Aihearkisto: Ainutkertaisuus

Rasistit, maahanmuuttokriittiset ja suvakit

Meissä kaikissa piilee jonkinasteinen rasisti – sekä ”maahanmuuttokriittisissä” että ”suvakeissa” samoin kuin kaikissa niiden välimaastoon sijoittuvissa suomalaisissa. Tämän päivän (7.7.2017) Hesarissa julkistettiin tulokset kyselystä, jonka aiheena oli, mihin tänne muuttavien ulkomaalaisten tulisi vähintäänkin sopeutua Suomessa. Liekö joku kesätoimittaja tai muu juhannustunnelmissa ollut toimittaja (kysely toteutettiin aivan juhannuksen alla) laatinut kysymykset, niin absurdeja osa niistä oli.  Kolme vähiten kannatusta saanutta kysymystä olivat: ”Jääkiekon seuraaminen kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin”, ”Jokaisen olisi syytä osata valmistaa karjalanpaisti” ja ”Jokaisen olisi osattava hiihtää”. Ensimmäisestä vaatimuksesta oli täysin samaa mieltä 2 % vastaajista ja osittain samaa mieltä 5 %. Toisessa luvut olivat 4 ja 10 % ja kolmannessa jo 7 ja 13 %. Siis 20 % eli joka viidennes piti hiihtotaitoa maahanmuutajalle asetettavana vähimmäisvaatimuksena ainakin jossain määrin. Pitäisikö kaikkien maahanmuuttajien siis osoittaa hiihtotaitonsa ennen kuin heidän hakemuksiaan otetaan minkäänlaiseen muuhun käsittelyyn? Mahtaisiko omakaan hiihtotaitoni enää läpäistä testin – taisin hiihtää viimeksi silloin, kun juuri 40 vuotta täyttänyt poikani oli pieni lapsi. Karjalanpaistia en osaa valmistaa – en ole koskaan edes yrittänyt – ja jääkiekkoa en todellakaan seuraa yhtä vähän kuin muitakaan urheilulajeja, joissa ihannoidaan väkivaltaa. Jos kiinnostaa, muut kysymykset ja niihin vastanneiden suhteelliset osuudet löytyvät Hesarin uutisesta.

Hesarin juttuun oli haastateltu myös kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän toteaa, että maahanmuuttajat ovat erittäin monimuotoinen ryhmä ja siksi takia johtopäätöksiä esimerkiksi maahanmuuttajien arvoista on vaikeaa tehdä. Viime aikoina on useissa yhteyksissä korostettu sitä, että myös suomalaiset ovat monimuotoinen kansa, ja herätetty kysymys siitä, mitä suomalaisuus ylimalkaan on ja onko sitä edes olemassa jonkinlaisessa yhtenäisessä muodossa. Kulttuuritaustammekin on hyvin moninainen koostuen Venäjän ja Ruotsin vallan aikaisista erilaisista vaikutteista itse kunkin perimään ja tapoihin puhumattakaan siitä, että periydymme itse asiassa kaikki tänne eri puolilta maailmaa muuttaneista kantavanhemmistamme. Monasti on todettukin, että pelkästään esimerkiksi länsi- ja itä-suomalaisten väliset erot ovat suurempia kuin kahdessa eri maassa asuvien ihmisten väliset erot. Puhumattakaan siitä, että mitään länsi- ja itä-suomalaisuutta ei sittenkään puhtaana ole olemassakaan eli ainoa mitä todellisuudessa on olemassa, ovat ainutkertaiset ja ainutlaatuiset ihmisyksilöt. Kaikki erilaisia, mutta samanarvoisia ihmisinä. 

