Positiivinen kasvatus on antiikin aikainen idea

Se, että kasvatus on positiivista vaikuttamista, on konkreettisesti antiikin aikainen idea, ei siis ”antiikin aikainen”, kuten jostain ikivanhasta ja hylättävästä tai hylätystä joskus todetaan. Positiiviseksi kasvatukseksi tuotteistettu ja kaupallistettu versio aiheesta on kuitenkin yhtä pinnallinen ja yksinkertaistettu kuin positiivinen psykologiakin. Kasvatuksen idea on peräisin antiikin filosofiasta ja sitä nykyaikaistettiin sekä Keski-Euroopassa että Suomessa monen kasvatusajattelijan toimesta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lieneekö toisen maailmansodan ja sitä edeltäneenkin ajan hengen vaikutusta – erilaisine Natsi-Saksan sotilaallisine nuorisojärjestöineen – että aito ymmärrys kasvatuksesta tyhjeni. Sotien jälkeen kasvatus typistyi ja kääntyi yksipuoliseksi kurinpidoksi, rajojen asetteluksi sekä rangaistusten määräämiseksi ja täytäntöönpanoksi. Kasvatusfilosofian ja kasvatushistorian sijaan haettiin tukea uusille käytännöille kasvatuspsykologiasta ja kasvatussosiologiasta sekä niiden suppeista ihmiskuvista. Johtotähdeksi tuli lapsissa kuvitellun pahuuden hillitseminen sen sijaan, että lapsia olisi osattu oikealla tavalla houkutella ja yllyttää hyvään.

Kasvatusfilosofisiakin teoksia on julkaistu aika-ajoin. Hyvän kasvatuksen ehtoja ja viisaan kasvattajan näkökulmaa on ansiokkaasti kuvaillut kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri jo klassikoksi muodostuneessa väitöskirjassaan vuodelta 1997 Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. (Väitöskirjasta julkaistiin 5 painosta vuosina 1997-2004; pdf-version löydät täältä.) Värrin tutkimuksen teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn eksistentiaalis-fenomenologinen filosofia ja Martin Buberin dialogisuusfilosofia. Värrin mukaan eettisesti oikeutettu kasvatus edellyttää seuraavien ehtojen hyväksymistä:

1. todellisuus on perimmiltään mysteeri, ratkaisematon kysymys myös kasvattajalle,
2. kasvatettava on ainutlaatuinen toinen persoona,
3. kasvatettavalla on edessään oma tulevaisuus, joka on hänen kasvattajilleen tietymätön, transsendentti.

Kasvatuksen ehtoja selvittäessään Värri on samalla osoittanut, miksi autoritaarinen kasvatus on epäeettistä, ja miksi yksinomainen sosialisaatio ei ole lainkaan kasvatusta. Ja samalla hän on myös osoittanut, miksi kasvatus – vaikka lähestymistapa olisi kuinka positiivinen tahansa – ei ole tuotteistettavissa yksinkertaisiksi tilastollista keskivertolasta tai tyypittelyjen ja luokittelujen avulla luotuja lapsiryhmiä koskeviksi kaiken kattaviksi neuvoiksi ja ohjeiksi tai erilaisiksi vakioiduiksi keinoiksi ja menetelmiksi.

Kasvatustodellisuus, jossa kasvatus tapahtuu, on eri asia kuin psykologiset yksinkertaistetut kuvitelmat siitä, koska jokainen hetki ja tilanne on ainutkertainen. Ja kukin yksittäinen kasvatussuhde on aina myös erilainen kuin kaikkien muiden aikuisten ja lasten väliset suhteet, koska kyse on ainutlaatuisen vanhemman (tai muun aikuisen) ja ainutlaatuisen lapsen – siis kahden ainutlaatuisen persoonan – välisestä suhteesta. Jotain objektiivista, kasvatussuhteen osapuolista ja alati vaihtelevista tilanteista riippumatonta yleispätevää voidaan kasvatuksesta kuitenkin todeta. Kyse on tällöin kasvatusfilosofisista periaatteista.

Hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään eli kasvatuksella on määrätty suunta ja päämäärä, jonka on aina oltava jotain arvokasta ja hyvää edustavaa. Kasvatuksen on myös tapahduttava arvokkaalla ja hyvällä tavalla. Omassa väitöskirjassani (pdf ladattavissa täältä) eriytinkin hyvän kasvatuksen kahteen osaan: a) kasvattamiseksi hyvällä ja b) kasvatukseksi suuntautumaan kohti hyvää. Pohdin erikseen hyvällä kasvattamista ja hyvän laatuja siinä. Sen jälkeen otin vielä haasteellisemman tehtävän yrittäessäni määritellä, mitä on se hyvä, johon suuntautumiseen nuorta pyritään kasvattamaan. Olen myös jatkanut aiheesta kirjoittamista yhdessä toisten kanssa esimerkiksi kirjassa Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen sekä kirjassani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta. Jo kirjojen nimetkin kuvastavat sitä, mitä itse olen sekä kasvatuksen tutkijana että käytännön nuorisokasvattajana parin vuosikymmenen ajan ymmärtänyt.

Ensinnäkään lapsi ei ole mikään pelottava ja uhkaava luonnonvoima, jota pitää rajata (vrt. aidata, erottaa osa pois, reunustaa jonkin elämänalueen sisään, viivoittaa, ympyröidä, rajoittaa), hallita (vrt. määrittää, määrätä…) ja kesyttää (vrt. sitoa…). Kasvatuksessa ei myöskään ole kysymys lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta, vaan hänen persoonallisuutensa suotuisan kehittymisen, henkisen kasvun edistämisestä. Käyttäytyminen on vain automaattinen sivuvaikutus lapsen persoonallisuudesta ja hänen omaksumastaan maailmankuvasta.

Hyvän kasvatuksen keinona ei ole asettaa rajoja lapsen ulkopuolelta kurina, hillintänä, hallintana tai muulla tavalla, vaan keskeisenä tavoitteena on luoda rajat lapsen sisälle arvotajuntaan ja tunnetajuntaan kohdistuvan vaikuttamisen avulla. Tähän kuuluu se, että lapselle välitetään tietoa ja ymmärrystä arvoista, eli tietoa siitä mikä on arvokasta elämässä sekä vanhempien oman esimerkin kautta myös ymmärrystä siitä, miten tätä tietoa sovelletaan käytäntöön omassa toiminnassa elämän erilaisissa tilanteissa.

Kasvatus suuntautuu siten arvoihin ja kasvatusvaikuttamisen tavoitteena on arvojen mukaisten päämäärien mukainen elämä. Toisin sanoen, kasvatuksen toivottuna tuloksena on, että lapsi tietää aikuisuuteen siirtyessään, miten hän voi elää hyvää ja onnellistavaa elämää. Tämän hän tietää sen avulla, että hänelle on selvinnyt henkilökohtainen vastaus vielä perustavampaan kysymykseen, joka on: miksi elän? Toisin sanoen lapsi on aikuistumiseensa mennessä ymmärtänyt: mikä on minun elämäni tarkoitus.

Advertisement

Onko ihmisyyden valoon paluuta, jos on viety sen pimeään äärilaitaan?

