Käsittelemättömien traumojen periytyminen

Nykyisin ymmärretään, että elämänkokemukset vaikuttavat geeneihimme muokaten niitä koko elämämme ajan. Puhutaan nk. epigenetiikasta. Se tarkoittaa sitä, että meille ei siirry vanhempiemme geenit sellaisina kuin he perivät ne omilta vanhemmiltaan. Sen sijaan geenit siirtyvät meille sellaisina miksi vanhempiemme kaikki elämänkokemukset ovat ne muokanneet ennen meidän elämämme alkua. Jos vanhempiemme elämään on sisältynyt paljon traumaattisia kokemuksia, jotka ovat jääneet käsittelemättä, siirtyvät ne meille osana heidän geeniperimäämme. Jollemme tiedosta tätä taakkasiirtymäksikin kutsuttua syvältä tiedostamattomasta tajunnastamme meihin tavalla tai toisella omien kokemistapojemme kautta välittyvää historiallista heijastumaa, emme siihen pysty myöskään mitenkään vaikuttamaan.

Sain alkuni hieman sen jälkeen, kun vanhempani ovat monta vuotta sodan takia eroon joutumisen jälkeen tavanneet jälleen toisensa. Tiedän, että molemmilla oli omalla tavallaan traumaattinen lapsuus, mutta en tiedä, miten pitkälle he olivat sen pystyneet käsittelemään. Mutta sen tiedän, että sotien aikaiset monenlaiset kokemukset vaikuttivat vahvoina heidän sisällään heitä jäytäen. Kumpikin reagoi omiin kokemuksiinsa eri tavalla. Äitini vaikutti saavuttaneet sisäisen rauhan viimeisten kymmenen elinvuotensa aikana kunnes kuoli 80-vuotiaana. Isäni ei toipunut traumoistaan ikinä. Sotien jälkeen ei tunnettu lainkaan sellaisen kuin posttraumaattisen stressihäiriön olemassaoloa tai traumaterapian tarvetta. Äitini kyllä totesi joskus paljon myöhemmin, kun vanhempani olivat jo eronneet, että koko perhe olisi ollut aikanaan terapian tarpeessa.

Synnyin, kun vanhempani olivat 34-vuotiaita. Äidillä kesti siis vielä saman verran aikaa ennen kuin hän toipui kokemuksistaan ja sai elää kymmenkunta vuotta sellaista elämää, jota voi kutsua hyväksi, arvopitoiseksi ja tarkoituksentäyteiseksi, joka ilmeni hänessä rakkaudellisena asennoitumisena kaikkia ja kaikkea kohtaan. Kummankin akuutit traumat kuitenkin siirtyivät minuun silloin kun synnyin. Oma elämäni kulki niin, että poikani syntyi, kun hänen äitinsä ja minä olimme 25-vuotiaita. Minulla kesti siitä vielä runsaat 15 vuotta ennen kuin löysin varsinaisen itseyteni, jota menneisyyden varjot eivät enää seuranneet siinä määrin, että ne olisivat vaikuttaneet kaikkeen olemiseen, kuten siihen asti.

Miten löysin itseni eli sen arvokkaan ja hyvän, joka meissä kaikissa potentiaalisena on? Tarina on pitkä, mutta tärkeimpänä oli se, että suurisieluinen ystävä, joka otti minut sydämelleen, sai minut ymmärtämään rakkauden merkityksen elämän hyvyydelle. Tai paremminkin hän auttoi minua löytämään sen uudestaan siten kuin äitini oli siitä jo lapsuudessaan minulle puhunut. Ja ennen kaikkea löytämään sen sisältäni, jossa se tiedostamattani oli kaiken aikaa uinunut. Luin paljon aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja aloin soveltamaan oppeja käytäntöön. Päätin, että toista palveleva rakkaus tulee olemaan kaikkien tulevien seurustelu- ja parisuhteitteni perusta, vaikkeivat ne jostain syystä jatkuisikaan lopun elämää. Ja sen sijaan, että olisin etsinyt rinnalleni ”sitä oikeaa”, ryhdyin työskentelemään itseni kanssa tullakseni itse ”siksi oikeaksi”. Eli kasvaakseni henkisesti kaiken sen arvokkaan mahdollistamalla tavalla, joka minussakin piilee. Olen ja tulen olemaan epätäydellisenä ja keskeneräisenä tällä matkalla kuolemaani saakka, jolloin olen siinä määrin valmis kuin millaiseksi olen kehkeytyvä. Paljon vaativaa työskentelyä itseni kanssa on tehtävänä siihen saakka tullakseni sellaiseksi kuin parhaimmillaan toivon.

Poikani on perinyt minulta paljon menneisyyden taakkoja, paljon huonoa ainesta, joka piilee jossain hänen psyykkisissä rakenteissa. Hänessä on kuitenkin olemuksellisesti myös kaikki arvokas, mitä ihmisessä synnynnäisesti on. Äitini vietti paljon aikaa lastenlastensa kanssa välittäen heille rakkauttaan ja herättäen heissä piilevän rakkauden omalla esimerkillään. Poikani on itsekin pohtinut omaa taustaansa ja itseänsä suhteessa siihen. Uskon, että hän on vapautunut kaikesta siitä perimän kautta siirtyneestä, joka olisi saattanut vaikeuttaa hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hänen olemistaan vaimonsa puolisona ja tyttärensä isänä. Luulen, että oli onni, että hän tuli isäksi vasta 37-vuotiaana ehdittyään kehkeytyä siihen mennessä sellaiseksi palvelevan rakkauden ilmentäjäksi, mitä hän on sekä työssään että kotona. Olen isänä erittäin ylpeä hänestä ja onnellinen siitä, että menneisyyden taakat on saatu pois vaikuttamasta tulevaisuuteen ylimääräisenä painolastina. Itselläni on vielä paljon sisäistettävää äitini esimerkistä ja jo paljon sellaista myös poikani elämäntavassa näkyvää, jota en voi kuin ihailla.

Advertisement

Vanhuuteen ei voi kuolla, pitää kuolla diagnoosiin

Geriatrian erikoislääkäri Markku Halme totesi Helsingin Sanomissa 4.5.2017 olleessa mielipidekirjoituksessaan:

”Säännösten mukaan ihminen ei voi kuolla vanhuuteen, raihnauteen, kuihtumiseen, gerasteniaan. Pitää kuolla diagnoosiin eli tautiin.”

Absurdia. En ollut tiedostanutkaan, että medikalisaatio – erilaisten tavanomaisten elämäntapahtumien ja ihmisille ominaisen erilaisuuden lääketieteellistäminen – on edennyt näin pitkälle.