Hiljattain ilmestyneessä Jani Sinokin toimittamassa kirjassa Rasismi ja filosofia esitetään selkeä ja melko tyhjentävä rasismin määritelmä, joka kuuluu: 1) ihmisryhmän, johon rasistinen ajattelu kohdistuu, oletetaan olevan suhteellisen tarkkarajainen ja sisäisesti yhdenmukainen, 2) asennoituminen tuohon ryhmään on normatiivista eli jonkun ominaisuuden perusteella rajatun ihmisryhmän edustajien käsitetään olevan ”tietynlaisia”, ja 3) ihmisryhmän käsitetään muodostuvan rodun, etnisyyden tai kulttuuritaustan tai niihin läheisesti liittyvien ominaisuuksien, esimerkiksi uskonnon tai kielen, perusteella. Rasismissa keskitytään siis ihmisryhmiin liitettyihin tekijöihin ja sivuutetaan ihmisyksilöiden henkilökohtaiset ominaisuudet.

Väitän, että kaikissa meissä piilee pieni rasisti. Rasismin käsitteen tunteminen auttaa meitä kaikkia tunnistamaan rasistisia ajatuksiamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme ja jos niin tahdomme, myös välttämään niitä parhaamme mukaan. Kuten Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia -kampanjan sloganissakin todettiin, voimme itse olla se muutos, jonka tahdomme nähdä toteutuvan maailmassa. Omasta itsestämme – totuudellisesta asennoitumista itseemme ja pyrkimyksestämme kasvaa ja kehittyä ihmisyydessämme – kaikki lähtee.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, etnisyys, Ihmisarvo, ihmisrotu, ihmisryhmä, ihmisyksilö, kieli, kulttuuritausta, rasismi, rotu, Samanarvoisuus, suomalaisuus

Vanhuuteen ei voi kuolla, pitää kuolla diagnoosiin

Geriatrian erikoislääkäri Markku Halme totesi Helsingin Sanomissa 4.5.2017 olleessa mielipidekirjoituksessaan:

”Säännösten mukaan ihminen ei voi kuolla vanhuuteen, raihnauteen, kuihtumiseen, gerasteniaan. Pitää kuolla diagnoosiin eli tautiin.”

Absurdia. En ollut tiedostanutkaan, että medikalisaatio – erilaisten tavanomaisten elämäntapahtumien ja ihmisille ominaisen erilaisuuden lääketieteellistäminen – on edennyt näin pitkälle.

Muistan kyllä hämmästelleeni, kun kuulin vuonna 2012, että Yhdysvaltain psykiatrisen liiton (APA) tekeillä olevaan uuteen luetteloon (DSM-5) mielenterveyden häiriöistä oltiin suunniteltu lisättäväksi mm. menetyksen aiheuttama suru, ujous tai apaattinen käytös. Ne oli siis tarkoitus luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Ehdotus herätti onneksi voimakasta vastarintaa mielenterveysalan ammattilaisten keskuudessa eikä mennyt sellaisenaan läpi. Vaikka luettelon aiemmissakin painoksissa mielitautien tai -sairauksien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti useisiin satoihin, oltiin monien alan ammattilaistenkin mielestä ylittämässä kriittinen raja. Psykiatrian piiriä oltiin laajentamassa täysin pidäkkeettömästi ja radikaalisti normaaliuden ja yksilöllisen erilaisuuden alueelle. Miljoonia täysin terveitä ihmisiä uhkasi psykiatrinen diagnoosi ja siihen perustuva leimautuminen mielisairaaksi.

Läheisensä menetystä surevat, synnynnäiseltä temperamentiltaan ujot, valtavirrasta erityisellä tavalla poikkeavat ym. olisivatkin yhtäkkiä sairaita. Ihmiselle ominainen ainutlaatuisuus tai normaaliin elämänmenoon kuuluvien tapahtumien aiheuttamien  tunteiden kokeminen olisi siis kiellettyä mielisairaaksi leimaamisen uhalla. Mitä George Orwell kirjoittikaan vuonna 1949 tulevaisuusfiktiossaan Vuonna 1984? Jos emme käyttäydy järjestelmän määrittelemän keskiarvoihmisen tavoin, meidät tuomitaan.

