Aihearkisto: Eettinen kasvatus

Putin

Koska siellä Kremlissä joku varmaan löytää tämän artikkelini valitsemani otsikon perusteella, paljastan, että niin on tarkoituskin. Toivottavasti joku myös kääntää tämän sinulle venäjäksi. 

Rohkenen sinutella sinua judokollegana, itse muutama kuukautta vajaa 50 vuotta judoa harrastaneena ihmisenä. En tiedä, kuka sinulle on judoa opettanut ja ennen kaikkea mitä sinulle on opetettu. Toivottavasti olet kuitenkin tullut tietoiseksi judon kolmesta perusperiaatteesta, jotka lajin vuonna 1882 perustanut Jigoro Kano otti lähtökohdakseen. Jigoro Kano oli filosofian tohtori ja professori. Hän oli ennen kaikkea kasvatustieteilijä ja pedagogi ja judosta tuli hänen ansiostaan myös pakollinen oppiaine japanilaisissa kouluissa. Kano oli myös Kansainvälisen Olympiakomitean jäsen.

Professori Kano ei koskaan tarkoittanut, että judo olisi vain sarja mekaanisia temppuja, joilla harmilliset vastustajat nujerretaan, tai keino saavuttaa urheilussa kultaa ja kunniaa. Kano on järjestelmää luodessaan tarkoittanut lopulliseksi tavoitteeksi ihmisen kehittämisen kokonaisuudessaan.

Toivon siis sinun tuntevan todellisen judon periaatteet ja palauttavan ne mieleesi. Tai jollet tunne niitä, toivon, että tutustut niihin ja sitoudut niihin, jotta voit kunnialla kantaa judon mustaa vyötä. Löydät varmasti judon periaatteet googlaamalla suoraan venäjäksikin. Toistan ne kuitenkin tässä siten kuin itse olen ne aikanaan oppinut ja myös pyrkinyt elämään niiden mukaan.

Judon periaatteiden tärkeimmät osat sisältyvät jo itse sanaan JUDO. JU-tavu merkitsee joustamista, myöten antamista tai myös lempeyttä ja periksi antamista. Tavu sisältää samalla judon ensimmäisen varsinaisen periaatteen, maksimaalisen tehon periaatteen: mahdollisimman vähällä voimalla saadaan mahdollisimman paljon aikaan. DO-tavu merkitsee tietä tai periaatetta, ei yksinomaan mekaanista taitoa (jitsu tai jutsu). Täten koko sana JUDO merkitsee pehmeää tietä, joustavuuden periaatetta.

Judo sisältää fyysistä kasvatusta, mutta sitä voidaan käyttää myös älyllisen ja eettisen kyvykkyyden ja voiman kohentamiseen. Todellinen judo sisältää siis myös henkisen kasvatuksen. Judossa oppii nopeasti, ettei hermostuminen kannata. Joten judon yksi tarkoitus on kasvattaa itsehillintää. Lisäksi judoa voidaan käyttää ruokavalion, vaatetuksen, asumisen, sosiaalisen (eettisen!) kanssakäymisen ja liike-elämän (eettisten!) menetelmien oppimiseen. Näin judo sisältää (eettiseen!) elämään oppimisen taitoja.

Kaikesta edellisestä nouseva keskeinen periaate voidaan muotoilla vaikka näin: älä koskaan vastaa hyökkäykseen hyökkäyksellä, koska se on kaikkein tehottomin tapa pyrkiä voittamaan toinen. Voimaa käyttäen voi voittaa vain itseään heikompia, mutta joustamalla voi selvitä lähes mistä tahansa – jopa niin, että molemmat kokevat voittaneensa. Eli kyse on nykyisinkin paljon puhutusta win-win-periaatteesta. Tätä kutsutaan judossa yhteisen hyvän periaatteeksi tai yhteisen hyvinvoinnin ja hyödyn periaatteeksi.