Muistan kyllä hämmästelleeni, kun kuulin vuonna 2012, että Yhdysvaltain psykiatrisen liiton (APA) tekeillä olevaan uuteen luetteloon (DSM-5) mielenterveyden häiriöistä oltiin suunniteltu lisättäväksi mm. menetyksen aiheuttama suru, ujous tai apaattinen käytös. Ne oli siis tarkoitus luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Ehdotus herätti onneksi voimakasta vastarintaa mielenterveysalan ammattilaisten keskuudessa eikä mennyt sellaisenaan läpi. Vaikka luettelon aiemmissakin painoksissa mielitautien tai -sairauksien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti useisiin satoihin, oltiin monien alan ammattilaistenkin mielestä ylittämässä kriittinen raja. Psykiatrian piiriä oltiin laajentamassa täysin pidäkkeettömästi ja radikaalisti normaaliuden ja yksilöllisen erilaisuuden alueelle. Miljoonia täysin terveitä ihmisiä uhkasi psykiatrinen diagnoosi ja siihen perustuva leimautuminen mielisairaaksi.

Läheisensä menetystä surevat, synnynnäiseltä temperamentiltaan ujot, valtavirrasta erityisellä tavalla poikkeavat ym. olisivatkin yhtäkkiä sairaita. Ihmiselle ominainen ainutlaatuisuus tai normaaliin elämänmenoon kuuluvien tapahtumien aiheuttamien  tunteiden kokeminen olisi siis kiellettyä mielisairaaksi leimaamisen uhalla. Mitä George Orwell kirjoittikaan vuonna 1949 tulevaisuusfiktiossaan Vuonna 1984? Jos emme käyttäydy järjestelmän määrittelemän keskiarvoihmisen tavoin, meidät tuomitaan.

Juuri suru mielisairautena oli se esimerkki, johon kiinnitin aikanaan huomiota, koska se vaikutti niin absurdilta. Surun syyt voidaan sivuuttaa, kun oireet täsmäävät tautiluokituksen kriteereihin. Sen jälkeen aloitetaan mielialalääkitys. Ja kun tauti on luokittelujärjestelmässä, alkaa lääketeollisuus kehittää suruun myös täsmälääkkeitä. Lopputuloksena ihmisten todelliset ongelmat jäävät kohtaamatta ja vieläkin useammin terveitä aletaan hoitaa ikään kuin heillä olisi jotain lääketieteellisiä ongelmia. Terveistä tehtaillaan sairaita ja rahavirta lääkäreille ja lääketeollisuudelle sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Vaikka Suomessa on käytössä WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, ei sekään ole ongelmaton ja epävarmana odottelen mitä uusi, vuonna 2018 julkaistava ICD-11 pitää sisällään. Olen huolissani, millaisia perusteettomia tai  suorastaan järjettömiä, vaarallisia ja epäinhimillisiä uusia tauteja mahtaa olla lisätty sen piiriin. Pikemminkin nykyisestäkin voitaisiin ja pitäisi poistaa huomattava osa enemmän tai vähemmän asiattomina.

Tästä päästään tapaus Trumpiin. Itsekin olen peukuttanut Facebookissa mielipiteitä, joissa hänet on leimattu mielisairaaksi, milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä potevaksi. Ennen vanhaan luettiin lääkärikirjaa ja verkosta löytyy mykyisinkin sen vastineita sekä lisäksi monen monituista muuta sivustoa, joita riittävästi googlaamalla löytää varmasti omiin senhetkisiin oireisiinsa sopivan sairauden. Jollei suoraan, niin erilaisia kuvauksia tarkoitushakuisella tavalla yhdistäen. Jotain samaa oli yleiseksi harrastukseksi levinneessä Trumpin leimaamisessa sairaaksi. Erilaisista diagnostisista kategorioista saattoi poimia monia häneen sopivia kriteerejä, mutta todennäköisesti jokainen onnistuu löytämään niistä runsaasti myös omaan luonteeseen tai käyttäytymiseen sopivia piirteitä.

Tätä nykyä olen päätynyt siihen, että kyse ei ole ensisijaisesti Trumpin, vaan hänen valinneen järjestelmän patologiasta. Siitä Yhdysvalloissa kehkeytyneestä mielipideilmastosta ja toisaalta demokratiavajeesta sekä vaalijärjestelmästäkin, jotka nostivat Trumpin valtaan kaikkien hänen puheidensa perusteella. Puheiden, jotka perustuivat samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun, jossa oli kaikuja historiasta tuttujen diktaattorien ajoilta. Sisällöt ja keinot olivat lähes identtisiä niiden kanssa, joita Hitler, Stalin ja muut heidän kaltaisensa nationalistisia ja fasistisia  yhteiskuntajärjestelmiä ajaneet hirmuhallitsijat käyttivät. Ja joiden harjoittama politiikka johti ennen pitkää käsittämättömään inhimilliseen kärsimykseen sekä heidän omien maidensa kansalaisten keskuudessa, että niissä maissa, jotka olivat heidän  vihollisuuksiensa kohteina.

Edellä esitetystä kehityksestä ja sen suunnattomista uhista pitäisi olla paljon enemmän huolissaan kuin Trumpin mielenterveydestä. Vaikka Trumpiin sopivatkin monenlaisten luokiteltujen tautien kriteerit, ei hän vaikuta siltä, että hän kokisi itse minkäänlaista kärsimystä. Toisin sanoen, että hänellä olisi jonkinasteista sairauden tuntua ja että hän kokisi tarvitsevansa sen lieventämiseen lääketieteellistä hoitoa. Tähänastisella urallaan hän on ollut häikäilemätön liikemies, joka on ajanut omia etujaan itsekkäästi ja muista piittaamatta. Hänen maailmankuvansa ja uskomusjärjestelmänsä ei välttämättä ole kovin harvinainen yksipuolisesti rahaa ja valtaa tavoittelevien ihmisten keskuudessa. Kuten eivät valheisiin ja vääristelyyn, ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” perustuvat keinotkaan. Eivätkä varsinkaan edellä viittaamieni yksinvaltiaiden ja heidän apureidensa joukossa. Totuudenjälkeisen ajan arkkityyppi oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels samoin kuin lukuisat muut juutalaisvihaa kansalaisille perustelleet Hitlerin kätyrit.

Trumpia on syytä arvioida terveys-sairaus-akselille sijoittumisen sijaan hyvyys-pahuus-akselin avulla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän edustaa sitä pientä vähemmistöä ihmisistä, joita voidaan pitää jonkinlaisina absoluuttisen pahuuden ruumiillistumina. Pahuus on eri asia kuin sairaus tai hulluus. Pahuus on jotain sellaista, joka on kaikkinaisen hyvyyden tuolla puolen. Ja siksi se on vaarallista kaikille, joihin tällaisella ihmisellä on valtaa vaikuttaa. Kaikkein vaarallisinta ihmiskunnalle on, jos pahuuden täyttämät ihmiset pääsevät kansakuntien vallanpitäjiksi.