Ihmisen tulisi pyrkiä ihmisyydessään niin korkealle kuin se on mahdollista, jos hän tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää kaikkien toisten keskuudessa. On mahdollista ja oikeastaan välttämätöntäkin kurottautua jopa ihmisyyden rajan tuolle puolen, jos tahtoo päästä edes lähelle rajaa. Tuolla puolen ovat muun muassa universaalit arvot, jotka ovat itsessään haltuun ottamattomia, saavuttamattomia ja tietokykymme ylittäviä. Niitä kohti voi kuitenkin suuntautua ja niin pitääkin tehdä, jos tahtoo luoda maailmaan jotain kaikkia yhteisesti koskevaa sekä ajallisesti kestävää arvokasta ja hyvää.

Ihminen saattaa kuitenkin kaikista omista pyrkimyksistä riippumatta – tai joskus myös nimenomaan niiden vuoksi – joutua tilanteeseen, jossa hänet pakotetaan ihmisyyden toiselle äärirajalle, pahuuden keskelle, helvetin esikartanoon. Hänestä tulee ihminen, jonka kokemat ihmisarvon loukkaukset pitävät häntä vankina, jonka tuska ei pääty, vaikka hänen kiduttajansa olisivat kadonneet näköpiiristä jo kauan sitten. Ihmisyyden pimeälle rajalle kyydittäjät voivat edustaa täysin ennakoimatonta tahoa, vaikkapa sellaista, joka julistaa edistävänsä hyvää tahtoa ihmisten kesken.

Vallan sokaisemat sekä kaikista henkisistä ja eettisistä arvoista riisuttuun pahuuteen sairastuneet vainoajat kohdistavat mielivaltaansa sinuun, kunnes sinut on nujerrettu sekä psyykkisesti että fyysisesti. Sitä ennen he eivät lopeta. Kaikkein kuluttavinta psyykkisesti on, kun et tiedä mistä suunnasta ja koska seuraava isku tulee. Varsinkin, kun kaikki perustuu puhtaaseen mielivaltaan eikä johonkin sellaiseen, jota voisit ennakoida omien tekemistesi perusteella.

Pirullisinta on, että et voi edes tietää kyseisten vainoajien syvimpiä vaikuttimia. Ehkei heitä aja edes kyltymätön vallanhimo, taloudelliset palkkiot tai kieroutunut mielihyvä, vaan jokin heissä niin syvällä oleva, että he eivät itsekään tiedosta tai tunnista sitä. Silti heillä ei ole hyvä olla, vaan heidän sisimpäänsä kalvaa tyhjäksi ristiriita sen välillä, mitä he ovat ja mitä heidän ihmisyyden nimissä tulisi olla.

Olen alkanut käsittää, että kyse on todelliseksi tulleesta äärettömästä pahuudesta. Sen rajat ylittävät sen, mitä olemme tottuneet pitämään ihmisyyden negatiivisena äärirajana. Kyse on siis äärettömän, absoluuttisen pahuuden ilmenemisestä ihmisessä. Tällainen ihminen kykenee sellaiseen käsittämättömään toimintaan, jonka taakse kukaan toinen ei pääse käsiksi eikä siksi kykene siihen myöskään vaikuttamaan. Koska toimintaa ei voi millään tavalla ymmärtää, saa pahuus kaikessa johdonmukaisuudessaan helposti puolelleen tavallisia ihmisiä, joilla on normaalit hoksottimet, mutta ovat kuitenkin herkästi johdateltavissa vaikkapa siksi, että he ovat hyvää tahtovia ja hyvään uskovia ihmisiä. Tai sitten he ovat halukkaasti osa omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa.

Henkilökohtaisesti olen saanut kurkottaa kohti vastuullista ihmisyyttä parinkymmenen vuoden ajan toimiessani nuorten arvo- ja väkivallattomuuskasvattajana. Toimittuani aluksi toisten järjestöjen puitteissa vapaaehtoistyöntekijänä perustin vuonna 1996 uuden nuorisokasvatusjärjestön tätä toimintaa toteuttamaan sellaisella järjestelmällisellä tavalla, johon mikään olemassa oleva taho ei osoittanut kiinnostusta. Tämä osui vaiheeseen, jossa olin henkilökohtaisesti avartanut aiempaa ahdasta maailmankatsomustani uusilla elämänarvoilla ja elämänasenteilla. Johtotähtenäni oli kokonaan uudenlainen elämänfilosofia, jota ohjasi vahva usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rakkauden voimaan sen herättämisessä eläväksi.

Järjestö kasvoi ja kukoisti. Sekä nuoret että heidän arjessaan mukana olevat lukemattomat yhteistyötahot kiittelivät toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Rahoittajat suhtautuivat järjestöön jopa eräänlaisena esimerkillisenä mallioppilaana, jota he esittelivät mielellään erilaisissa yhteyksissä. Täyskäännös tapahtui kolme vuotta sitten. Kaikki vahvaan luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa kumppanuutta kanssamme toteuttaneet henkilöt olivat siirtyneet muualle eikä kukaan tuntenut enää järjestöämme. Järkyttävintä oli, ettei kukaan ole vaikuttanut olevan edes kiinnostunut todellisesta toiminnastamme ja aikaansaannoksistamme.

Rahoittajaorganisaatioiden suuri henkilövaihtuvuus näyttää siis koituneen kohtaloksemme. Kun kukaan ei tunne meitä eikä ole puolustamassa olemassaolomme tärkeyttä, olemme joutuneet mielivaltaisen ja järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi. Keskeisenä väittämänä on, ettei toiminnallamme ole mitään merkitystä ja taktiikkana on keskittyä etsimään toiminnastamme mitä tahansa, joka voidaan saada näyttämään kielteiseltä. Asioita käännellään ja väännellään siten kuin yleensä vain taitavin väärentäjä kykenee.

Totuus on kuitenkin, että olemme onnistuneet luomaan ainutlaatuisia myönteisiä ja ennen kaikkea pitkäkestoisia vaikutuksia niiden noin 7000 nuoren keskuudessa, jotka ovat osallistuneet kasvattajiemme ohjaamiin pitkäkestoisiin vertaisryhmiin. Jos yhden suotuisaan tulevaisuuteen ohjatun nuoren aiheuttamaksi yhteiskunnalliseksi tuotoksi lasketaan yleisesti esitetty yli miljoona euroa, eivät edes taloudelliset vaikutukset jää arvailujen varaan. Pystyn itsekin nimeään sellaisen määrän elämänsä suuntaa ratkaisevalla tavalla muuttaneita toimintaamme osallistuneita nuoria, että puhutaan vähintään sadoista miljoonista. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kaikki inhimilliset vaikutukset nuoriin ja heidän vaikutuspiirissään oleviin ja tulevaisuudessa tuleviin ihmisiin. Vaikutukset kaikesta siitä, joissa on edetty yhdessä nuorten kanssa kohti ihmisyyden valoa.

