Köyhyyteen voi vaikuttaa

”Niukkuus typistää näköaloja, muttei sulje ovia” oli kuvatekstinä Tiede-lehden 5/2017 artikkelissa, jonka otsikkona oli Köyhyyden voi voittaa. Artikkelin sanomana oli, että vaikea alku ei ole väistämätön kohtalo: moni on onnistunut asenteella, tuella ja työllä. Artikkelissa ei millään tavoin pyritty kiistämään, että suomalaisetkaan eivät elä täydellisessä mahdollisuuksien tasa-arvossa: ”Jos elämä olisi juoksukilpailu, lähtötelineet sijoitettaisiin eri etäisyyksille maalista tai toisille lapsille pantaisiin punnukset jalkaan.” Ilpo Suoniemen tutkimuksessa todettiin, että tulotaso periytyy sukupolvelta toiselta kaikkein eniten sekä tulotason ylä- että alapäässä. Myös Outi Sirniön väitöstutkimuksessa todettiin, että vaihtelua on enemmän keskituloisten perheiden lasten keskuudessa kuin köyhien tai rikkaiden vanhempien lapsilla. Onneksi meillä on Suomessa hyvin laaja ’keskiluokka’, vaikka harjoitetun politiikan seurauksena molemmat ääripäät ovatkin jatkuvasti kasvaneet.

Johanna Kallio totesi Tiede-lehden artikkelissa myös, että geenit selittävät vain hyvin pienen osan huono-osaisuuden periytymisestä. Mekanismiin vaikuttaa sen sijaan merkittävästi ns. ympäristötekijät eli se, millaiseen perheeseen, sukuun ja asuinalueeseen lapsi syntyy. Kukaan lapsi ei pysty valitsemaan, millaiseen perheeseen hän syntyy, ja tosiasia on kuitenkin, että lähtökohtaisesti lapsuuden perhe rajaa sitä, millaisia mahdollisuuksia elämässä on avoinna.

Lapsuus ei kuitenkaan ole väistämätön kohtalo, johon tarvitsisi tyytyä, vaan elämänsä kulkuun voi vaikuttaa monin tavoin. Esimerkiksi Viktor Frankl kertoo elämänfilosofisessa opissaan (tarkoituskeskeisessä filosofiassaan eli nk. logoteoriassa), millä tavalla ihminen voi ja miten hänen tulisi itseään kehittää, jos hän tahtoo kokea elävänsä arvokasta ja tarkoituksellista elämää. Myös käytännössä on lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat ylittäneet lähtökohtiinsa liittyvät haasteet, vaikeudet ja vastoinkäymisetkin ja löytäneet oman tiensä hyvään ja onnelliseen elämään.

Tiede-lehdessä kuvaillussa Havaijilla tehdyssä pitkittäistutkimuksessa seurattiin kaikkien vuonna 1955 syntyneiden lasten elämää. Joka kolmas vaikeisiin oloihin syntyneistä lapsista kasvoi tutkimuksen johtajan Emmy Wernerin mukaan ”päteväksi, itseensä luottavaksi ja välittäväksi aikuiseksi”. Kukaan heistä ei ollut 40-vuotiaana työtön eikä ollut joutunut koskaan elämänsä aikana turvautumaan toimeentulotukeen.

Millaiset tekijät voisivat vaikuttaa siihen, että vielä useampi voisi päästä elämässä hyvin selviytyvien joukkoon? Hallituksen toimet keskittyvät tällä hetkellä siihen, että kaikki nuoret pakotetaan hakemaan opiskelu- tai työpaikkoja erilaisten sosiaalitukien menettämisen uhalla. Pakko ja pelottelu ei tunnetusti ole koskaan johtanut hyvään lopputulokseen, vaan sen sijaan kannustaminen ja rohkaiseminen. Kyse on nuorelle annetusta riittävästä tuesta, huolenpidosta ja välittämisestä. Nuori voi tarvita paljonkin tukea omien kykyjensä ja voimavarojensa löytämiseen ja hyödyntämiseen omaksi parhaakseen. Nuorta on autettava kehittämään elämäntaitojaan – ennen kaikkea elämänarvojaan ja elämänasenteitaan.

Pullonkaulana voi usein olla nuoren kielteiset asenteet itseä, toisia ja elämää kohtaan sekä  nuoren tahdonvoiman heikkous. Paras keino edistää sekä nuoren asenteiden muuttumista että hänen tahtonsa vahvistumista on se, että nuori kokee, että hänestä välitetään ja että hänellä on väliä. Nuoren pitää saada kokea itsensä arvokkaaksi osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa, hänen on voitava löytää maailmasta oma paikkansa ja elämäntehtävänsä. Kun nuoren asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi ja hänen tahdonvoimansa on vahvistunut riittävästi, ei mikään tai kukaan voi estää häntä ponnistelemaan elämässään kasvaakseen ja kehittyäkseen kaikkien hänelle tarjoutuvien mahdollisuuksien mukaisesti. Jopa itsensä ja kaikki rajat ylittäen.

Jokainen meistä voi olla nuorelle se ihminen, joka saa hänet kokemaan, että hänestä välitetään. Jokainen voi tunnustaa nuoren ihmisarvon, kohdata ja kohdella häntä kunnioittavasti ja rakastavasti sekä osoittaa hänelle arvostusta kaikista niistä hyvistä teoista, joihin hän ryhtyy. Arvostettavissa teoissa on ennen kaikkea kyse kaikesta sellaisesta, missä nuori luo tai aikaansaa jotain arvokasta ja hyvää maailmaan. Kaikista ei tarvitse eikä voikaan tulla Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistäviä huippuyksilöitä. Paljon olennaisempaa ja kokonaisuudenkin kannalta arvokkaampaa on, kun nuori löytää sellaisen paikan ja elämäntehtävän, jossa hän saa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen jollekin toiselle ja jopa kaikille yhteisesti. Olevansa ihminen ihmisille ja inhimillinen muillekin olioille ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisenaan omassa ainutlaatuisessa erityisyydessään. Tällaisena huippuyksilönä olemiseen pitää kaikilla olla mahdollisuus.

Advertisement

Voit itse päättää oletko menestyjä vai häviäjä

Otsikko Hesarin 9.8.14 sivulla 3: Lama jakaa ihmiset menestyjiin ja häviäjiin. Ei jaa. Eivät mitkään olosuhteet aikaansaa minkäänlaisia kohtalonomaisia jakolinjoja ihmisten kesken. Voidaan kyllä todeta, että henkinen lama jakaa ihmisiä siten, että nimenomaan henkisesti lamaantuneet kokevat olosuhteiden – asiantilojen, toisten ihmisten tekemisten ja tekemättä jättämisten yms. – ratkaisevan heidän puolestaan heidän ”kohtalonsa”, jolle he eivät sen jälkeen voi yhtään mitään. Kyse on asenteesta, jonka mukaan ”joku tai jokin on tuominnut minut tähän, joten tässä olen enkä muuta voi”.

Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä hengissä pelastunut kirjailija, historioitsija ja filosofi Aleksandr Solženitsyn on todennut, että hyvän ja pahan jakava raja kulkee jokaisen ihmisen sydämessä. Jollakin selittämättömällä tavalla ihmisen olemukseen kuuluu mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Tästä voimme johtaa myös toisen, yhtä pätevän totuuden: Ihmisen hyvän ja pahan olon jakava raja kulkee hänen sydämessään. Ihminen voi itse valita, kummalla puolella rajaa hän tahtoo olla. Tämä valinta on täysin riippumaton ulkoisista olosuhteista.

