Positiivinen kasvatus on antiikin aikainen idea

Se, että kasvatus on positiivista vaikuttamista, on konkreettisesti antiikin aikainen idea, ei siis ”antiikin aikainen”, kuten jostain ikivanhasta ja hylättävästä tai hylätystä joskus todetaan. Positiiviseksi kasvatukseksi tuotteistettu ja kaupallistettu versio aiheesta on kuitenkin yhtä pinnallinen ja yksinkertaistettu kuin positiivinen psykologiakin. Kasvatuksen idea on peräisin antiikin filosofiasta ja sitä nykyaikaistettiin sekä Keski-Euroopassa että Suomessa monen kasvatusajattelijan toimesta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lieneekö toisen maailmansodan ja sitä edeltäneenkin ajan hengen vaikutusta – erilaisine Natsi-Saksan sotilaallisine nuorisojärjestöineen – että aito ymmärrys kasvatuksesta tyhjeni. Sotien jälkeen kasvatus typistyi ja kääntyi yksipuoliseksi kurinpidoksi, rajojen asetteluksi sekä rangaistusten määräämiseksi ja täytäntöönpanoksi. Kasvatusfilosofian ja kasvatushistorian sijaan haettiin tukea uusille käytännöille kasvatuspsykologiasta ja kasvatussosiologiasta sekä niiden suppeista ihmiskuvista. Johtotähdeksi tuli lapsissa kuvitellun pahuuden hillitseminen sen sijaan, että lapsia olisi osattu oikealla tavalla houkutella ja yllyttää hyvään.

Kasvatusfilosofisiakin teoksia on julkaistu aika-ajoin. Hyvän kasvatuksen ehtoja ja viisaan kasvattajan näkökulmaa on ansiokkaasti kuvaillut kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassaan vuodelta 1997 Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. (Väitöskirjasta julkaistiin 5 painosta vuosina 1997-2004; pdf-version löydät täältä.) Värrin tutkimuksen teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn eksistentiaalis-fenomenologinen filosofia ja Martin Buberin dialogisuusfilosofia. Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:

1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta. Ja samalla hän on myös osoittanut, miksi kasvatus – vaikka lähestymistapa olisi kuinka positiivinen tahansa – ei ole tuotteistettavissa yksinkertaisiksi tilastollista keskivertolasta tai tyypittelyjen ja luokittelujen avulla luotuja lapsiryhmiä koskeviksi kaiken kattaviksi neuvoiksi ja ohjeiksi tai erilaisiksi vakioiduiksi keinoiksi ja menetelmiksi.

Kasvatustodellisuus, jossa kasvatus tapahtuu, on eri asia kuin psykologiset yksinkertaistetut kuvitelmat siitä, koska jokainen hetki ja tilanne on ainutkertainen. Ja kukin yksittäinen kasvatussuhde on aina myös erilainen kuin kaikkien muiden aikuisten ja lasten väliset suhteet, koska kyse on ainutlaatuisen vanhemman (tai muun aikuisen) ja ainutlaatuisen lapsen – siis kahden ainutlaatuisen persoonan – välisestä suhteesta. Jotain objektiivista, kasvatussuhteen osapuolista ja alati vaihtelevista tilanteista riippumatonta yleispätevää voidaan kasvatuksesta kuitenkin todeta. Kyse on tällöin kasvatusfilosofisista periaatteista.

Hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään eli kasvatuksella on määrätty suunta ja päämäärä, jonka on aina oltava jotain arvokasta ja hyvää edustavaa. Kasvatuksen on myös tapahduttava arvokkaalla ja hyvällä tavalla. Omassa väitöskirjassani (pdf ladattavissa täältä) eriytinkin hyvän kasvatuksen kahteen osaan: a) kasvattamiseksi hyvällä ja b) kasvatukseksi suuntautumaan kohti hyvää. Pohdin erikseen hyvällä kasvattamista ja hyvän laatuja siinä. Sen jälkeen otin vielä haasteellisemman tehtävän yrittäessäni määritellä, mitä on se hyvä, johon suuntautumiseen nuorta pyritään kasvattamaan. Olen myös jatkanut aiheesta kirjoittamista yhdessä toisten kanssa esimerkiksi kirjassa Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen sekä kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta. Jo kirjojen nimetkin kuvastavat sitä, mitä itse olen sekä kasvatuksen tutkijana että käytännön nuorisokasvattajana parin vuosikymmenen ajan ymmärtänyt.

Ensinnäkään lapsi ei ole mikään pelottava ja uhkaava luonnonvoima, jota pitää rajata (vrt. aidata, erottaa osa pois, reunustaa jonkin elämänalueen sisään, viivoittaa, ympyröidä, rajoittaa), hallita (vrt. määrittää, määrätä…) ja kesyttää (vrt. sitoa…). Kasvatuksessa ei myöskään ole kysymys lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta, vaan hänen persoonallisuutensa suotuisan kehittymisen, henkisen kasvun edistämisestä. Käyttäytyminen on vain automaattinen sivuvaikutus lapsen persoonallisuudesta ja hänen omaksumastaan maailmankuvasta.

Hyvän kasvatuksen keinona ei ole asettaa rajoja lapsen ulkopuolelta kurina, hillintänä, hallintana tai muulla tavalla, vaan keskeisenä tavoitteena on luoda rajat lapsen sisälle arvotajuntaan ja tunnetajuntaan kohdistuvan vaikuttamisen avulla. Tähän kuuluu se, että lapselle välitetään tietoa ja ymmärrystä arvoista, eli tietoa siitä mikä on arvokasta elämässä sekä vanhempien oman esimerkin kautta myös ymmärrystä siitä, miten tätä tietoa sovelletaan käytäntöön omassa toiminnassa elämän erilaisissa tilanteissa.

Kasvatus suuntautuu siten arvoihin ja kasvatusvaikuttamisen tavoitteena on arvojen mukaisten päämäärien mukainen elämä. Toisin sanoen, kasvatuksen toivottuna tuloksena on, että lapsi tietää aikuisuuteen siirtyessään, miten hän voi elää hyvää ja onnellistavaa elämää. Tämän hän tietää sen avulla, että hänelle on selvinnyt henkilökohtainen vastaus vielä perustavampaan kysymykseen, joka on: miksi elän? Toisin sanoen lapsi on aikuistumiseensa mennessä ymmärtänyt: mikä on minun elämäni tarkoitus.

Advertisement

Minä olen tämän ajan tärkein henkilö

Postaan tämän 6 vuotta sitten kirjoittamani tekstin uudestaan sen ”kunniaksi”, että löysin sähköpostini roskapostilaatikkoa ja löysin sielä tämän vuoden I love me -messuja koskevan ennakkomainoksen. Itsekeskeisyyden ihannointi ei siis näytä ainakaan vähentyneen viime vuosien aikana… 

Otsikko on sama kuin Antti Blåfieldin kirjoituksessa tämän päivän Hesarista. Oikeastaan sen pitäisi filosofisesti kuulua: ”Minä on tämän ajan tärkein henkilö”, mutta käytetty muoto on helpommin ymmärrettävissä.

Blåfield aloittaa juttunsa kertomalla viime vuonna kuolleen brittiläisen aatehistorioitsijan Tony Judtin kesken jääneestä työstä. Judt yritti ym­mär­tää, mi­kä oi­kein me­ni pie­leen län­si­mai­ses­sa hy­vin­voin­tia­jat­te­lus­sa.

Jud­tin pe­rus­tee­si oli, et­tä kun so­dat käy­nyt su­ku­pol­vi op­pi jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten­sa pe­rus­teel­la yh­teis­vas­tuun mer­ki­tyk­sen, si­tä seu­ran­neet su­ku­pol­vet ovat omas­sa elä­mäs­sään ka­dot­ta­neet hy­vin­voin­ti­val­tion ideaan si­säl­ty­neen koh­ta­lon­yh­tey­den ym­mär­ryk­sen. Yh­teis­vas­tuun ti­lal­le on kas­va­nut yk­si­lön oi­keus to­teut­taa it­seään.