Palaan vielä varsinaiseen aiheeseeni eli sairauksiin ja tautiluokituksiin. Jatkuvasti laajenevan tautiluokitusjärjestelmän haitallinen sivuvaikutus on, että yhä useammalle kehkeytyy harhaluuloinen uskomus siitä, että potee yhtä tai useampaa sairautta. Siitä huolimatta, että tosiasiassa kuuluisi laajaan enemmistöön eli ”pitkäaikaisterveiden” joukkoon. Uskomukset siitä, että on jollain tavalla sairas, tarttuvat meihin sekä eri medioiden levittämän informaation välityksellä että lääkärien meille asettamien diagnoosien kautta.

Lääketieteen sanastossa ”tauti” on eri asia kuin ”sairaus”. Tauti on se, mitä luokitellaan tautiluokitusjärjestelmän kategorioiden ja niihin liittyvien kriteerien avulla. Tautiluokitukset ja potilaiden oireet eivät välttämättä kohtaa. Vastaavuus voi olla heikkoa ja diagnoosin asettaminen epävarmaa ja hankalaa. Määrätyt lääkkeet voivat pahimmillaan olla vaarallisia ja potilasta jopa pysyvästi vahingoittavia.

Sairaudella käsitetään puolestaan ihmisen subjektiivista kokemusta omasta olotilastaan. Toki ihmisellä voi olla jokin tauti ilman, että hänellä olisi minkäänlaista sairauden tuntua. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä sairaaksi, vaikka hänen oireitaan ei kyetä sovittamaan mekaanisesti tautiluokituksiin, jotka perustuvat aina suuresta ihmisjoukosta pelkistettyihin keskiarvomääritelmiin.

Todellisuus on aina monimuotoisempi kuin mitkään tautiluokitukset voivat koskaan tavoittaa. Maailmassa on noin 7,5 miljardia ainutlaatuista ihmisyksilöä omine yksilöllisine epätäydellisyyksineen, joihin kuuluu kaikki se erityisyys, jolla hän rikastaa ihmiskuntaa ja maailmaa. Epätäydellisyyteen kuuluvat myös erilaiset sairaudet, joita elämämme aikana ehkä podemme, itse kukin aina omalla henkilökohtaisella tavallamme. Ainoa eettisesti perusteltu tapa diagnosoida ihmisen sairauden olemassaolo tai sen puuttuminen on riittävän perusteellinen dialogi lääkärin ja potilaan välillä. Tautiluokitukset voivat olla siinä vain apuvälineen asemassa, eivät etukäteen lukkoon lyötynä lähtökohtana. Tautiluokitusjärjestelmä voi olla hyvä renki, mutta isäntänä se on huono.

Ihmisen ainutlaatuisuutta tulisi kunnioittaa paitsi lääkärin ja potilaan suhteessa, myös kaikessa hoitoon, korvauksiin ym. liittyvässä päätöksenteossa. Ennen sitä lääkärien kädet ovat osittain sidotut eikä heillä ole riittäviä mahdollisuuksia potilaiden eettiseen kohteluun. Jopa siihen, että perusterveet ihmiset saavat kuolla vanhuuteen eikä heidän elämänkertansa viimeiseksi kohdaksi tarvitse kirjata järjestelmää varten jotain määrättyyn tautiin liittyvää diagnoosia.

 

 

 

Elämä on helppoa ja vaikeaa

Ainakin oma elämäni tarjoaa minulle välillä aiheita iloon, innostuneisuuteen, kiitollisuuteen, mielihyvään, onnellisuuteen tai toivoon, ja välillä ahdistuneisuuteen, loukkaantumiseen, pelkoon, suruun, suuttumukseen tai syyllisyyteen. Uskon, että näin on lähes kaikilla. Elämä tarjoaa meille aiheita molempiin. Siitä huolimatta jotkut ovat sitä mieltä, että elämä on helppoa, ja jotkut toiset, että elämä on vaikeaa. Totuus on, että molemmat ovat siinäkin oikeassa.

Jokaisella meillä on omanlaisemme elämänfilosofia ja siihen liittyvät elämänarvot ja elämänasenteet. Perusasennoitumisemme elämään voi olla äärilaidoissaan joko myönteinen tai kielteinen, jolloin muodostamamme kuva maailmasta ja kaikesta kohdallamme tapahtuvasta on vastaavasti itsemme kannalta joko suotuisa tai epäsuotuisa.

Viktor Frankl opettaa, että meillä kaikilla on sellainen vapauden laji, jota kukaan muu ei voi meiltä ottaa pois. Tämä vapauden laji on samalla tavalla loukkaamaton ja luovuttamaton kuin ihmisarvomme ja ihmisoikeutemme. Kyse on vapaudestamme suhtautua mihin tahansa tahtomallamme tavalla. Ihminen, joka kokee elämän helpoksi, näkee kaikissa vaikeuksissa ja vastoinkäymisissä jotain hyvää. Ne haastavat meidät kasvamaan ja kehittymään ihmisenä tai muuttamaan maailmaa paremmaksi niin, että siinä olisi enemmän aihetta vaikkapa iloon.

Oma merkityksemme ilon luojana ja tuojana on ratkaiseva. Voimme kaikki ilahduttaa toinen toisiamme lukemattomin eri tavoin. Luomme ja aikaansaamme iloa myös itsellemme nimenomaan suhtautumisemme kautta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi osata iloita vaikkapa kokemistamme vääryyksistä, jos niissä on todellakin tapahtunut jotain väärää. Mutta voimme kaikesta huolimatta ajatella, että elämä kysyi minulta tällä tapahtumalla, tahdonko ryhtyä muuttamaan maailmaa paremmaksi niin, ettei tällaista vääryyttä tapahtuisi enää ainakaan yhtä paljon.

Voimme myös nähdä jokaisessa päivässämme jotain mukavaa ja nautinnollista, jotain josta voimme olla kiitollisia. Voimme lisätä omaa iloamme vaikkapa tuottamalla mielihyvää jollekin toiselle tai voimme hakeutua jonkin kauniin asian tai ilmiön äärelle. Voimme aina tehdä jotain pientä, jossa voimme kokea onnistumisen iloa tai edes rauhoittua. Ja voimme aina ajatella, että jokin meni tänään myös hyvin. Jollei muuten, niin tekemällä itse jotain hyvää.

En puhu mistään yltiöpositiivisuudesta, vaan sellaisesta elämänfilosofiasta, joka auttaa selviytymään elämästä hieman paremmin kuin pelkkä synkistely ja jatkuva epätoivoon vaipuminen vastoinkäymisten kohdatessa. Tuhkassa rypeminen johtaa vain yhä syvemmälle vajoamiseen ja sen vangiksi jäämiseen.