Logoteorian, eli tarkoituskeskeisen elämänfilosofian ja ihmisten auttamisopin, kehittänyt psykiatri ja filosofi Viktor Frankl joutui 2. maailmansodan aikana elämään Natsi-Saksan keskitysleirien kauhuissa. Frankl on todennut sekä jo ennen maailmansotaa tekemiensä tieteellisten tutkimustensa että harjoittamansa ihmisten käytännön auttamistoimintansa perusteella, että ihmisellä on sisäinen vapaus, jota kukaan toinen ihminen tai mitkään ulkoiset olosuhteet voi häneltä ottaa pois. Tämä vapaus on siis ehdoton ja luovuttamaton. Frankl totesi tämän sodan jälkeen julkisesti ennen kaikkea kokemusasiantuntijana, joka pelasti itsensä keskitysleireissä oman suhtautumistapansa ansiosta. Vaikka sattumallakin on aina oma vaikutusmahdollisuutensa asioiden kulussa, tuppaa yleensä olemaan niin, että ”kohtalo” armahtaa ne, jotka myös itse ponnistelevat selviytyäkseen kulloisista olosuhteista. Tai kuten eräs esikuvani yrityselämässä aikanaan totesi (hieman mukaillen): Rouva Fortunan saa usein matkaseuralaisekseen se, joka pyrkii suhtautumaan ja toimimaan mahdollisimman suotuisalla tavalla.

Frankl kiteytti edellä esitetyn ajatuksen (jälleen hieman mukaillen): ”Jos et pysty muuttamaan elämän tarjoamia olosuhteita, voit silti aina muuttaa suhtautumisesi niihin”. Toisin sanoen: Jos et pysty muuttamaan olosuhteita, hyväksy ne annettuina, mutta muuta asenteitasi niihin nykyistä suotuisammiksi. Voit aina täysin vapaasti valita, miten suhtaudut osaksesi tulleeseen. Vaihtoehtoisia näkökulmia on lähinnä kolme: kielteinen, myönteinen ja jonkinlainen kultainen keskitie ääripäiden välillä. Aristoteleen hyve-etiikassa ja yleisemminkin antiikin filosofiassa pidettiin nimenomaan kultaista keskitietä tavoiteltavimpana.

Frankl ei sinänsä puhunut muusta kuin sellaisesta suhtautumisesta, että on hyvä pyrkiä näkemään kaikelle tapahtuvalle jonkinlainen tarkoitus, joka selviää meille ennemmin tai myöhemmin. Tämä luo toivoa ääriolosuhteistakin selviytymiselle. Tarkoitus on aina tilanne- ja henkilökohtainen ja se voi olla kaikkea jonkin pienen ja hetkellisen tai jonkin suuren ja kestävämmän hyvän välillä. Kaikessa voi siis nähdä samanaikaisesti sekä hyvää että huonoa tai pahaa. Kaikessa voi kokea jotain kielteistä – varsinkin tässä ja nyt – ja samalla jotain myönteistä – varsinkin tulevaisuuden kannalta ja ehkä vasta siellä meille myös konkreettisesti havainnollistuvana.

Sinulla itselläsi on siis vapaus valita, tahdotko nähdä tilanteessasi myös jotain arvokasta ja hyvää, vai pelkästään arvotonta ja huonoa, jopa epäarvojen mukaista ja pahaa. Kaikkeen arvokkaaseen ja hyvään, oli se miten pientä ja vähäpätöiseltä vaikuttavaa, voi ja kannattaa tarttua ajatuksissaan ja tunteillaan – tai sanotaanko sydämellään, kaiken arvokkaan ja hyvän sinne tallentaen. Oman hyvinvoinnin kannalta arvottomalle ja huonolle ei sen sijaan pidä antaa sijaa eikä varsinkaan ylivaltaa ajatuksissaan ja tunteissaan.

Alussa mainitsemassani Hesarin kirjoituksessa, jonka oli kirjoittanut lehden politiikan ja talouden toimittaja, keskityttiin työhön, työpaikan saantiin ja säilyttämiseen tai menettämiseen, työttömyyteen ja urakehitykseen jne. Filosofoin jokin toinen kerta työn määritelmästä, työn merkityksestä ihmisenä olemisessamme, jotain lisää arvokasta maailmaan luovasta ja sitä tuhoavasta työsta jne. On selvää, että erityisesti nuoret, mutta nykyään myös keski-ikään ehtineet ovat erityisen haavoittuvaisia työpaikkapelissä (vrt. tunnettu tuoli”leikki”), jossa tuoleja on koko ajan yksi vähemmän kuin niille istumaan pyrkiviä. Ja jossa joka kierroksella pudotetaan joku ”pelinappula” (”leikkijä”) ja samalla jälleen myös yksi tuoli pois, jolloin tuoleja on aina yksi vähemmän kuin niille istumaan tarjokkaita. (Tästä on hyvä jatkaa eri blogikirjoituksessa.)

Samassa lehdessä oli muuten myös kirjoitus ”Kun eläke ei millään riitä”. Mutta riittihän se, kun kyseiset eläkeläiset mukauttivat suhtautumis- ja toimintatapansa siihen. Etsivät ja löysivät uusia arvoja ja merkitystä antavia sisältöjä elämäänsä. Ryhtyivät elämään monin tavoin siten kuin olivat aikanaan oppineet elämään erilaisia sellaisia asioita kunnioittaen ja arvostaen, jotka ovat kautta aikojen olleet omiaan luomaan ihmiselle kokonaisvaltaisen kokemuksen hyvästä elämästä. Jopa onnellisuuden, joka muodostuu kaikesta sellaisesta arvokkaasta ja hyvästä, jota ei voi eikä tarvitse rahalla mitata. Elämä kun on paljon muutakin ja ehkäpä todellinen hyvä elämä jopa kokonaan kaikkea muuta kuin rahalla hankittaviin ja omistettaviin asioihin perustuvaa.

Linkkivinkki tarkoituskeskeiseen elämänfilosofiaan ja ihmisten auttamisoppiin valmentaviin koulutuksiin:
Viktor Frankl Institute Finlandin koulutukset: http://www.logoteoria.net/#!koulutukset/ch6q,
diplomilogoterapiaohjaajan koulutus: http://www.logoteoria.net/#!logoterapiaohjaaja/c945, ja
viikonloppukoulutukset: http://www.logoteoria.net/#!viikonloput/c2dw

Toivon, että syrjäydyt

Olen syrjäyttänyt itseni ja pyrin saamaan mahdollisimman monen muunkin ihmisen syrjäytymään kanssani. Siis mitä? Tarkoitan tällä sitä, että vastustan jyrkästi niitä arvostuksia, joita suurin osa läntisestä maailmaa palvoo. Kolme kovaa koota: kulutus, kasvu ja kilpailu. Ja ovatkin tosi kovia, niin armottomia, että yhä suurempi osa ihmisistä voi pahoin. Olen sitä mieltä, että ainakin lapsilla ja nuorilla, jotka eivät olleet mukana hyväksymässä näitä arvostuksia, on oikeus voida paljon paremmin kuin heidän on mahdollista voida tänä päivänä sekä tulevaisuudessa, jos tahti sen kuin kiihtyy. Ja kaiketi on niinkin, että loppujen lopuksi pieni vähemmistö on käyttänyt valtaansa niin, että tällaisten arvostusten syntyminen on mahdollistunut. Mutta kaikki, jotka eivät ole aktiivisesti taistelleet näitä arvostuksia vastaan, on toimimattomuudellaan hiljaisesti hyväksynyt ne. Ja tullut sen myötä kanssasyylliseksi.