Judoa ei voi harjoitella yksin. Koska yhdessä lajia harjoittelevat pyrkivät samaan päämäärään, sekä fyysiseen että henkiseen kasvuun, kehittävät he kaiken aikaa toinen toisiaan. Judo kehittää vastuulliseksi toisia ja yhteiskuntaa kohtaan, koska judon harrastaja oppii luottamaan toiseen ja olemaan toisen luottamuksen arvoinen.

Judon hallitsee vasta se, joka soveltaa judon periaatteita jokapäiväiseen elämään. On opittava sovelletamaan kaikkiin elämän alueisiin judon avulla saavutettua itsensä fyysistä ja henkistä hallintaa sekä joustavuutta ja eettistä kyvykkyyttä, jolloin judoka on hyödyksi koko ympäristölleen.

Vladimir, ole todellinen JUDOKA!

Toivoo Timo, filosofian tohtori, kasvatuksen asiantuntija ja mustan vyön judoka – ja jopa ikätoverisi 🙂

Jätä kommentti

Kategoria(t): eettinen hyvinvointi, Eettinen kasvatus, eettinen kasvu, Eettinen kyvykkyys, Eettinen toiminta, elämäntaidot, henkinen hyvinvointi, henkinen kasvu, Henkiset kyvyt, Hyvinvointi, itsehillintä, joustavuus, judo, judon musta vyö, luottamus, musta vyö, Vastuullinen ihmisyys, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen

Väärin ymmärretty kasvatus

Mitä on kasvatus? Kysymykseen on tietysti vaikeaa antaa yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta. Kasvatusfilosofina suhtaudun kysymykseen siten, että se on yhtä perustava kuin kysymykset ”mitä on ihminen” tai ”mitä arvot ovat”. Ne ovat yhtä kiistanalaisia ja kiihkeitäkin reaktioita herättäviä kuin kysymys kasvatuksen olemuksesta.

Mitä pitempään olen toiminut käytännön kasvatustoiminnassa nuorten parissa ja mitä enemmän olen kasvatusta myös filosofis-teoreettisesta näkökulmasta tutkinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että kasvatus voidaan kiteyttää yhteen sanaan. Määritelmäni on siten: Kasvatus on rakkautta.

Käytännön kasvatuksessa varhaislapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen voidaan tarvita paljon muunkinlaisia arkijärkeen perustuvia kasvatustekoja. Ne kaikki eivät kuitenkaan riitä lapsen ja nuoren ohjaamiseen hyvään elämään, jos rakkaus ei ole kasvatuksen perustana. Kun näin väitän, mitä tarkoitan rakkaudella? Kasvatus on aina tekoja, joten on kysyttävä: Millaisia ovat rakkaudellisuuteen perustuvat kasvatusteot?

Rakkaus on lempeyttä. Eräs toimittaja nimesi minut joskus kauan sitten olleessa lehtijutussa ”väkivallan lempeäksi viholliseksi”. Lempeys on siis jo pitkään ollut kasvatusajatteluni keskiössä. Lempeys on jotain muuta kuin ankaruus, kovuus ja tylyys tai kiivaus ja äkeys. Rakkaudellinen kasvatuskaan ei siten ole leimallisesti kontrollointia, kurinpitoa, rajojen asettamista ja rankaisemista. Se ei myöskään ole huutamista, komentamista ja käskemistä. Joskus saatetaan joitakin tämäntyyppisiäkin keinoja tarvita etenkin kotikasvatuksessa, ehkä ennen kaikkea vanhemman itsensä eikä niinkään lapsen parhaaksi. Mutta ne eivät voi olla ainoa tai edes pääasiallinen keino. Missään tapauksessa tuonkaltaiset keinot eivät ole riittäviä hyvään kasvatukseen eli lapsen tai nuoren kasvattamiseen hyvään.