Olen itse voimakkaasti kokeva ihminen ja käyn tunteissani välillä syvyyksissäkin, mutta olen myös onnistunut aina nousemaan syvyyksistä uudelleen siivilleni ja matkaamaan elämässä eteenpäin jotain uutta oppineena – sekä itsestäni, toisista ihmisistä ja elämästä kaikkine ilmiöineen ja tapahtumineen. Ja olen myös kokenut monta kertaa Ikaroksen kohtalon korkeuksissa liidellessäni ja lumoutuessani kaikesta kokemastani. Sitä on seurannut jälleen pudotus mereen ja sen syvyyksiin, mutta Feeniks-linnun tavoin nousu uudelleen kohti aurinkoa kyynelten parantamana ja jollain tavalla uudelleen syntyneenä.

Viimeisten vuosikymmenien aikana olen opetellut elämään kaikesta huolimatta onnellista elämää Viktor Frankl’n oppien avulla niitä toisille sekä koulutuksissa että terapiassa välittäen. Ja samalla omassa ainutlaatuisessa epätäydellisyydessäni niitä itsessäni harjoitellen ja kehittäen. Jos olet kiinnostunut pohtimaan omaa elämänfilosofiaasi, löydät lisätietoja Internet-sivuilta www.logoteoria.net.

 

Täydellisyyden kuvittelu ja tavoittelu

Huomaan jatkuvasti ihmisten kompuroivan elämässään erilaisista täydellisyyteen liittyvistä harhakuvista johtuen. Kompurointi aiheutuu joko siitä, että henkilö kuvittelee olevansa täydellinen tai sitten siitä, että hän tavoittelee kaikessa tekemisessään ja jopa olemisessaan täydellisyyttä.

Ensiksi mainittu oire liittyy usein narsismiin. Narsistiseksi tulkitun persoonallisuuden omaava henkilö ei välttämättä edes huomaa kompuroivansa elämässään ennen kuin hän kompastuu todella pahoin ja kaatuu kivuliaasti syvään kuoppaan. Siihen asti hän vain elelee ja odottaa kaikkien kohtelevan tai suorastaan palvovan häntä täydellisenä. Täysin sietämättömäksi hän kokee kaiken sellaisen kohtelun, joka vaarantaa hänen kuvitelmaansa itsestään. Tällaisissa tilanteissa hän joutuu tunnemyrskyn valtaan ja kadottaa henkisen aikuisuutensa taantuen kiukuttelevaksi ja mieltään osoittavaksi pikkulapseksi.

Toiseksi mainittu oire ilmenee huonona kykynä hyväksyä itsessään tai tekemisissään mitään, mikä ei hipoa täydellisyyttä. Tavoitteen mahdottomuus aiheuttaa turhaa tuskaa ja kärsimystä. Koska rima on mahdottomissa korkeuksissa, seurauksena on usein myös epäonnistuminen saada aikaan edes keskitason suoritusta. Ja kävi niin tai näin, kokee henkilö itse kaiken aikaa epäonnistuvansa ja olevansa jopa ihmisenä jollain tavalla epäonnistunut, epäkelpo.

Olemme kaikki ainutlaatuisella tavalla epätäydellisiä ihmisiä, asennoituivat toiset meihin miten tahansa. Epätäydellisinä meidän tulisi myös osata hyväksyä itsemme. Tarvittaessa meidän tulee ponnistella kovastikin oppiaksemme epäonnistumaan ja sietämään sen ilman kärsimystä. Epäonnistumisen taitoa voi siis opetella ja sen voi oppia.

Aikuisenakin jossain tajuntamme syvissä horisonteissa saattaa kummitella vanhempiemme meihin siirtämät kuvitelmat tai tavoitteet täydellisyydestä. Meidät on siis saatettu kasvattaa joko ihailemaan itseämme epärealistisen täydellisen kuvan mukaisina tai pyrkimään epärealistisen korkeisiin tavoitteisiin vailla todellisia edellytyksiä selviytyä niihin liittyvistä haasteista kunniallisesti.

Ihmisellä on vapaa tahto ja hän voi missä elämänvaiheessa tahansa vapautua perimänsä tai lapsuuden kasvatusvaikutustensa hänelle aiheuttamista ylivoimaisista esteistä. Kyse on ennen kaikkea uudenlaisten elämänarvojen ja elämänasenteiden omaksumisesta. Pitkään kestävästä muuntumisesta toisenlaiseksi. Matkasta, joka vaatii paljon ponnisteluja ja usein myös ulkopuolista tukea joko joltain läheiseltä ja rakastavalta ihmiseltä tai sellaiselta vapaaehtoisesti tai ammatikseen toisia auttavalta ihmiseltä, joka osaa suhtautua häneltä apua etsiviin ihmisiin rakkaudellisesti. Heidän mahdollisuuksiinsa uskoen ja niiden etsinnässä kärsivällisesti ja pitkämielisesti rinnalla kulkien. Me kaikki voimme olla tällaisia ihmisiä toisillemme.

Kiusaaminen, kidutus, kuolema

En pidä sanasta kiusaaminen, koska se antaa liian helpon mahdollisuuden vähätellä ilmiön vakavuutta. Koulukiusaamisen sijaan olisi parempi puhua kouluväkivallasta ja kiusaamisen sijaan muutenkin henkisestä väkivallasta. Sen lievin muotokin, henkinen pahoinpitely, on jo vuodesta 1995 lähtien rinnastettu rikoslaissa fyysiseen pahoinpitelyyn. Rikoslain 21. luvun 5 §:ssä puhutaan teosta, jossa ruumiillista väkivaltaa tekemättä vahingoitetaan toisen terveyttä, aiheutetaan toiselle kipua tai saatetaan toinen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Lisäksi tällaisen teon yrittäminenkin on jo rangaistava teko.

Koska sanaa kiusaaminen edelleen käytetään, kutsun ilmiötä nyt sillä nimellä. Kaikenlaisista suurin taloudellisin panostuksia toteutetuista kiusaamisen vastaisista ohjelmista huolimatta emme näe kuin murto-osan asioista emmekä näkemästämmekään osaa tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Kuitenkin kiusaamisen kohteeksi joutuminen on eräs yleisimmistä nuorten itsemurhiin johtavista syistä. Samoin ainoa yhteinen tekijä eri maiden kouluampujilla – eli laajennetun itsemurhan tehneillä – on ollut kiusattuna olemisen kokemus.

Lapsuus ja nuoruus ovat erityisen herkkää aikaa muun muassa siksi, että sekä kehossa että tajunnassa tapahtuu nopeassa ajassa varsin suuria muutoksia, jotka ovat erittäin hämmentäviä. Nuori kuvittelee usein olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut, joiden samanlaista hämmennystä hän ei voi nähdä ulkoapäin. Itsessä tapahtuvien muutosten hyväksyminen on koetuksella ja nuori pohtii herkästi, hyväksytäänkö häntä enää ”erilaisuutensa” takia toisten joukkoon. Kaikki omat nuoren itsensä kokemat epätäydellisyydet pelottavat, kun nuori ei tiedosta, että me kaikki ihmiset olemme omalla ainutlaatuisella tavallamme epätäydellisiä ja toisaalta taasen aivan erityisen myönteisesti toisista erottuvia ainutlaatuisine ominaisuuksinemme, kykyinemme, taitoinemme jne. Toisin sanoen, jokaisessa on myös jotain erityisen hyvää.