Olen kokenut yhä lisääntyvää ahdistusta, raivoa ja uupumusta. Olen joutunut pahuuden aiheuttaman tuskan vangiksi, kiirastulen piirittämäksi. Maailmankuvani on muuttunut ratkaisevalla tavalla enkä ole enää ihmisenä ennallani. Joudun tunnustamaan, että joku voi olla absoluuttisen pahuuden vallassa ja toimia sen välikätenä. Ehkä jopa niin, että kyseessä on luonnevika, jota on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikea korjata. Tämä horjuttaa uskoani ihmisyyteen.

En voi enkä aio jäädä loppuelämäkseni vankilaan, johon olen ajautunut. Ainoa mahdollinen suunta, joka johtaa pois tuskan pimeästä maailmasta, on toisessa ääripäässä loistava ihmisyyden valo. Vankila on lopulta itseni luoma pieni ja ahdas tila, johon voin joko jäädä tai josta voin myös lähteä pois. Rakkaus katkaisee kaikki kahleet ja murentaa kaikki muurit. Rakkaus itseäni, elämää ja kaikkia toisia kohtaan. Se, mitä minulle on tehty, ei määritä sitä, mitä olen ja mitä tahdon ja voin olla.

Aloitan siis jälleen uuden kehitysvaiheen elämässäni, eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä. Maailmankatsomukseni on rikastunut ja olen yhä väkevämmin kiinnittynyt ja sitoutunut taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea mielivaltaa, väkivaltaa ja muita ihmisarvon loukkauksia vastaan. Pahuutta vastaan hyvyyden ja rakkauden puolesta. Vaikkei ihmisyyden rajan ylittäviä absoluuttisen pahuuden hyökkäyksiä voikaan antaa anteeksi – ihmisen kyvyt ovat siihen riittämättömät – voi kuitenkin kääntyä absoluuttisen rakkauden puoleen ja liittoutua taistelemaan sen soturina paremman maailman puolesta.

On siis oltava kiitollinen kaikille niille, jotka ovat auttaneet minua ottamaan tiikerinloikan kohti aiempaa avarampaa maailmankuvaa sekä löytämään aiempaa suuremman ja moniulotteisemman maailman. Kiitos, etten enää usko siihen, että hyvää tekeville ihmisille koituu aina hyvää tai että paha saa aina palkkansa. Kiitos, että olette havainnollistaneet minulle konkreettisesti, miten totaalisesta sodasta onkaan kysymys. Olen teidän avullanne ymmärtänyt, että elämme yhä Auschwitzissa ja että on olemassa ihmisiä, jotka toiminnallaan vievät meitä arkisessa arjessamme yhtä pitkälle kuin ihmisyyden tuhoamisleireissä tapahtui.

Kiitos, että olette opettaneet minut elämään sovussa menetysten ja luopumisten sekä masennuksen ja vihan kanssa ja tehneet minusta aiempaakin vahvemman. Kiitos, että olette myötävaikuttaneet siihen, että minusta on tullut yhä pelottomampi vapaustaistelija oikeudenmukaisemman ja väkivallattomamman maailman puolesta. Uutena tavoitteenani on edetä vielä pitemmälle myönteisen ihmisyyden rajalle kuin minne olen vielä koskaan tähän saakka päässyt.

Rajojen puuttumista vai sittenkin jotain muuta?

Ärsyynnyn nykyisin yhä herkemmin erilaisista kirjoituksista, jotka alkavat sanoilla Rajojen puuttuminen…. Kommentoin tällaisia väittämiä ”blaa, blaa, blaa” eli samoin sanoin kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kommentoi hiljattain hallituksen keinotekoisia perusteluja rakenneuudistuspäätöksille. Lauantaina 31.8. YLEn Uutisten nettisivuilla kerrottiin, että ”Rajojen puuttuminen vie nuoren lastenkotiin – Ilmiö on yleistynyt. Nuoret päätyvät lastenkotiin monesta eri syystä. Nykyään ongelmaksi nousee usein se, että nuori on tehnyt kotona vallankaappauksen ja kasvaa ilman rajoja.” Juupa juu. Pohditaanpa asiaa hieman.

Oletetaan, että lasta on ohjattu pienestä pitäen rakkaudellisella asenteella kohti arvokasta ja hyvää. Mitä kaikkea siihen voidaan katsoa kuuluvan?

Lasta on kunnioitettu eli häneen on alusta alkaen suhtauduttu siten, että hänessä on mahdollisuuksia arvokkaaseen ja hyvään aivan samalla tavalla kuin kaikissa ihmisiksi syntyneissä olennoissa on. Koska hän on yhtä paljon ihminen kuin hänen vanhempansakin, he ovat olleet ihmisiksi hänen kanssaan ja kohdelleet häntä kohteliaasti, jollaista kohteliasta kohtelua kaikilla samanarvoisin ihmisoikeuksin syntyneillä ihmisillä on oikeus vaatia toisiltaan. Lapsen vanhemmat ovat myös uskoneet ja luottaneet lapsessaan oleviin mahdollisuuksiin kasvaa ja kehittyä hänessä piilevien yksilöllisten arvokkaiden ja hyvien ainestensa mukaiseksi persoonallisuudeksi. Vanhemmat ovat myös kohdelleet lastaan keskustelukumppanina, jonka kanssa voi olla vastavuoroisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemmat ovat toki ymmärtäneet lapsen erityisyyden siinä, että hän ei vielä voi pohtia aikuisen tavoin aikuisten olennaisina pitämiä kysymyksiä, mutta hän voi ajatella niitä lapselle ominaisella tavalla. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, etteivät he voi tuntea nuoren käsitejärjestelmää ja kokemismaailmaa ja siksi he ovat asennoituneet häneen kanssaihmettelijänä ja kumppaninaan sellaisen yhteyden etsinnässä, joka mahdollistaa keskinäisen ymmärryksen. Vanhemmat ovat saaneet lapsen kiinnostumaan haluamastaan asiasta osoittamalla kiinnostusta lapseen itseensä ja innostuneisuutta kyseiseen asiaan. He ovat ottaneet lapsen esittämät väittämät vakavasti ehdolle päteviksi väittämiksi, jotka edellyttävät yhteistä arviointia.

Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä yleisemmin on tunnustettu, että hänellä on kokemuksia elämästä ja katsomus maailmasta sekä ajatuksia, jotka ovat kuulemisen arvoisia. Tämän perusteella häneltä on voitu myös edellyttää arvostelukykyisyyttä ja autonomista järjenkäyttöä. Nuori on siis käsitetty itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi, jolloin häntä on kohdeltu arvostelukykyisenä kommunikaatiokumppanina.

Rakkaudessaan lapseen hänen vanhempansa eivät ole nähneet häntä vain sellaisena kuin hän on, vaan myös sellaisena mitä hän voi olla ja millaiseksi hänen on mahdollista tulla. He ovat auttaneet lastaan näkemään itsekin kaiken sen arvokkaan ja hyvän, mitä hänessä piilee, ja jota hän usein ei itse ole itsessään tiedostanut. Kun lapsen vanhemmat ovat uskoneet lapsensa perimmäiseen olemukseen ja sen luomiin mahdollisuuksiin elää kokonaisvaltaisesti hyvää ja onnellista elämää, he ovat auttaneet lasta itseään myös luottamaan siihen ja toteuttamaan sen luomat mahdollisuudet elämässään. Rakkaudessaan lapsen vanhemmat ovat tahtoneet voimakkaasti, että lapsi tulisi siksi, mitä hän olemuksessaan piilevien ainesten mukaisesti voi olla, ja he ovat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen lastaan toteuttamaan kaiken sen arvokkaan ja hyvän.

