Aihearkisto: arvoton

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, armottomuus, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, arvomaailma, arvoton, arvottomuus, eettinen hyvinvointi, eettinen kulttuuri, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, eksistentiaalinen ahdistus, eksistentiaalinen tyhjiö, Elämän tarkoituksellisuus, epäinhimillinen, epäinhimillisyys, henkinen hyvinvointi, henkinen ja eettinen, henkinen kasvu, henkinen kulttuuri, Hyvä elämä, kansainvälinen kilpailukyky, kärsimyksen aiheuttaminen, Kärsimys, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, kulutus, kulutusyhteiskunta, logoteoria, logoterapia, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, mielisairas, mielivalta, onnellinen elämä, Onnellisuus, taloudellinen hyvinvointi, Taloudellinen kasvu, Tarkoituksellisuus, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, vastuu maailmasta, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

2 kommenttia

Kategoria(t): Arvokas, arvokkuus, arvopitoinen elämä, arvopitoisuus, Arvot, arvoton, arvottomuus, eläytymiskyky, epäinhimillisyys, halveksia, heikkous, Hyvyys, Inhimillisyys, Itsekkyys, kanssaihminen, Kärsimys, Kilpailu, kuolema, kuoleman enkeli, lähimmäinen, logoteoria, logoterapia, menestys, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, merkitys, murha, myötätunto, paikka maailmassa, psykopaatti, raha, Rakkaudellinen kasvatus, Rakkaudellisuus, Rakkaudettomuus, Rakkaus, rikos ihmisyyttä vastaan, soturi, suuruudenhulluus, Tarkoituksellisuus, tarkoituksentäyteinen, tarkoituksentäyteinen elämä, tarkoituksentäyteisyys, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, tarkoitus, tuho, tuska, tyhjyys, valta, Väkivalta, viha, vihollinen, viholliskuva, Viktor Frankl

Voit itse päättää oletko menestyjä vai häviäjä

Otsikko Hesarin 9.8.14 sivulla 3: Lama jakaa ihmiset menestyjiin ja häviäjiin. Ei jaa. Eivät mitkään olosuhteet aikaansaa minkäänlaisia kohtalonomaisia jakolinjoja ihmisten kesken. Voidaan kyllä todeta, että henkinen lama jakaa ihmisiä siten, että nimenomaan henkisesti lamaantuneet kokevat olosuhteiden – asiantilojen, toisten ihmisten tekemisten ja tekemättä jättämisten yms. – ratkaisevan heidän puolestaan heidän ”kohtalonsa”, jolle he eivät sen jälkeen voi yhtään mitään. Kyse on asenteesta, jonka mukaan ”joku tai jokin on tuominnut minut tähän, joten tässä olen enkä muuta voi”.

Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä hengissä pelastunut kirjailija, historioitsija ja filosofi Aleksandr Solženitsyn on todennut, että hyvän ja pahan jakava raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä. Jollakin selittämättömällä tavalla ihmisen olemukseen kuuluu mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Tästä voimme johtaa myös toisen, yhtä pätevän totuuden: Ihmisen hyvän ja pahan olon jakava raja kulkee hänen sydämessään. Ihminen voi itse valita, kummalla puolella rajaa hän tahtoo olla. Tämä valinta on täysin riippumaton ulkoisista olosuhteista.

Logoteorian, eli tarkoituskeskeisen elämänfilosofian ja ihmisten auttamisopin, kehittänyt psykiatri ja filosofi Viktor Frankl joutui 2. maailmansodan aikana elämään Natsi-Saksan keskitysleirien kauhuissa. Frankl on todennut sekä jo ennen maailmansotaa tekemiensä tieteellisten tutkimustensa että harjoittamansa ihmisten käytännön auttamistoimintansa perusteella, että ihmisellä on sisäinen vapaus, jota kukaan toinen ihminen tai mitkään ulkoiset olosuhteet voi häneltä ottaa pois. Tämä vapaus on siis ehdoton ja luovuttamaton. Frankl totesi tämän sodan jälkeen julkisesti ennen kaikkea kokemusasiantuntijana, joka pelasti itsensä keskitysleireissä oman suhtautumistapansa ansiosta. Vaikka sattumallakin on aina oma vaikutusmahdollisuutensa asioiden kulussa, tuppaa yleensä olemaan niin, että ”kohtalo” armahtaa ne, jotka myös itse ponnistelevat selviytyäkseen kulloisista olosuhteista. Tai kuten eräs esikuvani yrityselämässä aikanaan totesi (hieman mukaillen): Rouva Fortunan saa usein matkaseuralaisekseen se, joka pyrkii suhtautumaan ja toimimaan mahdollisimman suotuisalla tavalla.