Lempeys ei myöskään viittaa lempi-sanaan, jota käytetään erityisesti runoudessa kuvaamaan eroottissävyistä rakkautta ja arkikielessäkin aistillista rakkautta, lemmiskelyä tai rakastelua, ”lemmenleikkejä”. Tosin lempi-sanaa käytetään myös yhdyssanoissa kuvaamaan sitä, että jokin tai joku on erityisen rakas ja mieluisa. Mutta itsestään selvää on, että vanhempien rakkaudella lapsiinsa tai kasvatuksen ammattilaisten rakkaudellisella asennoitumisella lapseen tai nuoreen ei voida tarkoittaa mitään sellaista, joka viittaa erotiikkaan.

Lempeydellä viittaan hyväntahtoisuuteen, myötämielisyyteen ja ystävällisyyteen sekä rauhallisuuteen ja tyyneyteen. Mutta ennen kaikkea tarkoitan sillä sellaista rakkaudellista suhtautumista kasvavaan ihmiseen, jossa tahdotaan kasvavalle kaikkea mahdollista hyvää. Aristoteles toteaa: “Rakkaus [philein] on hyvinä pitämiemme asioiden toivomista toiselle juuri tuon toisen eikä itsemme vuoksi sekä toimimista voimiemme mukaan niiden toteutumiseksi käytännössä.” Kasvavan rakastaminen tässä mielessä on välittämistä hänen subjektiivisesti hyvästä elämästään, onnestaan tai hyvinvoinnistaan ja kasvavassa ilmenevän hyvän arvostamista vain ja ainoastaan hänen itsensä vuoksi. Tällaista rakkautta voidaan perustellusti pitää rakkauden korkeimpana muotona.

Viktor E. Frankl’in mukaan Max Scheler kuvaa rakkautta henkisenä liikkeenä kohti rakastetun ihmisen korkeinta mahdollista arvoa. Frankl tulkitsee tämän niin, että rakkaudessa emme näe ihmistä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. Aito rakkaus on siten ymmärrettävä laajasti toisen ihmisen henkisen persoonan, hänen todellisen olemuksensa ja arvojen luomien mahdollisuuksien näkemisenä. Tällainen rakkaus auttaa toista ihmistä todellistumaan kaikkien niiden arvojen mahdollisuuksien mukaisesti, joita rakkaudessa on tullut ja jotka ovat vain siinä voineet tulla näkyviksi. Rakkaudessa, jossa ihminen haluaa tulla kaikessa arvokkuudessaan sellaiseksi minä toinen hänet näkee, hänelle kehkeytyy edellytyksiä kohota olemassaolonsa mahdollisuuksien ääriin. Rakkauden avulla ihmiselle rakentuu perusta onnellisuudelle [eudaimonia], jolla tarkoitan kokonaisvaltaista kokemusta hyvästä elämästä.

Puhun edellisessä kappaleessa tarkoituksellisesti ihmisestä, koska kuvaamani kaltainen rakkaus on sen korkein muoto myös kaikissa parisuhteissa sekä kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Kun Suomessakin hiljattain vieraillut Dalai-lama Tenzin Gyatso julkistaa, että ”todellinen uskontoni on lempeys”, viitannee hän juuri tämänkaltaisen rakkauden mahdollisuuksiin ratkaista maailman kaikki ihmisten keskinäiset ongelmat. Rakkauden taito on eittämättä vaikea, mutta kuten kaikkia muitakin taitoja, myyös rakkautta voi opetella ja oppia. Kyse on ennen kaikkea siitä, tahdommeko sitä riittävän voimakkaasti.

Rakkaus kasvatuksessa ei ole puhtaan vapaaehtoista, vaan se on ankara eettinen velvoite kaikille lasten vanhemmille ja työkseen lapsia ja nuoria kasvattaville ammattilaisille. Nuorten auttamis- ja kasvatustyössä toimivalle ammattilaiselle rakkauden etiikka tarkoittaa velvoitetta kasvatukselliseen rakkauteen siitä riippumatta hyväksyykö tai ymmärtääkö hän kasvatettavansa käyttäytymistä tai maailmankuvaa. Väkivaltaisesti käyttäytyvien ja muiden pahan tekijöiden parissa työskenneltäessä on haaste käytännössä suuri, muttei kuitenkaan mahdoton ainakaan ihanteena, jota kohti tulee kaikkensa ponnistellen pyrkiä. Ainoastaan tätä kautta syntyy perusteita ja aiheita (havaittavissa olevina kasvatustuloksina) arvostaa itseään hyvänä kasvattajana.