Mi­nä­kes­kei­syy­den vah­vis­tu­mi­nen on näi­vet­tä­nyt yh­teis­vas­tuun aja­tuk­sen.

Blåfield kirjoittaa myös suomalaisten Timo Hännikäisen ja Tommi Melanderin havainnoista tälle ajalle ominaisesta itsekkyydestä, ”Mä haluun ja siksi mun kuuluu saada” -asenteesta. Hännikäinen ja Melander kaipaavat paluuta ai­toon li­be­ra­lis­miin, jos­sa tun­nus­te­taan se­kä yk­si­lön oi­keu­det et­tä yh­tei­sön aset­ta­mat vel­vol­li­suu­det, niin pe­rin­teet kuin uto­piat – tai ehkä olisi osuvampaa puhua ihanteista ja sellaisista esikuvista, sekä valtioista että yksilöistä, jotka ovat rohkeasti pyrkineet kohti jotain suurta päämäärää, vaikka sitä ei sellaisenaan voi koskaan edes saavuttaa. Hännikäistä ja Melanderia kau­his­tut­taa tä­mä ”­post­po­liit­ti­nen” ai­ka, jos­sa ”ar­vot kor­vau­tu­vat ra­hal­la ja aat­teet li­fes­ty­lel­lä”. Niin minuakin.

Minän ylivaltaa kuvastaa siis se, minulle tärkeitä asioita pidetään arvoina ja mistään muusta yleisesti arvokkaasta ei olla kiinnostuneita. Voidaan esimerkiksi pohtia, mikä on parisuhteen ja perheen tarkoitus. Arvofilosofian kannalta tulkitsen, että perhe ei ole mikään itsetarkoitus eli itseisarvo. Parisuhteella ja perheellä on kuitenkin selkeä tehtävä: auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisiksi kuin olisi mahdollista ilman hyvää parisuhdetta (tai muuta syvällistä, rakkaudellista ihmissuhdetta) tai perhettä. Tarkoitus on siis, että sitä arvokasta ja hyvää, mikä perheessä kaikille sen jäsenille parhaimmillaan kehkeytyy, jaetaan kaiken aikaa perhepiirin ulkopuolelle muuhun yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja nyt en tarkoita rahaa tai muita epäarvoja (joillekin jopa epäjumalaa), vaan konkreettisia hyviä tekoja, jotka edistävät meidän kaikkien yhteistä hyvää. Sitähän yhteisvastuukin tarkoittaa – kannamme kukin kortemme yhteiseen kekoon, kuten muurahaiset konsanaan.

Pointtina on siis, että vasta perheen ja muun lähipiirin ulkopuolelle suunnatut hyvät teot ovat yhteisvastuun eli varsinaisten arvojen toteuttamista. Kaikki se hyvä, mitä teemme perhepiirissä, pitäisi olla itsestään selvää. Puolisoilla on vastuu tukea toisiaan kasvamaan henkisesti ja eettisesti yksilöllisten mahdollisuuksiensa ääriin ja vanhemmilla on yksiselitteinen huolenpito- ja kasvatusvastuu lapsistaan. Jossa kasvatusvastuulla tarkoitetaan juurikin lapsen kasvattamista suuntautumaan toisten (kuten aikanaan myös tulevan puolisonsa) sekä kaikkien yhteiseen hyvään.

Yhteisen hyvän edistäminen ei ole keneltäkään pois ja se toteuttaa kestävimmällä mahdollisella tavalla myös omaa hyvää. Tietysti riippuen siitä, miten hyvä käsitetään – tarkoitetaanko sillä omaa itsekästä etua vai aidosti hyvää siten kuin sitä on jo antiikin ajoista lähtien pohdittu. Eli pyritäänkö vain omien subjektiivisten oikeuksien ja oman edun tavoitteluun vai suuntaudutaanko johonkin sellaiseen, joka koko ihmiskunnan olemassaolon ajan on filosofien ja muiden suurten ajattelijoiden toimesta arvioitu yleisesti hyväksi. Eli kyse on ajattomista arvoista ja niitä toteuttavista hyveistä.

Myös itsensä toteuttaminen on aidosti mahdollista vain suuntautumalla monin eri tavoin itsensä ulkopuolelle ja ponnistelemalla todellisten arvojen mukaisesti laajasti kaikkien ihmisten ja koko luomakunnankin hyväksi.

Blåfield päättää juttunsa:

Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä het­ken hil­jen­ty­mi­ses­tä suo­ri­tus­ky­kym­me vain pa­ra­nee. Ja eh­kä myös ky­kym­me kan­taa vas­tuu­ta muus­ta yh­tei­sös­tä tai omis­ta va­lin­nois­tam­me.

Muodissa olevan hijentämisen ja downshiftauksen tarkoitus ei saisi olla vain itsekkyyden ilmentymää, vaan senkin voisi ja mielestäni myös pitäisi tehdä yhteisvastuuta unohtamatta ja jopa siihen omistautumista lisäten. Tällöin kyse ei olisi (d)ownshiftauksesta ja leppoisasta oleilusta, vaan itsensä upgreidauksesta ihmisyyden suuntaan 🙂

Utopia inhimillisistä roboteista

Ihastuin Helsingin Sanomissa 28.11.2016 olleeseen Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen Vieraskynä-kirjoitukseen ”Robotit eivät voi vastata kaikkiin kysymyksiimme”. He kirjoittavat:

On ainakin kolmenlaisia ongelmia. Joidenkin ratkaisemiseen on jo olemassa kaava. Toisiin on ensin kehitettävä kaava, josta ratkaisu johdetaan. Lisäksi on ongelmia, joihin ei voi luoda kaavaa. Ne ovat liian monimutkaisia ja sisältävät vaikeasti määriteltäviä vuorovaikutussuhteita.

Robotisaatio merkitsee, että ihmistä ei tarvita kaavamaiseen työhön. Niinpä kahdessa ensimmäisessä ongelmatyypissä ihmisen tehtäväksi jää luoda koneäly, joka pystyy ratkaisemaan sekä kaavan että ongelman. Kaavattomien ongelmien ratkaisu jää ihmisen vastuulle.

Näitä ongelmia, joiden ratkaisemiseen ei ole mahdollista luoda kaava, he kuvailevat seuraavasti:

Miksi sodimme, miten yhteiskunnallista eripuraa voi ehkäistä, mikä on kaunista tai millainen talousfilosofia vastaa ihmiskäsitystämme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaava tai robotti ei vastaa.

Varsinkin kaikki arvoja ja arvottamista sekä elämän mielekkyyttä, omaa merkityksellisyyttä maailmassa ja oman toiminnan tarkoituksellisuutta koskevat kysymykset jäävät roboteille opetettavissa olevien asioiden ulkopuolelle. Jonkin asian tai jonkun ihmisen – oman tai jonkun toisen – toiminnan eettisen hyvyyden arviointi tulee ikuisesti jäämään ihmisen itsensä tehtäväksi. Ja eivätkö juuri tällaiset kysymykset ole kaikkein tärkeimpiä sekä ihmiskunnan että koko maailman tulevaisuuden kannalta. Alkaen kaikkein pienimmistä arkisista teoista joita jatkuvasti teemme ja niiden vaikutusten eettisyyden arvioinnista.

Käytännössä kyse on siitä, että ihmisen tajunta on monitasoinen. Filosofisessa ihmiskäsitysajattelussa puhutaan yleensä kahdesta tasosta, alemmasta psyykkisestä ja korkeammasta henkisestä. Molemmat ovat osa inhimillistä tajuntaa ja ne ovat myös riippuvuussuhteessa toisiinsa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Psyykkinen, josta psykologiassa käytetään nimitystä psyyke, toimii kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti. Nämä kausaaliset syy-seuraussuhteet noudattavat yleisiä lainalaisuuksia joiden mukaisesti ensimmäinen ilmiö aiheuttaa toisen. Tällöin voidaan olettaa, että joidenkin edeltävien olosuhteiden eli syiden vallitessa siitä seuraa välttämättä jokin määrätty seuraus. Kyse on siis edellä mainitusta kaavamaisuudesta, jonka mukaisesti siis myös tajuntamme alempi psyykkinen taso toimii. Kaikkeen siihen, mitä voimme psyykkisestä tapahtumisestamme tiedostaa, on jo olemassa kaava, ja kaikkeen siihen, mikä on tiedostamatonta psyykkisessä tapahtumisessamme, voidaan todennäköisesti kehittää jokin kaava. Ja kaikki tämä voidaan siis myös ohjelmoida robottien ”tekoälyyn”.

