Aihearkisto: Eettisyys

Ihmisistä vailla omaatuntoa

Ihmisistä vailla omaatuntoa on helppo kirjoittaa, koska sellaisia ihmisiä ei ole. Omatunto on osa jokaisen ihmisen syntyperäistä olemusta samalla tavalla kuin monet fyysiset tai psyykkiset ihmisen rakenteeseen kuuluvat ominaisuudet. Se ei kuulu kuitenkaan ihmisen fyysiseen tai psyykkiseen, vaan hänen henkiseen olemuspuoleensa, hänen henkisen tajunnallisuutensa tiedostamattomissa piileviin syvärakenteisiin. Kuvailen omantunnon olemuksellisuutta ja tehtävää tarkemmin toisessa blogissa.

Jokaisella on siis omatunto sikäli kun hän on ihminen. Ja jokainen on ihminen pelkästään sillä perusteella, että hän on syntynyt ihmisestä. Ketään biologisesti ihmistä ei voi epäinhimillistää siten, että kiistäisi hänen olemuksellisen ihmisyytensä. Siksi ei ole mitään perusteita myöskään epäinhimillistää ketään kiistämällä osa hänen olemuksestaan, esimerkiksi omantunnon olemassaolo. Kokonaan toinen asia on, onko kaikille ihmisyksilöille kehittynyt henkinen kyvykkyys kuunnella ja totella omantuntonsa ääntä.

Omantunnon kuuleminen edellyttää, että ihmisen henkiset kyvyt ovat kehittyneet varsin korkeatasoisiksi, koska yhteys tiedostamattomissa olevaan omaantuntoon edellyttää eettistä intuitiota, joka on korkeatasoinen henkinen kyky. Ihminen on aina väistämättä myös henkinen, toisin sanoen jokaisella on jonkintasoista henkistä kyvykkyyttä. Sen laatu kuitenkin vaihtelee suuresti riippuen sekä lapsuudenaikaisesta kasvatuksesta että kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta eli siitä, onko ihminen ponnistellut kasvaakseen henkisesti vai ei. Toisin sanoen, onko hän pyrkinyt ottamaan käyttöönsä kaiken sen henkisen potentiaalin ja kaikki ne henkiset kyvyt, jotka hänessä piilevät. Juuri tähän toisessa blogissa viittaamani Viktor Frankl pyrki kehittämään käytännön keinot. Viktor Franklin luoma logoteoria (johon liittyvät kurssit ovat jälleen alkamassa kuudella eri paikkakunnalla, ks. linkki) tarjoaa oivallisen viitekehyksen ja menetelmän.

Huomaan jatkuvasti, että monelle ihmiselle on vaikeaa tunnustaa omantunnon olemassaoloa ja varsinkaan sen olemuksellista olemassaoloa meissä kaikissa. Johtuneeko se sitten siitä, että kyseiset ihmiset eivät ole tunnistaneet ja tiedostaneet omaatuntoa itsessään vai siitä, että he ovat kallistuneet uskomaan vain sitä, mitä voi käsin kosketella ja löytää ruumiinavauksissa, patologisissa tai senkaltaisissa biologisissa tutkimuksissa. Jotkut ovat myös senkaltaisesti tiedeuskovaisia, että he uskovat sellaista, jonka olemassaolo on kyetty todistamaan tieteellisillä kokeilla. Tässä piilee ihmisten kohdalla suuri ongelma, koska ihmiskokeet eivät ole olleet yleisesti sallittuja lukuun ottamatta erilaisia totalitaarisia valtioita, tunnettuna ääriesimerkkinä tohtori Mengelen tekemät ihmiskokeet Auschwitzin keskitysleirissä.

Omantunnon olemukselliseen olemassaoloon uskomisessa ei edellä mainittua ongelmaa kuitenkaan ole. Se on tieteellisesti todistettu jo vuosikymmeniä sitten. Pikkuvauvoja on havainnoitu monin eri tavoin siinä vaiheessa, kun mitään kasvatusvaikuttamista ei ole vielä voinut tapahtua suuntaan tai toiseen. Heidän on havaittu antavan pyyteettömästi jotain itsellä olevaa, tarjoavan ja jakavan sitä toisille vauvoille tai muille siinä tilanteessa lähellään oleville ihmisille. Pikkuvauvoilla on siten todistettu olevan synnynnäinen taipumus epäitsekkääseen ja pyyteettömään toimintaan, jossa toisen hyvä on perustana. Tämä on välttämättömästi omastatunnosta kumpuavaa eikä kasvatuksen tulosta, kuten lapsuudessa muodostuva arvotajuntamme on.

Ihmisillä on monenlaisia uskomuksia eikä mitä vaan kannata uskoa. Ei kannata rajoittaa käsityksiään itsestään, toisista ja elämästä vain nk. kovaan, tieteelliseen tietoon, koska se on vajavaista eikä kata läheskään kaikkea olemassa olevaa. Läheskään kaikki ihmiseen tai maailmaan kuuluva ei perustu kausaalisiin syy-seuraussuhteisiin. Myöskään montaa muuta ilmiötä ei pystytä lainkaan todistamaan tieteellisin koeasetelmin. Toisaalta ei kannata myöskään uskoa mihin tahansa, vaikka maailmassa ja omallakin kohdalla tapahtuu toisinaan erilaista epätavallista ja käsityskykymme ylittävää.

Nykyisin molempiin mainitsemiini ääripäihin liittyvä uskominen on yleistynyt voimakkaasti. Lieneekö syynä tämä monella tavoin kaoottinen ja arvaamaton maailma, jossa tällä hetkellä elämme ja jota epävarmuutta monet valtioiden päämiehetkin puheillaan ja toiminnallaan lisäävät.  Tällöin ihmiset etsivät turvaa selityksistä, joihin he haluavat uskoa. Oli kyse sitten pelkistä luonnontieteellisistä selityksistä tai toisaalta erilaisten taruolentojen vaikutuksesta ihmisen elämään ja niihin kiinnittymisen tuomasta näennäisestä turvasta. Molemmat siis kaventavat ihmisen elämää omilla tavoillaan, koska molemmissa ihminen rajoittaa näköaloistaan, elämänsä horisonteista pois jotain sellaista tietoa, joka rikastaisi hänen elämäänsä.

Filosofia auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa. Filosofiassahan kysytään erilaisia elämän perustavia asioita ja etsitään niihin loogisesti perusteltuja vastauksia erilaisten filosofian piirissä vuosituhansien aikana kehitettyjen loogisten päättelysääntöjen mukaisesti. Koska läheskään kaikkea, erityisesti ihmiseen ja hänen olemassaoloonsa liittyvää ei voida tarkastella kokeellisesti, riittää, että niihin löydetään sellainen looginen perustelu, johon toisen loogisesti ajattelevan ihmisen on helppo uskoa. Tai joihin hän voi esittää jonkin – samalla tavalla loogiseen päättelyyn perustuvan – vasta-argumenttinsa. On koko joukko perustavia asioita ja ilmiöitä, joihin tuskin tullaan koskaan löytämään tyhjentäviä ja lopullisia vastauksia, mutta se ei ole minkäänlainen hyvä syy kiistää niiden olemassaoloa tai etsiä niille jotain vaihtoehtoisia selityksiä tai ”totuuksia”.