Frankl kiteytti edellä esitetyn ajatuksen (jälleen hieman mukaillen): ”Jos et pysty muuttamaan elämän tarjoamia olosuhteita, voit silti aina muuttaa suhtautumisesi niihin”. Toisin sanoen: Jos et pysty muuttamaan olosuhteita, hyväksy ne annettuina, mutta muuta asenteitasi niihin nykyistä suotuisammiksi. Voit aina täysin vapaasti valita, miten suhtaudut osaksesi tulleeseen. Vaihtoehtoisia näkökulmia on lähinnä kolme: kielteinen, myönteinen ja jonkinlainen kultainen keskitie ääripäiden välillä. Aristoteleen hyve-etiikassa ja yleisemminkin antiikin filosofiassa pidettiin nimenomaan kultaista keskitietä tavoiteltavimpana.

Frankl ei sinänsä puhunut muusta kuin sellaisesta suhtautumisesta, että on hyvä pyrkiä näkemään kaikelle tapahtuvalle jonkinlainen tarkoitus, joka selviää meille ennemmin tai myöhemmin. Tämä luo toivoa ääriolosuhteistakin selviytymiselle. Tarkoitus on aina tilanne- ja henkilökohtainen ja se voi olla kaikkea jonkin pienen ja hetkellisen tai jonkin suuren ja kestävämmän hyvän välillä. Kaikessa voi siis nähdä samanaikaisesti sekä hyvää että huonoa tai pahaa. Kaikessa voi kokea jotain kielteistä – varsinkin tässä ja nyt – ja samalla jotain myönteistä – varsinkin tulevaisuuden kannalta ja ehkä vasta siellä meille myös konkreettisesti havainnollistuvana.

Sinulla itselläsi on siis vapaus valita, tahdotko nähdä tilanteessasi myös jotain arvokasta ja hyvää, vai pelkästään arvotonta ja huonoa, jopa epäarvojen mukaista ja pahaa. Kaikkeen arvokkaaseen ja hyvään, oli se miten pientä ja vähäpätöiseltä vaikuttavaa, voi ja kannattaa tarttua ajatuksissaan ja tunteillaan – tai sanotaanko sydämellään, kaiken arvokkaan ja hyvän sinne tallentaen. Oman hyvinvoinnin kannalta arvottomalle ja huonolle ei sen sijaan pidä antaa sijaa eikä varsinkaan ylivaltaa ajatuksissaan ja tunteissaan.

Alussa mainitsemassani Hesarin kirjoituksessa, jonka oli kirjoittanut lehden politiikan ja talouden toimittaja, keskityttiin työhön, työpaikan saantiin ja säilyttämiseen tai menettämiseen, työttömyyteen ja urakehitykseen jne. Filosofoin jokin toinen kerta työn määritelmästä, työn merkityksestä ihmisenä olemisessamme, jotain lisää arvokasta maailmaan luovasta ja sitä tuhoavasta työsta jne. On selvää, että erityisesti nuoret, mutta nykyään myös keski-ikään ehtineet ovat erityisen haavoittuvaisia työpaikkapelissä (vrt. tunnettu tuoli”leikki”), jossa tuoleja on koko ajan yksi vähemmän kuin niille istumaan pyrkiviä. Ja jossa joka kierroksella pudotetaan joku ”pelinappula” (”leikkijä”) ja samalla jälleen myös yksi tuoli pois, jolloin tuoleja on aina yksi vähemmän kuin niille istumaan tarjokkaita. (Tästä on hyvä jatkaa eri blogikirjoituksessa.)