Robottien kehittäjät näyttävät yleisesti uskovan, että ihmisen tajunnassa kaikki asiat tapahtuvat vääjäämättä ilman, että tapahtumien kulkuun pystyy millään tavalla vaikuttamaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siis välttämättä niin kuin tapahtuu, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Olisimme sen mukaisesti täysin vailla minkäänlaista omaa tahtoa, joka on täysin käsittämätön ajatus. Tällaiseen näkemykseen perustuvassa maailmassa jokainen ihmisen tekemä teko olisi väistämätön eikä hän voisi valita mitä hän tekee eri tilanteissa.

Ihminen on kuitenkin arkijärkeenkin perustuvan ymmärryksen mukaisesti perusolemukseltaan olento, jolla on myös valinnan ja tahdon vapaus, jonka perusteella hän kykenee riippumattomasti ja vapaasti ottamaan kantaa sisäisiin (biologisiin ja psykologisiin) ja ulkoisiin (sosiologisiin) elämänsä ehtoihin ja edellytyksiin. Ihmisellä on näin ollen aina määrätty vapausaste tai liikkumavara, jonka rajoissa hän voi vapaasti muokata omaa elämäänsä kulloinkin tarjolla olevien mahdollisuuksien mukaisesti. Tämä vapaus perustuu ihmisen henkiseen ulottuvuuteen. Koska se on välttämättömästi vapaa tehdessään ratkaisuja ja valintoja, ei sitä voidaan teknologian kaikkivoipaisuuden nimiin vannovien utooppisista haavekuvista huolimatta koskaan ohjelmoida millään tavalla.

Ihmisen henkinen tajunnallinen taso on ennen kaikkea arvottava, se kaikkein inhimillisin ihmispersoonassa, jonka avulla ihmisestä voi tulla eettinen subjekti ja vastuullinen persoona. Se edustaa siis ihmisessä sitä, mitä ihminen varsinaisimmillaan on. Ja sitä, mikä tulee erottamaan ihmisen aina roboteista ja muista teknologian mekaanisista aikaansaannoksista.

Viime aikoina on puhuttu paljon palveluroboteista, joista kehittyneimpiä kutsutaan jopa ihmiseen viittaavasti humanoideiksi. Niiden yhdeksi ominaisuudeksi on kerrottu, että ne osaavat tunnistaa käyttäjän tunnetiloja. Varmasti osaavatkin, koska ihmisen erilaiset perustuntemuksiin liittyvät tunnevireet, hyvään ja pahaan oloon tai tyytyyväisyyteen ja tyytymättömyyteen liittyvät tuntemukset, ovat olemukseltaan psyykkisiä. Joten ne toimivat kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaisesti eli siten kaavamaisesti, että ne on robottiinkin ohjelmoitavissa. Sen sijaan arvottavat tunteet, kaikkinainen arvojen ymmärtäminen, soveltaminen ja niihin suuntautuminen, tapahtuvat sellaisten olemukseltaan henkisten kykyjen avulla, joista ei voida millään keinoilla luoda mitään kaavaa. Ihmisen vapaa tahto ja tahto suuntautua kohti jotain arvokasta ja tarkoituksellista, eivät ole ohjelmoitavissa.

Mainitsemani artikkelin kirjoittajat toteavat tekstinsä lopuksi: ”Humanismi on robotisoidun tulevaisuuden salasana”. Mikään ei voi korvata ihmistä siinä tehtävässä, mikä ihmisellä maailmassa on. Ja se tehtävä on toteutettavissa ainoastaan ihmispersoonien henkisten kykyjen ja voimavarojen avulla.

Jos aihe kiinnostaa Sinua, tule ilmaisiin yleisötilaisuuksiin Helsingissä 10.1.2017 ja Jyväskylässä 11.1.2017. Viktor Franklin elämäntyö kohdistui siihen, mitä kaikkia arvokkaita henkisiä kykyjä ja voimavaroja meissä kaikissa piilee. Perustietoa näistä löydät myös kirjastani Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä (2. laajennettu painos).

Tahdon maailman ilman sotaa – entä Sinä?

Luin juuri ajankohtaisen kirjan, Arno Gruen: Tahdon maailman ilman sotaa. Löysin siitä paljon hyviä ajatuksia, jotka ovat yhteneväisiä Viktor Frankl’n logoteorialle (eli LTEA:lle, ks. http://www.logoteoria.net).

Gruen puhuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvästä pitkään jatkuneesta kehityksestä, joka on omiaan lisäämään väkivaltaisia purkauksia. On kuitenkin selvää, että kaikki lähtee yksilöistä, jotka ovat alttiita käyttämään väkivaltaisia keinoja ja äärimmillään murhaamaan toisia ihmisiä. Usein heitä käyttää hyväksi joku suuruudenhulluuteen sairastunut yksilö, jonka he antavat aivopestä itsensä ja jota he seuraavat kuuliaisesti aina omaan uhrautuvaan kuolemaan asti kokien olevansa hyviä ja valittuja sotureita. Harhautuneissa mielikuvissaan he kuvittelevat ihmisyyttä vastaan tekemänsä rikokset oikeutetuiksi ja kokevat itsensä arvokkaiksi ja merkityksellisiksi pahaa vastaan taistelijoiksi.

Elämää ei kuitenkaan tee elämisen arvoiseksi suuruudenhulluus, vaan myötätunto toisia kohtaan, valmius jakaa toisten ihmisten kärsimys ja tuska sekä avautuminen ihmisten keskinäiselle rakkaudelle. Myös epäinhimillisesti toimivat ihmiset kaipaavat todellisuudessa myötätuntoa ja rakkautta. Heidät on kuitenkin usein kasvatettu niin, että lapsena heidän tunteitaan ja eläytymiskykyään on halveksittu ja leimattu heikkoudeksi. Tämän takia he ovat joutuneet etääntymään itsestään, omasta todellisesta sisimmästään ja hylkäämään sen haitallisena ja epätoivottuna. Samalla he ovat hukanneet sen, mitä he olisivat voineet olla henkisesti kehittyneinä ihmisinä. Heistä on tullut sisäisesti tyhjiä, onttoja ihmistä esittäviä kuoria.

Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänen olemassaolollaan on merkitystä, hänellä on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa. Se pitää ihmisen eheänä ja luo hänen elämälleen arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä. Jos ihminen ei saa mahdollisuutta tällaiseen elämänsisältöön, ryhtyy hän täyttämään tyhjää sisintään vihalla ja väkivallalla. Hän on helppo saalis psykopaateille, jotka omistavat koko elämänsä erilaisten viholliskuvien luomiseen ja tällaisten vihollisten mahdollisimman näyttävään tuhoamiseen. Pahimmassa tapauksessa arvottomaksi, merkityksettömäksi ja tyhjäksi itsensä kokevasta ihmisestä itsestään kehkeytyy tuhon ja kuoleman enkeli.

Inhimillisyyden perusta on uskossa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Logoteoriassa opetetaan, että kaikki se, mitä teemme toisille, palautuu tavalla tai toisella takaisin itseemme. Lauri Rauhala ilmaisee asian niin, että kun tajuamme, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme, väkivalta käy mahdottomaksi. Ja Dalai Lama toteaa, että ihminen ei voi auttaa itseään parempaan elämään, jollei hän ole valmis auttamaan myös kaikkia lähimmäisiään, maailmassa olevia kanssaihmisiään. Dalai Lama korostaa myös, että lajimme säilymisen perusta on siinä, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta – kyvystämme lähestyä toista ihmistä hänen kärsimyksissään ja jakaa sen hänen kanssaan.