Toisista erottautuminen – oli kyse sitten minkä laatuisesta määrätyn nuorten ryhmän itsellensä asettamasta normista poikkeamisesta tahansa – voi olla kohtalokasta, koska nuori voi joutua toisten silmätikuksi. Epäsuosioon joutuminen johtaa helposti kaveripiirin ulkopuolelle sulkemiseen ja samalla leimaamiseen vapaaksi riistaksi ja ”saaliseläimeksi” kaikenlaiselle kiusaamiselle. Tyttöjen kaverisuosioon liittyvät asemoinnit on kouluväkivallan arkipäiväinen muoto ja fyysinen väkivalta puolestaan yksi keskeisistä keinoista poikien suosion tavoittelussa tai suositun aseman ylläpidossa. Tämän päivän tasa-arvoistuneessa todellisuudessa sukupuolierot tällaiset perinteiset rajat eivät kuitenkaan näy enää selkeinä.

Jos kiusaamisen kohteena oleva nuori katsoo itseensä kohdistuneet teot harmittomaksi kiusoittelusta, joka ei hetkauta häntä suuntaan tai toiseen, asiaan voidaan myös aikuisten toimesta suhtautua harmittomana. Ehkä selkein tunnusmerkki on, kun nuori alkaa itsekin nauraa muiden mukana itsellensä ja nousee sillä tavalla asian yläpuolelle. Mitään ei voi kuitenkaan yleistää ja asia on hyvä tarkistaa. Sudenkuoppia kuitenkin on. Eräs tällainen on liian helppo tyytyminen nuoren vastaukseen: ”Kaikki on hyvin”. Vastaus on myös nuorelle helppo, mutta todellisuus on osoittanut, että nuori saattaa olla jopa suuressa itsemurhavaarassa näin todetessaan. Vastaus osoittaa siinä tapauksessa, että hän on jo luovuttanut. Hänestä tuntuu, että kaikki johtuu hänestä itsestään ja hän häpeää siksi itseään eikä näe enää mitään syytä jatkaa elämäänsä.

Edellä kuvatussa tapauksessa on kiusaaminen muuttunut selkeästi kidutukseksi, joka määritellään Wikipediassa seuraavasti: ”Kidutus on tahallista fyysisen tai henkisen kivun aiheuttamista, jonka tarkoituksena on uhrin rankaiseminen tai pelottelu, haluttujen tietojen tai tunnustuksen kiristäminen tai pelkästään kiduttajan viihdyttäminen. Kidutuksen perimmäinen tavoite on uhrin persoonan tuhoaminen.” Koska kidutuksen seurauksena voi olla uhrin psyykkinen vahingoittuminen eriasteiseksi ja eripituisiksi ajoiksi, psyykkinen sairastuminen tai äärimmillään itsemurha, olisi erittäin tärkeää, että myös nuoret tiedostaisivat toimintansa tämän laatuiset seuraukset mahdollisina ”viattoman läpän” lopputuloksina. Koska vastuuta ei kuitenkaan voida vierittää vanhemmille, koulun henkilökunnalle, muille nuorille tms., vaan tekijä vastaa tällaisista seuraamuksista sekä lain edessä (vrt. rikoslain kohta edellä) että omassatunnossaan, koko persoonassaan ja loppuelämänsä tulevaisuudessa.

Rehtori: ”Etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua. On aivan normaalia, että tuon ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään.”
Luokanvalvoja: ”Olenko väärässä, kun olen antanut itseni ymmärtää, että tämän koulun periaate on tasa-arvoisuus, eikä koulukiusaamista suvaita sen missään muodossa?”
Rehtori: ”Niin kyllä, totta kai, mutta en ole varma täyttääkö tämä tapaus koulukiusaamisen tunnusmerkit. Mitään fyysistä pahoinpitelyä ei ole tehty, ja jos puuttuisin jokaiseen ivahuutoon mitä käytävillä kuulee, joutuisin erottamaan kaikki oppilaat. Kuten sanoin jo aiemmin, sellainen on täysin normaalia käytöstä yläasteella.”

Ote on Henry Ahon lähiaikoina ilmestyvästä kirjasta Arvet – romaani kiusatuista. Kirjassa kerrotaan samassa koulussa olevan viiden nuoren tarinat. Kirja on kirjoitettu nuorten omasta elämismaailmasta ja kokemistavasta käsin. Voin lämpimästi suositella kirjaa sekä nuorten itsensä että kaikkien aikuisten luettavaksi sekä kouluissa oppitunneillakin käsiteltäväksi. Kirjan takakannesta selviää, että yksi nuorista tekee itsemurhan. ”Pieni piikittely” ei kasvattanutkaan kyseistä nuorta ja tehnyt häntä henkisesti vahvemmaksi. Nuori oppi kyllä tehokkaasti, että elämä ei ole helppoa. (Vanhemmanpuoleisen opettajan kommentteihin viitaten.) Hän oppi asian erittäin tehokkaasti – jopa niin täydellisesti, että hän käsitti, että elämän on liian vaikeaa elettäväksi.

Olisiko kyseinen koulu muuten voinut olla mainitsemaani valtakunnalliseen kiusaamisen vastaiseen ohjelmaan osallistunut koulu. Ennen tapahtunutta tragediaa rehtori voi ylpeänä raportoida arviointituloksena, että kiusaaminen oli vähentynyt koulussa, sitähän ei esiintynyt itse asiassa lainkaan. Vain kaikenlaista sellaista normaalia, joka ei täyttänyt kiusaamisen tunnusmerkkejä. Eihän mitään fyysistä pahoinpitelyäkään ollut tehty.

Kukahan muuten on senkin karhunpalveluksen kouluväkivallan ja yleensäkin väkivallan tiedostamiselle ja tunnistamiselle tehnyt, että hän on keksinyt käsitteen ”fyysinen kiusaaminen”. Sen varjolla voidaankin sivuuttaa kaikki muu ja rajoittua vain fyysisiin tekoihin, joista jää myös erilaisia fyysisiä jälkiä. Vaikka voidaanhan nekin kuitata vahingossa tapahtuneiksi viattoman nahistelun tuloksiksi…

Ehdotan, että jos sanaa kiusaaminen halutaan edelleen käyttää, se rajattaisiin vain tekoihin, joissa ei tehdä ruumiillista väkivaltaa (vrt. myös rikoslaki). Kiusaamista olisi sitten eriasteista riippuen sen vaikutuksista uhrin mielenterveydelle. Jos uhri joutuu (tai pääsee) turvautumaan kouluterveydenhoitajan, koulupsykologin, psykiatrin tms. apuun, kyseessä on jo hyvin vakava teko. Kaikenlainen kiduttamiseen viittaava olisi sitä jo sellaisenaan mahdollisista havaittavista seurauksista riippumatta. Toisen ajaminen itsemurhaan on mielestäni samalla tavalla henkirikos kuin fyysisin keinoinkin tehty henkirikos. Teon suunnitelmallisuudesta, kestosta ja raakuudesta riippuen joko kuolemantuottamus, surma, tappo tai murha.