Juuri suru mielisairautena oli se esimerkki, johon kiinnitin aikanaan huomiota, koska se vaikutti niin absurdilta. Surun syyt voidaan sivuuttaa, kun oireet täsmäävät tautiluokituksen kriteereihin. Sen jälkeen aloitetaan mielialalääkitys. Ja kun tauti on luokittelujärjestelmässä, alkaa lääketeollisuus kehittää suruun myös täsmälääkkeitä. Lopputuloksena ihmisten todelliset ongelmat jäävät kohtaamatta ja vieläkin useammin terveitä aletaan hoitaa ikään kuin heillä olisi jotain lääketieteellisiä ongelmia. Terveistä tehtaillaan sairaita ja rahavirta lääkäreille ja lääketeollisuudelle sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Vaikka Suomessa on käytössä WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, ei sekään ole ongelmaton ja epävarmana odottelen mitä uusi, vuonna 2018 julkaistava ICD-11 pitää sisällään. Olen huolissani, millaisia perusteettomia tai  suorastaan järjettömiä, vaarallisia ja epäinhimillisiä uusia tauteja mahtaa olla lisätty sen piiriin. Pikemminkin nykyisestäkin voitaisiin ja pitäisi poistaa huomattava osa enemmän tai vähemmän asiattomina.

Tästä päästään tapaus Trumpiin. Itsekin olen peukuttanut Facebookissa mielipiteitä, joissa hänet on leimattu mielisairaaksi, milloin mitäkin mielenterveyden häiriötä potevaksi. Ennen vanhaan luettiin lääkärikirjaa ja verkosta löytyy mykyisinkin sen vastineita sekä lisäksi monen monituista muuta sivustoa, joita riittävästi googlaamalla löytää varmasti omiin senhetkisiin oireisiinsa sopivan sairauden. Jollei suoraan, niin erilaisia kuvauksia tarkoitushakuisella tavalla yhdistäen. Jotain samaa oli yleiseksi harrastukseksi levinneessä Trumpin leimaamisessa sairaaksi. Erilaisista diagnostisista kategorioista saattoi poimia monia häneen sopivia kriteerejä, mutta todennäköisesti jokainen onnistuu löytämään niistä runsaasti myös omaan luonteeseen tai käyttäytymiseen sopivia piirteitä.

Tätä nykyä olen päätynyt siihen, että kyse ei ole ensisijaisesti Trumpin, vaan hänen valinneen järjestelmän patologiasta. Siitä Yhdysvalloissa kehkeytyneestä mielipideilmastosta ja toisaalta demokratiavajeesta sekä vaalijärjestelmästäkin, jotka nostivat Trumpin valtaan kaikkien hänen puheidensa perusteella. Puheiden, jotka perustuivat samankaltaiseen retoriikkaan ja ajatteluun, jossa oli kaikuja historiasta tuttujen diktaattorien ajoilta. Sisällöt ja keinot olivat lähes identtisiä niiden kanssa, joita Hitler, Stalin ja muut heidän kaltaisensa nationalistisia ja fasistisia  yhteiskuntajärjestelmiä ajaneet hirmuhallitsijat käyttivät. Ja joiden harjoittama politiikka johti ennen pitkää käsittämättömään inhimilliseen kärsimykseen sekä heidän omien maidensa kansalaisten keskuudessa, että niissä maissa, jotka olivat heidän  vihollisuuksiensa kohteina.

