisena, ihonväriltään vaaleana tai eriasteisesti tummempana, täysin toimintakykyisenä tai erilaatuisesti vajaakykyisenä, syntyä tiettynä aikana tietyistä vanhemmista, omata tietyt taipumusedellytykset jne. Perustavanlaatuiset eksistentiaaliset valikoitumat merkitsevät sitä, että ihminen voi olla mainituista vaihtoehdoista jotain – esimerkiksi mies tai nainen, vaalea- tai tummaihoinen – mutta ei molempia eikä myöskään monenlaista toisensa poissulkevaa samalla kertaa. Eksistentiaalisesta valikoituneisuudesta seuraa, että jokainen ihminen on aina ainutkertainen ja ainutlaatuinen.

Puheena olevat perustavanlaatuiset olemassaolon reunaehdot voidaan jaotella luonnon, kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän säätelemiin tekijöihin. Luonnon säätelemiin tekijöihin kuuluvat ensinnäkin geenit ja niiden mukaan määräytyvät sukupuoli, ihonväri jne. Samaan ryhmään voidaan katsoa kuuluvan myös vanhemmat, joiden lapseksi ihminen syntyy, sekä kansallisuus, yhteiskunta ja kulttuuri, joiden piiriin hän syntyy. Kulttuurin säätelemiä komponentteja ovat esimerkiksi kieli, tapoihin ja käyttäytymiseen liittyvät traditiot, kulttuuriperintö kaikessa moninaisuudessaan, arvot ja normit, uskonto jne. Yhteiskuntajärjestelmän säätelemiä komponentteja ovat puolestaan mm. kansalaisvelvollisuudet ja -oikeudet, yksilöllisen vapauden ja turvallisuuden aste, taloudellisen hyvinvoinnin perustekijät, sosiaaliturva yms.

Suurin osa edellä mainituista määräytyy kohtalonomaisesti, ts. ihminen ei ole voinut vaikuttaa niiden sisältöön, joka hänessä toteutuu. Syntyvä lapsi ei ole voinut valita esimerkiksi vanhempiaan tai geenejään eikä yhteiskuntaa tai kulttuuria, johon hän syntyy. Mutta kuten Viktor E. Frankl toteaa, meillä kaikilla on rajoittamaton vapaus valita suhtautumisemme näihinkin tekijöihin. Juuri tähän perustan ajatukseni siitä, että voimme vapaasti päättää, näemmekö nämä meitä jo syntymästämme yksilöivät tekijät eroina, joihin pitää suhtautua myös sellaisina, vai tahdommeko kiinnittää päähuomion siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää ihmisinä. Esimerkiksi jo se, että olemme ainutkertaisia ja ainutlaatuisia, on meitä kaikkia yhdistävä tekijä, jos haluamme sen sellaisena nähdä. Olemme siis erilaisuudessamme täysin samankaltaisia!

Voisimmeko kanssakäymisessämme ottaakin lähtökohdaksi kaiken sen etsimisen ja siitä iloitsemisen, missä olemme samanlaisia tai samankaltaisia? Ja pitäisikö meidän toimia nimenomaan näin, jotta voisimme ennakkoluulottomasti hyväksyä toistemme erilaisuuden – tai nimenomaan meitä yhdistävän samankaltaisen ainutkertaisuuden ja ainutlaatuisuuden.

Frankl’in logofilosofian eräs perustava ajatus koskee ihmisen epätäydellisyyttä. Lähtökohtana on juuri se, että ihmisen olemassaolo ajassa on ainutkertaista (peräkkäisyyden näkökulma) ja jokainen ihminen on ainutlaatuinen muiden yksilöiden joukossa (rinnakkaisuuden näkökulma). Tästä Frankl tekee johtopäätöksen, että mikäli kaikki ihmiset olisivat täydellisiä, olisivat kaikki ihmiskunnan edustajat samanlaisia, jolloin yksittäinen ihminen voitaisiin korvata kenellä tahansa toisella. Nimenomaan ihmisen epätäydellisyydestä seuraakin, että jokainen yksittäinen ihminen on välttämätön ja korvaamaton. Vaikka jokainen on epätäydellinen, on hän sitä omalla yksilöllisellä tavallaan. Frankl puhuu vertauskuvallisesti mosaiikista, jonka jokainen osa, yksittäinen kivi, on muodoltaan ja väriltään epätäydellinen ja sellaisenaan vajavainen. Vain kokonaisuudesta se saa merkityksensä ja vasta kokonaisuudelle se merkitsee jotain. Myös ihmisen henkilökohtaisen ainutlaatuisuuden tarkoitus on sen merkityksellisyydessä kokonaisuudelle.

Yksilöllinen epätäydellisyytemme ja siitä seuraava korvaamattomuus toinen toisillemme voisi olla varsin hedelmällinen lähtökohta toistemme ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Jotta olisimme itsekään ihmisinä mahdollisimman täydellisiä, voimme olla sitä vain yhdessä toisten kanssa. Ihmisestä tulee enemmän ihminen vain hänen ollessaan suhteissa muihin ihmisiin, kohdatessaan muita ihmisiä ja täydentäessään kanssaolemisellaan samanaikaisesti omaa ja toisten epätäydellisyyttä. Kanssaolemisen sijaan voidaan puhua myös toinen toisillemme olemisesta ja kaikkien ihmisten yhteisen hyvän edistämisestä tätä kautta. Jättämällä tällaisen muihin liittymisen mahdollisuuden käyttämättä, jäämme hyvin vajavaisiksi ja yksinäisiksi, jopa pelkiksi tyhjiksi ihmisen kuoriksi ja vain ulkoisiksi ihmisen kuviksi.

– – –

Eksistentiaalista valikoituneisuutta kutsutaan filosofisesti situaatioksi, ks. tarkemmin väitöskirjani, jossa olen tutkinut situaation käsitettä Lauri Rauhalan määrittelemältä perustalta. Olen myös tässä blogikirjoituksessani lainannut omaa tekstiäni väitöskirjastani. Samoin olen lainannut joitakin Viktor E. Frankl’in ajattelua koskevia lauseita väitöskirjastani.