Mitä on suvaitsevaisuus?

Helsingin Sanomien uusimmassa Nyt-liitteessä oli Veera Luoma-ahon suvaitsevaisuutta käsittelevä kolumni ”Siedettäviä ihmisiä”. Se sai minut jälleen kerran pohtimaan suvaitsevaisuuden käsitettä, jonka olen aina kokenut hankalaksi.

Luoma-aho kertoo työpaikasta, jossa vallitsi hyvä henki. Se ei perustunut yhteisöllisyyteen, tiimiytymiseen, heimoutumiseen, tunnelmajohtamiseen tai muihin konsulttien kaupittelemiin patenttilääkkeisiin. Hyvän hengen syy oli työn mielekkyyden lisäksi ”jonkinlainen suvaitsevainen välinpitämättömyys”. Esimerkiksi Raimo sai kaikin mokomin olla vähän outo. Hänen outouttaan siedettiin eikä siitä tehty numeroa, koska Raimo hoiti työnsä hyvin eikä ollut häiriöksi kenellekään.

Välinpitämättömyys kuulostaa mielestäni turhan negatiiviselta sanalta, mutta myös itse suvaitsevaisuuskin voidaan helposti tulkita ylenkatsomiseksi tai passiiviseksi itsekeskeisyydeksi. Luoma-aho on kuitenkin mieltynyt siihen, että suvaitsevaisuus voidaan tulkita pelkäksi toisten ihmisten sietämiseksi, jolloin keneltäkään ei ehdottomasti vaadita sen enempää. Toisten ihmisten erilaisuutta ei tarvitse sen kummemmin fiilistellä tai romantisoida, kunhan tullaan edes jotenkuten toimeen keskenämme. Sietäminen on käytännönläheinen, realistinen lähtökohta nykyisessä monikulttuuristuvassa maailmassa. Mielestäni Luoma-aho on oikeassa siinä, sietäminen on loppujen lopuksi hyvin käyttökelpoinen pienin yhteinen nimittäjä, siis jonkinlainen absoluuttinen nollapiste tai lähtötaso, ihmisten suhtautumisessa toisiinsa.

Luoma-aho toteaa, että mitä enemmän suvaitsevaisuuden käsitteeseen sisällytetään ”istumista nuotiopiirissä laulamassa Kumbayaa”, sitä useampi kokee sen itselleen liian vaativana. Näin pitkälle viedyn suvaitsevaisuuden vaatiminen kaikilta kääntyy itseään vastaan. Ihmiset, jotka eivät kykene sen enempään kuin niukin naukin sietämiseen, irvailevat jo nyt niille ihmisille, jotka vaativat kaikilta suvaitsevaisuutta. Ja silloin suvaitsevaisuus ei etene kovinkaan laajalle, vaan jää pienen vähemmistön harrastukseksi.

Ehkä olisi ryhdyttävä käyttämään monipuolisempia määreitä ilmaisemaan suhtautumista toisiin. Ehkä sietäminen voisi olla lähtötaso, jolle kaikkia tulisi kannustaa pyrkimään. Vihapuhetta, rasistista väkivaltaa yms. paljon parempaa olisi edes vaikka sietää, kestää ja kärsiä toisia jopa karaisemalla ja kovettamalla itsensä, jollei muuhun kykene. Tai puhuttakoon sitten vaikka välinpitämättömyydestäkin, jos aktiivinen vastarinta on toinen vaihtoehto. Voitaisiin ehkä myös puhua itsekontrollin tai itsehillinnän kehittämisestä. Tähänkin tasoon pääsemiseen on yllin kyllin tavoitetta monille äärioikeistolaisesti tai oikeistopopulistisesti suuntautuneelle ihmiselle, mutta monelle muullekin, joka ei koe itseään erityisen suvaitsevaisena.

Seuraava taso olisi toisten kunnioittaminen yhdenvertaisina ihmisinä. Se edellyttää jo sitä, että näkee kaikilla olevan samanlainen ihmisarvo ja samanlaiset ihmisoikeudet. Aito toisten kunnioittaminen tarkoittaa oman ymmärrykseni mukaan sitä, että kunnioittaa kaikkia kyvykkäinä kommunikaatiokumppaneina sekä tunnustaa heidät persooniksi, joilla on aivan samanlaiset edellytyksen kasvaa ja kehittyä ihmisyydessään kuin itselläkin on. Ja monilla ehkä paljon paremmatkin. Kunnioittaminen avaa tien toinen toisiltamme oppimiseen ja myös ihailuun.

Kolmas taso liittyy rakkauteen siten kuin käsitteen nykyisin ymmärrän. Yhtä hyvin voidaan puhua lähimmäisenrakkaudesta tai äärimmillään jopa äidinrakkaudesta. Tämä tarkoittaa toinen toistensa vastavuoroista tukemista siten, että kummassakin piilevät parhaat ominaisuudet pääsevät todellistumaan mahdollisimman täydellisinä. Rakkaus avaa tien toinen toistemme arvostamiseen sen perusteella, mitä kukin aikaansaa yleisen hyvän, meille kaikille yhteisten arvokkaiden asioiden edistämiseksi. Arvostamisen kriteerinä ei ole niinkään lopputulokset, vaan se, kuinka rohkeasti ja voimakkaasti ponnistelee yhteisen hyvän luomisessa.

Jos rakkaus kuulostaa liian hurskastelevalta, voidaan puhua vaikkapa välittämisestä. Tasot olisivat siten:
1) suvaitsevaisuus sietämisenä
2) yhdenvertaisuus kunnioittamisena
3) samankaltaisuus välittämisenä

(Jälkimmäistä kohtaa syventävän blogiartikkelin kirjoitin 15.10.11 otsikolla Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana)

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joitakin ilmiöitä en kykene sietämään enkä edes yritä suvaita niitä. Kyse on erityisesti sellaisista ihmisten teoista, joissa loukataan äärimäisen epäinhimillisellä jonkun toisen ihmisarvoa. En kuitenkaan ryhdy taisteluun pahoja tekoja tehneitä ihmisiä vastaan, vaan pyrin sitäkin voimakkaammin ponnistelemaan hyvän lisäämiseksi maailmaan – ja kaikkein konkreettisimmin pystyn sitä tekemään omassa lähiympäristössäni.

Teon paheksuttavuus ei riipu sen tekijästä ja siltä osin olemme siis kaikki yhdenvertaisia lain ja omantuntomme edessä. Tällainen yhdenvertaisuuden kunnioittaminen on osa elämänfilosofiaani ja siksi se on itselleni itsestään selvää. Hyvät teot ovat hyviä ja huonot teot vastaavasti huonoja. Yhtenäisenä mittaristona pidän universaaleja, ajasta ja paikasta riippumattomia pysyviä arvoja.