Edellä esitetystä kehityksestä ja sen suunnattomista uhista pitäisi olla paljon enemmän huolissaan kuin Trumpin mielenterveydestä. Vaikka Trumpiin sopivatkin monenlaisten luokiteltujen tautien kriteerit, ei hän vaikuta siltä, että hän kokisi itse minkäänlaista kärsimystä. Toisin sanoen, että hänellä olisi jonkinasteista sairauden tuntua ja että hän kokisi tarvitsevansa sen lieventämiseen lääketieteellistä hoitoa. Tähänastisella urallaan hän on ollut häikäilemätön liikemies, joka on ajanut omia etujaan itsekkäästi ja muista piittaamatta. Hänen maailmankuvansa ja uskomusjärjestelmänsä ei välttämättä ole kovin harvinainen yksipuolisesti rahaa ja valtaa tavoittelevien ihmisten keskuudessa. Kuten eivät valheisiin ja vääristelyyn, ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” perustuvat keinotkaan. Eivätkä varsinkaan edellä viittaamieni yksinvaltiaiden ja heidän apureidensa joukossa. Totuudenjälkeisen ajan arkkityyppi oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels samoin kuin lukuisat muut juutalaisvihaa kansalaisille perustelleet Hitlerin kätyrit.

Trumpia on syytä arvioida terveys-sairaus-akselille sijoittumisen sijaan hyvyys-pahuus-akselin avulla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän edustaa sitä pientä vähemmistöä ihmisistä, joita voidaan pitää jonkinlaisina absoluuttisen pahuuden ruumiillistumina. Pahuus on eri asia kuin sairaus tai hulluus. Pahuus on jotain sellaista, joka on kaikkinaisen hyvyyden tuolla puolen. Ja siksi se on vaarallista kaikille, joihin tällaisella ihmisellä on valtaa vaikuttaa. Kaikkein vaarallisinta ihmiskunnalle on, jos pahuuden täyttämät ihmiset pääsevät kansakuntien vallanpitäjiksi.

Palaan vielä varsinaiseen aiheeseeni eli sairauksiin ja tautiluokituksiin. Jatkuvasti laajenevan tautiluokitusjärjestelmän haitallinen sivuvaikutus on, että yhä useammalle kehkeytyy harhaluuloinen uskomus siitä, että potee yhtä tai useampaa sairautta. Siitä huolimatta, että tosiasiassa kuuluisi laajaan enemmistöön eli ”pitkäaikaisterveiden” joukkoon. Uskomukset siitä, että on jollain tavalla sairas, tarttuvat meihin sekä eri medioiden levittämän informaation välityksellä että lääkärien meille asettamien diagnoosien kautta.

Lääketieteen sanastossa ”tauti” on eri asia kuin ”sairaus”. Tauti on se, mitä luokitellaan tautiluokitusjärjestelmän kategorioiden ja niihin liittyvien kriteerien avulla. Tautiluokitukset ja potilaiden oireet eivät välttämättä kohtaa. Vastaavuus voi olla heikkoa ja diagnoosin asettaminen epävarmaa ja hankalaa. Määrätyt lääkkeet voivat pahimmillaan olla vaarallisia ja potilasta jopa pysyvästi vahingoittavia.

Sairaudella käsitetään puolestaan ihmisen subjektiivista kokemusta omasta olotilastaan. Toki ihmisellä voi olla jokin tauti ilman, että hänellä olisi minkäänlaista sairauden tuntua. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä sairaaksi, vaikka hänen oireitaan ei kyetä sovittamaan mekaanisesti tautiluokituksiin, jotka perustuvat aina suuresta ihmisjoukosta pelkistettyihin keskiarvomääritelmiin.

Todellisuus on aina monimuotoisempi kuin mitkään tautiluokitukset voivat koskaan tavoittaa. Maailmassa on noin 7,5 miljardia ainutlaatuista ihmisyksilöä omine yksilöllisine epätäydellisyyksineen, joihin kuuluu kaikki se erityisyys, jolla hän rikastaa ihmiskuntaa ja maailmaa. Epätäydellisyyteen kuuluvat myös erilaiset sairaudet, joita elämämme aikana ehkä podemme, itse kukin aina omalla henkilökohtaisella tavallamme. Ainoa eettisesti perusteltu tapa diagnosoida ihmisen sairauden olemassaolo tai sen puuttuminen on riittävän perusteellinen dialogi lääkärin ja potilaan välillä. Tautiluokitukset voivat olla siinä vain apuvälineen asemassa, eivät etukäteen lukkoon lyötynä lähtökohtana. Tautiluokitusjärjestelmä voi olla hyvä renki, mutta isäntänä se on huono.