Olen kiinnittynyt vahvasti Viktor Franklin filosofiaan, jonka ihmiskäsitys, kokonaisvaltaisuus ja syvällisyys puhuttelevat minua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten arvoisi sitä jatkuvasti ja etsisi siinä esitettyihin periaatteisiin sellaisia tulkintoja, joiden loogisuuteen ja mahdollisimman laajaan kattavuuteen voin uskoa ja sitoutua. Tähän Viktor Frankl itsekin kannusti kaikkia seuraajiaan vuonna 1980 pidetyssä logoterapian 1. maailmankongressissa pitämässään puheessa. Hän korosti, ettei hän tahdo itseään pidettävän jonkinlaisena tulevaisuuden näkevänä profeettana tai kaiken elämästä tietävänä guruna, jonka sanomisia ihmiset toistavat kuin robotit tai papukaijat. Sen sijaan hän toivoi tarjoavansa henkistä ravintoa itsenäiseen ajatteluun kykeneville, kekseliäille, innovatiivisille ja luoville ihmisille, jotka osaavat tulkita ja suhteuttaa hänen oppejaan kulloisenkin tilanteen asettamiin tarpeisiin ja tosiasioihin.  Tällä tiellä olen ainakin itse ajatellut kulkea lopun elämääni sekä logoterapeuttina että logoteorian tutkijana. Soveltaen sitä omaan elämääni parhaani mukaan ja kouluttaen muita sen periaatteiden tuntemiseen ja soveltamiseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvaamaton maailma, arvotajunta, Filosofia, Filosofinen ihmiskäsitys, guru, henkinen, henkinen ihmisessä, henkinen kasvu, henkinen kehitys, henkinen kyvykkyys, henkinen potentiaali, henkinen tajunnallisuus, Henkiset kyvyt, henkisyys, ihmiskokeet, kaoottinen maailma, kausaalinen syys-seuraussuhde, kausaalisuus, kova tieto, logiikka, logoteoria, logoterapeutti, logoterapia, looginen päättely, looginen perustelu, luonnontieteellinen selitys, Omatunto, patologinen tutkimus, pikkuvauva, profeetta, ruumiinavaus, syy-seuraussuhde, taruolennot, tiedeuskovainen, tieteellinen tieto, uskomukset, valtionpäämiehet

Kun ihminen ”ajattelee aivoillaan”

Hesarin tiedesivut 27.4. olivat jälleen täynnä harhaanjohtavia väitteitä ja utopistisista tiedefantasiaa. Kyllähän Kalevalassa ajatellaan aivoilla, mutta siinä kuvattu maailma onkin syntynyt sotkan munasta ja ihmekone sampo jauhaa rahaa, viljaa ja suolaa, eli ”kotipitoja”, ”syötäviä” ja ”myötäviä”. Todellisessa maailmassamme, tässä missä oikeasti elämme, ei ole ajattelevia aivoja. Aivot eivät ole mikään sampo, joka jauhaa itsestään ajatuksia ja tunteita. Ihmisen tajunta, ymmärrys, on eri asia kuin ihmisen aivot. Tajunta tarvitsee aivoja avukseen, eräänlaiseksi mekaaniseksi apuvälineeksi, mutta aivot eivät luo tajuntaa.

Ei moottorikaan ole koko auto eikä se, että autoon on asennettu moottori, vielä aiheuta mitään liikettä.

Lasten tiedekysymyksissä eräs lapsi kysyi, kumpi on tärkeämpi, aivot vai sydän. Yleislääkäri, joka oli valittu vastaamaan kysymykseen, totesi, että koko ihminen ajatteluineen ja tunteineen sijaitsee aivoissa. Tähän eivät usko edes nykyisten neurotieteilijöidenkään enemmistö, vaikka aivotutkijat alun perin kuvittelivatkin ihmisen mielen, tietoisuuden löytyvän aivoista ja hurjimmat utopistit uskoivat jopa koko maailman alkuperän arvoituksen ratkaisun löytyvän ihmisen aivoista. No, ehkä 1,5 kiloa solumassaa onkin jollain tavalla verrattavissa kalevalalaiseen sotkan munaan tai muiden mytologioiden alkumunaan, mutta mitään muuta perustetta tällaiselle luulottelulle ei voi löytyä.

Varsinaisessa tiedejutussa kerrottiin otsikolla Ihmisen miniaivot hiireen, kuinka pala ihmisen aivokudosta juurrutettiin hiiren aivoihin. Jutussa puhuttiin hermoklimpistä, kudospallukasta, hermosoluista muodostuvasta kudosklimpistä jne. Aivan oikein, sitähän aivot ovat. Hiirikokeen kerrottiin olleen häkellyttävä menestys, ja että tutkijat pystyivät ennennäkemättömän tarkasti seuraamaan, miten sähkö kulki elävän hiiren aivoissa sen oman kudoksen ja ihmiskudoksen välillä. Seuraava lause sai kuitenkin jo hälytyskellot soimaan, kun siinä todettiin, että nyt on siis luotu hiiriä, joiden aivoissa pieni osa on ihmistä. Siis ihmistä (?!), samalla tavalla käsitettynä kuin aiemmin kertomassani asiantuntijavastauksessa lapsen tiedekysymykseen. Ikään kuin pelkät aivot olisivat sama kuin ihminen. Seuraavaksi sitten hieman ihmeteltiinkin, että koehiiristä ei kuitenkaan tullut superälykkäitä, vaan siirretty ihmisen aivokudos ei merkinnyt hiirille mitään. Ja lopuksi mietittiin, voisiko laboratoriossa kasvatettu miniaivo – siis pelkässä viljelyastiassa oleva, ei hiiren aivoihin istutettu – jopa saavuttaa jonkinlaisen tietoisuuden tai ainakin reagoida ympäristön ärsykkeisiin.

Hieman samanlainen kuvitelma kuin, jos olemme rakentaneet auton moottorin ja alamme odottaa, että se käynnistyisi katseemme vaikutuksesta ja lähtisi kohta liikkumaankin haluamaamme suuntaan.

Edellisen, myyttiseksi tarinaksi ja uskomukseksi muunnetun tiedeuutisen, yhteen vetäväksi kommentiksi riittänee, että saman päivän verkkolehden tiedeosastossa oli myös uutinen, jossa todettiin, että tieteessä on kaksi suurta mysteeriä: Missä ovat ulkoavaruuden muukalaiset ja missä on ihmisen g-piste? Niinpä.

Kuvitteelliset myytit, joihin sisältyy myös hieman totuutta, vetoavat kaikessa mielikuvituksessaan valitettavan hyvin suureen yleisöön. Tiedefantasioilla pyritään vahvistamaan tieteellistä maailmankuvaa, luonnontieteen arvoja ja normeja ja sen valta-asemaa suhteessa humanistisiin tieteisiin, joihin myös filosofian voidaan katsoa kuuluvan. Tällaiset ideologiset muodostelmat, moderneista myyteistä rakentuvat uskomusjärjestelmät, pyritään saamaan niiden jatkuvalla ja laajalla rintamalla tapahtuvalla toistolla näyttämään luonnollisilta, jolloin suuri yleisö ei huomaa niihin sisältyvää vallankäyttöä.

Palaan vielä lapsen esittämään kysymykseen, kumpi on tärkeämpi, aivot vai sydän. ”Asiantuntija” lopetti vastauksensa ihan hyvään pohdintaan siitä, onko aivojen käyttö vai sydämellisyys filosofisessa mielessä tärkeämpää. Hän päätyi pohdinnassaan mielestään tasapeliin: ihmiskunnan pitkäaikainen kokemus on, että pelkästään järjen avulla ei elämästä selviä, vaan myös sydämen pitää olla paikallaan, niin että osaamme ottaa toiset huomioon. Omasta mielestäni tästä voidaan päätellä, että sydän voittaa aivot 6-0.

