Vanhuuteen ei voi kuolla, pitää kuolla diagnoosiin

Geriatrian erikoislääkäri Markku Halme totesi Helsingin Sanomissa 4.5.2017 olleessa mielipidekirjoituksessaan:

”Säännösten mukaan ihminen ei voi kuolla vanhuuteen, raihnauteen, kuihtumiseen, gerasteniaan. Pitää kuolla diagnoosiin eli tautiin.”

Absurdia. En ollut tiedostanutkaan, että medikalisaatio – erilaisten tavanomaisten elämäntapahtumien ja ihmisille ominaisen erilaisuuden lääketieteellistäminen – on edennyt näin pitkälle.

Muistan kyllä hämmästelleeni, kun kuulin vuonna 2012, että Yhdysvaltain psykiatrisen liiton (APA) tekeillä olevaan uuteen luetteloon (DSM-5) mielenterveyden häiriöistä oltiin suunniteltu lisättäväksi mm. menetyksen aiheuttama suru, ujous tai apaattinen käytös. Ne oli siis tarkoitus luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Ehdotus herätti onneksi voimakasta vastarintaa mielenterveysalan ammattilaisten keskuudessa eikä mennyt sellaisenaan läpi. Vaikka luettelon aiemmissakin painoksissa mielitautien tai -sairauksien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti useisiin satoihin, oltiin monien alan ammattilaistenkin mielestä ylittämässä kriittinen raja. Psykiatrian piiriä oltiin laajentamassa täysin pidäkkeettömästi ja radikaalisti normaaliuden ja yksilöllisen erilaisuuden alueelle. Miljoonia täysin terveitä ihmisiä uhkasi psykiatrinen diagnoosi ja siihen perustuva leimautuminen mielisairaaksi.

Läheisensä menetystä surevat, synnynnäiseltä temperamentiltaan ujot, valtavirrasta erityisellä tavalla poikkeavat ym. olisivatkin yhtäkkiä sairaita. Ihmiselle ominainen ainutlaatuisuus tai normaaliin elämänmenoon kuuluvien tapahtumien aiheuttamien  tunteiden kokeminen olisi siis kiellettyä mielisairaaksi leimaamisen uhalla. Mitä George Orwell kirjoittikaan vuonna 1949 tulevaisuusfiktiossaan Vuonna 1984? Jos emme käyttäydy järjestelmän määrittelemän keskiarvoihmisen tavoin, meidät tuomitaan.

Juuri suru mielisairautena oli se esimerkki, johon kiinnitin aikanaan huomiota, koska se vaikutti niin absurdilta. Surun syyt voidaan sivuuttaa, kun oireet täsmäävät tautiluokituksen kriteereihin. Sen jälkeen aloitetaan mielialalääkitys. Ja kun tauti on luokittelujärjestelmässä, alkaa lääketeollisuus kehittää suruun myös täsmälääkkeitä. Lopputuloksena ihmisten todelliset ongelmat jäävät kohtaamatta ja vieläkin useammin terveitä aletaan hoitaa ikään kuin heillä olisi jotain lääketieteellisiä ongelmia. Terveistä tehtaillaan sairaita ja rahavirta lääkäreille ja lääketeollisuudelle sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Vaikka Suomessa on käytössä WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, ei sekään ole ongelmaton ja epävarmana odottelen mitä uusi, vuonna 2018 julkaistava ICD-11 pitää sisällään. Olen huolissani, millaisia perusteettomia tai  suorastaan järjettömiä, vaarallisia ja epäinhimillisiä uusia tauteja mahtaa olla lisätty sen piiriin. Pikemminkin nykyisestäkin voitaisiin ja pitäisi poistaa huomattava osa enemmän tai vähemmän asiattomina.

Tästä päästään tapaus Trumpiin. Itsekin olen peukuttanut Facebookissa mielipiteitä, joissa hänet on leimattu mielisairaaksi, milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä potevaksi. Ennen vanhaan luettiin lääkärikirjaa ja verkosta löytyy mykyisinkin sen vastineita sekä lisäksi monen monituista muuta sivustoa, joita riittävästi googlaamalla löytää varmasti omiin senhetkisiin oireisiinsa sopivan sairauden. Jollei suoraan, niin erilaisia kuvauksia tarkoitushakuisella tavalla yhdistäen. Jotain samaa oli yleiseksi harrastukseksi levinneessä Trumpin leimaamisessa sairaaksi. Erilaisista diagnostisista kategorioista saattoi poimia monia häneen sopivia kriteerejä, mutta todennäköisesti jokainen onnistuu löytämään niistä runsaasti myös omaan luonteeseen tai käyttäytymiseen sopivia piirteitä.

