Maailman vihaisin kansa?

Ärsyynnyn aina, kun joku puhuu vihasta suuttumuksen synonyyminä. Vielä enemmän kiihdyn, kun vihasta puhutaan myönteisenä ilmiönä, jonkinlaisena ihmisen perusoikeuksiin kuuluvana asiana ja hyvään elämään johtavana kykynä ja ihanteena. Suutun tällaisesta puheesta, mutta en silti koe minkäänlaista vihaa näitä puhujia kohtaan.

Suomen kieli poikkeaa monesta muusta kielestä näiden kahden sanan käytön osalta. Esimerkiksi ruotsin kielessä bli arg (suuttua) merkinnee ihan jotain muuta kuin hata (vihata). Tai englannin kielessä anger (suuttumus) kuvastaa käsittääkseni tyystin erilaista ilmiötä kuin hate (viha). Puhutaan mm. anger managementistä, jolla tarkoitetaan suuttumuksen hallintaa – vaikka suomen kielessä olen kuullut puhuttavan myös vihan hallinnasta. Se kohdentuisi kuitenkin aivan erilaisiin asioihin kuin suuttumuksen hallinta.

Vihan olemusta osuvasti kuvaavia käsitteitä ovat mm. Suomessakin kaiken aikaa ajankohtaistuneet aihepiirit, kuten vihapuhe (hate speech) tai viharikos (hate crime). Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti:

»Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen. Tämä koskee niin aggressiivista suvaitsematonta kansallismielisyyttä kuin vähemmistöjen, siirtolaisten ja siirtolaistaustaisten ihmisten syrjintää ja vihamielisyyttä heitä kohtaan.”

Suomen lainsäädäntö ei määrittele erikseen viharikoksen käsitettä, mutta vihapuhe täyttää yleensä useankin rikoksen tunnusmerkistön. Edellä olevasta vihapuheen määritelmästä on helppo nähdä vihan selkeä ero suuttumukseen. Viha liittyy suhtautumiseen toisia kohtaan, eli kyse on asenteesta (ennakkoluulo, suvaitsemattomuus), joka on jotain paljon syvällisempää ja pysyväluonteisempaa kuin suuttumus, joka on hetkellisesti ilmenevä ja myös tyyntyvä tunne. Viha on siis myös hetkellistä suuttumuksen tunnetta pysyväluonteisempi mieliala, josta voi olla vaikea päästä eroon muuten kuin määrätietoisen itsensä kanssa työskentelyn kautta.

Eräs viime vuosisadan merkittävimmistä arvofilosofeista, Max Scheler, puhuu vihasta rakkauden vastakohtana. Molemmat edustavat voimakasta kokemista, jotka sijoittuvat vastakkaisille äärilaidoille. Ne ovat siten toistensa poissulkevia vastakohtia ja vihan osalta voisi ehkä jopa puhua siihen ”sairastumisesta”. Jos ihmisen elämästä puuttuu rakkaus, häneltä puuttuu kaikkein korkein mahdollinen arvo, joka rikastuttaisi hänen ja samalla toistenkin elämää. Rakkauden kautta ihmisen koko elämä saa perimmäisen tarkoituksena.

Scheler kuvaili, kuinka ihminen voi vaiheittain ajautua yhä kokonaisvaltaisemmin vihan ohjaamaksi. Kehityskulku voi olla sellainen, että ihminen on aluksi suunnannut huomionsa hyvään ja arvokkaaseen, mutta joutunut kerta toisensa jälkeen pettymään pyrkimyksissään päästä osalliseksi tästä hyvästä ja arvokkaasta. Jos ihminen turhautuu tai pettyy toistuvasti suuntautuessaan tiettyä arvokkaana ja tärkeänä pitämäänsä asiaa kohti, hänen rakkautensa sitä kohtaan voi muuttua kateudeksi, häpeäksi ja lopulta vihaksi. Hänen elämänsä tuntuu lopulta tyhjältä ja merkityksettömältä eikä hän löydä muuta keinoa kuin täyttää se vihalla ja kaunaisella katkeruudella. Samalla hän kadottaa mahdollisuutensa kokea rakkautta toisia tai itseäänkään kohtaan.