Samassa lehdessä oli muuten myös kirjoitus ”Kun eläke ei millään riitä”. Mutta riittihän se, kun kyseiset eläkeläiset mukauttivat suhtautumis- ja toimintatapansa siihen. Etsivät ja löysivät uusia arvoja ja merkitystä antavia sisältöjä elämäänsä. Ryhtyivät elämään monin tavoin siten kuin olivat aikanaan oppineet elämään erilaisia sellaisia asioita kunnioittaen ja arvostaen, jotka ovat kautta aikojen olleet omiaan luomaan ihmiselle kokonaisvaltaisen kokemuksen hyvästä elämästä. Jopa onnellisuuden, joka muodostuu kaikesta sellaisesta arvokkaasta ja hyvästä, jota ei voi eikä tarvitse rahalla mitata. Elämä kun on paljon muutakin ja ehkäpä todellinen hyvä elämä jopa kokonaan kaikkea muuta kuin rahalla hankittaviin ja omistettaviin asioihin perustuvaa.

Linkkivinkki tarkoituskeskeiseen elämänfilosofiaan ja ihmisten auttamisoppiin valmentaviin koulutuksiin:
Viktor Frankl Institute Finlandin koulutukset: http://www.logoteoria.net/#!koulutukset/ch6q,
diplomilogoterapiaohjaajan koulutus: http://www.logoteoria.net/#!logoterapiaohjaaja/c945, ja
viikonloppukoulutukset: http://www.logoteoria.net/#!viikonloput/c2dw

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvostus, arvoton, arvoton ja huono, asennoitumisenvapaus, eläkeläinen, epäarvo, häviäjä, henkinen lama, huono, Hyvä, Hyvä elämä, hyvä olo, hyvän ja pahan raja, Hyvinvointi, keskitysleiri, kohtalo, kultainen keskitie, Kunnioitus, lama, logoteoria, menestyjä, olosuhteet, Onnellisuus, paha, paha olo, sisäinen vapaus, suhtautumisenvapaus, tarkoitus, tarkoituskeskeinen elämänfilosofia, Toivo, tulevaisuuden toivo, työn tarkoitus

Miten nuorten impulsiivista väkivaltaa voidaan ehkäistä?

Televisiotoimittaja soitti Hyvinkään joukkomurhien tiimoilla ja kysyi, eikö kyse ollutkin impulsiivisesta väkivallasta. Ensimmäinen ajatus oli, että en tiedä, koska en tunne tapahtumien yksityiskohtia enkä varsinkaan tiedä tekijästä juuri mitään. Pohdin kuitenkin, että mediassa olleiden tietojen perusteella voidaan päätellä, että jotain impulsiivisuuttakin tekoon vaikutti liittyvän. Mutta mikä on sen merkitys ja onko mielekästä kategorisoida, luokitella väkivallantekoja erilaisiin tekotyyppeihin? Mielestäni ei, koska väkivallanteko on sellaisenaan aina ainutkertainen tapahtuma, joka ei koskaan toistu samanlaisena. Sen tekijä on myös ainutlaatuinen ihminen eikä häntä voida verrata kehenkään toiseen. Kahta samanlaista väkivallantekijää, samoin kuin muitakaan tekoja tekevää ihmistä ei yksinkertaisesti ole. Psykologisointi ja patologisointi – puheet sairaudesta, hoidon tarpeesta yms. – typistävät ja epäinhimillistävät ihmispersoonan, jolloin häntä ei voida tai edes haluta nähdä sellaisena kuin mitä hän kaikessa ainutlaatuisuudessaan on. Vaikka jonkinlainen tietyn diagnoosin mukainen vakioitu hoito voi parhaimmillaan auttaa häntä paljonkin, paljon sellaista jää vaille huomiota, joka voisi auttaa häntä vielä paljon enemmän. Suomessa elinkautisestakin tuomiosta vapautuu joskus ja silloin on tärkeää, että hän on vankilassaoloaikanaan saanut jotain sellaisia eväitä elämäänsä, että hän voi elää ihmisarvoiseksi katsottavaa elämää. Näin sivistysvaltiossa ainakin kuuluisi ajatella.