Oman pohdintani lopuksi totean, että ihminen ei ole aivonsa tai ihmisen aivot eivät ole sama kuin ihmispersoona kaikkine olemuspuolineen. Mutta filosofisesti voisi ehkä todeta, että ihminen on omatuntonsa. Toisin sanoen, ihmisen ihmisyyden aste, hänen eettisyytensä – tai sydämellisyytensä – määräytyy sen mukaan, mitä tarkemmin hän opettelee kuuntelemaan ja kuulemaan omantuntonsa ääntä ja mitä varauksettomammin hän sen viestejä noudattaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): aivokudos, aivot, aivotutkijat, aivotutkimus, alkumuna, Eettisyys, Filosofia, g-piste, humanistiset tieteet, ihmisaivot, ihmisen mieli, ihmissydän, ihmistajunta, Ihmisyys, Kalevala, luonnontiede, mieli, miniaivot, neurotieteilijät, Omatunto, sampo, sotkan muna, sydämellisyys, sydän, tajunta, tiedefantasiat, tieteellinen maailmankuva, tieteen myytit, tietoisuus, ulkoavaruuden muukalaiset, uskomusjärjestelmät

Utopia inhimillisistä roboteista

Ihastuin Helsingin Sanomissa 28.11.2016 olleeseen Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen Vieraskynä-kirjoitukseen ”Robotit eivät voi vastata kaikkiin kysymyksiimme”. He kirjoittavat:

On ainakin kolmenlaisia ongelmia. Joidenkin ratkaisemiseen on jo olemassa kaava. Toisiin on ensin kehitettävä kaava, josta ratkaisu johdetaan. Lisäksi on ongelmia, joihin ei voi luoda kaavaa. Ne ovat liian monimutkaisia ja sisältävät vaikeasti määriteltäviä vuorovaikutussuhteita.

Robotisaatio merkitsee, että ihmistä ei tarvita kaavamaiseen työhön. Niinpä kahdessa ensimmäisessä ongelmatyypissä ihmisen tehtäväksi jää luoda koneäly, joka pystyy ratkaisemaan sekä kaavan että ongelman. Kaavattomien ongelmien ratkaisu jää ihmisen vastuulle.

Näitä ongelmia, joiden ratkaisemiseen ei ole mahdollista luoda kaava, he kuvailevat seuraavasti:

Miksi sodimme, miten yhteiskunnallista eripuraa voi ehkäistä, mikä on kaunista tai millainen talousfilosofia vastaa ihmiskäsitystämme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaava tai robotti ei vastaa.

Varsinkin kaikki arvoja ja arvottamista sekä elämän mielekkyyttä, omaa merkityksellisyyttä maailmassa ja oman toiminnan tarkoituksellisuutta koskevat kysymykset jäävät roboteille opetettavissa olevien asioiden ulkopuolelle. Jonkin asian tai jonkun ihmisen – oman tai jonkun toisen – toiminnan eettisen hyvyyden arviointi tulee ikuisesti jäämään ihmisen itsensä tehtäväksi. Ja eivätkö juuri tällaiset kysymykset ole kaikkein tärkeimpiä sekä ihmiskunnan että koko maailman tulevaisuuden kannalta. Alkaen kaikkein pienimmistä arkisista teoista joita jatkuvasti teemme ja niiden vaikutusten eettisyyden arvioinnista.

Käytännössä kyse on siitä, että ihmisen tajunta on monitasoinen. Filosofisessa ihmiskäsitysajattelussa puhutaan yleensä kahdesta tasosta, alemmasta psyykkisestä ja korkeammasta henkisestä. Molemmat ovat osa inhimillistä tajuntaa ja ne ovat myös riippuvuussuhteessa toisiinsa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Psyykkinen, josta psykologiassa käytetään nimitystä psyyke, toimii kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti. Nämä kausaaliset syy-seuraussuhteet noudattavat yleisiä lainalaisuuksia joiden mukaisesti ensimmäinen ilmiö aiheuttaa toisen. Tällöin voidaan olettaa, että joidenkin edeltävien olosuhteiden eli syiden vallitessa siitä seuraa välttämättä jokin määrätty seuraus. Kyse on siis edellä mainitusta kaavamaisuudesta, jonka mukaisesti siis myös tajuntamme alempi psyykkinen taso toimii. Kaikkeen siihen, mitä voimme psyykkisestä tapahtumisestamme tiedostaa, on jo olemassa kaava, ja kaikkeen siihen, mikä on tiedostamatonta psyykkisessä tapahtumisessamme, voidaan todennäköisesti kehittää jokin kaava. Ja kaikki tämä voidaan siis myös ohjelmoida robottien ”tekoälyyn”.

Robottien kehittäjät näyttävät yleisesti uskovan, että ihmisen tajunnassa kaikki asiat tapahtuvat vääjäämättä ilman, että tapahtumien kulkuun pystyy millään tavalla vaikuttamaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siis välttämättä niin kuin tapahtuu, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Olisimme sen mukaisesti täysin vailla minkäänlaista omaa tahtoa, joka on täysin käsittämätön ajatus. Tällaiseen näkemykseen perustuvassa maailmassa jokainen ihmisen tekemä teko olisi väistämätön eikä hän voisi valita mitä hän tekee eri tilanteissa.

Ihminen on kuitenkin arkijärkeenkin perustuvan ymmärryksen mukaisesti perusolemukseltaan olento, jolla on myös valinnan ja tahdon vapaus, jonka perusteella hän kykenee riippumattomasti ja vapaasti ottamaan kantaa sisäisiin (biologisiin ja psykologisiin) ja ulkoisiin (sosiologisiin) elämänsä ehtoihin ja edellytyksiin. Ihmisellä on näin ollen aina määrätty vapausaste tai liikkumavara, jonka rajoissa hän voi vapaasti muokata omaa elämäänsä kulloinkin tarjolla olevien mahdollisuuksien mukaisesti. Tämä vapaus perustuu ihmisen henkiseen ulottuvuuteen. Koska se on välttämättömästi vapaa tehdessään ratkaisuja ja valintoja, ei sitä voidaan teknologian kaikkivoipaisuuden nimiin vannovien utooppisista haavekuvista huolimatta koskaan ohjelmoida millään tavalla.

Ihmisen henkinen tajunnallinen taso on ennen kaikkea arvottava, se kaikkein inhimillisin ihmispersoonassa, jonka avulla ihmisestä voi tulla eettinen subjekti ja vastuullinen persoona. Se edustaa siis ihmisessä sitä, mitä ihminen varsinaisimmillaan on. Ja sitä, mikä tulee erottamaan ihmisen aina roboteista ja muista teknologian mekaanisista aikaansaannoksista.

Viime aikoina on puhuttu paljon palveluroboteista, joista kehittyneimpiä kutsutaan jopa ihmiseen viittaavasti humanoideiksi. Niiden yhdeksi ominaisuudeksi on kerrottu, että ne osaavat tunnistaa käyttäjän tunnetiloja. Varmasti osaavatkin, koska ihmisen erilaiset perustuntemuksiin liittyvät tunnevireet, hyvään ja pahaan oloon tai tyytyyväisyyteen ja tyytymättömyyteen liittyvät tuntemukset, ovat olemukseltaan psyykkisiä. Joten ne toimivat kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti eli siten kaavamaisesti, että ne on robottiinkin ohjelmoitavissa. Sen sijaan arvottavat tunteet, kaikkinainen arvojen ymmärtäminen, soveltaminen ja niihin suuntautuminen, tapahtuvat sellaisten olemukseltaan henkisten kykyjen avulla, joista ei voida millään keinoilla luoda mitään kaavaa. Ihmisen vapaa tahto ja tahto suuntautua kohti jotain arvokasta ja tarkoituksellista, eivät ole ohjelmoitavissa.

Mainitsemani artikkelin kirjoittajat toteavat tekstinsä lopuksi: ”Humanismi on robotisoidun tulevaisuuden salasana”. Mikään ei voi korvata ihmistä siinä tehtävässä, mikä ihmisellä maailmassa on. Ja se tehtävä on toteutettavissa ainoastaan ihmispersoonien henkisten kykyjen ja voimavarojen avulla.

Jos aihe kiinnostaa Sinua, tule ilmaisiin yleisötilaisuuksiin Helsingissä 10.1.2017 ja Jyväskylässä 11.1.2017. Viktor Franklin elämäntyö kohdistui siihen, mitä kaikkia arvokkaita henkisiä kykyjä ja voimavaroja meissä kaikissa piilee. Perustietoa näistä löydät myös kirjastani Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä (2. laajennettu painos).