Vanhemmat ovat antaneet itsestään kaikenlaista arvokasta ja hyvää sekä näyttämällään omalla esimerkillä että monenlaisilla lapseen kohdistuvilla teoillaan. He eivät ole vain passiivisena toivoneet parasta, vaan aktiivisilla teoillaan osoittaneet, mitä arvokas ja hyvä on käytännössä. He eivät myöskään ole tehneet tekojaan itseään varten, esimerkiksi voidakseen kehua itseään hyväksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi tai saadakseen vastaavasti jotain yhtä arvokasta ja hyvää lapsiltaan. He ovat sen sijaan antaneet itsestään kaiken sen, mitä heillä on ollut rakkaudellisessa suhteessaan lapsiinsa annettavanaan, juuri tuon lapsen itsensä vuoksi.

Itsestään antamisella tarkoitan sitä, mitä ihmisenä olemme, en sitä, mitä meillä mahdollisesti on esimerkiksi rahana, tavaroina tai omaisuutena. Rakkaudellisen kasvatuksen idea ei siis ole vain kasvattaa lapsia rakkaudella, vaan myös rakkauteen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siis siihen, että autamme kaikki toinen toisiamme saamaan itsestämme arvokkaimmat ja parhaat puolemme esille toinen toistemme hyväksi.

Kasvatus on kunnioitusta ja rakkautta, mutta myös arvostusta. Tyhjästä on turha kiittää ja varsinkaan jostain sellaisesta, josta lapsi vain itse hyötyy tai saa hyvää. Mutta varsinkin silloin, kun lapsi edistää myös muiden hyvää omasta vapaasta tahdostaan, on näkyvän huomioimisen, jopa jonkinlaisen juhlahetken paikka. ”Kiitos” on tietysti hyvä sanoa myös silloin, kun lapsi täyttää ne velvollisuudet, mitkä hänelle perheyhteisön jäsenenä kuuluvat. Mutta arvostuksen saaminen on ansaittua vain silloin, kun lapsen vapaaehtoinen aikaansaannos on hyödyksi muiden – erityisesti siis kodin ulkopuolisten – ihmisten ja muidenkin luontokappaleiden hyvinvoinnille. Pedagogisesti on tärkeää antaa myönteistä palautetta myös pelkästä parhaansa yrittämisestä, vaikka lapsen aikaansaannos olisi keskinkertainen tai epäonnistunut.

Arvostuksen osoittamisen perustana on siis yleisen hyvän, tai myös muiden kuin oman hyvän, edistäminen. Tällä tavoin kasvattava vanhempi tunnustaa, että lapsi kykenee edistämään muiden hyvää. Tämä puolestaan vahvistaa lapsen käsitystä siitä, että hän on tärkeä, eli hän voi ja saa olla joku jollekin toiselle – ei vain pelkkä tyhjä, näennäinen ”Joku”. Kasvattajan tunnustama arvostus antaa lapselle varmistuksen siitä, että häntä pidetään vastuullisena persoonana, ”hyvänä ihmisenä”. Sen seurauksena hänestä voi myös tulla vastuullinen persoona ja ”hyvä ihminen” – tai ihminen, joka pyrkii olemaan niin hyvä kuin kulloisessakin tilanteessa osaa.

Mahdollisuuksien ja konkreettisten tilaisuuksien luominen on aluksi kokonaan kasvattavan vanhemman vastuulla. Kun kasvattaja suhtautuu kiinnostuneesti ja innostuneesti lapseen ja hänen hyviin aikaansaannoksiinsa, on hänen mahdollista saada myös nuori itse innostumaan ottamaan vastuuta arvokkaista teoistaan. Lasta on myös kannustettava ja rohkaistava vastuullisena olemiseen antamalla hänelle vähitellen uusia, aiempaa hieman tärkeämpiä vastuutehtäviä. Kun lapsi saa kokea olevansa tarpeellinen muille, saavansa aikaan jotakin toisille hyvää, hyödyllistä tai iloa tuottavaa, hän myös ponnistelee etsiäkseen tilaisuuksia, joissa hän voi edistää yleistä, yhteistä hyvää.

Toisten arvio jonkun ihmisen kykyjen tai saavutusten arvosta yhteisölle on itsearvostuksen keskeinen perusta. Toisaalta pysyvä itsearvostus voi perustua vain siihen, että ihminen pyrkii edistämään omasta vapaasta tahdostaan muiden ja kaikkien yhteistä hyvää. Vain kasvattajan tunnustuksen kautta lapselle aukeaa mahdollisuus itsensä ja muiden kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen. Arvostetuksi tuleminen on yksi ulottuvuus, jotta jollain olisi sosiaalisessa elämässä täysi asema persoonana. Ja vain olemalla näillä tavoilla persoona, hänellä on perusedellytykset lähteä suuntautumaan kohti arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Hyvällä itsearvostuksella varustettu ihminen kykenee vähitellen ottamaan yhä itsenäisemmin vastuuta toisten hyvästä, ihmisten keskinäisestä sovusta ja koko yhteisön, yhteiskunnan ja kulttuurin yhteisestä hyvästä.

Mikä oli kirjoitukseni ”pihvi” tai tarinan ”opetus”? Se oli tämä: tällä tavalla kasvatettu lapsi ei koe rajojen puutetta, vaikka hän kasvaa ilman sellaisia ”rajoja”, joita blaa-blaa-blaa puheessa yleensä peräänkuulutetaan. Hän ei myöskään kaappaa valtaa kotona eikä hänen tiensä vie lastenkotiin. Mutta hän voi toimia väkivallattoman vastarinnan periaatteella toimivana marssijana ja tiennäyttäjänä muille, jotka tahtovat yhdessä hänen kanssaan muuttaa maailmaa hieman paremmaksi paikaksi elää.

Pelkkä rakkaus siis riittää, koska se on kaikki, mitä maailmassa tarvitaan.

Uskonnollinen etiikka

Elämme itsekeskeisyyden aikaa. Suuri(n?) osa ihmisistä ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. Toisin sanoen ihmiset tahtovat kaikkea mahdollista hyvää, mutta vain itselleen ja välittämättä lainkaan, onko se samalla joltain toiselta pois.