Kun luovumme itsekkäistä, nykyajan kahlitsevista ajatuspakoista ja vapautamme itsemme kilpailusta vallasta, menestyksestä ja rahasta, voimme löytää tien siihen, mitä olemuksellisesti olemme. Jokaisella syntyvällä lapselle on tieteellisten tutkimustenkin mukaan omasta takaa valmius jakaa toisille omastaan ja jollei tätä synnynnäistä kykyä tuhota hänessä, voi hän edetä elämässään rakkauden eikä väkivallan suuntaan. Me kaikki aikuisetkin voimme koska tahansa luopua vanhoista, ulkopuoleltamme omaksumistamme ajatuksista, ja ryhtyä luomaan maailmasta itsellemme ja toisille paremman paikan elää kuin mitä se on tällä hetkellä.

Lähteenä käytetty kirjaa: Arno Gruen. 2008. Tahdon maailman ilman sotaa. Helsinki: Like.

Ostopäätökset ratkaisevat ihmiskunnan onnellisuuden

Lainasin otsikon Helsingin Sanomista. Eilisestäkö? Ei vaan 50 vuotta vanhasta numerosta 28.6.1964. Jutussa todettiin mm. seuraavaa:

Ostanko vai enkö osta – siinä kysymys, joka ratkaisee huomispäivän ihmiskunnan onnellisuuden. Onko minun liityttävä mukaan ostajien väliseen kilpailuun vai pysyttävä siitä erillään, onko minun pysyttävä Virtasten tasolla vai ei?
Tunnettu englantilainen sosiologi tri Michael Young puhui äskettäin Oslon yliopistossa kansainvälisen kuluttajainyhdistyksen kolmipäiväisen kokouksen viimeisessä istunnossa tästä aiheesta johdattaen kuulijansa siihen lopputulokseen, että huomispäivän ihmisen kannalta on ratkaisevaa arvioida uudelleen nykyajan tunnustettu näkökohta, jonka mukaan aineellinen elintaso ja elämän yleinen laatu ovat toisiinsa rinnastettavia.
– – –
Kuluttajan on kysyttävä itseltään onko hän onnellinen pyrkiessään saamaan samoja tavaroita kuin suurempituloinen naapurinsa.

Mihin olemme tulleet? Tämän päivän yhteiskuntamme keskeiset arvostuksen kohteet ovat kasvu, kilpailu ja kulutus. Hyvinvointi-käsitteen sisältö ymmärretään yksinomaan taloudellisesta näkövinkkelistä. Hoetaan kuorossa: ”Suurin osa nuoristamme voi paremmin kuin koskaan ja sitten on se pieni vähemmistö, ”vain” noin 20 %, joka voi huonosti.” Jos oltaisiin rehellisiä, myönnettäisiin, että tässä kilpailua ja kulutusta kaiken päämääränä ihannoivassa yhteiskunnassamme ehkä noin 20 % nuorista voi edelleen jossain määrin hyvin ja 80 % nuorista voi enemmän tai vähemmän huonommin kuin he voisivat voida ja kuin heillä olisi ihmisarvonsa perusteella oikeis voida. Totuus onkin, että suuri enemmistö, me kaikki ”tavikset” ja lisäksi meitä vielä huonommassa asemassa asemassa olevat, kärsimme kaikki enemmän ”kuin lääkäri määrää” eli enemmän kuin monen psyykkinen ja henkinen terveys kestää.

Onko meillä mielenterveysongelma? On ja ei. Yhteiskunta, siis ne yksittäiset ihmiset, joille olemme uskoneet päätäntävallan meitä kaikkia koskevista asioista, aiheuttaa meille kohtuuttoman kovia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä kestettäväksi. Ei siis ihme, jos jopa enemmistöllä nuorista on nk. mielenterveysongelmia.
Huvittavaa muuten, että samanaikaisesti, kun hoetaan, että suurin osa nuorista voi paremmin kuin koskaan, voivoitellaan, että jopa yli puolella nuorista on mielenterveysongelmia…

Nuorten mielenterveysongelmat tuntuvat olevan jo lähes kansantauti, pohtii tutkimusprofessori Mauri Marttunen. Suunnilleen 50–60 prosenttia 21-vuotiaista on siihenastisen elämänsä aikana kärsinyt mielenterveysongelmista.

Missä on se totuudenpuhuja, H.C.Anderssenin Keisarin uudet vaatteet -sadun viaton lapsi, joka paljastaa: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!” Meitä on vedetty nenästä, meille on esitetty jotain satua ja me olemme huutaneet kuorossa (Anderssenin satua mukaillen): ”Herranen aika, kuinka koreat yhteiskuntamme uudet aatteet ovat! Kylläpä tuo kilpailu- ja kulutuspäämäärä on ihana…; Ikinä ennen ei yhteiskuntamme hyvinvointia oltu näin ihasteltu; Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton…”

Michael Young on muuten tutustumisen arvoinen sosiaalinen edelleenkävijä, tiennäyttäjä ja paremman tulevaisuuden rakentaja, johon voi tutustua Wikipediassa http://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Young,_Baron_Young_of_Dartington
tai hänen mukaansa nimetyn säätiön sivuilla http://youngfoundation.org/about-us/history/. Young loi meritokratia-käsitteen, ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Meritokratia: ”Termi on peräisin Michael Youngin vuonna 1958 julkaistusta romaanista Meritokratian nousu 1870-2033, joka on poliittisesti meritokratiaa vastustavassa tarkoituksessa kirjoitettu, sen huonoja puolia korostava dystopistinen tulevaisuudenkuvaus yhteiskunnasta, jossa yksilön yhteiskunnallinen asema määritellään älykkyysosamäärän ja vaivannäön (ts. ansioiden eli meriittien) summana. Teoksessa meritokraattinen järjestelmä johtaa lopulta vallankumoukseen, jossa massat syöksevät kansalaisten tuntemuksista vieraantuneen eliitin vallasta.”

Meritokratiassa valta (lue: taloudellinen hyvinvointi) jaetaan siis suoritusten, pätevyyden ja kykyjen perusteella. Toisin sanoen henkilökohtaisen kilpailukyvyn, taistelussa muita vastaan saavutettujen tyrmäysten ja murskausten perusteella. Aggressiivisin ja armottomimmin muita kohteleva voittakoon ja heikot – henkisestä hyvinvoinnistaan välittävät ja sitä puolustamaan pyrkivät – sortukoon elontiellä. Yhteiskunnan kilpailukyky naapurimaihin verrattuna on pääasia ja yksittäisten kansalaisten eli todellisten elävien ihmisten ”pään asiat”, psyykkinen ja henkinen hyvinvointi, ovat toisarvoisia.

Mikä tai kuka on yhteiskunta? Olemmeko unohtaneet, että se on vain abstrakti käsite eikä todellisuudessa mikään tai ketään. Ainoa todellinen olemassaoleva olet sinä ja minä, me yksittäiset ihmiset, jotka satumme elämään yhdessä jossain tietyssä paikassa, jossain maassa ja valtiossa. Millä tai kellä on oikeus päättää henkisestä hyvinvoinnistamme? Mikä tai kuka voi tehdä jotain nykytilanteen muuttamiseksi, asioiden parantamiseksi inhimillisemmäksi? Kenellä on vastuu, vapaus ja myös loppuviimeksi valta muutoksen käynnistämiseen?