Tätä nykyä olen päätynyt siihen, että kyse ei ole ensisijaisesti Trumpin, vaan hänen valinneen järjestelmän patologiasta. Siitä Yhdysvalloissa kehkeytyneestä mielipideilmastosta ja toisaalta demokratiavajeesta sekä vaalijärjestelmästäkin, jotka nostivat Trumpin valtaan kaikkien hänen puheidensa perusteella. Puheiden, jotka perustuivat samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun, jossa oli kaikuja historiasta tuttujen diktaattorien ajoilta. Sisällöt ja keinot olivat lähes identtisiä niiden kanssa, joita Hitler, Stalin ja muut heidän kaltaisensa nationalistisia ja fasistisia  yhteiskuntajärjestelmiä ajaneet hirmuhallitsijat käyttivät. Ja joiden harjoittama politiikka johti ennen pitkää käsittämättömään inhimilliseen kärsimykseen sekä heidän omien maidensa kansalaisten keskuudessa, että niissä maissa, jotka olivat heidän  vihollisuuksiensa kohteina.

Edellä esitetystä kehityksestä ja sen suunnattomista uhista pitäisi olla paljon enemmän huolissaan kuin Trumpin mielenterveydestä. Vaikka Trumpiin sopivatkin monenlaisten luokiteltujen tautien kriteerit, ei hän vaikuta siltä, että hän kokisi itse minkäänlaista kärsimystä. Toisin sanoen, että hänellä olisi jonkinasteista sairauden tuntua ja että hän kokisi tarvitsevansa sen lieventämiseen lääketieteellistä hoitoa. Tähänastisella urallaan hän on ollut häikäilemätön liikemies, joka on ajanut omia etujaan itsekkäästi ja muista piittaamatta. Hänen maailmankuvansa ja uskomusjärjestelmänsä ei välttämättä ole kovin harvinainen yksipuolisesti rahaa ja valtaa tavoittelevien ihmisten keskuudessa. Kuten eivät valheisiin ja vääristelyyn, ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” perustuvat keinotkaan. Eivätkä varsinkaan edellä viittaamieni yksinvaltiaiden ja heidän apureidensa joukossa. Totuudenjälkeisen ajan arkkityyppi oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels samoin kuin lukuisat muut juutalaisvihaa kansalaisille perustelleet Hitlerin kätyrit.

Trumpia on syytä arvioida terveys-sairaus-akselille sijoittumisen sijaan hyvyys-pahuus-akselin avulla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän edustaa sitä pientä vähemmistöä ihmisistä, joita voidaan pitää jonkinlaisina absoluuttisen pahuuden ruumiillistumina. Pahuus on eri asia kuin sairaus tai hulluus. Pahuus on jotain sellaista, joka on kaikkinaisen hyvyyden tuolla puolen. Ja siksi se on vaarallista kaikille, joihin tällaisella ihmisellä on valtaa vaikuttaa. Kaikkein vaarallisinta ihmiskunnalle on, jos pahuuden täyttämät ihmiset pääsevät kansakuntien vallanpitäjiksi.

Palaan vielä varsinaiseen aiheeseeni eli sairauksiin ja tautiluokituksiin. Jatkuvasti laajenevan tautiluokitusjärjestelmän haitallinen sivuvaikutus on, että yhä useammalle kehkeytyy harhaluuloinen uskomus siitä, että potee yhtä tai useampaa sairautta. Siitä huolimatta, että tosiasiassa kuuluisi laajaan enemmistöön eli ”pitkäaikaisterveiden” joukkoon. Uskomukset siitä, että on jollain tavalla sairas, tarttuvat meihin sekä eri medioiden levittämän informaation välityksellä että lääkärien meille asettamien diagnoosien kautta.

Lääketieteen sanastossa ”tauti” on eri asia kuin ”sairaus”. Tauti on se, mitä luokitellaan tautiluokitusjärjestelmän kategorioiden ja niihin liittyvien kriteerien avulla. Tautiluokitukset ja potilaiden oireet eivät välttämättä kohtaa. Vastaavuus voi olla heikkoa ja diagnoosin asettaminen epävarmaa ja hankalaa. Määrätyt lääkkeet voivat pahimmillaan olla vaarallisia ja potilasta jopa pysyvästi vahingoittavia.