Tätä elämää voi elää monella eri tavalla. Voi juosta loputtomiin oravanpyörässä kuin jyrsijä juoksupyörässä, kunnes voimat ennen pitkää sittenkin loppuvat. Vain huomatakseen, että kaikki oli lopulta turhaa. Hyvinvointi hyvän ja onnellisen elämän muodossa jäi saavuttamatta. Kaikesta seurasi vain pahoinvointia ja monenlaista tuhoa ympärillä, sekä läheisten ihmisten että niiden ihmisten keskuudessa, joiden yli tuli juostua matkalla ei-minnekään.

Oravanpyörästä voi myös hypätä pois ja yhä useampi tekee tällaisen valinnan joko pakotettuna terveytensä menettäneenä tai joku myös omasta vapaasta tahdostaan ja vakaasta päätöksestään. Usein tätä ennen punnitaan omia arvostuksia suhteessa niihin arvostuksiin, joiden mukaan olisi elettävä – juostava yhä kovempaa, jottei tulisi tallatuksi muiden jalkoihin.

Osa pudotetaan pian oravanpyörästä heikoimpina lenkkeinä ja osa ei pääse edes astumaan pyörään. Osa ihmisistä ei edes yritä astua pyörään, vaan valitsee toisenlaisen elämän. Silti nämäkin – ja ehkä juuri nämä ihmiset – voivat elää hyvää, arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Sisäinen hyvinvointi voi olla paljon rikkaampaa kuin ulkoinen menestys erilaisine niin kutsuttuine rikkauksineen.

Toivon – ja pyrin myös kaikin keinoineni vaikuttamaan sen suuntaisesti – että mahdollisimman moni lapsi ja nuori kykenisi aidosti pohtimaan erilaisten vaihtoehtojen hyvyyttä sekä tekemään ratkaisunsa sen mukaisesti. Valtavirran syrjästäkin voi vaikuttaa. Pieni sivujoki voi kasvaa pisara pisaralta, kunnes siitä kasvaa sellainen virta, joka kykenee jo aiheuttamaan pyörteitä valtavirran keskuuteen. Tämän päivän lapset ja nuoret pystyvät muuttaa kehityksen suunnan tulevaisuudessa siinä vaiheessa, kun he ovat aikuisia. Ja siihen asti he voivat kulkea tiennäyttäjinä vertaistensa keskuudessa, jos rohkeus vain riittää. Tarvitsemme siis rohkeita nuoria, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan nykymenon mielekkyyden ja totuudenmukaisuuden. Samalla tavalla kuin pieni viaton lapsi, joka totesi, että ”eihän keisarilla ole vaatteita”, vaikka kaikki muut vain nyökyttelivät ja taputtivat itseensä tyytyväiselle hallitsijalleen.

Tästä syystä tarvitaan kasvatusta, jossa puhutaan universaaleista arvoista, sellaisesta hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta, jotka ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan ihmisen mahdollisuuksina hyvään ja onnelliseen elämään. Jotka ovat äärettömän kaukana tämän päivän arvostuksista, jotka suuri enemmistö on hiljaisesti hyväksynyt, kun siihen kuuluvat eivät ole osanneet kyseenalaistaa niitä. Eli eivät ole osanneet ihmetellä ja kysellä, ovatko arvostukset sellaisia, joiden vuoksi kannattaa elää ja kuolla. Vai ovatko ne sellaisia, jotka etäännyttävät kaiken aikaa kauemmaksi siitä, mitä voidaan pitää ihmisyyden arvoisena.

Lapsilla ja nuorilla on vielä suurin osa elämästään edessään. Heillä on mahdollisuus etsiä ja löytää elämälleen arvokas sisältö ja tarkoitus. Heillä on mahdollisuus päästä kiinni hyvän elämän syrjään astuakseen vähitellen sen keskiöön johdattaakseen muitakin kohti parempaa maailmaa. Stefan Einhorn ilmaisee ajatukseni kirjassaan Ihmisen tehtävä hienosti isän sanoina pojalleen, joka pohtii maailmassa ihmisten kesken esiintyviä ongelmia: ”Minä ja sinä emme tietenkään voi yksin ratkaista tätä ongelmaa, mutta se ei estä meitä toimimasta niin kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymmärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.” Mikä olisikaan arvokkaampi syy elää!

Ps. Tämä blobikirjoitus on osaltaan myös protesti syrjäytymis-käsitteelle siten kuin sitä nykyisin käytetään ihmisten kielteiseen leimaamiseen.

Kasvatus on parasta syrjäytymisen ehkäisyä

Tämä blogikirjoitukseni on ensin julkaistu Lapin Kansan verkkolehdessä 15.11. ja printtilehdessä 19.11.

Jatkan siitä, mihin kollegani Tomi Kiilakoski lopetti (Lapin Kansassa julkaistussa) blogikirjoituksessaan 12.10.2012. Hän puhui syrjäytyneiden nuorten sijaan irrallisista nuorista. Syrjäytymisen ehkäisyn sijaan voidaan käsitteen avulla pohtia nuorten kiinnittämistä ja kiinnittymistä yhteiseen maailmaamme – yhteiselämään ja yhteisvastuuseen. Voiko kasvatus tukea tätä tavoitetta ja jos vastaus on myönteinen, millaista kasvatusta siinä tapauksessa tarvitaan?

Itse asiassa on ensin kysyttävä, mitä kasvatus on tai mikä on kasvatusta ja mikä ihan jotain muuta. Kasvatuksella on kielteinen maine, koska sen luullaan tarkoittavan samaa kuin ”uhkailu, lahjonta ja kiristys” tai kurinpito jopa fyysisen kurittamisen kautta. Tällaisen mielikuvan perusteella kasvatus ymmärretään jotenkin epäilyttävänä tai jopa vääristyneenä vallankäyttönä.

Totta kai kasvatuksessa käytetään vaikutusvaltaa lapseen tai nuoreen, koska kasvatuksella on aina jokin suunta ja tarkoitus, johon sillä pyritään. Kasvatuksen erottaa muusta vallankäytöstä ja vaikuttamistoiminnasta juuri sen päämäärä, joka määrittää samalla myös asianmukaiset ja sallitut keinot. Kasvatuksen päämääränä ei voi olla mikään muu kuin kasvatettavan paras, kaikki sellainen, mitä voidaan pitää arvokkaana ja hyvänä. Näin ollen tulee kasvatuksen keinojenkin olla sellaisia, jotka edistävät arvokkaan ja hyvän kehittymistä kasvatettavassa.

Turha kai mainitakaan, että lapsen alistamisen, lannistamisen ja nöyryyttämisen kaltaiset keinot eivät saa hänessä olevaa hyvää heräämään. Sen sijaan kaikki lapsessa mahdollisuuksina uinuvat hyvän ainekset saattavat herätä ja alkaa kehittyä kohti kukoistustaan, kun niitä houkutellaan esiin. Keinojen on silloin oltava sellaisia, jotka saavat lapsen kiinnostumaan ja jopa innostumaan.