Impulsiivisuus on suuri vahvuus ja voimavara. Se on käsittääkseni yksi luonteenominaisuus, temperamentin muoto, jota joillakin ihmisillä on enemmän kuin joillakin muilla. Se on myös hyvin tyypillinen nuoruusikään kuuluva ominaisuus, joka on tuttu kaikille, jotka ovat sen itse kokeneet tai nähneet sitä nuoria havainnoidessaan. Käytännössä se ilmenee suurina heilahteluina tunteista toisiin ja jopa ääripäästä toiseen. On kuitenkin suuri virhe, jos nuoren impulsiivisuutta pyritään hillitsemään tai tukahduttamaan. Juuri tähän kuitenkin erilaisilla mielialalääkkeillä ja kaikenlaisilla suuttumuksen tai ”vihan hallinnan” (”anger management”) paranemiseen tähtäävillä terapeuttisilla hoidoilla tai kurssituksilla pyritään. On täysin epäinhimillistä elämää, jollei ihmisellä ole oikeus tuntea ja kokea kaikenlaisia eteensä tulevia asioita niiden sävyjen, värien ym. vivahteiden mukaisella tavalla. Tai, jos ihminen turrutetaan niin, ettei hän kykene tarttumaan hetkeen tai ”poimimaan päivää” (latinankielisestä lentävästä lauseesta ”carpe diem”) eli käyttämään täysimääräisesti hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken tai elämänsä päivän. Itsehillintä, jota itsekin opetin pitkään nuorille, ei ole mikään tavoite. Se on sen sijaan elämisen este – ei ihminen voi elää täyttä elämää, jos hänen täytyy koko ajan yrittää hillitä itseään, estää jotain pelottavaa tai pahaa tulemasta esiin sisältään.

Impulsiivisella ihmisellä on parhaat mahdolliset edellytykset tarttua kaikkiin jokaisena päivänä hänelle tarjoutuviin mahdollisuuksiin ja ryhtyä täydellä tarmolla ponnistelemaan niiden täysimääräiseksi toteutumiseksi. Tunnetaitoja tarvitaan erityisesti siihen, että nuori erottaa tunteiden avulla arvokkaan ja arvottoman – sellaiset mahdollisuudet, joihin kannattaa tarttua ja sellaiset uhkat, joihin ei todellakaan kannata tarttua. Jotkut puhuvatkin tällaisten kehittyneiden tunteiden kohdalla arvotunteista tai yleisemmin omastatunnosta. Omatunto on mielenkiintoinen käsite., jonka merkitys voidaan tulkita monella tavalla. Tulkitsen itse sen tarkoittavan sen tuntoa, mikä on ominta ihmiselle – eli sen emotionaalista tuntemista, mikä on olemuksellista ihmiselle. Yhä useammat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihminen tahtoo synnynnäisesti tehdä hyvää muille ihmisille. Niin kutsuttu altruismi on siis synnynnäinen, ihmisen perusolemukseen kuuluva ominaisuus. Wikipedian yksinkertainen määritelmä altruismista on seuraava:

Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter ”toinen”) tarkoittaa epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.

Tästä voidaan johtaa ihmistyön aksioomaksi – perusoletukseksi, jonka paikkansapitävyys on ilmeinen – että jokainen ihminen on perusolemukseltaan hyvää tahtova ja siihen pyrkivä. Tämä olemus ei kuitenkaan todellistu käytännössä, jollei häntä auteta siinä. Ensimmäinen vaihe alkaa n. 3-5 vuoden iässä, jolloin vanhempien tärkein tehtävä on suunnata lapsensa sen hetkistä voimakasta impulsiivisuutta, tahtoa ja uhmaa suuntautumaan kohti jotain arvokasta, jotain, joka on enemmän hyvää kuin huonoa tai pahaa. Seuraava herkkyyskausi on esi- tai varhaismurrosiässä, jolloin nuori on jälleen impulsiivisimmillaan. Silloin on kaikkien häntä ympäröivien kasvattajien – ja muidenkin aikuisten omalla esimerkillään – ohjattava nuorta kohti hyvää, jopa kohti jotain sellaista, joka on hyvää myös jollekin muulle tai ehkäpä jopa meille kaikille yhteisesti.