Toivon, että syrjäydyt

Olen syrjäyttänyt itseni ja pyrin saamaan mahdollisimman monen muunkin ihmisen syrjäytymään kanssani. Siis mitä? Tarkoitan tällä sitä, että vastustan jyrkästi niitä arvostuksia, joita suurin osa läntisestä maailmaa palvoo. Kolme kovaa koota: kulutus, kasvu ja kilpailu. Ja ovatkin tosi kovia, niin armottomia, että yhä suurempi osa ihmisistä voi pahoin. Olen sitä mieltä, että ainakin lapsilla ja nuorilla, jotka eivät olleet mukana hyväksymässä näitä arvostuksia, on oikeus voida paljon paremmin kuin heidän on mahdollista voida tänä päivänä sekä tulevaisuudessa, jos tahti sen kuin kiihtyy. Ja kaiketi on niinkin, että loppujen lopuksi pieni vähemmistö on käyttänyt valtaansa niin, että tällaisten arvostusten syntyminen on mahdollistunut. Mutta kaikki, jotka eivät ole aktiivisesti taistelleet näitä arvostuksia vastaan, on toimimattomuudellaan hiljaisesti hyväksynyt ne. Ja tullut sen myötä kanssasyylliseksi.

Tätä elämää voi elää monella eri tavalla. Voi juosta loputtomiin oravanpyörässä kuin jyrsijä juoksupyörässä, kunnes voimat ennen pitkää sittenkin loppuvat. Vain huomatakseen, että kaikki oli lopulta turhaa. Hyvinvointi hyvän ja onnellisen elämän muodossa jäi saavuttamatta. Kaikesta seurasi vain pahoinvointia ja monenlaista tuhoa ympärillä, sekä läheisten ihmisten että niiden ihmisten keskuudessa, joiden yli tuli juostua matkalla ei-minnekään.

Oravanpyörästä voi myös hypätä pois ja yhä useampi tekee tällaisen valinnan joko pakotettuna terveytensä menettäneenä tai joku myös omasta vapaasta tahdostaan ja vakaasta päätöksestään. Usein tätä ennen punnitaan omia arvostuksia suhteessa niihin arvostuksiin, joiden mukaan olisi elettävä – juostava yhä kovempaa, jottei tulisi tallatuksi muiden jalkoihin.

Osa pudotetaan pian oravanpyörästä heikoimpina lenkkeinä ja osa ei pääse edes astumaan pyörään. Osa ihmisistä ei edes yritä astua pyörään, vaan valitsee toisenlaisen elämän. Silti nämäkin – ja ehkä juuri nämä ihmiset – voivat elää hyvää, arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Sisäinen hyvinvointi voi olla paljon rikkaampaa kuin ulkoinen menestys erilaisine niin kutsuttuine rikkauksineen.

Toivon – ja pyrin myös kaikin keinoineni vaikuttamaan sen suuntaisesti – että mahdollisimman moni lapsi ja nuori kykenisi aidosti pohtimaan erilaisten vaihtoehtojen hyvyyttä sekä tekemään ratkaisunsa sen mukaisesti. Valtavirran syrjästäkin voi vaikuttaa. Pieni sivujoki voi kasvaa pisara pisaralta, kunnes siitä kasvaa sellainen virta, joka kykenee jo aiheuttamaan pyörteitä valtavirran keskuuteen. Tämän päivän lapset ja nuoret pystyvät muuttaa kehityksen suunnan tulevaisuudessa siinä vaiheessa, kun he ovat aikuisia. Ja siihen asti he voivat kulkea tiennäyttäjinä vertaistensa keskuudessa, jos rohkeus vain riittää. Tarvitsemme siis rohkeita nuoria, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan nykymenon mielekkyyden ja totuudenmukaisuuden. Samalla tavalla kuin pieni viaton lapsi, joka totesi, että ”eihän keisarilla ole vaatteita”, vaikka kaikki muut vain nyökyttelivät ja taputtivat itseensä tyytyväiselle hallitsijalleen.

Tästä syystä tarvitaan kasvatusta, jossa puhutaan universaaleista arvoista, sellaisesta hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta, jotka ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan ihmisen mahdollisuuksina hyvään ja onnelliseen elämään. Jotka ovat äärettömän kaukana tämän päivän arvostuksista, jotka suuri enemmistö on hiljaisesti hyväksynyt, kun siihen kuuluvat eivät ole osanneet kyseenalaistaa niitä. Eli eivät ole osanneet ihmetellä ja kysellä, ovatko arvostukset sellaisia, joiden vuoksi kannattaa elää ja kuolla. Vai ovatko ne sellaisia, jotka etäännyttävät kaiken aikaa kauemmaksi siitä, mitä voidaan pitää ihmisyyden arvoisena.

Lapsilla ja nuorilla on vielä suurin osa elämästään edessään. Heillä on mahdollisuus etsiä ja löytää elämälleen arvokas sisältö ja tarkoitus. Heillä on mahdollisuus päästä kiinni hyvän elämän syrjään astuakseen vähitellen sen keskiöön johdattaakseen muitakin kohti parempaa maailmaa. Stefan Einhorn ilmaisee ajatukseni kirjassaan Ihmisen tehtävä hienosti isän sanoina pojalleen, joka pohtii maailmassa ihmisten kesken esiintyviä ongelmia: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista tätä ongelmaa, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.” Mikä olisikaan arvokkaampi syy elää!

Ps. Tämä blobikirjoitus on osaltaan myös protesti syrjäytymis-käsitteelle siten kuin sitä nykyisin käytetään ihmisten kielteiseen leimaamiseen.

Kohti arvopitoisempaa ja tarkoituksentäyteisempää elämää

Viime viikolla ilmestyi kirjoittamani kirja Viktor Franklin logoteoria – tie arvopitoiseen ja tarkoituksentäyteiseen elämään. Kirjassa on sekä Viktor Frankl’n arvofilosofian teoreettista kuvailua että aivan käytännön harjoituksia liittyen siihen, kuinka voi etsiä itselleen tai auttaa toista ihmistä etsimään tarkoituspitoista ja kokonaisvaltaisesti hyvää, onnellista elämää.

Pari tähänastista arviota kirjasta:

Logoterapian ytimessä

Kirjaesittely: Timo Purjo: Viktor Franklin logoteoria – tie arvopitoiseen ja tarkoituksentäyteiseen elämään. Porrum Oy. 2012.

Filosofian tohtoriksi logoterapiasta väitellyt Timo Purjo, nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n perustaja on yksi heistä, jotka ovat ottaneet tosissaan Franklin kehotuksen kehittää logoterapiaa. Hänen ensimmäinen logoterapiaa käsittelevä kirjansa Viktor Franklin logoteoria käsittelee nimensä mukaisesti juuri logoterapian ydintä. Purjo kutsuu logoterapiaa logoteoriaksi ja esittää valinnalleen pätevät perusteet, muun muassa sen, että Suomessa terapia-sanan käsitetään kovin kapeasti.
Purjo kunnioittaa Franklia mutta ei kumarra kuvia. Hänen pyrkimyksensä on varjella sitä, mikä tekee logoteoriasta ainutlaatuisen – Purjo kun on havainnut, että logoterapiaa viljellään siellä sun täällä ja alkuperäisestä viitekehyksestään irrotettuna käsitteiden väärinkäsityksen mahdollisuus on suuri.
Purjo käy läpi logoterapian keskeiset käsitteet – ihmiskäsitys, henkinen ulottuvuus, itsen transsendenssi, tarkoituksellisuus, arvot, vapaus ja vastuu – esimerkillisesti: selkeästi, skarpisti ja syvällisesti. Kuten hän itsekin toteaa, näitä käsitteitä kuten koko logoterapiaa voidaan pitää hyvässä mielessä yksinkertaisina, mutta onko sittenkin niin, että niiden ymmärrystä olisi hyvä jatkuvasti syventää?
Franklin ihmiskäsitystä Purjo täydentää Lauri Rauhalan ihmiskäsitykseen kuuluvalla situationaalisuudella (hiukan vaikeasti suomennettava käsite, joka kuvaa sitä, että ihminen kuuluu maailmaan niin kuin maailma kuuluu ihmiseen). Kuten hän itse perustelee: “Situationaalisuuden täysimääräinen huomioonottaminen mahdollistaa Franklin tarkoituskeskeisen filosofian rikastamisen siten, että sitä voidaan tulkita ontologis-filosofisesti entistä syvällisemmällä tavalla”.
Viktor Franklin logoteoria -kirja on siitäkin ansiokas, että se antaa varmasti paljon niin logoterapiasta vastikään kiinnostuneelle kuin siihen syvällisesti perehtyneellekin. Itse totesin, että Purjo vastaa kirjassaan moniin sellaisiin kysymyksiin logoterapiasta, joita en ole sisäistänyt pohtivani: hän taustoittaa esimerkiksi ansiokkaasti kaikkea Franklin ajatteluun vaikuttanutta, muun muassa hänen arvokäsityksensä kehittymistä vuosien varrella.
On hienoa, että Viktor Frankl’in logoteoria käännetään myös englanniksi ja saksaksi. Jään innostuneena odottamaan Purjon seuraavia logoterapiaa käsitteleviä kirjoja.