Viimeaikaisten tutkimustulosten mukaan jo vauva tietää, että toista kuuluu auttaa ja että on luonnollista jakaa omastaan. Ihmisellä on siis synnynnäinen kyky eettisyyteen ja sen mukainen tahto osallistua yhteisön toiminaan, kasvaa yhteisöä rikastuttavaksi yksilöksi. Toisin sanoen, jokaisella ihmisellä on tahto suuntautua itsensä ulkopuolelle ja toteuttaa arvokkaita asioita toisten hyväksi ja kaikkien yhteiseksi hyväksi. Ihmisen oma itsearvostuskin kasvaa ja kehittyy vain tätä kautta kestävällä tavalla.

Kasvatus on näin ollen perustavasti sitä, että lapselle tarjotaan mahdollisuuksia toteuttaa tahtoaan arvokkaaseen ja hyvään. Kun lapsi saa tehdä hyvää ja saa siitä asianmukaista arvostusta ja kiitosta, hän kokee olevansa arvokas yhteisönsä jäsen. Samalla hän oivaltaa, että tällaiset teot ovat itse asiassa juuri sellaisia, joita hän tahtookin tehdä ja jotka saavat hänet kaikkein tyytyväisimmiksi elämäänsä. Hyvän tekeminen tulee luonnolliseksi ja helpoksi ja kaiken lisäksi se on lapselle myös erittäin antoisaa ja palkitsevaa. Ja mikä parasta, lapsella ei näin toimien ole myöhemminkään elämässään vaaraa jäädä irralliseksi tai syrjäytyneeksi muista.

Mitä on suvaitsevaisuus?

Helsingin Sanomien uusimmassa Nyt-liitteessä oli Veera Luoma-ahon suvaitsevaisuutta käsittelevä kolumni ”Siedettäviä ihmisiä”. Se sai minut jälleen kerran pohtimaan suvaitsevaisuuden käsitettä, jonka olen aina kokenut hankalaksi.

Luoma-aho kertoo työpaikasta, jossa vallitsi hyvä henki. Se ei perustunut yhteisöllisyyteen, tiimiytymiseen, heimoutumiseen, tunnelmajohtamiseen tai muihin konsulttien kaupittelemiin patenttilääkkeisiin. Hyvän hengen syy oli työn mielekkyyden lisäksi ”jonkinlainen suvaitsevainen välinpitämättömyys”. Esimerkiksi Raimo sai kaikin mokomin olla vähän outo. Hänen outouttaan siedettiin eikä siitä tehty numeroa, koska Raimo hoiti työnsä hyvin eikä ollut häiriöksi kenellekään.

Välinpitämättömyys kuulostaa mielestäni turhan negatiiviselta sanalta, mutta myös itse suvaitsevaisuuskin voidaan helposti tulkita ylenkatsomiseksi tai passiiviseksi itsekeskeisyydeksi. Luoma-aho on kuitenkin mieltynyt siihen, että suvaitsevaisuus voidaan tulkita pelkäksi toisten ihmisten sietämiseksi, jolloin keneltäkään ei ehdottomasti vaadita sen enempää. Toisten ihmisten erilaisuutta ei tarvitse sen kummemmin fiilistellä tai romantisoida, kunhan tullaan edes jotenkuten toimeen keskenämme. Sietäminen on käytännönläheinen, realistinen lähtökohta nykyisessä monikulttuuristuvassa maailmassa. Mielestäni Luoma-aho on oikeassa siinä, sietäminen on loppujen lopuksi hyvin käyttökelpoinen pienin yhteinen nimittäjä, siis jonkinlainen absoluuttinen nollapiste tai lähtötaso, ihmisten suhtautumisessa toisiinsa.

Luoma-aho toteaa, että mitä enemmän suvaitsevaisuuden käsitteeseen sisällytetään ”istumista nuotiopiirissä laulamassa Kumbayaa”, sitä useampi kokee sen itselleen liian vaativana. Näin pitkälle viedyn suvaitsevaisuuden vaatiminen kaikilta kääntyy itseään vastaan. Ihmiset, jotka eivät kykene sen enempään kuin niukin naukin sietämiseen, irvailevat jo nyt niille ihmisille, jotka vaativat kaikilta suvaitsevaisuutta. Ja silloin suvaitsevaisuus ei etene kovinkaan laajalle, vaan jää pienen vähemmistön harrastukseksi.

Ehkä olisi ryhdyttävä käyttämään monipuolisempia määreitä ilmaisemaan suhtautumista toisiin. Ehkä sietäminen voisi olla lähtötaso, jolle kaikkia tulisi kannustaa pyrkimään. Vihapuhetta, rasistista väkivaltaa yms. paljon parempaa olisi edes vaikka sietää, kestää ja kärsiä toisia jopa karaisemalla ja kovettamalla itsensä, jollei muuhun kykene. Tai puhuttakoon sitten vaikka välinpitämättömyydestäkin, jos aktiivinen vastarinta on toinen vaihtoehto. Voitaisiin ehkä myös puhua itsekontrollin tai itsehillinnän kehittämisestä. Tähänkin tasoon pääsemiseen on yllin kyllin tavoitetta monille äärioikeistolaisesti tai oikeistopopulistisesti suuntautuneelle ihmiselle, mutta monelle muullekin, joka ei koe itseään erityisen suvaitsevaisena.

Seuraava taso olisi toisten kunnioittaminen yhdenvertaisina ihmisinä. Se edellyttää jo sitä, että näkee kaikilla olevan samanlainen ihmisarvo ja samanlaiset ihmisoikeudet. Aito toisten kunnioittaminen tarkoittaa oman ymmärrykseni mukaan sitä, että kunnioittaa kaikkia kyvykkäinä kommunikaatiokumppaneina sekä tunnustaa heidät persooniksi, joilla on aivan samanlaiset edellytyksen kasvaa ja kehittyä ihmisyydessään kuin itselläkin on. Ja monilla ehkä paljon paremmatkin. Kunnioittaminen avaa tien toinen toisiltamme oppimiseen ja myös ihailuun.

Kolmas taso liittyy rakkauteen siten kuin käsitteen nykyisin ymmärrän. Yhtä hyvin voidaan puhua lähimmäisenrakkaudesta tai äärimmillään jopa äidinrakkaudesta. Tämä tarkoittaa toinen toistensa vastavuoroista tukemista siten, että kummassakin piilevät parhaat ominaisuudet pääsevät todellistumaan mahdollisimman täydellisinä. Rakkaus avaa tien toinen toistemme arvostamiseen sen perusteella, mitä kukin aikaansaa yleisen hyvän, meille kaikille yhteisten arvokkaiden asioiden edistämiseksi. Arvostamisen kriteerinä ei ole niinkään lopputulokset, vaan se, kuinka rohkeasti ja voimakkaasti ponnistelee yhteisen hyvän luomisessa.

Jos rakkaus kuulostaa liian hurskastelevalta, voidaan puhua vaikkapa välittämisestä. Tasot olisivat siten:
1) suvaitsevaisuus sietämisenä
2) yhdenvertaisuus kunnioittamisena
3) samankaltaisuus välittämisenä

(Jälkimmäistä kohtaa syventävän blogiartikkelin kirjoitin 15.10.11 otsikolla Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana)

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joitakin ilmiöitä en kykene sietämään enkä edes yritä suvaita niitä. Kyse on erityisesti sellaisista ihmisten teoista, joissa loukataan äärimäisen epäinhimillisellä jonkun toisen ihmisarvoa. En kuitenkaan ryhdy taisteluun pahoja tekoja tehneitä ihmisiä vastaan, vaan pyrin sitäkin voimakkaammin ponnistelemaan hyvän lisäämiseksi maailmaan – ja kaikkein konkreettisimmin pystyn sitä tekemään omassa lähiympäristössäni.