On syytä tähdentää, että kyse ei ole yksilöllisyydestä, vaan silkasta ahneudesta ja itsekkyydestä. Yksilöllistyminen on keskeinen lapsuuden kehitystehtävä. Vain sitä kautta, että lapsesta on kehittynyt vanhemmistaan eriytynyt yksilö, voi hänestä tulla persoona. Se on puolestaan edellytys sille, että hänelle voi kehkeytyä eettinen persoonallisuus, joka pystyy arvioimaan tekojensa hyvyyttä ja huonoutta (tai pahuutta) sekä ohjaamaan itseään tietoisesti suuntautumaan kohti arvokasta ja hyvää sekä toisten ihmisten kannalta oikeaa. Palaan tähän aiheeseen joskus tuonnempana (näitä asioita olen käsitellyt myös väitöskirjassani vuodelta 2010). Selvää kuitenkin on, että tarvitaan sellaista kasvatusta, joka kehittää lasten ja nuorten eettistä kyvykkyyttä ja saa heidät pohtimaan itsekeskeisyyden oikeutusta osana vastuullista ihmisyyttä.

Koulujen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja filosofian opetuksen yhtenä päätehtävänä on edistää kaikissa maailman uskonnoissa ja eettisissä opeissa esiintyvän nk. ”kultaisen säännön” käyttöä kaiken aikaa globalisoituvassa maailmassa. Professori Hans Küng toteaa kirjassaan Global Resposibility, että maailmallamme ei ole eloonjäämisen mahdollisuutta ilman maailmanlaajuista etiikkaa, maailmaneetosta, jonka hyväksyvät niin uskonnolliset kuin ei-uskonnollisetkin ihmiset. Kultainen sääntö ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” tai ”Älä tee toisille sellaista, mitä et tahdo tehtävän itsellesi” esiintyy hieman eri muodoissa lähes kaikissa uskonnoissa ja filosofisissa ajatussuunnissa. Se muodostaa eräänlaisen pienimmän yhteisen nimittäjän, johon sekä eri uskontojen edustajat että uskonnottomat voivat sitoutua.

Kultainen sääntö on luonnollisesti vain ydin, jonka aito ymmärtäminen ja omaksuminen edellyttävät paljon muuta. ”Luuytimen” ympärille tarvitaan koko ”luuranko” ja sen ympärille myös ”lihaa” pitämään sitä koossa. Kouluihin tarvitaan siis kokonaisvaltaista, holistista arvotajuntaa kehittävää kasvatusta. Tämän lisäämistä luvattiin myös nykyisen hallituksen ohjelmassa. Näyttää siltä, että opetussuunnitelmaa koskevat tuoreet päätökset tähtäävät vain oppilaiden sosiaalistamiseen yhteiskunnan rattaiksi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistävään koneistoon. Siis osallistujiksi siihen toisiaan vastaan kilpailuun ja pudotuspeliin ulkoisesta menestyksestä, jossa vain harvat voivat voittaa. Eivätkä hekään kuin häviä, kun ajatellaan heidän sisällään kalvavaa pahoinvointia sekä arvokatoa ja tyhjyyttä.

Koulujen uskonnonopetusta vähennettiin, joka tarkoittanee vastaavasti myös elämänkatsomustiedon opetuksen supistamista. Filosofiaa tai etiikkaa ei kouluissa juurikaan ole edes opetettu kuin lyhyinä tietoiskumaisina kursseina. Ihmisen arvot kehittyvät vain hitaan tajunnallisen prosessin kautta, jossa uusien asioiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää paljon ”ahaa-elämyksiä” ja oivalluksia. Ja tarvitaan ennen kaikkea aikaa niiden omaehtoiseen syntymiseen lapsen tai nuoren tajunnassa. Hyvä esimerkki siitä, mitä tällainen opetus voisi pitää sisällään – kutsuttiin sitä sitten uskonnoksi, elämänkatsomustiedoksi, arvokasvatukseksi tai etiikaksi – on Rauhankasvatusinstituutin Maailmankoulu-projektin sivuilla http://www.maailmankoulu.fi/node/57. Asialistan ei luulisi herättävän kenessäkään mitään muita tunteita kuin korkeintaan ihastusta ja innostusta.

Ei voi muuta sanoa kuin, että maailma ei muutu tulevaisuudessa kenellekään ainakaan paremmaksi paikaksi elää tällaisten ajattelemattomien ja vastuuttomien päätösten kautta. Kaikenlaista löysää puhetta yhteisöllisyyden, yhteisvastuun yms. edistämisestä kuulee päättäjien suusta aina kun jotain suuria tragedioita tapahtuu. Kun on käytännön tekojen aika, tehdään täysin päinvastaisia päätöksiä. Eläköön siis itsekeskeisyys sekä kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan arvottomat ja epäeettiset ihanteet!

Nuorten masentuneisuus on elämän tarkoituksettomuuden ongelma

(Alla oleva on teksti on samansisältöinen kuin kirjoittamani ja julkisuuteen juuri lähetetty tiedote.)

Nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry (NFG) on toteuttanut Internetissä nuorten pahoinvointia ja voimavaroja kartoittavan kyselyn. Kysely on vain pieni osa hankekokonaisuutta, jossa on tutkittu nuorten itseensä kohdistaman väkivallan ja elämän tarkoituksettomaksi kokemisen välistä yhteyttä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella vuoden 2011 alussa alkaneessa hankkeessa NFG:n kumppanina on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kysely suunnattiin teini-ikäisille nuorille. Siihen vastasi 157 nuorta, joista suurin osa oli 13–17-vuotiaita. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli tyttöjä. Vastaajia oli kaikkialta Suomesta, pääkaupunkiseutu ja Tampere olivat kuitenkin vahvimmin edustettuina. Kyselyn tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, vaikka se ei täytä tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Kysely vahvistaa muun tutkimuksen osoittamaa selkeää yhteyttä masentuneisuuden ja tarkoituksettomuuden tunteen välillä. Yleisesti tunnettua on, että itsetuhoisuuden sekä masennuksen, ahdistuksen ja alakulon kokemisen välillä on tilastollinen riippuvuus. Nuorten kyselyvastaukset todensivat selkeästi myös sen, että mitä tarkoituksellisemmaksi nuori kokee elämänsä, sitä vähemmän hän on kokenut masennusta, ahdistusta tai alakuloa viime aikoina. Voimakkain negatiivinen riippuvuus ilmeni elämän tarkoitukselliseksi kokemisen ja masennuksen välillä. Nuorten yleistyneessä masentuneisuuden kokemuksessa ei siten ole kyse mielenterveysongelmasta, vaan elämän tarkoituksettomuuteen liittyvästä ongelmasta.

Vastaajista 25 % oli kokenut itsensä viime aikoina melko usein tai usein joko ahdistuneeksi tai masentuneeksi ja 30 % oli kokenut olonsa alakuloiseksi. 7 % vastaajista oli myös pyrkinyt vahingoittamaan tai vahingoittanut itseään viime aikoina. Vastaajista 1/5 oli ainakin joskus pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Lähes kaikki näin vastanneista oli tyttöjä. Viiltely oli odotetusti yleisin vahingoittamiskeino, mutta lähes yhtä yleiseksi osoittautui jatkuva tahallinen syöminen joko liikaa, liian vähän tai epäterveellisesti. Lähes puolella itseään vahingoittaneista nämä molemmat tavat esiintyivät samanaikaisesti.