Ihmisen ainutlaatuisuutta tulisi kunnioittaa paitsi lääkärin ja potilaan suhteessa, myös kaikessa hoitoon, korvauksiin ym. liittyvässä päätöksenteossa. Ennen sitä lääkärien kädet ovat osittain sidotut eikä heillä ole riittäviä mahdollisuuksia potilaiden eettiseen kohteluun. Jopa siihen, että perusterveet ihmiset saavat kuolla vanhuuteen eikä heidän elämänkertansa viimeiseksi kohdaksi tarvitse kirjata järjestelmää varten jotain määrättyyn tautiin liittyvää diagnoosia.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen pahuus, Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, diagnoosi, eettinen kohtelu, Epätäydellisyys, fasismi, Hyvyys, Inhimillisyys, Maailmankuva, medikalisaatio, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielisairaus, mielitauti, Nationalismi, Pahuus, patologia, patologinen, pitkäaikaisterve, raha, sairaus, tauti, tautiluokitus, tautiluokitusjärjestelmä, totuudenjälkeinen aika, ujo, Uncategorized, uskomusjärjestelmä, vaihtoehtoinen totuus

Pettymysten tuottaminen ei ole kasvatusta

Istuin lentokoneessa kahden erittäin kovalla äänellä asioistaan keskustelevan naisen vieressä. Vaikka yritin keskittyä lukemaan kirjaa, en voinut välttyä sekä yksityiskohtien että keskustelun yleissävyn kuulemiselta. Sävy oli varsin synkkä. Molemmilla oli pääaiheena perheensä ja erityisesti tyttäriensä ongelmat. Naiset kertoivat tyttäriensä syvistä elämäntaidollisista ongelmista, psyykeen lääkityksistä ja psykiatrisista hoidoista. Toinen siteerasi ”erästä arvostettua kasvatuksen asiantuntijaa”, jonka mukaan vanhempien tärkein kasvatustehtävä on pettymysten tuottaminen lapselle. Nainen totesi, että ”me ollaan oltu tosi hyviä siinä”. En kuullut hänen äänessään minkäänlaista ironista sävyä, naurahdusta tms., joten nainen oli ilmeisesti ylpeä siitä, että he olivat miehensä kanssa onnistuneet erinomaisesti tässä keskeisessä kasvatustehtävässään. Asiat olivat vain menneet niin kuin olivat menneet kaikesta loistavasta kasvatustaidosta huolimatta. No, niinkin voi tietysti tapahtua. Mutta…

Uskon tietäväni, kenestä tunnetusta nuorisotyöntekijästä naiset puhuivat, vaikkeivät hänen nimeään maininneetkaan. Koska tunnen hänet hyvin, uskon, että hän tarkoittaa neuvollaan hyvää. Ohje ei kuitenkaan osoita kovinkaan hyvää kasvatuspsykologista asiantuntijuutta. Ja se on ennen kaikkea eettisesti arveluttava. Varsinkin siksi, että ihmiset ottavat yleensä kasvatusneuvot erittäin kirjaimellisesti. Mutta myös siksi, että ohjeella ei ole mitään tekemistä kasvatuksen idean kanssa.