1 kommentti

Kategoria(t): arvopitoisuus, Arvot, arvottaminen, arvotunteet, Eettinen, Eettinen ajattelu, Eettinen kyvykkyys, eettinen subjekti, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, Elämän tarkoitus, Filosofinen ihmiskäsitys, henkinen, henkinen tajunnallisuus, henkinen tajunta, Henkiset kyvyt, henkisyys, humanismi, humanoidi, ihmiskäsitys, kausaalisuus, merkityksellisyys, mielekkyys, palvelurobotti, perustuntemukset, psyyke, psyykkinen tajunta, robotisaatio, syy-seuraussuhde, tahdon vapaus, tekoäly, tunnevireet, Uncategorized, valinnan vapaus, vastuullinen persoona

Mitä on kaltoinkohtelu?

Mitä on paljon puhuttu kaltoinkohtelu? Miten se eroaa muusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta? Onko kaikki kaltoinkohtelu väkivaltaa?

Alle 18-vuotiaisiin ja yli 65-vuotiaisiin ihmisiin, nk. lapsiin tai vanhuksiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta puhutaan jatkuvasti. Joskus myös määritellään, kuka sitä on tehnyt, miten hän on sitä tehnyt ja kenelle hän on sitä tehnyt. Näiden ikäryhmien osalta kyse on yleensä luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvista teoista tai tekemättä jättämisistä. Kyse on myös vallasta ja vastuusta.

Lasten kohdalla kaltoin kohtelijana ovat joko omat vanhemmat tai muut aikuiset, joilla on siinä tilanteessa ja hetkessä kasvatuksellista valtaa ja vastuuta lapsesta ja joiden vastuullisuuteen lapsen pitää voida luottaa. Omien vanhempien ja lapsen kanssa asuvien muiden aikuisten lisäksi kyse voi olla kodin ulkopuolisen sijaishuolto- tai sijoituspaikan aikuisista. Kaltoinkohtelua voivat kuitenkin harjoittaa myös lukemattomat muut aikuiset päivähoidossa, koulussa, harrastustoiminnassa ja loppujen lopuksi kuka tahansa, koska tahansa ja missä tahansa.

Lyhytkin kaltoinkohtelua sisältävä kohtaaminen voi haavoittaa lasta syvästi ja pitkävaikutteisesti. Me kaikki aikuiset vaikutamme kaikkiin kohtaamiimme lapsiin, halusimme sitä tai emme tai tiedostimme sitä tai emme. Pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillämme voi olla enemmän tai vähemmän vaikutuksia heidän kasvuunsa ja kehitykseensä. Lasten on voitava luottaa meihin ja antamaamme kuvaan ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista, suhteista luontoon, ja elämästä yleensä. Meidän vastuullamme on luoda lapsille toivoa siitä, että maailma on heille hyvä paikka elää. Meidän vastuullamme on antaa lapsille esimerkkejä ja malleja siitä, miten tätä elämää on hyvä elää. Vaikutusvaltamme ja vastuumme todellistuu aina silloin, kun jollain lapsella on mahdollisuus nähdä tai kuulla käyttäytymistämme, erilaisia tekojamme ja tekemättä jättämisiämme ja muuta toimintaamme.

Kaikki mikä on lapselle pahaksi hänen kasvunsa ja kehityksensä ja tulevan elämänsä kannalta on mielestäni kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelua on siten kaikki sellainen, jossa emme ole vastuullisia ihmisyydessämme. Nykyisessä mediakulttuurissa, jossa kaikki on sidoksissa mediaan, kaikki tulee ennen pitkää lastenkin tietoon, oli heitä tapahtumisen hetkellä paikanpäällä tai ei. Suppeita listoja kaltoinkohtelun eri ”lajeista”, ”luokista” tai ”tyypeistä” löytyy googlaamalla. Osa kaltoinkohtelusta on kriminalisoitu, osa ei. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin määritelty laissa rangaistavaksi teoksi vai ei. Minulle kyse on ihmisyydestä ja vastuullisuudestamme siinä. Kyse on siis enemmän kuin laeista tai yhteiskunnallisista ja kulttuurisista moraalinormeista. Kyse on eettisyydestämme ja siihen liittyvistä kyvyistämme, taidoistamme ja tahdostamme.

Ajatuksenani oli kirjoittaa myös vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen jälkeen myös kaikesta ihmisten välillä esiintyvästä kaltoinkohtelusta. Siis kaltoinkohtelusta hyvin laaja-laisesti ymmärrettynä, jotta kaikkien meidän vastuumme ja vaikutusvaltamme, henkilökohtaiset lukemattomat päivittäiset vaikutusmahdollisuutemme, kirkastuvat mahdollisimman selkeinä. Jatkan aiheen käsittelyä kuitenkin tuonnempana…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikuiset, Eettinen kyvykkyys, eettinen tahto, Eettisyys, Fyysinen väkivalta, Henkinen väkivalta, ihmisten välinen kaltoinkohtelu, Ihmisyys, kaltoin kohtelija, kaltoinkohtelu, kaltoinkohtelun tyypit, Kasvattaja, Kasvatus, kasvatusvaikuttaminen, kasvatusvaikutus, kasvatusvastuu, kasvu, kriminalisoitu kaltoinkohtelu, lasten kaltoinkohtelu, luottamus, luottamussuhde, sijaisvanhempi, Toivo, vaikutusvalta, valta, Vanhemmat, vanhusten kaltoinkohtelu, vastuu, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Väkivalta

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, armottomuus, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, arvomaailma, arvoton, arvottomuus, eettinen hyvinvointi, eettinen kulttuuri, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, eksistentiaalinen ahdistus, eksistentiaalinen tyhjiö, Elämän tarkoituksellisuus, epäinhimillinen, epäinhimillisyys, henkinen hyvinvointi, henkinen ja eettinen, henkinen kasvu, henkinen kulttuuri, Hyvä elämä, kansainvälinen kilpailukyky, kärsimyksen aiheuttaminen, Kärsimys, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, kulutus, kulutusyhteiskunta, logoteoria, logoterapia, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, mielisairas, mielivalta, onnellinen elämä, Onnellisuus, taloudellinen hyvinvointi, Taloudellinen kasvu, Tarkoituksellisuus, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, vastuu maailmasta, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

On vain kaksi ihmisrotua

Natsi-Saksan keskitysleirien kauhuista hengissä selviytynyt juutalainen psykiatri ja filosofi Viktor Frankl on todennut: ”Es gibt eigentlich nur zwei Menschenrassen. Und das sind die Rasse der anständigen Menschen und die Rasse der unanständigen Menschen. Und die Rassentrennung geht quer durch alle Nationen.” Eli suomennettuna (anständig-sanan useat merkitykset huomioonottaen): On oikeastaan vain kaksi ihmisrotua. Ja ne ovat kunniallisten, inhimillisten ja hyveellisten ihmisten rotu ja näihin kuulumattomien ihmisten rotu. Ja rotuerottelun rajat kulkevat kaikkien kansojen läpi.

Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä hengissä pelastunut kirjailija, historioitsija ja filosofi Aleksandr Solženitsyn on puolestaan todennut: ”Kunpa jossain olisikin pahoja ihmisiä tekemässä salakavalasti pahoja tekojaan ja tarvitsisi vain eristää heidät meistä muista ja tuhota heidät. Mutta hyvän ja pahan jakava raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä. Ja kuka tahtoisi tuhota osan omasta sydämestään?”