Varsin hälyttävää oli, että 45 % vastanneista oli ainakin joskus tuntenut, että olisi parempi, jos hän olisi kuollut ja jopa puolet kaikista nuorista oli ajatellut omaa itsemurhaa. 27 % kaikista nuorista oli myös konkreettisesti suunnitellut itsemurhan tekemisen keinoja ja 6 % oli yrittänyt itsemurhaa, jotkut heistä jopa usean kerran.

Kaikista vastanneista 72 % koki elämänsä mielekkääksi tai melko mielekkääksi. Kuitenkin noin joka kuudes nuori koki, että hänen tulevaisuutensa näytti synkältä tai että hänen elämässään ei ole mitään hyviä tai arvokkaita asioita, joiden eteen hän olisi valmis ponnistelemaan tai näkemään vaivaa. Jopa neljäsosa nuorista koki itsensä huonoksi tai arvottomaksi ja sama määrä koki, että hän ei ole tärkeä tai arvokas kenellekään toiselle ihmiselle. Lukuja voidaan pitää suurina – ja jopa hälyttävinä.

Kukaan vastanneista ei vastannut, ettei hänen elämässään ollut mitään hänelle itselleen tärkeitä tai hyödyllisiä asioita. Se ei kuitenkaan takaa sitä, että kaikki nuoret kokisivat elämänsä mielekkääksi. Kun nuoren tulevaisuus on näköalatonta eikä hän kykene näkemään mitään ponnistelemisen tai vaivannäön arvoiseksi, kokee hän sekä itsensä että elämänsä huonoksi ja arvottomaksi. Tällainen nuori kokee, että hänen elämällään ei ole mitään väliä kenellekään eikä elämässä millään muutenkaan ole mitään väliä. Toisin sanoen nuoren elämästä puuttuu tarkoitus.

Kyselystä voidaan päätellä, että nuoret eivät tarvitse lisää mielenterveyspalveluja, vaan enemmän mahdollisuuksia keskustella elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Eksistentiaalisten kysymysten, kuten elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen, voimistuu murrosiässä. Ihmisen olemassaolon ongelmallisuus paljastuu yhtäkkiä nuorelle, joka kamppailee monella muullakin tavoin henkisesti kypsymisprosessissaan. Kaikessa jyrkkyydessään voi kysymys elämän tarkoituksesta jopa musertaa nuoren kokonaan. Parasta ennakoivaa lasten ja nuorten hyvinvointia tukevaa työtä olisikin tarjota heille mahdollisimman laajasti tilaisuuksia pohtia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Arvokasvatuksella, johon sisältyy elämän arvon ja mielekkyyden sekä oman arvon ja merkityksellisyyden pohdinta, voitaisiin ehkäistä mielenterveysongelmia ennen kuin niitä on edes orastavana alkanut ilmetä. Kuten tunnettua, tärkeimmät arvokasvattajat ovat lasten ja nuorten omat vanhemmat.

Arvojen ja tarkoitusten pohtimisen merkitys

Aluksi takakannen teksti juuri ilmestyneestä Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka kirjasta, jonka toimitin yhdessä Eevastiina Gjerstadin kanssa.

Jokaisen on tärkeää pohtia, mihin arvoihin perustaa elämänsä ja millä tavoin pyrkiä varmistamaan oman elämän tarkoituksellisuus. Erityisen tärkeitä nämä kysymykset ovat kasvatuksellisissa ammateissa toimiville ja muille ihmisten auttajille. Heidän on kyettävä ohjaamaan arvojaan ja tarkoituksiaan kyseleviä nuoria tai aikuisia ihmisiä etsimään vastauksia oikeista suunnista. Jotta tämä olisi mahdollista, on ihmistyötä tekevän itse selkeästi tiedostettava sekä arvojen ja tarkoitusten yleinen olemus että omat arvonsa ja elämänsä tarkoitukset.

Arvoja ja tarkoituksia voi lähestyä monin eri tavoin ja näin kirjan artikkelien kirjoittajat myös tekevät. Oman erityisen näkökulmansa elämän tarkoituksiin luoneella Viktor E. Frankl’illa on ollut vaikutusta useisiin kirjoittajiin, joka näkyy selkeästi myös heidän artikkeleissaan. Frankl’in filosofiaa tarkastellaan myös erikseen joissakin artikkeleissa sekä teoreettisesti että käytännön toiminnan kannalta.

Kirjan kirjoittajissa on tunnustettuja arvofilosofian, kasvatuksen ja psykologian tutkijoita sekä käytännön kasvatus-, opetus- ja nuorisotyötä ja muutakin ihmistyötä tehneitä asiantuntijoita. Kirjassa on myös artikkeli itsenäisesti oman elämänsä lähtökohtia ja suuntaa etsivästä ihmisestä. Kirja valaisee siten monipuolisesti tieteellis-teoreettisen tutkimuksen, käytännön ammatillisen asiantuntemuksen että omakohtaisen kokemisen näkökulmia arvoihin ja tarkoituksiin. Kirja on siksi hyödyllinen sekä tutkimusta tai käytännön kasvatus- tai auttamistyötä tekeville että oman elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Ja jatkoksi vielä ote kirjan Esipuheesta.

Jokainen ihminen kysyy ainakin hetkittäin elämänsä suuntaa, arvojaan ja elämänsä tarkoituksellisuutta. Kysyminen voimistuu murrosiän lähestyessä, jolloin nuori ei tyydy pelkästään kysymään elämän tarkoitusta, vaan saattaa asettaa sen myös kyseenalaiseksi. Tarkoituksettomuuden tunne on nuorten keskuudessaan merkittävästi yleisempää kuin aikuisilla ihmisillä johtuen sekä nuorten rohkeudesta kyseenalaistaa jopa koko olemassaolonsa tarkoitus, että siitä, että elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen ajoittuu vaiheeseen, jossa nuori kamppailee henkisesti monella muullakin tavoin. Tämä oli lähtökohtana silloin, kun kirjalle valittiin nimeä ja siksi nimessä korostuu pedagoginen, kasvatuksellinen näkökulma.

Kaikkien kasvattajien eettisenä velvollisuutena on ohjata lapsia ja nuoria tiedostamaan, mikä on yleisinhimillisesti arvokasta, sekä ohjata heitä etsimään elämänsä tarkoituksia niiden suunnasta. Kirjan ensimmäisessä osassa pohditaan tarkoitusten ja arvojen filosofisia ja teoreettisia kysymyksiä ja lähtökohtaolettamuksia. Professori Tapio Puolimatka pohtii, miten erilaiset filosofiset arvositoumukset johtavat erityyppisiin käsityksiin elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta. Ei siis ole sama, millaisia nämä taustauskomuksemme ovat. Kysymystä elämän ja sen erilaisten hetkien tarkoituksesta on filosofioissa ja uskonnoissa pohdittu aikojen alusta lähtien. Juutalainen psykiatri ja filosofi Viktor E. Frankl omisti elämänsä ihmisten evästämiselle kunkin oman ainutkertaisen ja ainutlaatuisen elämänsä tarkoituksellisuuden etsintään. NFG:n toiminnanjohtaja Timo Purjo keskittyy artikkelissaan sen kirkastamiseen, mitä Frankl todella sanoi elämän hetkien tarkoituksista.