Kaikki olemme samankaltaisia omassa epätäydellisyydessämme, mutta myös potentiaalissamme kaikkeen mahdolliseen hyvään. Rakentavin tapa suhtautua toisen ihmisen vajavaisuuteen ja keskeneräisyyteen – erehtymiseen vaikkapa huonoihin tekoihin – on pyrkiä aidon välittämisen, sydämen sivistyksen, avulla auttamaan toista löytämään itsestään perustaa erilaisiin hyviin tekoihin. Välittäminen tai rakkaus on suurinta ja samalla vaikeinta mitä maailmassa on. Siksi kukaan ei voi olla siinä täydellinen. Pidän itseäni aloittelijana sillä saralla, mutta olenpa ainakin lähtenyt kulkemaan siihen suuntaan.

Elämää tarkoituksella ja ilman

Katselin juuri Maarit Tastulan Seitsemäs taivas -ohjelman, jossa vierailin syyskuussa hänen kanssaan keskustelemassa. Eli nauhoitus oli silloin enkä itse asiassa enää juurikaan muistanut, mistä ja miten silloin puhuimme. Jännitti siis, mitä sieltä tulee… 😉

Arvostan suuresti Maarit Tastulan ammattitaitoa enkä pelkästään sitä, vaan hänen aitoa kiinnostustaan ihmisyyteen. Kävimme sekä puhelimessa että kasvokkain useita keskusteluja etukäteen ja myös ennen nauhoitustilaisuutta katselin läpi hänen laatimansa kysymykset ja sain ottaa niihin kantaa. Totta kai jokin kysymys sitten suoraan esitettynä ja hieman eri muodossa sai otsanahan värähtelemään, mutta toivottavasti ei katsojaa häiritsevässä määrin 😉

Ohjelman sivuilla mainittiin ”tittelikseni” kehitysfilosofi, vaikka itse ohjelmassa olikin sitten yhdessä sovittu nimike kasvatusfilosofi, joka siis kuvaa jatkuvaa tahtoani ajatella sitä, mitä kasvatus voisi olla ja myös mitä sen pitäisi olla. Miksei kehitysfilosofikin voisi olla ihan hyvä määritelmä, jos ajattelee sitä kuvaamaan ajatusta siitä, että ihmisellä on mahdollisuus kehittyä kaiken aikaa enemmän ihmiseksi. Ihminenhän on siinä suhteessa muista luontokappaleista poikkeava, että hän voi olla enemmän tai vähemmän ihminen.

Hesarin Nyt-liitteessä kerrottiin, että ohjelman jaksossa on Timo Purjo, joka tunnettiin yritysmaailmassa kovaotteisena saneeraajana, kunnes hän päätti ryhtyä sotaan väkivaltaa vastaan ja taistella hyvän puolesta. Sitä yhtä olinkin ja sitä toista yritän nykyisin ja tulevaisuudessa tehdä. Usein sitä toivoo, ettei tämä rooli olisi niin yksinäinen, vaan että yhä useampi uskaltaisi liittyä joukkoon. Sitä en oikein ymmärrä, mikä ihmisiä pidättelee ryhtymästä ponnistelemaan sen eteen, mitä he kuitenkin syvimmiltään arvostavat. Samassa ongelmavyyhdessä toki painiskelin aikanaan itsekin. Yhdenlaisia paineita sieltä täältä ja toisenlaisia paineita ties mistä. Ja kenen paineita, itseni vai jonkun muun…

Tämän aamun Hesarin telkkariohjelmien esittelyssä oli ”mainoksena”: Hengen uhmavoimalla irti väkivallasta. Hieman hämy otsikko ja ajattelin, kuulostaakohan se liikaa ”henkimaailman hommilta”. Käsite oli sinänsä uskollinen Viktor E. Frankl’ille, jonka filosofiaa olen sekä tutkinut että aktivisesti soveltanut myös johtamani nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n toimintaan. Ja itse asiassa soveltanut ja saanut käyttää omiin selviytymisiini enemmän kuin olen koskaan ymmärtänytkään. Eli tällä hengen – tai yksinkertaisemmin ilmaisten – omien henkisten kykyjeni voimalla uhmata kaikenlaisia ”kohtaloitani” olen tullut siksi mitä olen. Ainakin jossain määrin riittävän vahvaksi ihmiseksi selviytymään kaikista elämäni koettelemuksista. Ja ehkä jollain tavalla kykeneväksi jopa auttamaan muita selviytymään omistaan.

Irti väkivallasta. Koin sen osan otsikkoa tarkoittavan myös itseäni ja olisihan myös tohtorinväitöskirjani otsikkokin voinut viitata myös itseeni: Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen. Toki siten ymmärrettynä, että väkivaltaisesta nuoruudesta, kuten nuoruudestani muutenkin, olen jo aikoja sitten luopunut ja tehnyt sovun kaiken siihen liittyvän kanssa. Antanut anteeksi itselleni ja muille sekä myös pyytänyt mahdollisuuksien mukaan anteeksi kaikilta ymmärtämättömyyteni kohteiksi joutuneilta. Äitini opetti aikanaan, että ”ei riitä, että pyytää toiselta anteeksi, vaan hänet pitää myös tehdä iloiseksi”. Olen soveltanut tätä sillä tavalla, että kun aiemmin purin omaa pahaa oloani viattomiin ihmisiin, pyrin sen korvaamiseksi auttamaan nykynuoria olemaan toistamatta tällaista toimintamallia, vaan oppimaan toimintatavakseen kaikenlaisen sellaisen edistämisen, mikä luo hyvää oloa meille kaikille yhteisesti. Oma panokseni kaikkien menneiden pahojen tekojeni hyvittämisessä on siis yllyttää nykynuoria suuntautumaan kohti kaikkien yhteistä hyvää tulevaisuutta.

Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia on tunnetun rasismin vastaisen kampanjan nimi ja suorastaan vakiintunut brändi. Tarkoitukseni ei ole arvostella sitä, mutta pohdin kuitenkin, että miksei kaiken lähtökohtana voisi meissä kaikissa olevat samanlaisuudet ja samankaltaisuudet. Miksi huomio pitää aina kiinnittää erilaisuuteen, meitä erottaviin poikkeavuuksiin ja toiseuksiin. Se, mistä puhumme, ja varsinkin se, miten siitä puhumme, määrittää myös puheenaiheen. Sanavalinnoilla on valtavan suuri keskustelun suuntaa ohjaava merkitys. Sanat vaikuttavat puheen lisäksi myös siihen kytkeytyvään ajatteluun, puheillemme ja ajatuksillemme antamiimme merkityksiin jne. Sanojen vaikutus ulottuu yleensäkin asioiden suhteuttamiseen osaksi jonkinlaista säännönmukaista ja periaatteellista oppia elämästämme. Sanat vaikuttavat siten koko maailmankuvaamme eli järjelliseen tapaamme hahmottaa maailmaa.