Älkäämme siis luulko pystyvämme hillitsemään nuoressa kuvittelemaamme mystistä ”pahuutta”, vaan käyttäkäämme kaikki voimavaramme kannustaaksemme ja rohkaistaksemme nuoria ponnistelemaan elämässään kohti arvokasta ja hyvää. Kohti kaikkea sellaista, jota maailma meille kaikille yhdessä ja erikseen parhaimmillaan tarjoaa, kunhan vain tartumme niihin – impulsiivisesti tai vähemmän impulsiivisesti, mutta kuitenkin riittävän voimakkaalla tarmolla.

6 kommenttia

Kategoria(t): 3-5-vuotias, aksiooma, altruismi, anger management, Arvokas, arvokas ja hyvä, arvoton, arvotunteet, carpe diem, diagnoosi, elinkautinen tuomio, epäinhimillistäminen, esimurrosikä, herkkyyskausi, huono, Hyvä, ihmisarvoinen elämä, ihmisen olemus, ihmisen perusolemus, impulsiivinen väkivalta, impulsiivisuus, itsehillintä, kannustaa, Kasvattaja, kategorisointi, luonteenominaisuus, mahdollisuus, mielialalääke, nuoruusikä, Omatunto, paha, Pahuus, patologisointi, ponnistella, psykologisointi, rohkaista, sivistysvaltio, suuttumuksen hallinta, tahto, tarmo, tartu hetkeen, tekotyyppi, temperamentti, terapeuttinen hoito, uhka, uhma, vahvuus, vankilassaoloaika, varhaismurrosikä, väkivallan hoito, väkivallantekijä, väkivalta sairautena, vihan hallinta

Nuorten masentuneisuus on elämän tarkoituksettomuuden ongelma

(Alla oleva on teksti on samansisältöinen kuin kirjoittamani ja julkisuuteen juuri lähetetty tiedote.)

Nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry (NFG) on toteuttanut Internetissä nuorten pahoinvointia ja voimavaroja kartoittavan kyselyn. Kysely on vain pieni osa hankekokonaisuutta, jossa on tutkittu nuorten itseensä kohdistaman väkivallan ja elämän tarkoituksettomaksi kokemisen välistä yhteyttä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella vuoden 2011 alussa alkaneessa hankkeessa NFG:n kumppanina on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kysely suunnattiin teini-ikäisille nuorille. Siihen vastasi 157 nuorta, joista suurin osa oli 13–17-vuotiaita. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli tyttöjä. Vastaajia oli kaikkialta Suomesta, pääkaupunkiseutu ja Tampere olivat kuitenkin vahvimmin edustettuina. Kyselyn tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, vaikka se ei täytä tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Kysely vahvistaa muun tutkimuksen osoittamaa selkeää yhteyttä masentuneisuuden ja tarkoituksettomuuden tunteen välillä. Yleisesti tunnettua on, että itsetuhoisuuden sekä masennuksen, ahdistuksen ja alakulon kokemisen välillä on tilastollinen riippuvuus. Nuorten kyselyvastaukset todensivat selkeästi myös sen, että mitä tarkoituksellisemmaksi nuori kokee elämänsä, sitä vähemmän hän on kokenut masennusta, ahdistusta tai alakuloa viime aikoina. Voimakkain negatiivinen riippuvuus ilmeni elämän tarkoitukselliseksi kokemisen ja masennuksen välillä. Nuorten yleistyneessä masentuneisuuden kokemuksessa ei siten ole kyse mielenterveysongelmasta, vaan elämän tarkoituksettomuuteen liittyvästä ongelmasta.