Toinen aiempi arvio, kun olin julkaissut artikkelina osia kirjastani:

Kiitokset aivan upeasta artikkelistasi kirjassa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka. Juuri tällaista tekstiä olen odottanut koko sen ajan, kun olen ollut logoterapian kanssa tekemisissä (pian 10 vuotta). Voisin jopa sanoa, että Franklin Ihmisyyden rajalla -kirjan jälkeen mikään muu logoterapia-teksti ei ole tehnyt minuun näin suurta vaikutusta. Huomaan lukevani sitä hitaasti, säästellen ja lauseita maistellen. Selkeää sanoitusta ja muistutusta ajattelutavan ytimestä kaivataan ja tämä vastaa siihen. Malttamattomana odotan kirjasi valmistumista. Uskon, että siitä saadaan myös opiskelijoille hyvä perusteos luettavaksi.

Molemmat kirjaani arvioineet ovat logoterapia-alan koulutettuja ammattilaisia. Mieltä lämmittävää palautetta 🙂 Kirjastani on tosiaan oltu kiinnostuneita myös englannin ja saksan kielialueilla ja kirja on parhaillaan käännettävänä näille molemmille kielille. On mielenkiintoista nähdä millaista palautetta kirja saa kahden kansainvälisen keskuksen, Viktor Frankl Institute of Logotherapy’n ja Viktor-Frankl-Institut’in kotimaissa Yhdysvalloissa ja Itävallassa (Frankl’n kotimaassa). Ainakin kustantajien ensikommentit ovat olleet erittäin rohkaisevia.

Kirjan on myös tarkoitus olla vasta ensimmäinen väitöskirjani jälkeinen suurelle yleisölle suunnattu logoteoriaa käsittelevä kirja. Suunnitteilla on siis kokonainen kirjasarja logoteoriasta – ja jos hyvin käy, seuraava osa ilmestyy jo ensi vuonna näihin aikoihin.

Vielä kirjan takakannen teksti:

Wieniläinen filosofi Viktor E. Frankl (1905–1997) kehitti eksistenssianalyysiksi ja logoterapiaksi kutsutun oppinsa auttamaan ihmisiä etsimään arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä sisältöä elämäänsä. Elämän mielekkyys ja merkitys ovat tänäänkin erittäin ajankohtaisia kysymyksiä.
Kirja on tarkoitettu kaikille, jotka kokevat niiden pohtimisen tärkeäksi työssään tai omassa henkilökohtaisessa elämässään.
Kirjan kirjoittaja Timo Purjo on Viktor Franklin filosofiasta väitellyt tohtori ja Viktor Frankl Institute of Logotherapyn valtuuttama kansainvälinen kouluttaja.

Ja sisällysluettelo:

SISÄLLYS
Esipuhe 7
1 Viktor Frankl’in logoteorian tausta 13
1.1 Arvottavaa psykoterapiaa, logoterapiaa ja eksistenssianalyysiä 13
1.2 Logoteorian ainutlaatuinen ydin 16
2 Frankl’in arvokäsitysten kehittyminen vuosina 1925–1995 21
3 Mitä Frankl tarkoitti ihmisen elämän tarkoituksilla? 27
3.1 Itsen ulkopuolelle suuntautuminen tarkoituksellisen
olemassaolon perustana 31
3.2 Arvojen olemus 35
3.3 Arvot tarkoitusmahdollisuuksina 48
3.3.1 Luomis- tai aikaansaamisarvot 51
3.3.2 Eläytymis- tai kokemisarvot 54
3.3.3 Rakkaus 57
3.3.4 Asennoitumis- tai suhtautumisarvot 62
3.4 Tarkoituksen konkreettinen toteuttaminen 68
3.5 Luonnos holistiseksi arvoteoriaksi 75
4 Henkisyys korkeamman tason tajunnallisuutena 81
4.1 Frankl’in filosofis-antropologinen ihmiskäsitys 84
4.2 Itsestä etääntymisen eli asiallistamisen kyky 92
4.3 Tajunnallinen tietoisuus ja itsetiedostus 94
5 Omatunto tarkoitusaistina 98
5.1 Omantunnon suhde absoluuttisiin arvoihin 103
5.2 Syyllisyyden tarkoitus 104
6 Henkinen uhmavoima 108
6.1 Tahto henkisenä kykynä ja voimana 108
6.2 Sisu ja ”spiritti” henkisinä voimina 114
6.3 Tarkoituksettomuuden uhmaaminen 115
7 Situationaalisuus Frankl’in ajattelun täydentäjänä 130
8 Vastuullinen ihmisyys 144
9 Askelia logoteorian käyttöönottoon 155
10 Ihmisen hyvä olemassaolo 179
Liitteet 181
Liite 1. Väkivaltaisesti käyttäytyvän nuoren tahto tarkoitukseen
ja rakkauteen (kongressiesitelmä) 181
Liite 2. Logoterapian ydin (kongressiesitelmä) 205

Kirjaa saa hyvin varustetuista kirjakaupoista ympäri Suomea sekä nettikirjakaupoista. Ennen pitkää kirja tulee myös useiden kirjastojen valikoimiin. Kotikuntani Lopen kirjastoon kävin lahjoittamassa sen tänään 🙂

Minä olen tämän ajan tärkein henkilö

Otsikko on sama kuin Antti Blåfieldin kirjoituksessa tämän päivän Hesarista. Oikeastaan sen pitäisi filosofisesti kuulua: ”Minä on tämän ajan tärkein henkilö”, mutta käytetty muoto on helpommin ymmärrettävissä.

Blåfield aloittaa juttunsa kertomalla viime vuonna kuolleen brittiläisen aatehistorioitsijan Tony Judtin kesken jääneestä työstä. Judt yritti ym­mär­tää, mi­kä oi­kein me­ni pie­leen län­si­mai­ses­sa hy­vin­voin­tia­jat­te­lus­sa.

Jud­tin pe­rus­tee­si oli, et­tä kun so­dat käy­nyt su­ku­pol­vi op­pi jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten­sa pe­rus­teel­la yh­teis­vas­tuun mer­ki­tyk­sen, si­tä seu­ran­neet su­ku­pol­vet ovat omas­sa elä­mäs­sään ka­dot­ta­neet hy­vin­voin­ti­val­tion ideaan si­säl­ty­neen koh­ta­lon­yh­tey­den ym­mär­ryk­sen. Yh­teis­vas­tuun ti­lal­le on kas­va­nut yk­si­lön oi­keus to­teut­taa it­seään.

Mi­nä­kes­kei­syy­den vah­vis­tu­mi­nen on näi­vet­tä­nyt yh­teis­vas­tuun aja­tuk­sen.

Blåfield kirjoittaa myös suomalaisten Timo Hännikäisen ja Tommi Melanderin havainnoista tälle ajalle ominaisesta itsekkyydestä, ”Mä haluun ja siksi mun kuuluu saada” -asenteesta. Hännikäinen ja Melander kaipaavat paluuta ai­toon li­be­ra­lis­miin, jos­sa tun­nus­te­taan se­kä yk­si­lön oi­keu­det et­tä yh­tei­sön aset­ta­mat vel­vol­li­suu­det, niin pe­rin­teet kuin uto­piat – tai ehkä olisi osuvampaa puhua ihanteista ja sellaisista esikuvista, sekä valtioista että yksilöistä, jotka ovat rohkeasti pyrkineet kohti jotain suurta päämäärää, vaikka sitä ei sellaisenaan voi koskaan edes saavuttaa. Hännikäistä ja Melanderia kau­his­tut­taa tä­mä ”­post­po­liit­ti­nen” ai­ka, jos­sa ”ar­vot kor­vau­tu­vat ra­hal­la ja aat­teet li­fes­ty­lel­lä”. Niin minuakin.