Sairaudella käsitetään puolestaan ihmisen subjektiivista kokemusta omasta olotilastaan. Toki ihmisellä voi olla jokin tauti ilman, että hänellä olisi minkäänlaista sairauden tuntua. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä sairaaksi, vaikka hänen oireitaan ei kyetä sovittamaan mekaanisesti tautiluokituksiin, jotka perustuvat aina suuresta ihmisjoukosta pelkistettyihin keskiarvomääritelmiin.

Todellisuus on aina monimuotoisempi kuin mitkään tautiluokitukset voivat koskaan tavoittaa. Maailmassa on noin 7,5 miljardia ainutlaatuista ihmisyksilöä omine yksilöllisine epätäydellisyyksineen, joihin kuuluu kaikki se erityisyys, jolla hän rikastaa ihmiskuntaa ja maailmaa. Epätäydellisyyteen kuuluvat myös erilaiset sairaudet, joita elämämme aikana ehkä podemme, itse kukin aina omalla henkilökohtaisella tavallamme. Ainoa eettisesti perusteltu tapa diagnosoida ihmisen sairauden olemassaolo tai sen puuttuminen on riittävän perusteellinen dialogi lääkärin ja potilaan välillä. Tautiluokitukset voivat olla siinä vain apuvälineen asemassa, eivät etukäteen lukkoon lyötynä lähtökohtana. Tautiluokitusjärjestelmä voi olla hyvä renki, mutta isäntänä se on huono.

Ihmisen ainutlaatuisuutta tulisi kunnioittaa paitsi lääkärin ja potilaan suhteessa, myös kaikessa hoitoon, korvauksiin ym. liittyvässä päätöksenteossa. Ennen sitä lääkärien kädet ovat osittain sidotut eikä heillä ole riittäviä mahdollisuuksia potilaiden eettiseen kohteluun. Jopa siihen, että perusterveet ihmiset saavat kuolla vanhuuteen eikä heidän elämänkertansa viimeiseksi kohdaksi tarvitse kirjata järjestelmää varten jotain määrättyyn tautiin liittyvää diagnoosia.

 

 

 

Advertisement

Miten nuorten impulsiivista väkivaltaa voidaan ehkäistä?

Televisiotoimittaja soitti Hyvinkään joukkomurhien tiimoilla ja kysyi, eikö kyse ollutkin impulsiivisesta väkivallasta. Ensimmäinen ajatus oli, että en tiedä, koska en tunne tapahtumien yksityiskohtia enkä varsinkaan tiedä tekijästä juuri mitään. Pohdin kuitenkin, että mediassa olleiden tietojen perusteella voidaan päätellä, että jotain impulsiivisuuttakin tekoon vaikutti liittyvän. Mutta mikä on sen merkitys ja onko mielekästä kategorisoida, luokitella väkivallantekoja erilaisiin tekotyyppeihin? Mielestäni ei, koska väkivallanteko on sellaisenaan aina ainutkertainen tapahtuma, joka ei koskaan toistu samanlaisena. Sen tekijä on myös ainutlaatuinen ihminen eikä häntä voida verrata kehenkään toiseen. Kahta samanlaista väkivallantekijää, samoin kuin muitakaan tekoja tekevää ihmistä ei yksinkertaisesti ole. Psykologisointi ja patologisointi – puheet sairaudesta, hoidon tarpeesta yms. – typistävät ja epäinhimillistävät ihmispersoonan, jolloin häntä ei voida tai edes haluta nähdä sellaisena kuin mitä hän kaikessa ainutlaatuisuudessaan on. Vaikka jonkinlainen tietyn diagnoosin mukainen vakioitu hoito voi parhaimmillaan auttaa häntä paljonkin, paljon sellaista jää vaille huomiota, joka voisi auttaa häntä vielä paljon enemmän. Suomessa elinkautisestakin tuomiosta vapautuu joskus ja silloin on tärkeää, että hän on vankilassaoloaikanaan saanut jotain sellaisia eväitä elämäänsä, että hän voi elää ihmisarvoiseksi katsottavaa elämää. Näin sivistysvaltiossa ainakin kuuluisi ajatella.