Teon paheksuttavuus ei riipu sen tekijästä ja siltä osin olemme siis kaikki yhdenvertaisia lain ja omantuntomme edessä. Tällainen yhdenvertaisuuden kunnioittaminen on osa elämänfilosofiaani ja siksi se on itselleni itsestään selvää. Hyvät teot ovat hyviä ja huonot teot vastaavasti huonoja. Yhtenäisenä mittaristona pidän universaaleja, ajasta ja paikasta riippumattomia pysyviä arvoja.

Kaikki olemme samankaltaisia omassa epätäydellisyydessämme, mutta myös potentiaalissamme kaikkeen mahdolliseen hyvään. Rakentavin tapa suhtautua toisen ihmisen vajavaisuuteen ja keskeneräisyyteen – erehtymiseen vaikkapa huonoihin tekoihin – on pyrkiä aidon välittämisen, sydämen sivistyksen, avulla auttamaan toista löytämään itsestään perustaa erilaisiin hyviin tekoihin. Välittäminen tai rakkaus on suurinta ja samalla vaikeinta mitä maailmassa on. Siksi kukaan ei voi olla siinä täydellinen. Pidän itseäni aloittelijana sillä saralla, mutta olenpa ainakin lähtenyt kulkemaan siihen suuntaan.

Pettymysten ja vastoinkäymisten sietokykyä vai arvokasta ja tarkoituspitoista elämänsisältöä

Hannu Lauerma totesi Hyvinkään verilöylyn syistä tämän aamun Helsingin Sanomissa viisaasti: ”Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea tehdä yhtään mitään arvioita siitä, minkälaisesta teosta on loppujen lopuksi ollut kysymys.” Näin toteaa todellinen asiantuntija.

Sunnuntain Hesarissa poliisiylijohtaja Mikko Paatero toteaa, että nykyisten tietojen perusteella ei voi vielä arvioida, onko Hyvinkään tapauksella yhteyksiä esimerkiksi kouluampumisiin tai Norjan tragediaan. ”Pitäisi olla enemmän tietoja ampujan motiivista ja ajatusmaailmasta. Yleisesti voi sanoa, etteivät terveet ihmiset käyttäydy näin.” Tulkitsen tämän viittauksen terveyteen siten, että ampujan mieli on ollut ”jollakin tavalla järkkynyt” lainaten suoraan Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausumaa samassa lehdessä. Se, että joku ei ole täysin terve, ei mielestäni edellytä eikä oikeuta leimaamaan hänet suoraan vakavasti sairaaksi tai äärimmäiseksi poikkeusyksilöksi. Pikemminkin kyse on siitä, mihin Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg viittaa todetessaan, että Hyvinkään tapahtumat antavat jälleen kerran aihetta pohtia, miksi yhteiskunta tuottaa tällaista käyttäytymistä ja miksi näitä alkaa olla tällä frekvenssillä. Onko siis niin, että yhä useampi saattaa turvautua jopa tällaisiin keinoihin, kun ”elämä koetaan liian ahdistavana” Presidentti Niinistön sanoja jälleen lainatakseni.

Hesarin toimituspäällikkö Antero Mukka toteaa oman Näkökulma-kirjoituksensa (HS 27.5.) lopuksi: ”Surmaajakin olisi tarvinnut tosiystävän, joka olisi tehnyt kaikkensa estääkseen sen mitä nyt pääsi tapahtumaan.” Kaunis ajatus ja totta onkin, kuten Mukka toteaa, että ystävät ovat tarpeen meille kaikille. Elämämme ei voi kuitenkaan olla sen varassa, että joku toinen ihminen on kaiken aikaa vartioimassa, että emme tee jotain harkitsematonta. Kukaan ei voi jatkuvasti suojella meitä itseltämme. Sen sijaan sisällämme täytyy olla jokin kompassi, joka ohjaa meitä kohti sellaisia tekoja, jotka voidaan liittää vaikkapa yhteisvastuun käsitteeseen (ks. edellinen blogikirjoitukseni). Tätä kompassia olen itse tottunut kutsumaan omaksitunnoksi.

”Ääritekojen ehkäisy: Yksilön opittava elämään epäonnistumisten kanssa.” Otsikko on mtv3.fi -sivustolta. Uutinen perustuu MTV3:n Huomenta Suomessa haastateltujen asiantuntijoiden mielipiteisiin, joissa toistetaan, kuinka keskeistä on pärjätä epäonnistumisten, pettymysten ja vääryyksien kanssa. Vääryyksillä viitattaneen siihen, että yhä useampi ihminen kokee aiempaa herkemmin, että muut tekevät hänelle vääryyttä. Epäonnistumisista ja pettymyksistä MTV3 Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä pohtii: ”Miljoonat ihmiset joutuvat käsittelemään pettymyksiä, joista valtaosa selviää ja menee elämässä eteenpäin. Osa näistä ihmisistä päätyy itsemurhaan ja pieni osa tällaisiin ääritekoihin”. Kaikki tämä pitää paikkaansa. Ihmistä ei kuitenkaan voi opettaa elämään epäonnistumisten ja vastoinkäymisten kanssa, jollei hän näe itsellään olevan riittävän hyvää syytä elää. Jollei hän koe maailmaa mielekkääksi ja itseään merkitykselliseksi, ei tosiystäväkään voi ehkäistä hänen itsetuhoisia tai muiden tuhoamiseen johtavia tekoja. Paitsi jos tosiystävä on sellainen, jolle tämä epävarmuutta ja epäilyä elämässään kokeva ihminen saa olla arvokas.

Kyse on siis lopulta siitä, että saamme olla arvokas jollekin toiselle, jolloin elämällämme on merkitystä hänelle ja itselle. Saamme siis kokea itsemme arvokkaaksi sekä omissa että myös sen toisen silmissä – edellytyksenä tietysti on, että tämä toinen myös ilmaisee arvostavansa heidän ihmissuhdettaan, tosiystävyyttä. Sitä, että olemme joku jollekin toiselle oln tottunut kutsumaan kokemukseksi siitä, että elämällämme on jokin tarkoitus. Ääritekoja ei siten ehkäistä pelkällä psykologisoinnilla ja patologisoinnilla, vaan sillä, että rakennamme niin inhimillisen yhteiskunnan, että kaikki voivat kokea elämänsä arvokkaaksi ja tarkoituksentäyteiseksi. Kun ihmisellä on tällainen perusta elämällään, kestää hän minkälaiset epäonnistumiset ja pettymykset tahansa. Totta kai ne aiheuttavat usein kärsimystä ja hetkellistä epätoivoakin, mutta elämänsä arvon ja oman arvonsa muille tietävä ihminen ei turvaudu oman tai muiden elämän tuhoaviin ääritekoihin. Omallatunnolla tarkoitetaan Viktor Franklin filosofiassa juuri sitä kompassia, joka auttaa meitä muistamaan elämämme arvon ja meille laajalti tarjoutuvat tarkoitusmahdollisuudet.