Ihmettelen kovasti, jos joku väittää, että ”pelkkä” rakkaus ei riitä mihinkään. Ainahan voi luetella, että sen lisäksi täytyy olla vastuuntuntoa, epäitsekkyyttä, empatiaa, lapsen näkökulman ja hänen hyvänsä huomioonottamista, lapsen kasvun ja kehityksen tukemista jne. Minulle nämä kaikki ja juuri nämä sisältyvät rakkauteen. Ne palautuvat (redusoituvat) kaikki siihen olematta itsessään mitään muuta kuin rakkauden ilmenemismuotoja kasvatuksessa.

Kasvatuksella on aina päämääränsä, jotta kyse olisi kasvatuksesta. Rakkaus on pyrkimystä tekoihin ja toimintaan, joka suuntautuu ihmisen ainutlaatuiseen olemukseen henkisenä ja eettisenä persoonana, hänen henkiseen ja eettiseen ytimeensä ja syvimpään sisimpäänsä. Kasvatus on siten rakkautta ja rakkaus on kasvatusta, toisen ihmisen henkisen ja eettisen kasvun tulemista.

(Aristotelesta, Frankl’ia ja Scheleriä koskevat viittaukset ovat peräisin omasta väitöskirjastani ”Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen”.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Eettinen kasvatus, Eettisyys, Henkiset kyvyt, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, Hyvinvointi, Kasvatettava, Kasvattaja, Kasvatuksellinen rakkaus, Kasvatus, Kasvatus hyvään, Kasvatuspäämäärä, Kasvatusteko, Kasvava, Maailmankuva, Nuori, Onnellisuus, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaudellisuus, Rakkaus, Vanhemmat

Mitä on hyvä kasvatus?

Palaan jälleen aivan perusteisiin, joista aloitin tammikuussa nämä bloggaukseni. Kysyn siis jälleen, mitä on kasvatus – tai mitä on sellainen kasvatus, jota voidaan perustellusti luonnehtia hyväksi ja eettisesti oikeutetuksi. Veli-Matti Värrin jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassa vuodelta 1997 todetaan, että hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään.

Väitöstiedote vuodelta 1997 on yhdenlainen kiteytys Värrin näkemyksistä, ks. http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/1997/11.html:

Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:
1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Värri on arvioinut näiden ehtojen näkökulmasta erilaisten kasvatus- ja sosialisaatiosuhteiden ominaispiirteitä ja eroja sekä hyvän kasvatuksen ehtoja ja esteitä erilaisissa kasvatussuhteissa. Avainasemassa on ollut vanhemmuuden vastuun perusteiden kuvaus. Vanhemmuus alkaa välittömänä auttamisvastuuna, jonka ulottuvuuksia ovat lapsen elämän ehtojen turvaaminen, maailmaan orientoiminen ja olemisen mysteeriin vastaaminen. Värri on rinnastanut ja vertaillut vanhemmuutta niihin kasvatus- ja sosialisaatiosuhteisiin, joiden oikeutus perustuu ammattirooliin, asiantuntijuuteen ja määrättyyn yhteiskunnalliseen tehtävään. Tällä perusteella erilaiset kasvatus- ja sosialisaatiosuhteet jäsentyvät 1 . välittömänä auttamis- ja kasvatusvastuuna (vanhemmuus), 2. rooliperustaisena suhteena (esimerkiksi opettajuus) ja 3. käskyvaltaisena suhteena, joka edustaa yksinomaista sosialisaatiota (tyyppiesimerkkinä sotilaskoulutus).

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta.