Jollakin selittämättömällä tavalla ihmisen olemukseen kuuluu mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Loogisesti ajattelevana ihmisenä minun on vaikeaa ymmärtää, miksi ihminen valitsee useimmiten pahan kuin hyvän. Outoa se on erityisesti siksi, että sekä antiikin filosofit että vähitellen myös nykyiset tiedemiehet ovat toistuvasti todistaneet, että ainoa tie ihmisyksilön oman henkilökohtaisen hyvinvoinnin, elämänilon ja onnellisuuden lisäämiseen kestävällä tavalla kulkee yleisesti ja yhteisesti arvokkaiden ja hyvien asioiden edistämisen kautta. Mikä meissä on vikana, ettemme tajua tätä. Onko arvo- ja tunnetajuntamme jäänyt niin kehittymättömäksi, kun huomio on kiinnitetty kaikenlaisen aineellisen ja omistettavan haalimiseen sekä itsemme ja toisten hallintaan? Vai olemmeko niin lyhytjännitteisiä että osaamme ajatella vain lyhyen aikavälin hyötyjä pitkän tähtäyksen kielteisten vaikutusten sijaan? Miksi emme osaa rakentaa jotain pysyvää ja kestävää? Sellaista, josta meistä jää pysyvä myönteinen jälki maailmaan?

En tiedä vastauksia esittämiini kysymyksiin, koska olen vain totuuden etsijä, filosofi. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että kaikki ihmettelemme ja kyselemme näitä asioita ja kyseenalaistamme nykyisen maailman menon mielekkyyden sekä itsemme että muidenkin kestävää, henkistä ja eettistä hyvinvointia kaipaavien ihmisten takia. Ja vähintään yhtä tärkeää pelkän ihmettelyn lisäksi on se, että edes yritämme jokainen elämässämme tehdä niin hyvää kuin osaamme.

Stefan Einhorn on kirjassaan Ihmisen tehtävä todennut oivallisesti: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista maailman ongelmia, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.”

Miten tämän neuvon tai kehotuksen noudattaminen on mahdollista? Pettämätön ohjenuora sisältyy eri muodoissaan suureen osaan maailman suurista filosofioista ja uskonnoista. Kyse on Kultaisesta säännöstä, joka on kaikkein perustavin ja oleellisin eettisyyteen kannustava yleisohje. Se kutsuu ihmisiä kohtelemaan toinen toisiaan niin kuin he toivoisivat itseään kohdeltavan. Eettisesti kaikkein haastavimmissa versioissa kehotetaan kohtelemaan jopa vihamiestään rakkaudellisesti. Lähimmäistemme rakastaminen pitäisi kaiketi ollakin itsestäänselvyys eikä sen toteuttamisessa siis ole vielä mitään erityisen hyvää tai ylevää. Silti saamme kokea, nähdä ja kuulla tämänkin olevan toisinaan vaikeaa ja joillekin aivan mahdotontakin. Kysymys tietysti on lisäksi myös siitä, ketä pidämme lähimmäisinämme tai läheisinämme. Filosofi Emmanuel Levinas tulkitsee jälkeläisyydenkin ikään kuin ihmisyyteen itseensä kuuluvaksi, sen olemuspiirteeksi. Levinasin mukaan kaikki ihmiset ovat toisilleen ”jälkeläisiä”.

Hyvää Väkivallatonta viikkoa! Mahtaakohan ihmiskunta koskaan viisastua niin, että voitaisiin viettää Väkivallan loppumisen muistopäivää. Tai muistoviikkoa, koska sitä kannattaisi kyllä juhlia vähintään yhtä pitkään kuin Joulua ja Pääsiäistä yhteensä!

4 kommenttia

Kategoria(t): Arvokas, arvokas ja hyvä, arvotajunta, eettinen hyvinvointi, Eettisyys, Elämänilo, filosofi, henkinen hyvinvointi, Hyvä, hyveellinen, Hyvinvointi, ihmisrotu, inhimillinen, jälkeläisyys, juutalainen, keskitysleiri, kultainen sääntö, kunniallinen, lähimmäinen, Natsi-Saksa, Neuvostoliitto, Onnellisuus, paha, psykiatri, Rakkaudellisuus, rotuerottelu, totuuden etsijä, tunnetajunta, vankileiri, vastuu maailmasta, väkivallaton viikko

Kasvatus on parasta syrjäytymisen ehkäisyä

Tämä blogikirjoitukseni on ensin julkaistu Lapin Kansan verkkolehdessä 15.11. ja printtilehdessä 19.11.

Jatkan siitä, mihin kollegani Tomi Kiilakoski lopetti (Lapin Kansassa julkaistussa) blogikirjoituksessaan 12.10.2012. Hän puhui syrjäytyneiden nuorten sijaan irrallisista nuorista. Syrjäytymisen ehkäisyn sijaan voidaan käsitteen avulla pohtia nuorten kiinnittämistä ja kiinnittymistä yhteiseen maailmaamme – yhteiselämään ja yhteisvastuuseen. Voiko kasvatus tukea tätä tavoitetta ja jos vastaus on myönteinen, millaista kasvatusta siinä tapauksessa tarvitaan?

Itse asiassa on ensin kysyttävä, mitä kasvatus on tai mikä on kasvatusta ja mikä ihan jotain muuta. Kasvatuksella on kielteinen maine, koska sen luullaan tarkoittavan samaa kuin ”uhkailu, lahjonta ja kiristys” tai kurinpito jopa fyysisen kurittamisen kautta. Tällaisen mielikuvan perusteella kasvatus ymmärretään jotenkin epäilyttävänä tai jopa vääristyneenä vallankäyttönä.

Totta kai kasvatuksessa käytetään vaikutusvaltaa lapseen tai nuoreen, koska kasvatuksella on aina jokin suunta ja tarkoitus, johon sillä pyritään. Kasvatuksen erottaa muusta vallankäytöstä ja vaikuttamistoiminnasta juuri sen päämäärä, joka määrittää samalla myös asianmukaiset ja sallitut keinot. Kasvatuksen päämääränä ei voi olla mikään muu kuin kasvatettavan paras, kaikki sellainen, mitä voidaan pitää arvokkaana ja hyvänä. Näin ollen tulee kasvatuksen keinojenkin olla sellaisia, jotka edistävät arvokkaan ja hyvän kehittymistä kasvatettavassa.

Turha kai mainitakaan, että lapsen alistamisen, lannistamisen ja nöyryyttämisen kaltaiset keinot eivät saa hänessä olevaa hyvää heräämään. Sen sijaan kaikki lapsessa mahdollisuuksina uinuvat hyvän ainekset saattavat herätä ja alkaa kehittyä kohti kukoistustaan, kun niitä houkutellaan esiin. Keinojen on silloin oltava sellaisia, jotka saavat lapsen kiinnostumaan ja jopa innostumaan.

Viimeaikaisten tutkimustulosten mukaan jo vauva tietää, että toista kuuluu auttaa ja että on luonnollista jakaa omastaan. Ihmisellä on siis synnynnäinen kyky eettisyyteen ja sen mukainen tahto osallistua yhteisön toiminaan, kasvaa yhteisöä rikastuttavaksi yksilöksi. Toisin sanoen, jokaisella ihmisellä on tahto suuntautua itsensä ulkopuolelle ja toteuttaa arvokkaita asioita toisten hyväksi ja kaikkien yhteiseksi hyväksi. Ihmisen oma itsearvostuskin kasvaa ja kehittyy vain tätä kautta kestävällä tavalla.

Kasvatus on näin ollen perustavasti sitä, että lapselle tarjotaan mahdollisuuksia toteuttaa tahtoaan arvokkaaseen ja hyvään. Kun lapsi saa tehdä hyvää ja saa siitä asianmukaista arvostusta ja kiitosta, hän kokee olevansa arvokas yhteisönsä jäsen. Samalla hän oivaltaa, että tällaiset teot ovat itse asiassa juuri sellaisia, joita hän tahtookin tehdä ja jotka saavat hänet kaikkein tyytyväisimmiksi elämäänsä. Hyvän tekeminen tulee luonnolliseksi ja helpoksi ja kaiken lisäksi se on lapselle myös erittäin antoisaa ja palkitsevaa. Ja mikä parasta, lapsella ei näin toimien ole myöhemminkään elämässään vaaraa jäädä irralliseksi tai syrjäytyneeksi muista.