Jos kasvatuksen yhteydessä halutaan käyttää mekanistis-teknistä tuottaminen-sanaa, totean omana näkemyksenäni, että kasvatuksen tehtävänä on rakkauden tuottaminen. Lapset ovat tunnetusti ensimmäisessä uhmaiässään n. 2-3 vuoden iässä. Siinä iässään he oppivat ilmaisemaan omaa tahtoaan. Kasvatustehtävänä ja lapsen kehittymistehtävänä on kuitenkin myös sen oppiminen, että kaikkea tahtomaansa ei voi saada. Ja sen jälkeen on opittava myös, että vaikka jotain voikin saada, ei välttämättä tässä ja nyt, vaan mahdollisesti joskus myöhemmin. Pettymysten tuottamisen ajatus kuuluu siis 2-3-vuotiaiden pikkulasten kasvatukseen. Tosin silloinkaan niitä tuskin tarvitsee tuottamalla tuottaa, vaan lapsi saa oppimiskokemuksia pettymyksien muodossa varsin riittävästi muutenkin. Kunhan vanhemmat eivät suostu kaikkeen, mitä lapsi tahtoo. Mutta se tuskin on kenenkään kohdalla mahdollista. Tärkein vanhempien tehtävä lapsen tässä iässä on läsnäolo ja lohdutus pettymyksiä aiheuttavissa tilanteissa.

Noin 3-5-vuotiaasta lähtien vanhempien tärkein kasvatustehtävä on lapsen kasvatus arvokkaaseen ja hyvään. Tehtävä jatkuu tästä niin pitkään kuin lapsi, nuori tai nuori aikuinen on vanhempiensa kasvatusvaikuttamisen piirissä. Lapsen arvotajunta herää – tai se on herätettävissä ja myös kasvatusteoilla herätettävä – välittömästi uhmaikää seuraavana vaiheena eli noin 3-vuotiaasta alkaen. Kyky rakkauden vastaanottamiseen ja antamiseen perustaa kaiken muun arvoihin suuntautumisen. Arvokasvatuksessa on keskeisesti kyse siitä, että lapsi alkaa käyttää tahtoaan hyvän tahtomiseen ennemmin ja toimii myös sen mukaisesti. Tämä edellyttää hyvien ja huonojen tekojen seurausten oivaltamista eli tekojen ja niiden välisten vaikutusten välisen yhteyden vähittäistä ymmärtämistä yhä kirkkaammin. Kyse on myös siitä, että lapsi oppii erottamaan hyvän huonosta sekä alkaa kunnioittaa ja arvostaa kaikkea hyvää enemmän kuin huonoa. Mallin tähän antavat vanhemmat alkaen siitä, että kunnioittavat, rakastavat ja arvostavat lastaan ainutkertaisena ja ainutlaatuisena, arvokkaaseen ja hyvään kykenevänä persoonana. Siitä ne elämän eväät, elämäntaidot ja eettinen kyvykkyys sekä vastuullinen ihmisyys, alkavat rakentua.

3 kommenttia

Kategoria(t): 2-3-vuotias, 3-5-vuotias, Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, arvoihin suuntautuminen, Arvokas, arvokas ja hyvä, Arvostus, arvotajunta, Eettinen kyvykkyys, eettisesti arveluttava, huono, huonot teot, Hyvä, hyvän tahtominen, hyvät teot, kasvatuksen idea, Kasvatus, kasvatusneuvo, kasvatuspsykologia, kasvatusteot, kasvatusvaikuttaminen, Kunnioitus, läsnäolo, lohdutus, oppimiskokemus, Pettymys, pettymysten tuottaminen, rakkauden antaminen, rakkauden tuottaminen, rakkauden vastaanottaminen, Rakkaus, seuraukset, tahto, uhmaikä, vaikutukset, Vanhemmat, Vastuullinen ihmisyys

Joulun tarkoitus

Joulun perimmäinen tarkoitus lienee palauttaa mieliimme se, mikä on elämässä kaikkein suurinta ja tärkeintä. Palauttaa mieliimme ja sydämiimme Rakkaus edes hetkeksi. Eihän rakkautta tietystikään saisi unohtaa muulloinkaan, mutta Joulu on kuitenkin joka tapauksessa suuri ja suuren rakkauden juhla. Maailman rakkaus on osa meitä itseämme ja kukin meistä voi myös kantaa kortensa kekoon koko maailman rakkaudellisuuteen. Meidän tulee siis osata ottaa vastaan maailmassa oleva rakkaus ja antaa rakkautta kaikelle maailmassa olevalle.