Totta kai olemme monella tavalla erilaisia, koska olemme ainutkertaisia (maailmaan syntyy vain kerran juuri tällainen ihmisyksilö) ja ainutlaatuisia (kahta täysin samanlaista ihmistä ei ole olemassa). Ihmisen olemassaolo maailmassa eli eksistenssi toteutuu aina jonkinlaisten reunaehtojen vallitessa. Näistä tekijöistä muodostuva kokonaisuus on yksilöllinen ja niihin perustuvia mahdollisuuksia olla ihminen on suunnaton määrä. Ihminen voi todellistua miehenä tai naisena, ihonväriltään vaaleana tai eriasteisesti tummempana, täysin toimintakykyisenä tai erilaatuisesti vajaakykyisenä, syntyä tiettynä aikana tietyistä vanhemmista, omata tietyt taipumusedellytykset jne. Perustavanlaatuiset eksistentiaaliset valikoitumat merkitsevät sitä, että ihminen voi olla mainituista vaihtoehdoista jotain – esimerkiksi mies tai nainen, vaalea- tai tummaihoinen – mutta ei molempia eikä myöskään monenlaista toisensa poissulkevaa samalla kertaa. Eksistentiaalisesta valikoituneisuudesta seuraa, että jokainen ihminen on aina ainutkertainen ja ainutlaatuinen.

Puheena olevat perustavanlaatuiset olemassaolon reunaehdot voidaan jaotella luonnon, kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän säätelemiin tekijöihin. Luonnon säätelemiin tekijöihin kuuluvat ensinnäkin geenit ja niiden mukaan määräytyvät sukupuoli, ihonväri jne. Samaan ryhmään voidaan katsoa kuuluvan myös vanhemmat, joiden lapseksi ihminen syntyy, sekä kansallisuus, yhteiskunta ja kulttuuri, joiden piiriin hän syntyy. Kulttuurin säätelemiä komponentteja ovat esimerkiksi kieli, tapoihin ja käyttäytymiseen liittyvät traditiot, kulttuuriperintö kaikessa moninaisuudessaan, arvot ja normit, uskonto jne. Yhteiskuntajärjestelmän säätelemiä komponentteja ovat puolestaan mm. kansalaisvelvollisuudet ja -oikeudet, yksilöllisen vapauden ja turvallisuuden aste, taloudellisen hyvinvoinnin perustekijät, sosiaaliturva yms.

Suurin osa edellä mainituista määräytyy kohtalonomaisesti, ts. ihminen ei ole voinut vaikuttaa niiden sisältöön, joka hänessä toteutuu. Syntyvä lapsi ei ole voinut valita esimerkiksi vanhempiaan tai geenejään eikä yhteiskuntaa tai kulttuuria, johon hän syntyy. Mutta kuten Viktor E. Frankl toteaa, meillä kaikilla on rajoittamaton vapaus valita suhtautumisemme näihinkin tekijöihin. Juuri tähän perustan ajatukseni siitä, että voimme vapaasti päättää, näemmekö nämä meitä jo syntymästämme yksilöivät tekijät eroina, joihin pitää suhtautua myös sellaisina, vai tahdommeko kiinnittää päähuomion siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää ihmisinä. Esimerkiksi jo se, että olemme ainutkertaisia ja ainutlaatuisia, on meitä kaikkia yhdistävä tekijä, jos haluamme sen sellaisena nähdä. Olemme siis erilaisuudessamme täysin samankaltaisia!

Voisimmeko kanssakäymisessämme ottaakin lähtökohdaksi kaiken sen etsimisen ja siitä iloitsemisen, missä olemme samanlaisia tai samankaltaisia? Ja pitäisikö meidän toimia nimenomaan näin, jotta voisimme ennakkoluulottomasti hyväksyä toistemme erilaisuuden – tai nimenomaan meitä yhdistävän samankaltaisen ainutkertaisuuden ja ainutlaatuisuuden.

Frankl’in logofilosofian eräs perustava ajatus koskee ihmisen epätäydellisyyttä. Lähtökohtana on juuri se, että ihmisen olemassaolo ajassa on ainutkertaista (peräkkäisyyden näkökulma) ja jokainen ihminen on ainutlaatuinen muiden yksilöiden joukossa (rinnakkaisuuden näkökulma). Tästä Frankl tekee johtopäätöksen, että mikäli kaikki ihmiset olisivat täydellisiä, olisivat kaikki ihmiskunnan edustajat samanlaisia, jolloin yksittäinen ihminen voitaisiin korvata kenellä tahansa toisella. Nimenomaan ihmisen epätäydellisyydestä seuraakin, että jokainen yksittäinen ihminen on välttämätön ja korvaamaton. Vaikka jokainen on epätäydellinen, on hän sitä omalla yksilöllisellä tavallaan. Frankl puhuu vertauskuvallisesti mosaiikista, jonka jokainen osa, yksittäinen kivi, on muodoltaan ja väriltään epätäydellinen ja sellaisenaan vajavainen. Vain kokonaisuudesta se saa merkityksensä ja vasta kokonaisuudelle se merkitsee jotain. Myös ihmisen henkilökohtaisen ainutlaatuisuuden tarkoitus on sen merkityksellisyydessä kokonaisuudelle.

Yksilöllinen epätäydellisyytemme ja siitä seuraava korvaamattomuus toinen toisillemme voisi olla varsin hedelmällinen lähtökohta toistemme ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Jotta olisimme itsekään ihmisinä mahdollisimman täydellisiä, voimme olla sitä vain yhdessä toisten kanssa. Ihmisestä tulee enemmän ihminen vain hänen ollessaan suhteissa muihin ihmisiin, kohdatessaan muita ihmisiä ja täydentäessään kanssaolemisellaan samanaikaisesti omaa ja toisten epätäydellisyyttä. Kanssaolemisen sijaan voidaan puhua myös toinen toisillemme olemisesta ja kaikkien ihmisten yhteisen hyvän edistämisestä tätä kautta. Jättämällä tällaisen muihin liittymisen mahdollisuuden käyttämättä, jäämme hyvin vajavaisiksi ja yksinäisiksi, jopa pelkiksi tyhjiksi ihmisen kuoriksi ja vain ulkoisiksi ihmisen kuviksi.

– – –

Eksistentiaalista valikoituneisuutta kutsutaan filosofisesti situaatioksi, ks. tarkemmin väitöskirjani, jossa olen tutkinut situaation käsitettä Lauri Rauhalan määrittelemältä perustalta. Olen myös tässä blogikirjoituksessani lainannut omaa tekstiäni väitöskirjastani. Samoin olen lainannut joitakin Viktor E. Frankl’in ajattelua koskevia lauseita väitöskirjastani.