Impulsiivisuus on suuri vahvuus ja voimavara. Se on käsittääkseni yksi luonteenominaisuus, temperamentin muoto, jota joillakin ihmisillä on enemmän kuin joillakin muilla. Se on myös hyvin tyypillinen nuoruusikään kuuluva ominaisuus, joka on tuttu kaikille, jotka ovat sen itse kokeneet tai nähneet sitä nuoria havainnoidessaan. Käytännössä se ilmenee suurina heilahteluina tunteista toisiin ja jopa ääripäästä toiseen. On kuitenkin suuri virhe, jos nuoren impulsiivisuutta pyritään hillitsemään tai tukahduttamaan. Juuri tähän kuitenkin erilaisilla mielialalääkkeillä ja kaikenlaisilla suuttumuksen tai ”vihan hallinnan” (”anger management”) paranemiseen tähtäävillä terapeuttisilla hoidoilla tai kurssituksilla pyritään. On täysin epäinhimillistä elämää, jollei ihmisellä ole oikeus tuntea ja kokea kaikenlaisia eteensä tulevia asioita niiden sävyjen, värien ym. vivahteiden mukaisella tavalla. Tai, jos ihminen turrutetaan niin, ettei hän kykene tarttumaan hetkeen tai ”poimimaan päivää” (latinankielisestä lentävästä lauseesta ”carpe diem”) eli käyttämään täysimääräisesti hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken tai elämänsä päivän. Itsehillintä, jota itsekin opetin pitkään nuorille, ei ole mikään tavoite. Se on sen sijaan elämisen este – ei ihminen voi elää täyttä elämää, jos hänen täytyy koko ajan yrittää hillitä itseään, estää jotain pelottavaa tai pahaa tulemasta esiin sisältään.

Impulsiivisella ihmisellä on parhaat mahdolliset edellytykset tarttua kaikkiin jokaisena päivänä hänelle tarjoutuviin mahdollisuuksiin ja ryhtyä täydellä tarmolla ponnistelemaan niiden täysimääräiseksi toteutumiseksi. Tunnetaitoja tarvitaan erityisesti siihen, että nuori erottaa tunteiden avulla arvokkaan ja arvottoman – sellaiset mahdollisuudet, joihin kannattaa tarttua ja sellaiset uhkat, joihin ei todellakaan kannata tarttua. Jotkut puhuvatkin tällaisten kehittyneiden tunteiden kohdalla arvotunteista tai yleisemmin omastatunnosta. Omatunto on mielenkiintoinen käsite., jonka merkitys voidaan tulkita monella tavalla. Tulkitsen itse sen tarkoittavan sen tuntoa, mikä on ominta ihmiselle – eli sen emotionaalista tuntemista, mikä on olemuksellista ihmiselle. Yhä useammat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihminen tahtoo synnynnäisesti tehdä hyvää muille ihmisille. Niin kutsuttu altruismi on siis synnynnäinen, ihmisen perusolemukseen kuuluva ominaisuus. Wikipedian yksinkertainen määritelmä altruismista on seuraava:

Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter ”toinen”) tarkoittaa epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.

Tästä voidaan johtaa ihmistyön aksioomaksi – perusoletukseksi, jonka paikkansapitävyys on ilmeinen – että jokainen ihminen on perusolemukseltaan hyvää tahtova ja siihen pyrkivä. Tämä olemus ei kuitenkaan todellistu käytännössä, jollei häntä auteta siinä. Ensimmäinen vaihe alkaa n. 3-5 vuoden iässä, jolloin vanhempien tärkein tehtävä on suunnata lapsensa sen hetkistä voimakasta impulsiivisuutta, tahtoa ja uhmaa suuntautumaan kohti jotain arvokasta, jotain, joka on enemmän hyvää kuin huonoa tai pahaa. Seuraava herkkyyskausi on esi- tai varhaismurrosiässä, jolloin nuori on jälleen impulsiivisimmillaan. Silloin on kaikkien häntä ympäröivien kasvattajien – ja muidenkin aikuisten omalla esimerkillään – ohjattava nuorta kohti hyvää, jopa kohti jotain sellaista, joka on hyvää myös jollekin muulle tai ehkäpä jopa meille kaikille yhteisesti.

Älkäämme siis luulko pystyvämme hillitsemään nuoressa kuvittelemaamme mystistä ”pahuutta”, vaan käyttäkäämme kaikki voimavaramme kannustaaksemme ja rohkaistaksemme nuoria ponnistelemaan elämässään kohti arvokasta ja hyvää. Kohti kaikkea sellaista, jota maailma meille kaikille yhdessä ja erikseen parhaimmillaan tarjoaa, kunhan vain tartumme niihin – impulsiivisesti tai vähemmän impulsiivisesti, mutta kuitenkin riittävän voimakkaalla tarmolla.