Tutkija Eevastiina Gjerstad pohtii arvokasvatuksen mahdollisuuksia ja rajoja ja osoittaa, että arvokasvatukseen liittyvien väärinkäsitysten murtamisen kautta arvokasvatuksesta voi tulla ideaalinsa mukaisesti ihmisyyden ilmentäjä. Filosofian tohtori Ulla Solasaari tarjoaa valaisevan ja käytännön kasvatuksen kannalta erityisen hyödyllisen näkökulman arvoihin negatiivisten arvojen tarkastelun kautta. Professori Simo Skinnari pohtii elämän syviä kysymyksiä ja erityisesti sitä, mitä on aito ihmisyys ja aikuisuus sen yhtenä osana. Dosentti Risto Nurmela syventyy tarkastelemaan Frankl’in näkökulmia elämän perimmäiseen tarkoitukseen.

Kirjan toisessa osassa tarkoitukset ja arvot näyttäytyvät käytännön kasvatuksen konteksteissa ja kysymyksissä. Professori Hannele Niemi visioi koulusta, joka olisi olemassa elämää varten. Tällaisen koulun elementteinä olisivat järki, tunne ja elämän tarkoitus ja se perustuisi arvoihin ja tarkoituksiin ohjaavaan kasvatukseen. Itävaltalainen professori Pia-Maria Rabensteiner näkee nimenomaan eksistentiaalipedagogiikan olevan ongelmissa painivan koulun ratkaisu, sillä se tuo tarkoitusperspektiivejä sekä oppilaiden että opettajien elämään ja olemassaoloon.

Käytännössä tarkoituskeskeistä näkökulmaa nuorten kasvatuksessa ovat jo kokeilleet NFG:n vastaava nuorisokasvattaja Heini Lesojeff ja entinen vastaava nuorisokasvattaja Anne-Maria Karjalainen. He jakavat kokemuksiaan lukijoille artikkelissaan. NFG:n tutkija Eevastiina Gjerstad ja tutkimusavustaja Riikka Uljas valottavat, miten tarkoituskeskeistä näkökulmaa voidaan hyödyntää itsetuhoisten nuorten auttamistyössä. Emeritusprofessori Markku Ojanen kirjoittaa siitä, miten materialismin kohoaminen arvojen tilalle hämärtää todellisia arvojamme ja tarkoituksiamme.

Omaa ihmisarvoaan ja elämänsä tarkoitusta voi jokainen etsiä myös itse. Jopa keski-ikäinen ihminen voi löytää uusia arvoja ja näkökulmia elämäänsä sekä niihin perustuvia armollisia suhtautumistapoja kanssaihmisiinsä. Kirjassa on myös tällainen, runoilija Ukko Kärkkäisen kirjoittama artikkeli, jossa hän kuvaa koskettavalla tavalla matkaansa kohti uudenlaista kokemusta elämänsä tarkoituksellisuudesta ja siihen perustuvaan toivoon ja elämäniloon.

Kirjassa on 281 sivua. Kirja kuuluu Non Fighting Generation ry:n kirjasarjaan ja on järjestyksessä sarjan 4. teos. Kirjaa saa kaikista hyvin varustetuista kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista. Kirjan suositushinta on 32 euroa, mutta hinta vaihtelee kirjakaupoittain.

Toivotan Sinulle antoisia lukuhetkiä, mikäli aiot hankkia kirjan itsellesi vaikka joulupukin konttiin 🙂

Maailmansodan julistus

Osallistuin perjantaina Platonin Akatemiaan, joka on vuosittain järjestettävä nuorten filosofiatapahtuma. Teemana oli Suuret kertomukset. Aihe on kiinnostava nykyaikaisessa pirstaloituneiden arvojen maailmassa. Monet arvofilosofit ovat nähneet nimenomaan suurten kertomusten päättymisen ja puuttumisen yhtenä keskeisenä juurettomuutta sekä arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunnetta aiheuttavana tekijänä.

Päivän juhlaluennon piti yhteiskuntafilosofi Eero Paloheimo. Hän julisti maailmansodan. Tai toivoi sellaista esittämässään utopiassa. Arkikielessä utopia viittaa yleensä siihen, että joku niin sanottu taivaanrannan maalari, joka ei ymmärrä tai ajattele realiteetteja, esittää jotain sellaisia idealistisia, ylioptimistisia ja mahdottomia ajatuksia, jotka eivät koskaan voi toteutua käytännön todellisuudessa. Paloheimon utopia vaikutti sen sijaan perustellulta, vaikkakin ihannekuvalta siitä, kuinka asioiden tulisi olla, jotta maailma pelastuisi. Maailmansota tarkoitti siis puolustussotaa sekä ihmiskunnan, luonnon ja koko maailman pelastamiseksi siltä tuholta, jota kohti olemme mitä ilmeisemmin kaiken aikaa kiihtyvään tahtiin menossa.

Paloheimo arvosteli nykyajan etiikkaa, joka on ihmiskeskeistä. Hän peräänkuulutti etiikkaa, joka olisi elämäkeskeistä. Toisin sanoen sellaista, joka huomioisi kaiken elollisen olevan arvokkaana. Nämä kietoutuvat toisiinsa siten, että meidän ihmisten aiheuttamasta ympäristön kriisistä tulee ennen pitkää myös ihmiskuntaa koskettava sosiaalinen kriisi. Paloheimon mukaan on valheellista (kaikki siis omaa tulkintaani hänen puheistaan eikä suoraa hänen sanomansa referointia) uskotella, että meneillään olevat kosmeettiset toimenpiteet riittäisivät käynnissä olevan kehityksen pysäyttämiseen, korjaamisesta puhumattakaan.

Ihmiskunta lisääntyy kestämättömän nopeasti. Itse asiassa maailman luonnonvarat eivät riitä pitkään nykyisenkään suuruiselle maailman asukasluvulle. Jotta tilanne saataisiin tasapainoon, olisi koko maailmassa otettava Kiinan tavoin yhden lapsen politiikka. Tai hillittävä väestön kasvua jollain muulla sellaisella tavalla, joka johtaa vähitellen jopa nykyisen asukasluvun pienentymiseen ja vakiintumiseen sellaiseen asukasmäärään, jota luonto voi elättää. On toisin sanoen työskenneltävä sekä ihmiskunnan kasvun hillitsemiseksi ja luonnon elinvoiman säilyttämiseksi.

Nykyisen luonnon tuhoamisen pysäyttämiseksi Paloheimo esitti konkreettisen kolmen kohdan toimenpideohjelman, josta voitaisiin ja pitäisi aloittaa. Ensimmäinen on maailman kaikkien armeijoiden valjastaminen Saharan kaiken aikaa laajenevaa autiomaata metsittämään. Kuulostaa utopistiselta, mutta jos ajattelen omaa filosofista ihmiskäsitystäni, en näe sen toteutumista täysin mahdottomana, vaikkakin erittäin paljon käytännössä elävien ihmisten muuttumista vaativana. Toinen kohta on toinen teollinen vallankumous, jota Paloheimo on osaltaan jo toteuttamassa Kiinassa, jossa ollaan suunnittelemassa aivan uudenlaista ekokaupunkia, jossa minimoidaan ekologista jalanjälkeä, energiankulutusta ja hiilidioksidipäästöjä. Kolmas kohta on taloudellisen kasvun hillitseminen, johon meillä kaikilla on periaatteessa mahdollisuus, jios vain lakkaamme olemasta mukana nykyisessä kerskakulutuksen ideologiassa, johon meidät on huomaamattamme koukutettu. Tavoittelemme kaikkea sellaista, jonka avulla näytämme muille olevamme heidän tasoisiaan, vaikka tosiasiassa kenelläkään ei olisi varaa tällaiseen kerskailuun, jolla kulutamme maapallon raaka-aineita sellaista vauhtia, että rajan vastaan tulemisen ja seinään törmäämisen ajankohta lähestyy kiihtyvään tahtiin.