Joulua vietetään yleensä yhdessä läheisten kanssa ja hyvä niin. Erityisesti jouluna tulisi ajatuksiinsa ja tunteisiinsa ottaa mukaan myös kaikki muut olevaiset eli koko ihmiskunta, eläinkunta, kasvikunta jne. eli koko luomakunta kaikkinensa. Uskoi Jumalaan tai ei, joulun taika, jota voidaan kutsua myös rakkaudeksi, on jotain paljon suurempaa kuin me pienet ihmiset. Ja erityisesti jouluna sitä kuuluisi sekä kokea itse että jakaa itsestään itsensä ulkopuolelle.

Pohdin usein suhdettamme eläimiin, varsinkin niin kutsuttuihin lemmikkeihin, joka sanakin viittaan johonkin rakkaaseen. Osaammeko suhtautua sillä tavalla lempeän lempivällä tai rakastavalla tavalla kanssamme eläviin eläimiin kuin he ansaitsisivat pelkästään olemalla sitä mitä ovat eli eläviä olentoja. Eläviä olentoja siinä missä mekin. Meillä on itseisarvoinen oikeutemme tulla kohdelluksi arvokkaalla tavalla. En näe mitään eroa ihmisten ja perheenjäseniksemme adoptoimiemme eläinten oikeuksien välillä. Kissoillamme, koirillamme ym. lemmikkieläimillämme on luovuttamaton oikeus saada kunnioittavaa, rakastavaa ja arvostavaa kohtelua!

Mitä pitempään elämässäni on ollut eläinystäviä, kissoja ja koiria, sitä paremmin olen ymmärtänyt heidän ainutkertaisuutensa ja ainutlaatuisuutensa. Kaikki tähän asti elämääni kuuluneet 5 kissaa ja 3 koiraa ovat olleet täysin erilaisia persoonia. Niin juuri, ei ainoastaan eläinyksilöitä, vaan eläinpersoonia. Olen tullut kaiken aikaa vakuuttuneemmaksi siitä, että ainakin ihmisten kanssa elävillä (ja lajina jo vuosituhansia eläneinä) kissoilla ja koirilla on kaikki samat olemuspuolet kuin ihmisillä. Lauri Rauhalan ihmiskäsityksen mukaisesti on myös eläinkäsitykseni se, että eläimellä voi olla kehollinen, tajunnallis-psyykkinen, tajunnallis-henkinen ja situationaalinen olemuspuoli niihin kuhunkin kuuluvine erityisyyksineen.

En tietystikään väitä, että eläimet tai edes tiettyihin lajeihin kuuluvat eläimet olisivat yleisesti esimerkiksi yhtä älykkäitä tai henkisesti ja eettisesti yhtä kehittyneitä kuin ihmiset lajina ovat. Rohkenen kuitenkin väittää, että joihinkin lajeihin kuuluvien eläinyksilöiden älykkyyttä voidaan kehittää sellaiselle tasolle, että ne ylittävät kirkkaasti tyhmimmiksi jääneiden ihmisyksilöiden älykkyyden. Tämä on tieteellisestikin todistettu ainakin tiettyjen ihmisapinalajeihin kuuluvien yksilöiden kohdalla.