Viha tuhoaa ihmisen

Viha on krooninen sairaus, joka vaatii psykiatrista hoitoa. Tähän johtopäätökseen voidaan päätyä Tampereen yliopiston psykologian professori Martti Tuomiston haastattelun perusteella, jonka luin Aikalainen-lehdestä. Haastattelussa käsiteltiin Tuomiston yhdessä Lauri Parkkisen kanssa julkaisemaa kirjaa Lauri Parkkinen ja Martti T. Tuomisto: Viha, vihaisuus, hyvinvointi ja terveys: Vihaisuuden merkitys, arviointi, diagnostiikka ja hoito. Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos 2011.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että viha on krooninen tila, jota ei pidä sekoittaa suuttumuksen tunteeseen tai lyhyen ajan kestävään vihastumiseen. Viha estää ihmistä pääsemään yhteyteen koko siihen tunnekirjoon, jonka ihminen voi laajimmillaan kokea. Lopulta viha estää kokonaan kokemasta tunteita, ihmisestä tulee tunnetaidoton tai jopa tunnekuollut. Samoin käy arvojen. Vihan vallassa oleva ihminen ei näe itsessään eikä maailmassa kaikkea sitä hyvää ja arvokasta, joka meissä kaikissa on. Sen sijaan hänen arvomaailmansa kapeutuu yksipuoliseksi ja vääristyy negatiiviseksi.

Tuomiston mukaan viha on yhtä yleinen ongelma kuin masennus ja ahdistus, mutta sitä ei ole tutkittu läheskään niin paljon eikä varsinkaan hoidettu asianmukaisesti. Suomessakin käytetään hyvin usein täysin käsittämätöntä ja harhaanjohtavaa sanaparia ”positiivinen viha”, jota jonkun mukaan tulisi jopa rakastaa. Vihassa ei ole mitään positiivista tai rakastettavaa, vaan päinvastoin se tuhoaa ihmisen kyvyn kokea asioita myönteisesti sekä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Viha on krooninen pitkäaikaissairaus, joka altistaa psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi erilaisiin fyysisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin. Tuomistoa lainaten, viha on myrkyllisin sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvä emootio. Viha voi siis pahimmillaan johtaa sydäninfarktiin ja jopa tappaa siihen sairastuneen ihmisen. Tommy Hellsten puhui aikanaan ihmisen sairastumisesta vahvuuteen ja samalla tavalla voidaan siis perustellusti puhua ihmisen sairastumisesta vihaan. Molemmat vaativat asianmukaista pitkäaikaista psykoterapeuttista hoitoa. Psykoterapeuttien koulutuksessa on vihan hoito otettukin erityishuomion kohteeksi. Viha on Tuomiston mukaan valittu kohteeksi sen takia, että se antaa monipuolisemman kuvan ihmisen ongelmatiikasta kuin se, että sitä hoidettaisiin vain masennuksena, ahdistuksena tai muuna diagnosoituna mielenterveyshäiriönä.

Toistan siis vielä, että vihaa ei pidä rinnastaa suuttumukseen tai ”vihastumiseen”, joka on huono sana, koska se voi johtaa sekaannuksiin. Aggression ja suuttumuksen tunne ovat välttämättömiä voimia, jotta voisimme rakentaa maailmasta oikeudenmukaisempaa ja parempaa paikkaa elää. Suuttumus ja siihen perustuva ongelmien kohtaaminen rakentavassa ilmapiirissä luo myös pohjaa hyville ja kestäville ihmissuhteille. En siis puhuisi tässäkään yhteydessä ”rakentavasta riitelystä”, vaan mieluummin asioiden rakentavasta kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Toistuva ja pitkäaikainen ongelmien piilottelu ja kieltäminen voi vähitellen johtaa katkeruuteen sekä tuhoavaan vihaan, joka ilmenee väkivaltana, itsetuhoisuutena tai molempina.

Kokonainen kansakuntakin voi sairastua vihaan. Tämän päivän Uudessa Suomessa kerrottiin ulkomaailmalle vihamielisestä perulaisesta heimosta, joka hyökkää väkivaltaisesti kaikkia heidän maillaan kulkevia ihmisiä vastaan. Viimeksi eräs toisen heimon edustaja, joka oli yrittänyt kahden vuosikymmenen ajan saada kontaktia heimoon, kuoli heidän ampumaan myrkkynuoleen. Suomeenkin rantautuneet koulu- ja kauppakeskusmurhat, parin viime vuoden aikana lisääntyneet paloittelusurmat, jälleen viime vuonna entisestäänkin lisääntyneet pahoinpitelyt, yleistynyt vihapuhe erilaisia kohtaan jne. Emme kai ole etenemässä samaan suuntaan kuin mainittu perulaisheimo? Ensimmäiseksi olisi vastatoimet aloitettava siitä, että vihalta riisuttaisiin kaikki myönteiset myytit ja alettaisiin puhua asioista avoimesti ja rehellisesti niiden todellisen luonteen mukaisesti.