Viha ja kaunainen katkeruus alkavat vähitellen värittää kyseisen ihmisen tapaa tarkastella todellisuutta, eli koko hänen maailmankuvansa muuttuu. Se vääristää hänen käsityksensä ihmisistä, maailmasta ja arvoista. Hän alkaa palvoa epäarvoja ja hänen on mahdotonta nähdä todellisia, aitoja arvoja oikeassa valossa katkeruutensa tuottaman kielteisyyden takia. Hänen vihansa kohdistuu voimakkaimmillaan kaikkiin niihin ihmisryhmiin tai asioihin, jotka edustavat juuri sitä, mitä hän ei ole voinut saada itsellensä tai saada omakseen.

Kateus, viha ja kaunainen katkeruus on heikon ihmisen tapa kohentaa itsetuntoaan ja asemaansa sitä kautta, että hän mitätöi kautta ihmiskunnan historian ihanteina olleita arvoja ja näitä ilmentäviä ihmisiä tai asioita. Huomionarvoista on, että tällainen vaara ei koske pelkästään joihinkin ääriryhmiin ja niiden aatteisiin kiinnittyviä ihmisiä, vaan uhka koskee meitä kaikkia. Meidän on oltava jatkuvasti valppaina ja syytä pohtia valintojamme ja sitä, mihin suuntiin ne elämäämme ohjaavat. Sanatkaan eivät ole viattomia ja siksi kannattaa olla tarkkana niidenkin valinnoissa.

Nuoret sanovat usein vihaavansa jotain ihmistä (esimerkiksi heidän vapauttaan rajoittavaa vanhempaansa) tai asiaa (koulua, ruokaa jne.). Tuskin he kuitenkaan viittaavat rakkauden vastakohtaan, vaan ovat vain hetkellisesti voimakkaan tunnemyrskyn vallassa (kohdistuen johonkin ihmiseen), tai eivät yksinkertaisesti pidä jostain asiasta ainakaan sillä hetkellä (koulusta, ruokalajista tms.).  Voimakkaat, äärilaitoja kolistelevat reaktiot, kuuluvat nuoruuteen eikä niistä ole yleensä syytä huolestua, jos ne voi tulkita esittämälläni tavalla. Muissa yhteyksissä huolestun kuitenkin aina ihmisistä, jotka puhuvat vihaavansa jotain, varsinkin jotain toista ihmistä, tai sellaisia perustavia arvoja kuin hyvyys, kauneus, rakkaus, totuudellisuus, oikeudenmukaisuus jne.

 

Advertisement

Köyhyyteen voi vaikuttaa

”Niukkuus typistää näköaloja, muttei sulje ovia” oli kuvatekstinä Tiede-lehden 5/2017 artikkelissa, jonka otsikkona oli Köyhyyden voi voittaa. Artikkelin sanomana oli, että vaikea alku ei ole väistämätön kohtalo: moni on onnistunut asenteella, tuella ja työllä. Artikkelissa ei millään tavoin pyritty kiistämään, että suomalaisetkaan eivät elä täydellisessä mahdollisuuksien tasa-arvossa: ”Jos elämä olisi juoksukilpailu, lähtötelineet sijoitettaisiin eri etäisyyksille maalista tai toisille lapsille pantaisiin punnukset jalkaan.” Ilpo Suoniemen tutkimuksessa todettiin, että tulotaso periytyy sukupolvelta toiselta kaikkein eniten sekä tulotason ylä- että alapäässä. Myös Outi Sirniön väitöstutkimuksessa todettiin, että vaihtelua on enemmän keskituloisten perheiden lasten keskuudessa kuin köyhien tai rikkaiden vanhempien lapsilla. Onneksi meillä on Suomessa hyvin laaja ’keskiluokka’, vaikka harjoitetun politiikan seurauksena molemmat ääripäät ovatkin jatkuvasti kasvaneet.

Johanna Kallio totesi Tiede-lehden artikkelissa myös, että geenit selittävät vain hyvin pienen osan huono-osaisuuden periytymisestä. Mekanismiin vaikuttaa sen sijaan merkittävästi ns. ympäristötekijät eli se, millaiseen perheeseen, sukuun ja asuinalueeseen lapsi syntyy. Kukaan lapsi ei pysty valitsemaan, millaiseen perheeseen hän syntyy, ja tosiasia on kuitenkin, että lähtökohtaisesti lapsuuden perhe rajaa sitä, millaisia mahdollisuuksia elämässä on avoinna.