Kun tiedämme, miksi elämme, kestämme elämän meille aiheuttamat kärsimykset. Jos opiskelumme keskeytyvät tai emme heti edes saa opiskelupaikkaa, joudumme yhtäkkiä työttömäksi tms., voimme keskittyä kaikkiin niihin muihin tarkoituksiin, joita elämällämme on. Voimme myös etsiä ja löytää uusia tarkoituksia, jos olemme liikaa eläneet vain yhdelle asialle. Työnteon ohessa ja ainakin jonkin aikaa vaikka sen tilalla voimme antautua vaikkapa vapaaehtoistyöhön. On monia eri tapoja olla mukana rakentamassa maailmasta kaikille parempaa paikka elää. Arvokkaampaa kuin rahan lahjoittaminen, on tehdä itse jotain konkreettista toisten ihmisten hyväksi. Viktor Frankl itse selvisi jopa keskitysleirien kauhuista (onnellisten sattumien lisäksi) sen avulla, että hän tiesi elämäntehtäväkseen ja sodan jälkeisen elämänsä tarkoitukseksi levittää eri puolille maailmaa ymmärrystä siitä, mikä tekee elämän arvokkaaksi ja tarkoituspitoiseksi.

En tiedä, mikä oli Hyvinkään verilöylyn syy ja tuskin mitään tyhjentyvää syytä tällekään teolle voidaan koskaan edes löytää. Jollain tavalla arvelen kuitenkin, että kyse on jostain sellaisesta, johon kysymys elämän tarkoituksesta liittyy. Jo väitöskirjassani määrittelin väkivallan perimmäisesti tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelmaksi. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään syytä poiketa tästä näkemyksestäni eli siitä, että kaikki väkivallanteot palautuvat loppuviimeksi näihin perimmäisiin syihin.

Pettymysten tuottaminen ei ole kasvatusta

Istuin lentokoneessa kahden erittäin kovalla äänellä asioistaan keskustelevan naisen vieressä. Vaikka yritin keskittyä lukemaan kirjaa, en voinut välttyä sekä yksityiskohtien että keskustelun yleissävyn kuulemiselta. Sävy oli varsin synkkä. Molemmilla oli pääaiheena perheensä ja erityisesti tyttäriensä ongelmat. Naiset kertoivat tyttäriensä syvistä elämäntaidollisista ongelmista, psyykeen lääkityksistä ja psykiatrisista hoidoista. Toinen siteerasi ”erästä arvostettua kasvatuksen asiantuntijaa”, jonka mukaan vanhempien tärkein kasvatustehtävä on pettymysten tuottaminen lapselle. Nainen totesi, että ”me ollaan oltu tosi hyviä siinä”. En kuullut hänen äänessään minkäänlaista ironista sävyä, naurahdusta tms., joten nainen oli ilmeisesti ylpeä siitä, että he olivat miehensä kanssa onnistuneet erinomaisesti tässä keskeisessä kasvatustehtävässään. Asiat olivat vain menneet niin kuin olivat menneet kaikesta loistavasta kasvatustaidosta huolimatta. No, niinkin voi tietysti tapahtua. Mutta…

Uskon tietäväni, kenestä tunnetusta nuorisotyöntekijästä naiset puhuivat, vaikkeivät hänen nimeään maininneetkaan. Koska tunnen hänet hyvin, uskon, että hän tarkoittaa neuvollaan hyvää. Ohje ei kuitenkaan osoita kovinkaan hyvää kasvatuspsykologista asiantuntijuutta. Ja se on ennen kaikkea eettisesti arveluttava. Varsinkin siksi, että ihmiset ottavat yleensä kasvatusneuvot erittäin kirjaimellisesti. Mutta myös siksi, että ohjeella ei ole mitään tekemistä kasvatuksen idean kanssa.

Jos kasvatuksen yhteydessä halutaan käyttää mekanistis-teknistä tuottaminen-sanaa, totean omana näkemyksenäni, että kasvatuksen tehtävänä on rakkauden tuottaminen. Lapset ovat tunnetusti ensimmäisessä uhmaiässään n. 2-3 vuoden iässä. Siinä iässään he oppivat ilmaisemaan omaa tahtoaan. Kasvatustehtävänä ja lapsen kehittymistehtävänä on kuitenkin myös sen oppiminen, että kaikkea tahtomaansa ei voi saada. Ja sen jälkeen on opittava myös, että vaikka jotain voikin saada, ei välttämättä tässä ja nyt, vaan mahdollisesti joskus myöhemmin. Pettymysten tuottamisen ajatus kuuluu siis 2-3-vuotiaiden pikkulasten kasvatukseen. Tosin silloinkaan niitä tuskin tarvitsee tuottamalla tuottaa, vaan lapsi saa oppimiskokemuksia pettymyksien muodossa varsin riittävästi muutenkin. Kunhan vanhemmat eivät suostu kaikkeen, mitä lapsi tahtoo. Mutta se tuskin on kenenkään kohdalla mahdollista. Tärkein vanhempien tehtävä lapsen tässä iässä on läsnäolo ja lohdutus pettymyksiä aiheuttavissa tilanteissa.

Noin 3-5-vuotiaasta lähtien vanhempien tärkein kasvatustehtävä on lapsen kasvatus arvokkaaseen ja hyvään. Tehtävä jatkuu tästä niin pitkään kuin lapsi, nuori tai nuori aikuinen on vanhempiensa kasvatusvaikuttamisen piirissä. Lapsen arvotajunta herää – tai se on herätettävissä ja myös kasvatusteoilla herätettävä – välittömästi uhmaikää seuraavana vaiheena eli noin 3-vuotiaasta alkaen. Kyky rakkauden vastaanottamiseen ja antamiseen perustaa kaiken muun arvoihin suuntautumisen. Arvokasvatuksessa on keskeisesti kyse siitä, että lapsi alkaa käyttää tahtoaan hyvän tahtomiseen ennemmin ja toimii myös sen mukaisesti. Tämä edellyttää hyvien ja huonojen tekojen seurausten oivaltamista eli tekojen ja niiden välisten vaikutusten välisen yhteyden vähittäistä ymmärtämistä yhä kirkkaammin. Kyse on myös siitä, että lapsi oppii erottamaan hyvän huonosta sekä alkaa kunnioittaa ja arvostaa kaikkea hyvää enemmän kuin huonoa. Mallin tähän antavat vanhemmat alkaen siitä, että kunnioittavat, rakastavat ja arvostavat lastaan ainutkertaisena ja ainutlaatuisena, arvokkaaseen ja hyvään kykenevänä persoonana. Siitä ne elämän eväät, elämäntaidot ja eettinen kyvykkyys sekä vastuullinen ihmisyys, alkavat rakentua.

Kiusaaminen, viha ja väkivalta

Viikon uutisia: V*tutukseen kuolee (Iltalehti), Syrjäytynyt vaeltaa varjoissa yksin (Helsingin Sanomat), Raaka väkivalta kuvattiin (Iltalehti).

En yleensä osta iltapäivälehtiä, mutta viime viikolla sorruin ostamaan ja lukemaan niitä käydessäni pikaisella lounaalla kesken työpäivää. Olo oli epätodellinen lukiessani V*tutukseen kuolee -otsikoitua juttua. Alaotsikkona oli, että ketutus lyhentää elämää 15,7 vuotta. Viimeistään siinä vaiheessa ryhdyin pohtimaan, onko tänään Aprillipäivä vai onko kyseessä nk. mätäkuun juttu, kun jutussa kerrottiin, että ”Suomalainen lääkäriseura Duodecim laatii parhaillaan kansalaisille digitaalista terveystarkastusta, jonka avulla voi mitata omaa v-käyräänsä”. Jutussa kerrottiin myös, että peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson sanoo, että kansanterveyttä ja terveysasioita pitää katsoa ihan uudesta näkökulmasta. Varmasti niin onkin, onhan kyse 130.000 ihmistä kattavasta kyselytutkimuksesta.