Mielestäni Paloheimon viesti oli vastaansanomaton. Maailman päättäjiltä tarvittaisiin tilanteen tunnustamista, yhteisen päämäärän asettamista, selkeän suunnitelman laatimista ja sen välitöntä ja tehokasta toteutusta. Kuten luennon jälkeen käydyssä keskustelussa tuli ilmi, kyse on ennen kaikkea siitä, millaiseen ihmiskäsitykseen perustamme uhkakuvat (dystopiat) ja ihannekuvat (utopiat). Oman filosofisen ihmiskäsitykseni mukaan ei sinänsä ole mitään ihmisen olemukseen liittyvää estettä sille, että poliittinen tahto löytyisi maailman pelastussodan aloittamiseksi. Mutta osaammeko pohtia arvomme perustavalla tavalla uusiksi. Kasvatusfilosofina perustan toivoni nuoriin, kunhan arvokasvatus ja eettinen ajattelu saa sille kuuluvan aseman. Sen eteen ainakin itse taistelen päivittäin ja aion tehdä sitä koko loppuelämäni!

Nuorten katuväkivalta kasvussa

Nuoren mielipidekirjoitus tämän päivän (30.4.2011) HS:ssa:

”Nuorten katuväkivaltaa tutkailtava ilmiönä

Kuinka moni nuori onkaan joutunut katuväkivallan kohteeksi tai ainakin kuullut vähintään jonkun puolitutun joutuneen vastaavanlaiseen tilanteeseen? Uskon, että erittäin moni. Katuväkivallan määrä on viime vuosina lisääntynyt, ja sen huomaa sekä mediassa että kaveripiirissäkin.
Itse kuulen lähes päivittäin juttuja siitä, kuinka nuori hakkasi toisen nuoren tai kuinka joku on joutunut uhkaavaan tilanteeseen. Jännitteet nuorten välillä on helppo aistia, kun on itse kaiken tapahtuvan keskellä.
Media kertoo usein vain yksittäisistä tapauksista, vaikka mielestäni asiaa pitäisi tutkailla ilmiönä. On olemassa paljon väkivaltaa, josta aikuiset eivät tiedä mitään ja jonka läsnäolo näkyy monen nuoren jokapäiväisessä elämässä.
Huolestuttavaa on myös huomata, miten väkivalta on monen nuoren mielessä muuttumassa negatiivisesta asiasta positiiviseksi. Tämä näkyy muun muassa nuorten puheissa, joissa usein jopa ylistetään väkivallan tekijää.
Olisi luultavasti aika herätä siihen, ettei katuväkivalta ole enää iso ongelma vain isoissa maissa, vaan se on kasvamassa näinkin hyvinvoivassa maassa kuin Suomessa.

Anniina Tuominen, 8.-luokkalainen, Helsinki”

Tässä yksi todistajanlausunto siitä jostain kummasta syystä vaietusta tosiasiasta, että nuorten väkivaltaisuus on lisääntynyt kokolailla yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1993 lähtien.Eli kohta 20 vuotta! Paljon puhutaan aikuisten miesten väkivallasta ja niiltäkin osin vain heidän naisiin ja lapsiin kohdistamasta väkivallasta. Paljon suuremmasta ongelmasta – poikien ja miesten toisiinsa kohdistamasta katuväkivallasta ei sen sijaan puhuta juuri lainkaan. Ja täysin vaiettu asia on tyttöjen ja naisten poikaystäviinsä ja puolisoihinsa kohdistaman väkivallan yleisyys sekä se tosiasia, että kotona tekevät lapsilleen väkivaltaa yleisimmin nimenomaan naiset. Vaiettu asia on myös tyttöjen ja naisten toisiinsa kohdistaman väkivallan esiintyvyys jopa siinä määrin, että voidaan puhua väkivallan arkipäiväistymisestä.

Koulukiusaamista vastaan on kampanjoitu laajoilla ja kalliilla hankkeilla. Tuloksiakin väitetään syntyneen. Jollain tavalla outoa on kuitenkin, että järjestöllemme (Non Fighting Generation ry) tulee jatkuvasti kasvavassa määrin avunhuutoja kouluista ja myös sellaisista kouluista, joissa on toteutettu kiusaamisen vastaisia ohjelmia. Onkohan kiusaaminen siirtynyt koulujen ulkopuolelle esim. koulumatkoille ja erilaisiin koululaisten kokoontumispaikkoihin. Paljon tarinoita on ainakin tullut korviimme siitä, kuinka joku on hakattu koulun ulkopuolella koulussa syntyneen vihan perusteella. Kun joku oppilas ”tarvitsee opetuksen oppiakseen tavoille”, hoidetaan tämä siis kouluajan ulkopuolella. Ainakin sen perusteella vaikuttaa siis, että koulukiusaamisen vastainen kampanjointi on vain muuttanut tapahtumapaikan koulusta kaduille. Itse ilmiölle ei ole sinänsä tapahtunut mitään.

Olen myös aina ihmetellyt, mitä se kiusaaminen varsinaisesti on. Itse näen vain psyykkistä väkivaltaa tai fyysistä väkivaltaa (jolla silläkin on aina psyykkisesti vahingoittavia vaikutuksia). Jos kiusaaminen on vähentynyt, miksi kouluistakin tulee kaiken aikaa lisääntyvässä määrin avunpyyntöjä oppilaiden keskinäisten tappelujen ja muiden rajujen riitojen takia? Ainakin kiusaaminen ja väkivalta vaikuttavat siis olevan jotain ihan erilaista. Siksi – kuten Anniina Tuominen mielipiteessään kirjoittaa – tulisi myös nuorten keskinäiseen väkivaltaan kiinnittää riittävästi huomiota. Ja väkivaltaan puuttuminen ei voi perustua psykologiaan tai muuhun suppeaan lähestymistapaan, vaan laaja-alaiseen ihmiskäsitykseen ja arvopohjaiseen nuorten ohjaamiseen kohti kunkin omaa sekä kaikkien yhteistä hyvää elämää! Kyse on siis arvofilosofiaan perustuvasta, arvotajuntaan kohdistuvasta ja arvopitoista yhteisöllisyyttä edistävästä lasten ja nuorten kasvatustoiminnasta. Olisiko myös tällaiseen toimintaan kohdennettava riittävästi resursseja lähes 20 vuoden odottelun jälkeen?!