Edellisessäkin tiedotteessa oli jo paljon suuntaa antavia kannanottoja siitä, millainen kasvatus on eettistä. Kovin selkeästi siinä ei kuitenkaan hahmoteltu, mitä kasvatuksella hyvään tarkoitetaan. Värri toteaa väitöskirjassaan kasvatuksen perustavaksi paradoksiksi sen, että lasta on kasvatettava hyvään, vaikkei kasvattaja voikaan tietää, mitä hyvä on. Tällä hän viittaa Platonin teoksissa esitettyyn Menonin paradoksiin, joka on siis vieläkin, n. 2400 vuotta myöhemmin, kasvatuksen tärkein ongelma. Toinen kasvatuksen perustilanne on Immanuel Kantin pedagoginen paradoksi, jonka mukaan uskotaan lapsessa oleviin mahdollisuuksiin, hänessä piilevään potentiaaliin, mutta samalla tiedostetaan, että nämä mahdollisuudet eivät toteudu luonnostaan.

Kasvatuksen tulisi johtaa kasvatettavan hyvään elämään, jota voidaan luonnehtia nykykäsittein hyvinvoinniksi tai antiikin ajoista puheena olleeksi kokonaisvaltaiseksi onnellisuudeksi. Koska emme kasvattajina kuitenkaan voi tietää, mitä onnellisuus kokonaisvaltaisena kokemuksena hyvästä elämästä on kullekin ainutlaatuiselle persoonalle, kasvatuksen keskeiseksi tavoitteeksi on asetettava kasvatettavan eettis-moraalisen itsetiedostuksen kehittyminen. Tästä syystä kasvatuksen tärkein tehtävä on ihmisen kasvattaminen eettisesti toimintakykyiseksi persoonallisuudeksi.

Ihminen tarvitsee kasvatusta kehittyäkseen parhaimpien kykyjensä mukaisesti siksi, mitä hänen on mahdollista olla yksilönä ja yhteiskunnan jäsenenä. Ihminen on siis kasvatustehtävä, joka tarvitsee kasvattajan esimerkkiä, suunnan näyttämistä ja rajojen osoittamista. Kasvattajan on myös kasvatettavan varttuessa luotava kaiken aikaa edellytyksiä kasvatettavan itsenäistymiselle, koska kasvatettavan itsenäistyminen kasvattajan vallasta on kasvatussuhteen keskeinen tavoite. Tällä tähdätään siihen, että kasvatettavista kehittyy moraalisubjekteja, jotka kykenevät ylittämään nykyisen elämänmuodon ja uudistamaan arvoja kohti inhimillisempää yhteiseloa.

Eettiseksi persoonallisuudeksi kasvamisen ydin, jota kutsun vastuulliseksi ihmisyydeksi, onkin juuri siinä, että yksilön hyvä samaistuu yhteiskunnan hyvään. Kun yksilö edistää yhteistä hyvää, kasvaa hänen kokemuksensa omasta hyvästä elämästä ainoalla mahdollisella kestävällä tavalla. Ja samalla kun yhteinen hyvä lisääntyy, kasvavat toistenkin mahdollisuudet hyvään elämään. Ja ihmiset, jotka ovat saanut osakseen jotain eettisesti arvokasta ja hyvää, ovat usein halukkaita jakamaan sitä myös muille. Tätä voidaan kutsua vaikkapa hyvän kierrättämiseksi. Toivon näköalana on nykyistä arvopitoisempi ja eettisempi maailma, joka on kaikille nykyistä parempi paikka elää.

(Olen lainannut tähän otteita Veli-Matti Värrin artikkelista ”Välineajattelusta hyvään kasvatukseen – kasvatuksen arvonäkökulmat”, joka on julkaistu Jarno Paalasmaan 2011 toimittamassa teoksessa ”Lapsesta käsin”.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Eettinen kasvatus, Eettisyys, Hyvä elämä, Hyvä kasvatus, Kasvatus hyvään, Onnellisuus, Vastuullinen ihmisyys, Veli-Matti Värri, Yhteinen hyvä