Minän ylivaltaa kuvastaa siis se, minulle tärkeitä asioita pidetään arvoina ja mistään muusta yleisesti arvokkaasta ei olla kiinnostuneita. Voidaan esimerkiksi pohtia, mikä on parisuhteen ja perheen tarkoitus. Arvofilosofian kannalta tulkitsen, että perhe ei ole mikään itsetarkoitus eli itseisarvo. Parisuhteella ja perheellä on kuitenkin selkeä tehtävä: auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisiksi kuin olisi mahdollista ilman hyvää parisuhdetta (tai muuta syvällistä, rakkaudellista ihmissuhdetta) tai perhettä. Tarkoitus on siis, että sitä arvokasta ja hyvää, mikä perheessä kaikille sen jäsenille parhaimmillaan kehkeytyy, jaetaan kaiken aikaa perhepiirin ulkopuolelle muuhun yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja nyt en tarkoita rahaa tai muita epäarvoja (joillekin jopa epäjumalaa), vaan konkreettisia hyviä tekoja, jotka edistävät meidän kaikkien yhteistä hyvää. Sitähän yhteisvastuukin tarkoittaa – kannamme kukin kortemme yhteiseen kekoon, kuten muurahaiset konsanaan.

Pointtina on siis, että vasta perheen ja muun lähipiirin ulkopuolelle suunnatut hyvät teot ovat yhteisvastuun eli varsinaisten arvojen toteuttamista. Kaikki se hyvä, mitä teemme perhepiirissä, pitäisi olla itsestään selvää. Puolisoilla on vastuu tukea toisiaan kasvamaan henkisesti ja eettisesti yksilöllisten mahdollisuuksiensa ääriin ja vanhemmilla on yksiselitteinen huolenpito- ja kasvatusvastuu lapsistaan. Jossa kasvatusvastuulla tarkoitetaan juurikin lapsen kasvattamista suuntautumaan toisten (kuten aikanaan myös tulevan puolisonsa) sekä kaikkien yhteiseen hyvään.

Yhteisen hyvän edistäminen ei ole keneltäkään pois ja se toteuttaa kestävimmällä mahdollisella tavalla myös omaa hyvää. Tietysti riippuen siitä, miten hyvä käsitetään – tarkoitetaanko sillä omaa itsekästä etua vai aidosti hyvää siten kuin sitä on jo antiikin ajoista lähtien pohdittu. Eli pyritäänkö vain omien subjektiivisten oikeuksien ja oman edun tavoitteluun vai suuntaudutaanko johonkin sellaiseen, joka koko ihmiskunnan olemassaolon ajan on filosofien ja muiden suurten ajattelijoiden toimesta arvioitu yleisesti hyväksi. Eli kyse on ajattomista arvoista ja niitä toteuttavista hyveistä.

Myös itsensä toteuttaminen on aidosti mahdollista vain suuntautumalla monin eri tavoin itsensä ulkopuolelle ja ponnistelemalla todellisten arvojen mukaisesti laajasti kaikkien ihmisten ja koko luomakunnankin hyväksi.

Blåfield päättää juttunsa:

Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä het­ken hil­jen­ty­mi­ses­tä suo­ri­tus­ky­kym­me vain pa­ra­nee. Ja eh­kä myös ky­kym­me kan­taa vas­tuu­ta muus­ta yh­tei­sös­tä tai omis­ta va­lin­nois­tam­me.

Muodissa olevan hijentämisen ja downshiftauksen tarkoitus ei saisi olla vain itsekkyyden ilmentymää, vaan senkin voisi ja mielestäni myös pitäisi tehdä yhteisvastuuta unohtamatta ja jopa siihen omistautumista lisäten. Tällöin kyse ei olisi (d)ownshiftauksesta ja leppoisasta oleilusta, vaan itsensä upgreidauksesta ihmisyyden suuntaan 🙂

Arvojen ja tarkoitusten pohtimisen merkitys

Aluksi takakannen teksti juuri ilmestyneestä Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka kirjasta, jonka toimitin yhdessä Eevastiina Gjerstadin kanssa.

Jokaisen on tärkeää pohtia, mihin arvoihin perustaa elämänsä ja millä tavoin pyrkiä varmistamaan oman elämän tarkoituksellisuus. Erityisen tärkeitä nämä kysymykset ovat kasvatuksellisissa ammateissa toimiville ja muille ihmisten auttajille. Heidän on kyettävä ohjaamaan arvojaan ja tarkoituksiaan kyseleviä nuoria tai aikuisia ihmisiä etsimään vastauksia oikeista suunnista. Jotta tämä olisi mahdollista, on ihmistyötä tekevän itse selkeästi tiedostettava sekä arvojen ja tarkoitusten yleinen olemus että omat arvonsa ja elämänsä tarkoitukset.

Arvoja ja tarkoituksia voi lähestyä monin eri tavoin ja näin kirjan artikkelien kirjoittajat myös tekevät. Oman erityisen näkökulmansa elämän tarkoituksiin luoneella Viktor E. Frankl’illa on ollut vaikutusta useisiin kirjoittajiin, joka näkyy selkeästi myös heidän artikkeleissaan. Frankl’in filosofiaa tarkastellaan myös erikseen joissakin artikkeleissa sekä teoreettisesti että käytännön toiminnan kannalta.

Kirjan kirjoittajissa on tunnustettuja arvofilosofian, kasvatuksen ja psykologian tutkijoita sekä käytännön kasvatus-, opetus- ja nuorisotyötä ja muutakin ihmistyötä tehneitä asiantuntijoita. Kirjassa on myös artikkeli itsenäisesti oman elämänsä lähtökohtia ja suuntaa etsivästä ihmisestä. Kirja valaisee siten monipuolisesti tieteellis-teoreettisen tutkimuksen, käytännön ammatillisen asiantuntemuksen että omakohtaisen kokemisen näkökulmia arvoihin ja tarkoituksiin. Kirja on siksi hyödyllinen sekä tutkimusta tai käytännön kasvatus- tai auttamistyötä tekeville että oman elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Ja jatkoksi vielä ote kirjan Esipuheesta.

Jokainen ihminen kysyy ainakin hetkittäin elämänsä suuntaa, arvojaan ja elämänsä tarkoituksellisuutta. Kysyminen voimistuu murrosiän lähestyessä, jolloin nuori ei tyydy pelkästään kysymään elämän tarkoitusta, vaan saattaa asettaa sen myös kyseenalaiseksi. Tarkoituksettomuuden tunne on nuorten keskuudessaan merkittävästi yleisempää kuin aikuisilla ihmisillä johtuen sekä nuorten rohkeudesta kyseenalaistaa jopa koko olemassaolonsa tarkoitus, että siitä, että elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen ajoittuu vaiheeseen, jossa nuori kamppailee henkisesti monella muullakin tavoin. Tämä oli lähtökohtana silloin, kun kirjalle valittiin nimeä ja siksi nimessä korostuu pedagoginen, kasvatuksellinen näkökulma.

Kaikkien kasvattajien eettisenä velvollisuutena on ohjata lapsia ja nuoria tiedostamaan, mikä on yleisinhimillisesti arvokasta, sekä ohjata heitä etsimään elämänsä tarkoituksia niiden suunnasta. Kirjan ensimmäisessä osassa pohditaan tarkoitusten ja arvojen filosofisia ja teoreettisia kysymyksiä ja lähtökohtaolettamuksia. Professori Tapio Puolimatka pohtii, miten erilaiset filosofiset arvositoumukset johtavat erityyppisiin käsityksiin elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta. Ei siis ole sama, millaisia nämä taustauskomuksemme ovat. Kysymystä elämän ja sen erilaisten hetkien tarkoituksesta on filosofioissa ja uskonnoissa pohdittu aikojen alusta lähtien. Juutalainen psykiatri ja filosofi Viktor E. Frankl omisti elämänsä ihmisten evästämiselle kunkin oman ainutkertaisen ja ainutlaatuisen elämänsä tarkoituksellisuuden etsintään. NFG:n toiminnanjohtaja Timo Purjo keskittyy artikkelissaan sen kirkastamiseen, mitä Frankl todella sanoi elämän hetkien tarkoituksista.