5 kommenttia

Kategoria(t): Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvostus, Eettisyys, fyysinen kurittaminen, Hyvän tekeminen, hyvät teot, irrallinen nuori, irrallisuuden ehkäisy, irrallisuus, kasvatettavan paras, kasvatuksen päämäärä, kasvatuksen tarkoitus, Kasvatus, kiitos, kuri, kurinpito, kyky eettisyyteen, lahjonta ja kiristys, lapsen alistaminen, lapsen lannistaminen, lapsen nöyryyttäminen, mitä kasvatus on, Syrjäytyminen, syrjäytymisen ehkäisy, syrjäytynyt nuori, vaikuttamistoiminta, vaikutusvalta, vallankäyttö, vääristynyt vallankäyttö, Yhteinen hyvä, Yhteisö, Yhteisöllisyys, Yhteisvastuu

Edistääkö kontrolli ja kuri kouluviihtyvyyttä ja koululaisten hyvinvointia?

Suomalaisten koululaisten kouluviihtyvyys on Euroopan huonoimpia. Hallituksen opetusministeriksi vuonna 2005 ryhtynyt Antti Kalliomäki ottikin siksi kouluviihtyvyyden parantamisen keskeiseksi tavoitteekseen. Paljon edistystä ei tainnut tapahtua, mutta nyt tuli täystyrmäys tällaisille pyrkimyksille. Opetusalan järjestöt ja Suomen Vanhempainliitto luovuttivat nykyiselle opetusministeri Jukka Gustafssonille esityksen, jolla oppilaat on tarkoitus panna kuriin. Samoihin aikoihin kurinpalautusohjelman julkistamisen kanssa ilmestyi Kasvatus-lehdessä (Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja) dosentti Pirjo Jukaraisen, professori Eija Syrjäläisen ja professori Veli-Matti Värrin artikkeli ”Kohti turvallista ja hyvinvoivaa koulua – Valvontaa, vastuuta ja elämää erilaisuuden kanssa”. Tutkimusartikkelin suositukset poikkesivat totaalisesti opetusministerille jätetyistä ehdotuksista. Artikkelissa etsittiin keinoja kouluturvallisuuden edistämiseksi koululaisten hyvinvointia lisäämällä, rehtori- ja opettajakeskeisessä esityksessä keskityttiin ongelmiin ja niiden taltuttamiseen kontrollia ja kuria tiukentamalla.

Mainitsemassani artikkelissa todetaan, että kouluturvallisuuden kestävässä parantamisessa on ensisijaisesti panostettava hyvinvoinnin edistämiseen sen sijaan, että keskityttäisiin vain pahoinvoinnin taltuttamiseen hallintakeskeisiä keinoja lisäämällä. Mikä lisäisi kouluhyvinvointia ja -viihtyvyyttä oppilaiden mukaan? Kouluun kiinnittymistä ja halua ylimalkaan mennä kouluun, lisäisi se, että oppilaat kokisivat olevansa tervetulleita kouluun. Oppilas haluaa kokea olevansa toivottu, haluttu ja tarpeellinen. Toisin sanoen hän toivoo, että hänellä on mahdollisuudet toimia, kasvaa ja osallistua. Nämä liittyvät yhteisvastuun arvoon, eettiseen vastuunottoon itsestä ja muista, jonka oppilaat tiedostavat harvinaisen hyvin – vastoin aikuisten ennakkoluuloja.

Opetusministerille luovutettu ohjelma ei ainakaan lisää ajankäyttöä ja huomiota oppilaiden hyvinvoinnin edistämiseen. Oppilaat toisivat jotain sellaista, joka parantaisi keskinäistä luottamusta, myötäelämistä ja välittämistä. Iloa ja hyvää oloa ei lisätä hallintaan ja valvontaan keskittymällä. Järkyttävintä ehdotuksessa oli, että mahdollisuudet kokea hyvää oloa tekemällä jotain yleisesti hyödyllistä, oli tuhottu sillä, että tehtävistä, kuten pihan siistimisestä tai kirjaston järjestelemisestä oli tehty rangaistuksia! Tämänkö on tarkoitus kasvattaa nuorista yhteisöllisiä, omasta vapaasta tahdostaan toisista välittäviä ja huolehtivia ihmisiä? Parantavatko pakkokeinot myöskään opettajien ja oppilaiden välistä avoimuutta, luottamusta ja yhteistyökykyä, jolla voisi olla tulevia ongelmia ennalta ehkäisevä vaikutus? Ei. Mutta mallin ”opetuksen antamiseen sille, joka niskuroi minua vastaan” tämä antaa – tosin tämä yleinen nuorten keskinäisen väkivallan peruste on jo entuudestaan vallan hyvin omaksuttu. ”Haravoi piha” rangaistuksena ei kuullosta kovin kaukaiselta nuorten käyttämälle häpäisy- ja nöyryytyskeinolle ”nuole mun saappaat”.

Opiskelumyönteistä ilmapiiriä luodaan parhaiten edistämällä oppilaiden hyvinvointia niin, että he kokevat koulunkäynnin merkitykselliseksi ja koulun sellaiseksi paikaksi, jossa yhteisvastuu on keskeinen arvo. Ulkoisen käyttäytymisen kontrollointi siihen puuttumalla ja rangaistuksia määräämällä ei luo tunnetta koulusta paikkana, jossa itsensä voi kokea arvokkaana ja elämänsä tarkoituksentäyteisenä. Siksi elämä onkin monelle nuorelle koulun ulkopuolella, vaikka suurin osa päivästä vietetään koulussa. Kuinka paljon nuorten potentiaalia kasvamiseen ja kehittymiseen ihmisyydessään hukataankaan tällä tavalla! Voi myös kysyä, onko ”elämä alkaa sitten, kun koulu on lusittu” se kuva, jonka suomalainen koulu haluaa antaa itsestään.

Koulun turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistämisen kokonaisvaltaista ohjelmaa odotellessa on hyvä tutkailla Jukaraisen, Syrjäläisen ja Värrin tekemää vertailevaa taulukkoa kahdesta erilaisesta lähestymistavasta kouluturvallisuuteen. Kysymys on siis sen vertailusta, mikä tehoaa paremmin ja saa aikaan pysyvämpiä vaikutuksia. On selvää, että molempia tarvitaan, kyse on vain siitä, kumpaa kannatta painottaa enemmän kuin toista. Ja varsinkin siitä, että pelkkä kontrolli ja kuri eivät johda yhtään mihinkään muuhun kuin negatiivisiin lopputuloksiin. Osa oppilaista kokee pelkän kontrollin vieraannuttavana ja vastenmielisenä. He kokevat turvattomuutta siitä, että eivät voi itse vaikuttaa asioihin, turvattomuutta oman vallan ja oppilaisiin luottamisen puutteesta. Koulua ei koeta viihtyisäksi, jos siellä on iloton, sallimaton ja liikaa rajoittava. Pelkkiä sääntöjä ei koeta mielekkäinä, reiluina tai olennaisina. Jotain muutakin tarvittaisiin kouluviihtyvyyden ja kaikkien koulussa olevien – sekä oppilaiden että opettajien – pysyvän hyvinvoinnin lisäämiseksi.