Hesarin jutussa kerrottiin, että Itä-Suomen yliopisto ja Helsingin Diakonissalaitos ovat haastatelleet 150 laitoksen asumispalveluyksikön asukasta – siis henkilöitä, joilla on taustallaan asunnottomuutta ja pitkäaikaisia päihdeongelmia – heidän kokemastaan hyvinvoinnista. Yksi kysymys oli ”Tunnen itseni vihaiseksi”, jota oli tarkennettu suluissa olevalla selvennyksellä ”ns. vittuuntuneeksi”. Osin tai täysin samaa mieltä -vastanneiden osuus oli yli puolet.

Iltalehden toisessa uutisessa kerrottiin väkivallasta, jonka uhriksi noin 25-vuotias mies oli joutunut kahdesti. Juttua tutkinut rikoskomisario – siis erittäin pitkään poliisina toiminut ammattilainen – totesi, että tapaus oli poikkeuksellisen raaka. Niin raaka, ettei hän ole vastaavaan törmännyt koskaan aikaisemmin. Muistan lukeneeni viime aikoina yhä useammin tämänkaltaisista kokeneiden poliisien lausunnoista.

Mikä on näiden kolmen lehtiuutisen välinen yhteys? Kaikissa oli kyse v*tutuksesta eli vihasta ja sen seurauksista. Seurauksena on joko fyysinen sairastuminen (josta kirjoitin myös edellisessä blogikirjoituksessani) tai itsetuhoinen käyttäytyminen ja niiden aiheuttama ennenaikainen kuolema. Tai seurauksena on psyykkinen sairastuminen ja sen aiheuttama äärimmäisen epäinhimillinen väkivaltaisuus toisia ihmisiä kohtaan.

Mistä (vi)ha-(v*)tutus eli hatutus saa alkunsa. Sitä voidaan kutsua kaiken aikaa enemmän esillä olevaksi kiusaamiseksi eli joka puolella esiintyväksi ihmisten huonoksi kohteluksi. Tai voidaan puhua vielä paljon täsmällisemmin siitä, mistä ilmiöstä pohjimmiltaan on kyse. Hegel ja kauan sitä ennen jo Platonkin puhui thymoksesta, ihmiseen luonnostaan kuuluvasta tahdosta tulla kunnioitetuksi, rakastetuksi ja arvostetuksi. Toisin sanoen, perustavasta ihmisen tarpeesta tulla tunnustetuksi merkitykselliseksi muiden silmissä. Jokainen ihminen haluaa olla tärkeä ja olla osa jotain tärkeää. Jokainen haluaa olla joku jollekin toiselle, kuten Viktor E. Frankl on asian ilmaissut. Jos tämä tarve ei toteudu, vaan ihminen suljetaan pois tästä mahdollisuudesta sysäämällä hänet syrjään muiden joukosta, hän sairastuu fyysisesti tai ryhtyy tuhoamaan itseään monenlaisin keinoin. Näistä keinoista runsas päihteiden käyttö on kaiketi kaikkein yleisin. Ihminen siis kokee itsensä niin arvottomana, että se kalvaa hänen sisintään aiheuttaen erilaisia sairauksia tai hän lakkaa huolehtimasta omasta hyvinvoinnistaan. Toinen perusvaihtoehto on, että hän laittaa vahingon kiertämään eli ryhtyy kohtelemaan muita ihmisiä täysin ihmisarvon vastaisesti julmaa psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa käyttäen. Ja koska hän ei tunnista itsessään mitään arvoa, ei hän tunnusta sitä muissakaan, jolloin hän kykenee tekemään toiselle ihmiselle aivan mitä tahansa.

Kuka tämän kierteen käynnistää? Kuka on syyllinen kaikkeen tähän? Minä, sinä, hän, me, te, he, tämä, tuo, se, nämä, nuo ja ne. Siinä ne kai kaikki persoonapronominit olivat. Entä kuka voi vaikuttaa kehityksen suunnan muuttumiseen? Minä, sinä, hän… jne. Miksi siis kohtelemme toisiamme kaiken aikaa huonommin kuin meidän kaikkien ihmisarvo edellyttäisi? Kukaan ei kai tosissaan voi väittää, ettei olisi ainakin joskus kohdellut jotain toista ihmistä huonosti. Ja varsinkaan kukaan meistä ei ole toiminut toisia ihmisiä kohtaan hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Voisimmeko kaikki yrittää olla enemmän ihmisiksi toinen toisillemme – kunnioittaen, rakastaen ja arvostaen kaikkia lähimmäisiämme eli maailmassa eläviä kanssaihmisiämme sekä lähellä että kauempanakin. Ja myös tulevia sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneetkään. Vain tähän voi toivo ihmisen suotuisasta tulevaisuudesta perustua.

Mitä odotamme? Jos joskus pitää aloittaa, miksi se ei olisi yhtä hyvin tänään. Jos jonkun pitää aloittaa, miksen se olisi yhtä hyvin minä.

Joulun tarkoitus

Joulun perimmäinen tarkoitus lienee palauttaa mieliimme se, mikä on elämässä kaikkein suurinta ja tärkeintä. Palauttaa mieliimme ja sydämiimme Rakkaus edes hetkeksi. Eihän rakkautta tietystikään saisi unohtaa muulloinkaan, mutta Joulu on kuitenkin joka tapauksessa suuri ja suuren rakkauden juhla. Maailman rakkaus on osa meitä itseämme ja kukin meistä voi myös kantaa kortensa kekoon koko maailman rakkaudellisuuteen. Meidän tulee siis osata ottaa vastaan maailmassa oleva rakkaus ja antaa rakkautta kaikelle maailmassa olevalle.

Joulua vietetään yleensä yhdessä läheisten kanssa ja hyvä niin. Erityisesti jouluna tulisi ajatuksiinsa ja tunteisiinsa ottaa mukaan myös kaikki muut olevaiset eli koko ihmiskunta, eläinkunta, kasvikunta jne. eli koko luomakunta kaikkinensa. Uskoi Jumalaan tai ei, joulun taika, jota voidaan kutsua myös rakkaudeksi, on jotain paljon suurempaa kuin me pienet ihmiset. Ja erityisesti jouluna sitä kuuluisi sekä kokea itse että jakaa itsestään itsensä ulkopuolelle.

Pohdin usein suhdettamme eläimiin, varsinkin niin kutsuttuihin lemmikkeihin, joka sanakin viittaan johonkin rakkaaseen. Osaammeko suhtautua sillä tavalla lempeän lempivällä tai rakastavalla tavalla kanssamme eläviin eläimiin kuin he ansaitsisivat pelkästään olemalla sitä mitä ovat eli eläviä olentoja. Eläviä olentoja siinä missä mekin. Meillä on itseisarvoinen oikeutemme tulla kohdelluksi arvokkaalla tavalla. En näe mitään eroa ihmisten ja perheenjäseniksemme adoptoimiemme eläinten oikeuksien välillä. Kissoillamme, koirillamme ym. lemmikkieläimillämme on luovuttamaton oikeus saada kunnioittavaa, rakastavaa ja arvostavaa kohtelua!