Tutkija Eevastiina Gjerstad pohtii arvokasvatuksen mahdollisuuksia ja rajoja ja osoittaa, että arvokasvatukseen liittyvien väärinkäsitysten murtamisen kautta arvokasvatuksesta voi tulla ideaalinsa mukaisesti ihmisyyden ilmentäjä. Filosofian tohtori Ulla Solasaari tarjoaa valaisevan ja käytännön kasvatuksen kannalta erityisen hyödyllisen näkökulman arvoihin negatiivisten arvojen tarkastelun kautta. Professori Simo Skinnari pohtii elämän syviä kysymyksiä ja erityisesti sitä, mitä on aito ihmisyys ja aikuisuus sen yhtenä osana. Dosentti Risto Nurmela syventyy tarkastelemaan Frankl’in näkökulmia elämän perimmäiseen tarkoitukseen.

Kirjan toisessa osassa tarkoitukset ja arvot näyttäytyvät käytännön kasvatuksen konteksteissa ja kysymyksissä. Professori Hannele Niemi visioi koulusta, joka olisi olemassa elämää varten. Tällaisen koulun elementteinä olisivat järki, tunne ja elämän tarkoitus ja se perustuisi arvoihin ja tarkoituksiin ohjaavaan kasvatukseen. Itävaltalainen professori Pia-Maria Rabensteiner näkee nimenomaan eksistentiaalipedagogiikan olevan ongelmissa painivan koulun ratkaisu, sillä se tuo tarkoitusperspektiivejä sekä oppilaiden että opettajien elämään ja olemassaoloon.

Käytännössä tarkoituskeskeistä näkökulmaa nuorten kasvatuksessa ovat jo kokeilleet NFG:n vastaava nuorisokasvattaja Heini Lesojeff ja entinen vastaava nuorisokasvattaja Anne-Maria Karjalainen. He jakavat kokemuksiaan lukijoille artikkelissaan. NFG:n tutkija Eevastiina Gjerstad ja tutkimusavustaja Riikka Uljas valottavat, miten tarkoituskeskeistä näkökulmaa voidaan hyödyntää itsetuhoisten nuorten auttamistyössä. Emeritusprofessori Markku Ojanen kirjoittaa siitä, miten materialismin kohoaminen arvojen tilalle hämärtää todellisia arvojamme ja tarkoituksiamme.

Omaa ihmisarvoaan ja elämänsä tarkoitusta voi jokainen etsiä myös itse. Jopa keski-ikäinen ihminen voi löytää uusia arvoja ja näkökulmia elämäänsä sekä niihin perustuvia armollisia suhtautumistapoja kanssaihmisiinsä. Kirjassa on myös tällainen, runoilija Ukko Kärkkäisen kirjoittama artikkeli, jossa hän kuvaa koskettavalla tavalla matkaansa kohti uudenlaista kokemusta elämänsä tarkoituksellisuudesta ja siihen perustuvaan toivoon ja elämäniloon.

Kirjassa on 281 sivua. Kirja kuuluu Non Fighting Generation ry:n kirjasarjaan ja on järjestyksessä sarjan 4. teos. Kirjaa saa kaikista hyvin varustetuista kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista. Kirjan suositushinta on 32 euroa, mutta hinta vaihtelee kirjakaupoittain.

Toivotan Sinulle antoisia lukuhetkiä, mikäli aiot hankkia kirjan itsellesi vaikka joulupukin konttiin 🙂

Ihminen on erityistä ihmisyyttä

Erik Ahlmanin (1892-1952) kuoleman jälkeen ilmestynyt Ihmisyyden probleemi -teos (1953) on hänen ihmisyyttä, arvoja ja moraalia koskevan tuotantonsa eräänlainen huipentuma. Ahlmanilta paljon vaikutteita ottaneen, mutta tätä arvostetumman ja näkyvämmän Sven Krohnin (1903-1997) pääteos oli puolestaan Ihminen, luonto ja logos (1981). Hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Etsin ihmistä (1996) on ehkä sittenkin tärkeämpi.

Mitä erityistä ihmisessä on varsinkin eläimiin verrattuna? Ahlman luonostelee kysymystä vertaamalla hevosta ja ihmistä toisiinsa. Sivumennen sanoen, kerroin 50-vuotishaastattelussa suunnittelevani väitöskirjaa, jossa vertailisin hevosten ja ihmisten laumakäyttäytymistä toisiinsa erityisesti väkivaltarikoksista tuomittujen nuorten aikuisten auttamistoiminnan yhteydessä. Ahlmania en silloin ollut lukenut, mutta olin tehnyt vankityötä useita vuosia ja toisaalta kuunnellut vaimoni kertomaa hevosten käyttäytymisestä.

Ahlman toteaa, että ihminen voi olla enemmän tai vähemmän ihminen, kun taas hevonen on biologisena tosiasiana hevonen ja sillä siisti. Ihminen ei ole vain tosiasia, vaan hän on myös päämäärä. Ihminen voi tietysti vain vegetoidakin, oleilla maailmassa – ajelehtia ja hengailla päämäärättömästi kuin peräsimetön laiva tai laiva ilman kapteenia aavalla merellä. Ihmisen olemassaolon tarkoitus on kuitenkin paljon enemmän. Ihmisen on tarkoitus tulla ihmiseksi, joka on ihmisyyttä tai inhimillisyyttä.

Ihminen on tietysti myös tosiasia, mutta lisäksi ihmisyyteen kuuluu velvoite ja vaatimus kehittyä ja kasvaa inhimilliseksi. Yksinkertaisia tapa ajatella inhimillisyyttä on pohtia, mikä kaikki on epäinhimillistä ja siten selkeästi jotain muuta kuin inhimillisyyttä. Kun vaadimme inhimillistä kohtelua tai inhimillisiä olosuhteita joillekin ihmisille tai useimmiten joillekin ihmisryhmille, ajattelemme useimmiten vain epäinhimillisyyden poistamista tai vähentämistä. Ajattelutapa on kuitenkin hyvin suppea. Hedelmällisempää ja eettisempää on pohtia ihmisen ihannetta ja siihen olemuksellisesti kytkeytyviä arvoja.

Sven Krohn puhuu ”ydinihmisestä” tai ”varsinaisesta minästä”, jotka kuulostavat minulle jonain turhan mystisenä. Ikäänkuin ihminen olisi jonkinlainen moneen osaan jakautunut persoonallisuus, josta itselleni herää mielikuva jopa mieleltään sairastuneesta ihmisestä. Näistä minun mielestäni hieman harhaanjohtavista ja siksi epäonnistuneista käsitteistä huolimatta Krohn on ihmisyyden ytimessä – josta olisikin parempi puhua selkeyden vuoksi – todetessaan, että siihen kuuluu keskeisesti omatunto ja toisaalta hyvyyden, totuuden ja kauneuden arvot. Viktor E. Frankl määrittelee omantunnon nimenomaan ihmisen sellaiseksi olemukselliseksi osaksi, joka ohjaa ihmistä suuntautumaan kunakin hetkenä kohti näitä ydinarvoja tai varsinaisia arvoja. Kun ihminen elää tällä tavalla todeksi ihmisyyden ihannetta ja siihen kytkeytyviä perimmäisiä arvoja, toteutuu myös hänen elämänsä ja maailmassa olemisensa tarkoitus.

(Blogini perustuu Eero Ojasen Järjen valossa -kirjan herättämiin ajatuksiin.)