TURVALLISUUS HALLINTANA JA KRIISIVALMIUTENA
Ilkivallan ja väkivallan torjunta
Järjestyksen ja sääntöjen valvonta
Riskien hallinta
TURVALLISUUS ILON JA HYVÄN OLON TUNTEENA = HYVINVOINTINA
Erilaisuuden hyväksyntä
Oppilaan identiteetin tukeminen
Keskinäisen luottamuksen rakentaminen
Yhteisvastuun ja osallisuuden vahvistaminen
Haavoittuvuuden tunnistaminen ja tuen antaminen
Oppilaan kouluun kiinnittymisen ja sitoutumisen edistäminen

8 kommenttia

Kategoria(t): arvokkuus, avoimuus, Eettinen, Eettisyys, Elämän tarkoituksellisuus, hallinta, hallintakeskeisyys, häpäisy, huolehtiminen, hyvä olo, hyvinvoinnin edistäminen, hyvinvoinnin lisääminen, Ilo, kirjaston järjestäminen, Kontrolli, koulujen hyvinvointi, koululaisten hyvinvointi, kouluturvallisuus, kouluviihtyvyys, kuri, kurinpalautus, luottamus, myötäeläminen, nöyryytys, nuole mun saappaat, opettajakeskeisyys, opetusministeri, opiskelumyönteinen ilmapiiri, opiskelumyönteisyys, pahoinvoinnin taltuttaminen, pakkokeino, pihan siistiminen, rangaistus, rehtorikeskeisyys, tarkoituksentäyteisyys, turvattomuus, valvonta, vastuunotto, välittäminen, Yhteisöllisyys, yhteistyökyky, Yhteisvastuu

Henkinen pahoinpitely on rikos

Rikoslain 21 luku koskee Henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia. Tällaisia ovat tappo, murha, surma, lapsensurma, pahoinpitely, törkeä pahoinpitely, lievä pahoinpitely, kuolemantuottamus, törkeä kuolemantuottamus, vammantuottamus, törkeä vammantuottamus, tappeluun osallistuminen, vaaran aiheuttaminen, heitteillepano ja pelastustoimen laiminlyönti.

Pahoinpitelyä koskevassa 5 §:ssä todetaan:

Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.

Pykälän alussa todetaan siis, että pahoinpitelyssä voidaan käyttää tai olla käyttämättä ruumiillista väkivaltaa. Keskeistä pahoinpitelyn kriteerien täyttymisen arvioinnissa onkin se, onko kyse toiminnasta, joka vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (toimittaja Peppiina Ahokas) rikosoikeuden professori Terttu Utriainen arvioi, että henkinen pahoinpitely (eli psyykkinen väkivalta tai kiusaaminen) voi täyttää rikoksen tunnusmerkistön, jos toiminta vahingoittaa ihmisen henkistä terveyttä. Olennaista on myös, että tekijällä on tahallinen pyrkimys vahingoittaa toisen terveyttä.

Henkinen väkivalta, kuten eristäminen, sivuuttaminen tai ihmisarvon loukkaaminen, voi tietyissä tapauksissa olla lain tarkoittama henkinen pahoinpitely. Utriaisen mukaan henkisessä pahoinpitelyssä pyritään musertamaan uhrin ihmisarvo, itsekunnioitus tai omanarvontunto. Tämä voi ajaa ihmisen masennukseen tai muihin henkisiin sairauksiin.

Henkisestä – tai paremminkin psyykkisestä – väkivallasta on olemassa erittäin vähän oikeuskäytäntöä. Vaikka oikeuskäsittelyjä on vähän, on psyykkisen väkivallan määrä kaiketi moninkertaista fyysiseen verrattuna. Psyykkinen väkivalta, kiusaaminen, kaltoinkohtelu tai pahoinpitely voi pahimmillaan ajaa sen uhriksi joutuvan jopa itsemurhaan. Tai joukkomurhiin, jossa psyykkisen pahoinpitelyn uhriksi aikanaan joutunut ihminen kostaa muille, usein täysin sivullisille ja viattomille ihmisille kokemansa kärsimyksen. Samalla hän joko murhaa itsensä, jolloin puhutaan laajennetusta itsemurhasta, tai joutuu (pääsee?) vankilaan ja/tai psykiatriseen hoitoon.

Olisiko esimerkiksi kouluissa, muissa oppilaitoksissa ja kauppakeskuksissa tapahtuneita joukkomurhia voitu estää puuttumalla niiden tekijöihin kohdistuneisiin psyykkisiin pahoinpitelyihin hyvissä ajoin oikeustoimin? Uskon, että olisi. On turha väittää – kuten Utriainen HS:n haastattelussa toteaa – että psyykkistä pahoinpitelyä on vaikea näyttää toteen. Eri asia on, kuka on niin rohkea, että ryhtyy puolustamaan pahoinpitelyn uhria. Käsittääkseni jopa rikoslaki velvoittaa puuttumaan kohtaamaansa pitkään jatkuvaan ja vakavaan kiusaamiseen eli pahoinpitelemiseen. Rikoslain 21 luvun 15 §:ssä todetaan:

Joka tietäen toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa on tälle antamatta tai hankkimatta sellaista apua, jota hänen mahdollisuutensa ja tilanteen luonne huomioon ottaen kohtuudella voidaan häneltä edellyttää, on tuomittava pelastustoimen laiminlyönnistä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Eikö meillä kaikilla ole siis jopa rangaistuksen uhalla velvollisuus olla kääntämättä selkäämme uhrille, vaan päänvastoin asetuttava puolustamaan tätä ja autettava häntä hakemaan apua tilanteeseensa?! Tai jollei tämä pykälä nykyisellään ole jostain juridisista kiemuroista johtuen psyykkisiin pahoinpitelyihin soveltuva, on lainsäädäntöä tältä osin muutettava. Toisaalta kaikkien lähimmäistemme ja kanssaihmistemme ihmisarvon puolustaminen kaikin käytettävissä olevin keinoin on ilman rangaistuksen uhkaakin eettinen perusvelvollisuutemme ihmisinä.

Toivottavasti Hilkka Ahteen tapaus, jonka yhteydessä ainakin itse näen ensimmäistä kertaa julkisuudessa puhuttavan psyykkisestä pahoinpitelystä, avaa keskustelua ilmiön vakavuudesta ja myös siihen puuttumisen mahdollisuuksista sekä velvollisuudesta. Toivonkin runsasta määrää oikeuskäsittelyjä ja niihin liittyviä aloitteita kaikkialta, missä psyykkistä pahoinpitelyä esiintyy ja kaikilta niiltä, jotka ovat joko sen kohteena tai todistajana. Tämä vaatii siviilirohkeutta, mutta ennen kaikkea tinkimätöntä tahtoa puolustaa omia ja kaikkien muiden ihmisoikeuksia. Peräänkuulutan siis meiltä kaikilta eettistä asennetta ja sen mukaista toimintaa.

18 kommenttia

Kategoria(t): Eettinen, Eettinen asenne, Eettinen toiminta, Eettisyys, Henkinen pahoinpitely, Henkinen väkivalta, Ihmisarvo, Ihmisoikeus, Itsemurha, Joukkomurha, kiusaaminen, koulumurha, Laajennettu itsemurha, masennus, pahoinpitely, Psyykkinen pahoinpitely, Psyykkinen väkivalta, Rikos, Rikoslaki, Väkivaltarikos

Kakola ei opeta

Runsas vuosi sitten televisiossa alkoi tv-sarja Kakola, jossa pääosassa olivat rikoksiin syyllistyneet pojat. Nyt on alkamassa vastaava ohjelma, jossa pääosassa on kuusi tyttöä. Ennen tällaisia ohjelmia kutsuttiin arvostelevasti sosiaalipornoksi, nykyisin ihannoivaan sävyyn tosi-tv:ksi. Kakola-ohjelman eettisyys herätti mediassa jonkin verran keskustelua, johon myös itse osallistuin. Aluksi tohtoreiden Elina Pekkarinen ja Timo Harrikari mielipide Helsingin Sanomissa 6.11.2010.

Kakola-ohjelma rikkoo lapsen oikeuksien sopimusta

Yle TV2 on aloittanut ihmiskokeen panemalla kuusi rikoksiin syyllistynyttä alaikäistä poikaa Kakolan vankilaan kurinpalautuskouluun. Katsojat seuraavat, miten lapsia riisutaan, painostetaan ja puhutellaan.