Lapsuus ei kuitenkaan ole väistämätön kohtalo, johon tarvitsisi tyytyä, vaan elämänsä kulkuun voi vaikuttaa monin tavoin. Esimerkiksi Viktor Frankl kertoo elämänfilosofisessa opissaan (tarkoituskeskeisessä filosofiassaan eli nk. logoteoriassa), millä tavalla ihminen voi ja miten hänen tulisi itseään kehittää, jos hän tahtoo kokea elävänsä arvokasta ja tarkoituksellista elämää. Myös käytännössä on lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat ylittäneet lähtökohtiinsa liittyvät haasteet, vaikeudet ja vastoinkäymisetkin ja löytäneet oman tiensä hyvään ja onnelliseen elämään.

Tiede-lehdessä kuvaillussa Havaijilla tehdyssä pitkittäistutkimuksessa seurattiin kaikkien vuonna 1955 syntyneiden lasten elämää. Joka kolmas vaikeisiin oloihin syntyneistä lapsista kasvoi tutkimuksen johtajan Emmy Wernerin mukaan ”päteväksi, itseensä luottavaksi ja välittäväksi aikuiseksi”. Kukaan heistä ei ollut 40-vuotiaana työtön eikä ollut joutunut koskaan elämänsä aikana turvautumaan toimeentulotukeen.

Millaiset tekijät voisivat vaikuttaa siihen, että vielä useampi voisi päästä elämässä hyvin selviytyvien joukkoon? Hallituksen toimet keskittyvät tällä hetkellä siihen, että kaikki nuoret pakotetaan hakemaan opiskelu- tai työpaikkoja erilaisten sosiaalitukien menettämisen uhalla. Pakko ja pelottelu ei tunnetusti ole koskaan johtanut hyvään lopputulokseen, vaan sen sijaan kannustaminen ja rohkaiseminen. Kyse on nuorelle annetusta riittävästä tuesta, huolenpidosta ja välittämisestä. Nuori voi tarvita paljonkin tukea omien kykyjensä ja voimavarojensa löytämiseen ja hyödyntämiseen omaksi parhaakseen. Nuorta on autettava kehittämään elämäntaitojaan – ennen kaikkea elämänarvojaan ja elämänasenteitaan.

Pullonkaulana voi usein olla nuoren kielteiset asenteet itseä, toisia ja elämää kohtaan sekä  nuoren tahdonvoiman heikkous. Paras keino edistää sekä nuoren asenteiden muuttumista että hänen tahtonsa vahvistumista on se, että nuori kokee, että hänestä välitetään ja että hänellä on väliä. Nuoren pitää saada kokea itsensä arvokkaaksi osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa, hänen on voitava löytää maailmasta oma paikkansa ja elämäntehtävänsä. Kun nuoren asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi ja hänen tahdonvoimansa on vahvistunut riittävästi, ei mikään tai kukaan voi estää häntä ponnistelemaan elämässään kasvaakseen ja kehittyäkseen kaikkien hänelle tarjoutuvien mahdollisuuksien mukaisesti. Jopa itsensä ja kaikki rajat ylittäen.

Jokainen meistä voi olla nuorelle se ihminen, joka saa hänet kokemaan, että hänestä välitetään. Jokainen voi tunnustaa nuoren ihmisarvon, kohdata ja kohdella häntä kunnioittavasti ja rakastavasti sekä osoittaa hänelle arvostusta kaikista niistä hyvistä teoista, joihin hän ryhtyy. Arvostettavissa teoissa on ennen kaikkea kyse kaikesta sellaisesta, missä nuori luo tai aikaansaa jotain arvokasta ja hyvää maailmaan. Kaikista ei tarvitse eikä voikaan tulla Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistäviä huippuyksilöitä. Paljon olennaisempaa ja kokonaisuudenkin kannalta arvokkaampaa on, kun nuori löytää sellaisen paikan ja elämäntehtävän, jossa hän saa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen jollekin toiselle ja jopa kaikille yhteisesti. Olevansa ihminen ihmisille ja inhimillinen muillekin olioille ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisenaan omassa ainutlaatuisessa erityisyydessään. Tällaisena huippuyksilönä olemiseen pitää kaikilla olla mahdollisuus.