Vastaajista 25 % oli kokenut itsensä viime aikoina melko usein tai usein joko ahdistuneeksi tai masentuneeksi ja 30 % oli kokenut olonsa alakuloiseksi. 7 % vastaajista oli myös pyrkinyt vahingoittamaan tai vahingoittanut itseään viime aikoina. Vastaajista 1/5 oli ainakin joskus pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Lähes kaikki näin vastanneista oli tyttöjä. Viiltely oli odotetusti yleisin vahingoittamiskeino, mutta lähes yhtä yleiseksi osoittautui jatkuva tahallinen syöminen joko liikaa, liian vähän tai epäterveellisesti. Lähes puolella itseään vahingoittaneista nämä molemmat tavat esiintyivät samanaikaisesti.

Varsin hälyttävää oli, että 45 % vastanneista oli ainakin joskus tuntenut, että olisi parempi, jos hän olisi kuollut ja jopa puolet kaikista nuorista oli ajatellut omaa itsemurhaa. 27 % kaikista nuorista oli myös konkreettisesti suunnitellut itsemurhan tekemisen keinoja ja 6 % oli yrittänyt itsemurhaa, jotkut heistä jopa usean kerran.

Kaikista vastanneista 72 % koki elämänsä mielekkääksi tai melko mielekkääksi. Kuitenkin noin joka kuudes nuori koki, että hänen tulevaisuutensa näytti synkältä tai että hänen elämässään ei ole mitään hyviä tai arvokkaita asioita, joiden eteen hän olisi valmis ponnistelemaan tai näkemään vaivaa. Jopa neljäsosa nuorista koki itsensä huonoksi tai arvottomaksi ja sama määrä koki, että hän ei ole tärkeä tai arvokas kenellekään toiselle ihmiselle. Lukuja voidaan pitää suurina – ja jopa hälyttävinä.

Kukaan vastanneista ei vastannut, ettei hänen elämässään ollut mitään hänelle itselleen tärkeitä tai hyödyllisiä asioita. Se ei kuitenkaan takaa sitä, että kaikki nuoret kokisivat elämänsä mielekkääksi. Kun nuoren tulevaisuus on näköalatonta eikä hän kykene näkemään mitään ponnistelemisen tai vaivannäön arvoiseksi, kokee hän sekä itsensä että elämänsä huonoksi ja arvottomaksi. Tällainen nuori kokee, että hänen elämällään ei ole mitään väliä kenellekään eikä elämässä millään muutenkaan ole mitään väliä. Toisin sanoen nuoren elämästä puuttuu tarkoitus.

Kyselystä voidaan päätellä, että nuoret eivät tarvitse lisää mielenterveyspalveluja, vaan enemmän mahdollisuuksia keskustella elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Eksistentiaalisten kysymysten, kuten elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen, voimistuu murrosiässä. Ihmisen olemassaolon ongelmallisuus paljastuu yhtäkkiä nuorelle, joka kamppailee monella muullakin tavoin henkisesti kypsymisprosessissaan. Kaikessa jyrkkyydessään voi kysymys elämän tarkoituksesta jopa musertaa nuoren kokonaan. Parasta ennakoivaa lasten ja nuorten hyvinvointia tukevaa työtä olisikin tarjota heille mahdollisimman laajasti tilaisuuksia pohtia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Arvokasvatuksella, johon sisältyy elämän arvon ja mielekkyyden sekä oman arvon ja merkityksellisyyden pohdinta, voitaisiin ehkäistä mielenterveysongelmia ennen kuin niitä on edes orastavana alkanut ilmetä. Kuten tunnettua, tärkeimmät arvokasvattajat ovat lasten ja nuorten omat vanhemmat.

4 kommenttia

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alakulo, alakuloisuus, Arvokas, Arvokasvatus, arvoton, arvottomuus, eksistentiaaliset kysymykset, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, Itsemurha, Itsetuhoisuus, kypsymisprosessi, kysely, lasten hyvinvointi, masennus, masentuneisuus, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielekkyys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, Murrosikä, näköalattomuus, NFG, Non Fighting Generation, Nuorisokasvatus, nuorten hyvinvointi, nuorten voimavarat, olemassaolon ongelmallisuus, pahoinvointi, syöminen, Tarkoituksellisuus, Tarkoituksettomuus, Vanhemmat, Väkivalta, viiltely