Tuomariston jäsenet – vankilan johtaja, nuorisotyöntekijä ja psykologi – kertovat pojille, kuinka väärä heidän asenteensa on ja miten vastedes kannattaisi käyttäytyä.

Ohjelma on epäeettinen ja lapsia stigmatisoiva. On haitallista, että angloamerikkalaisista maista omaksuttua pelottelua sovelletaan lasten rikollisuuden hoidossa. Tutkimukset osoittavat aukottomasti, että vankilaympäristö on nuorille rikoksentekijöille vahingollinen. Heistä kahdeksan kymmenestä palaa vankilaan.

Suomessa alaikäiset lainrikkojat tulisi ohjata sosiaalihuollon asiakkaiksi, jossa työ perustuu aina lapsen edun periaatteelle. Lapsille ei ole rangaistuslaitoksia. Erityistä huolenpitoa antavien laitosten toiminta on tarkoin lailla säädeltyä. Suomalaisissa lastensuojelulaitoksissa julkinen rankaisu ja häpäisy kiellettiin vuosikymmeniä sitten.

Tutkimukset osoittavat, että sopeutumattomat nuoret tarvitsevat ensisijaisesti korjaavia kokemuksia, luottamuksellisia ihmissuhteita ja huolenpitoa; heillä on tavallisesti ollut monella tapaa vaurioittava lapsuus. Usein he ovat ajautuneet yhteisöjen ulkopuolelle.

Poikien stigmatisoituminen epäonnistuneiksi on pitkällä, ja siihen lyödään julkinen lisäleima. On vaara, että he hyväksyvät pysyvästi rikollisen identiteetin.

Ohjelmaformaatti rikkoo räikeästi lapsen oikeuksien sopimusta. Sen mukaan jokaisella lapsella, jonka väitetään syyllistyneen rikokseen, on oikeus tulla kohdelluksi tavalla, joka edistää ihmisarvoa ja arvokkuutta ja vahvistaa lapsen kunnioitusta muiden ihmisoikeuksia ja perusvapauksia kohtaan.

Lisäksi on pyrittävä edistämään lapsen yhteiskunnallista sopeutumista ja rakentavan roolin omaksumista yhteiskunnassa. Sopimuksessa edellytetään, että rikoksen tehneen lapsen yksityisyyttä kunnioitetaan täydellisesti. Kakola-ohjelma rikkoi sopimuksen jokaista mainittua kohtaa, joita yksityisoikeudelliset sopimukset eivät ohita.

Toivoa sopii, että julkisuuden mukanaan tuoma noste ehkäisee ohjelman muita kielteisiä vaikutuksia poikien hyvinvoinnille. Toive ei kuitenkaan riitä. Ohjelman esittäminen tulisi kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, kansallisen lapsilainsäädännön nojalla ja lisävahinkojen ehkäisemiseksi keskeyttää.

Elina Pekkarinen
valtiotieteiden tohtori
Timo Harrikari
yhteiskuntatieteiden tohtori
lastensuojelun asiantuntijoita
Helsingin hallinto-oikeus

Oma mielipidekirjoitukseni aiheesta oli Helsingin Sanomissa 15.11.2010.

Kakola-ohjelman tulokset nähdään vuosien kuluttua

Kakola-ohjelmasta käydyssä keskustelussa on ollut esillä erityisesti kaksi vastakkaisina nähtyä näkökulmaa, nuorten ihmisoikeudet ja heidän auttamisensa.

On itsestään selvää, että väkivallantekijöitä tulee auttaa. Avun saaminen on perustava ihmisoikeus. Sen sijaan ihmisten julkinen hyväksikäyttö on täysin epäeettistä. Julkisuuskynnyksen on oltava tavallistakin korkeampi, kun kyse on alaikäisestä tai vielä aktiivisimmassa identiteettinsä muodostumisvaiheessa olevasta nuoresta aikuisesta.

Niiden useiden tuhansien nuorten, joiden maailmankuvaan olen työni puitteissa tutustunut, eräs keskeinen tavoite on saada muiden suosiota. Jollei sitä muuten saada, hankitaan se kyseenalaisin keinoin. Siksi pidän mahdollisena, että ohjelmassa esiintyvät nuoret ovat suostuneet mukaan vahvistaakseen edelleen koviksen mainettaan ja siihen perustuvaa suosiotaan.

Olen myös varma siitä, että nuoret tulevat todistamaan ohjelman jälkeen, miten suuresti ohjelma on auttanut heitä. Jostain syystä nuoret toimivat usein näin, ehkä halutessaan miellyttää heitä auttaneita aikuisia. Totuus nuorten ohjelmaan osallistumisen motiiveista ja tuloksista paljastuu vasta vuosien kuluttua heidän aikuisuudessaan.

Toivon sydämestäni, että nuoret ovat mukana vilpittömin mielin ja että he saavat sellaista apua, joka tukee heidän hyvää elämäänsä. Vaikka kaikki menisi hyvin, en silti voi hyväksyä tällaista tapaa toimia heidän kanssaan.

Timo Purjo
nuorten väkivaltatyön ammattilainen
Non Fighting Generation ry

Uuttakaan Kakola-ohjelmaa ei voida pitää sen opettavaisempana kuin edellistäkään. Eikä yhtään sen vähempää epäeettisenä tai vähintäänkin eettisesti arveluttavana. Vankiloiden maailma on minulle sinänsä tuttu, koska ohjasin niissä kahdeksan vuotta elämäntaidollisia keskusteluryhmiä väkivaltarikoksista tuomituille nuorille vangeille. Ehkä siksi olen myös ollut kiinnostunut vankeinhoidon toiminnasta ja varsinkin siitä puolesta, jonka on tarkoitus opettaa jotain. Vankilakokemus ei sinänsä opeta juuri kenellekään mitään muuta kuin ulkopuolisuutta yhteiskunnasta, katkeruutta ja kostonhimoa. Vankilalla tai muillakaan rikosten seuraamuksilla pelottelu ei myöskään tee kenestäkään ihmisestä aiempaa parempaa. Kuten Pekkarinen ja Harrikari toteavat, on erilaiset rikoksista kiinni jääneiden nuorten kurinpalautusleirit ja vankiloissa toteutetut pelotteluistunnot kielletty USA:ssa siksi, että ne ovat vaikuttaneet sekä kielteisesti että vahingoittavasti kyseisiin nuoriin. Niiden tarkoitus on siis kääntynyt itseään vastaan.

Uuteen Kakola tv- ja radio-ohjelmaan on kytketty Kakola opettaa -nettisivusto, jossa on mukana – itseäni hieman hämmästyttäen ja mielestäni kaikilta huonoa harkintaa osoittaen – opetushallitus, Väestöliitto ja Suomen Vanhempainliitto. Parempi tietysti, että epäeettistä tuotosta yritetään paikata kuin että tällaista sivustoakaan ei olisi. Se ei kuitenkaan pyhitä itse ohjelmaa.

On oltava asiallisempia ja vähemmän kyseenalaisia keinoja herättää keskustelua nuorten ja muunkin ikäisten ihmisten väkivaltaisuudesta toisiaan kohtaan. Ja olemassa on todella paljon parempia menetelmiä ja käytäntöjä ohjata nuoria kohti nykyistä parempaa elämää. Elämäntaidollis-eettiset keskusteluryhmät nuorille on eräs vakiintunut toimintamuoto, jonka avulla tuhansia nuoria on yli vuosikymmenen ajan autettu kasvamaan kohti hyvää ja onnellista elämää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Eettinen, Eettisyys, Epäeettinen, Epäeettisyys, Kakola, Kakola opettaa, Kakola-ohjelma, Lapsen oikeuksien sopimus, Vankila