Mitä pitempään elämässäni on ollut eläinystäviä, kissoja ja koiria, sitä paremmin olen ymmärtänyt heidän ainutkertaisuutensa ja ainutlaatuisuutensa. Kaikki tähän asti elämääni kuuluneet 5 kissaa ja 3 koiraa ovat olleet täysin erilaisia persoonia. Niin juuri, ei ainoastaan eläinyksilöitä, vaan eläinpersoonia. Olen tullut kaiken aikaa vakuuttuneemmaksi siitä, että ainakin ihmisten kanssa elävillä (ja lajina jo vuosituhansia eläneinä) kissoilla ja koirilla on kaikki samat olemuspuolet kuin ihmisillä. Lauri Rauhalan ihmiskäsityksen mukaisesti on myös eläinkäsitykseni se, että eläimellä voi olla kehollinen, tajunnallis-psyykkinen, tajunnallis-henkinen ja situationaalinen olemuspuoli niihin kuhunkin kuuluvine erityisyyksineen.

En tietystikään väitä, että eläimet tai edes tiettyihin lajeihin kuuluvat eläimet olisivat yleisesti esimerkiksi yhtä älykkäitä tai henkisesti ja eettisesti yhtä kehittyneitä kuin ihmiset lajina ovat. Rohkenen kuitenkin väittää, että joihinkin lajeihin kuuluvien eläinyksilöiden älykkyyttä voidaan kehittää sellaiselle tasolle, että ne ylittävät kirkkaasti tyhmimmiksi jääneiden ihmisyksilöiden älykkyyden. Tämä on tieteellisestikin todistettu ainakin tiettyjen ihmisapinalajeihin kuuluvien yksilöiden kohdalla.

”Eiväthän eläimet ole älykkäitä, nehän vain oppivat asioita, kun niille opetetaan niitä” kuulen joskus väitettävän. No, niinhän me ihmisetkin opimme kaiken kasvattajiltamme ja niistä tilanteista, joihin toistuvasti joudumme. Kaikki kasvu ja kehittyminen on oppimista. Ja kertaus on opintojen äiti ihmiselläkin ja toistojen määrä on ratkaisevaa erilaisten taitojen omaksumisessa. Eikä elämilläkään ole kyse pelkästä mekaanisesta oppimisesta, vaan myös päättely- ja soveltamiskyvystäkin. Ja päättelykyky on juuri se, jonka avulla ihmistenkin älykkyyttä mitataan Mensan älykkyystesteissä.

Mitä ajan takaa? Varsinkin näin joulun alla sitä, että suhtautukaamme rakkaudella kaikkiin läheisiimme, olivat he sitten ihmisiä tai eläimiä. Ja pyrkikäämme joulun jälkeen käyttämään kaikkia niitä erityisiä älynlahjoja, joita meille ihmisille on suotu, kaiken muun luodun parhaaksi. Koska meillä ihmisillä on valta ja voima, käyttäkäämme sitä kunniakkaasti. Älkäämme käyttäkö korkeinta mahdollista älykkyyttämme kaikkein tyhmimpiin ja tuhoisimpiin tekoihin. Niin tyhmiin ja tuhoisiin, että vaarannamme sekä oman olemassaolomme että kaiken muun luodun. Ainoa asia, joka auttaa meitä toimimaan kaikkien ja kaiken yhteiseksi hyväksi on rakkaus koko luomakuntaa kohtaan.

Olkoon joulunne rakkauden täyteinen niin, että voitte ammentaa sydämestänne rakkautta koko vuoden!

Yksilöllisyys, yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus

Ihastuin hiljattain käsitteeseen ”yhteenkuuluvuus”. Sanaa ”yhteisöllisyys” on käytetty viime vuosina paljon, mutta yleensä vain sananhelinänä vailla minkäänlaista kiinnitystä johonkin arvopohjaan. Yhteisöllisyys voi siis olla yhtä hyvin jotain hyvin huonoa ja arvotonta edistävää kuin johonkin hyvään ja arvokkaaseen suuntautuvaa. Toisaalta yhteisöllisyyden voi ymmärtää hyvinkin arvolatautuneesti siten, että sillä tarkoitetaan vaikkapa koulu- tai työyhteisöä, joille joku on määritellyt arvostukset, joita kaikkien yhteisöön kuuluvien pitää noudattaa. Tämä joku tai jotkut käyttävät suurta valtaa päättäessään muiden puolesta arvokkaana pidettävistä asioista ja niiden noudattamisen kontrolloinnista. Kyse voi silloin olla hyvinkin epädemokraattisesta ja harvainvaltaan perustuvasta asetelmasta.

Edellä esitettyyn vääristyneeseen yhteisöllisyyteen liittyviä esimerkkejä voi luetella helposti. Mieleen tulee vaikkapa ammatti- ja taparikollisten yhteisöt, joissa vallitsee äärimmäisen tiukka valtahierarkia ja sen mukainen käskyvalta ja yhteisöön kuuluvan yksilön kontrolli. Vastaava asetelma näkyy yleensä myös vankilayhteisöissä. Mutta ei ilmiö ole mitenkään harvinainen tavanomaisemmissakaan yhteyksissä, päinvastoin. Vääristynyttä, yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien oikeuksia sortavaa yhteisöllisyyttä ilmenee jopa kokonaisissa yhteiskunnissa. Tästähän on ollut kyse myös monessa sellaisessa maassa, jossa kansa on noussut vastustamaan vallanpitäjiä ja vaatinut arvostusten tarkistamista. Eivätkä asiat ole aivan viattomalla tavalla meillä Suomessakaan…

Mitä parempaa yhteenkuuluvuuden käsite voisi tuoda keskusteluun? Filosofisesti ajatellen se tuo mieleen sen, että kuulumme väistämättömästi yhteen. Kuulumme maailmaan ja maailma kuuluu meihin. Kuulumme yhteen eläinten, kasvien ja muun elollisen luonnon ja omalla tavallaan myös kaiken elottoman olemassaolevan kanssa. Muiden ihmisten kanssa kuulumme yhteen aivan erityisellä tavalla. Meistä ei edes voi tulla varsinaisia ihmisiä ilman muita ihmisiä. Kaikkien meidän olemassaolo on siten kietoutunut yhteen monin eri tavoin. Tällä perusteella ei myöskään mitään pelkästään omaa hyvää tai itselle arvokasta ole olemassa. Toisin sanoen hyvän tai arvokkaan kriteeriksi ei riitä, että jokin on pelkästään meille tärkeää. Hyvän ja arvokkaan on väistämättä oltava yhteisesti hyvää ja arvokasta, jotta se voisi olla ylimalkaan olla hyvää ja arvokasta. Näin ajatellen on yhteenkuuluvuuden käsitteellä hyvin syvällinen eettinen ulottuvuus. Yhteenkuuluvuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen ohjenuoraksi velvoittaa meidät kaikessa ajattelemaan aina yhteistä hyvää. Ja koska tällainen aidosti hyvä on yhteistä kaikille, se on hyvää myös minulle itselleni.

Facebook-profiilissani kerron poliittisen kantani olevan politeia. Kannatan politeiaa, joka oli Aristoteleen mukaan ihanteellisin valtiomuoto. En kannata demokratiaa, jossa enemmistö hallitsee vain enemmistön hyväksi. Kannatan sen sijaan politeiaa, jossa enemmistö toimii kaikkien yhteiseksi hyväksi. Näin toteutamme yhteenkuuluvaisuuttamme vastuullisen ihmisyyden velvoittamalla tavalla.

Ps. suosittelen lukemaan tässä yhteydessä uudestaan bloggaukseni 24/09/2011 ”Ihminen on erityistä ihmisyyttä”.