”Eiväthän eläimet ole älykkäitä, nehän vain oppivat asioita, kun niille opetetaan niitä” kuulen joskus väitettävän. No, niinhän me ihmisetkin opimme kaiken kasvattajiltamme ja niistä tilanteista, joihin toistuvasti joudumme. Kaikki kasvu ja kehittyminen on oppimista. Ja kertaus on opintojen äiti ihmiselläkin ja toistojen määrä on ratkaisevaa erilaisten taitojen omaksumisessa. Eikä elämilläkään ole kyse pelkästä mekaanisesta oppimisesta, vaan myös päättely- ja soveltamiskyvystäkin. Ja päättelykyky on juuri se, jonka avulla ihmistenkin älykkyyttä mitataan Mensan älykkyystesteissä.

Mitä ajan takaa? Varsinkin näin joulun alla sitä, että suhtautukaamme rakkaudella kaikkiin läheisiimme, olivat he sitten ihmisiä tai eläimiä. Ja pyrkikäämme joulun jälkeen käyttämään kaikkia niitä erityisiä älynlahjoja, joita meille ihmisille on suotu, kaiken muun luodun parhaaksi. Koska meillä ihmisillä on valta ja voima, käyttäkäämme sitä kunniakkaasti. Älkäämme käyttäkö korkeinta mahdollista älykkyyttämme kaikkein tyhmimpiin ja tuhoisimpiin tekoihin. Niin tyhmiin ja tuhoisiin, että vaarannamme sekä oman olemassaolomme että kaiken muun luodun. Ainoa asia, joka auttaa meitä toimimaan kaikkien ja kaiken yhteiseksi hyväksi on rakkaus koko luomakuntaa kohtaan.

Olkoon joulunne rakkauden täyteinen niin, että voitte ammentaa sydämestänne rakkautta koko vuoden!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, Arvokas, Arvostus, Älykkyys, Eettinen kyvykkyys, Eläin, Eläinkunta, Elävä olento, Henkiset kyvyt, Ihmiskunta, Joulu, Kissa, Kohtelu, Koira, Kunnioitus, Läheinen, Lemikki, Luomakunta, Perheenjäsen, Persoona, Rakkaudellisuus, Rakkaus

Samankaltaisuus samanarvoisuuden perustana

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia on tunnetun rasismin vastaisen kampanjan nimi ja suorastaan vakiintunut brändi. Tarkoitukseni ei ole arvostella sitä, mutta pohdin kuitenkin, että miksei kaiken lähtökohtana voisi meissä kaikissa olevat samanlaisuudet ja samankaltaisuudet. Miksi huomio pitää aina kiinnittää erilaisuuteen, meitä erottaviin poikkeavuuksiin ja toiseuksiin. Se, mistä puhumme, ja varsinkin se, miten siitä puhumme, määrittää myös puheenaiheen. Sanavalinnoilla on valtavan suuri keskustelun suuntaa ohjaava merkitys. Sanat vaikuttavat puheen lisäksi myös siihen kytkeytyvään ajatteluun, puheillemme ja ajatuksillemme antamiimme merkityksiin jne. Sanojen vaikutus ulottuu yleensäkin asioiden suhteuttamiseen osaksi jonkinlaista säännönmukaista ja periaatteellista oppia elämästämme. Sanat vaikuttavat siten koko maailmankuvaamme eli järjelliseen tapaamme hahmottaa maailmaa.

Totta kai olemme monella tavalla erilaisia, koska olemme ainutkertaisia (maailmaan syntyy vain kerran juuri tällainen ihmisyksilö) ja ainutlaatuisia (kahta täysin samanlaista ihmistä ei ole olemassa). Ihmisen olemassaolo maailmassa eli eksistenssi toteutuu aina jonkinlaisten reunaehtojen vallitessa. Näistä tekijöistä muodostuva kokonaisuus on yksilöllinen ja niihin perustuvia mahdollisuuksia olla ihminen on suunnaton määrä. Ihminen voi todellistua miehenä tai naisena, ihonväriltään vaaleana tai eriasteisesti tummempana, täysin toimintakykyisenä tai erilaatuisesti vajaakykyisenä, syntyä tiettynä aikana tietyistä vanhemmista, omata tietyt taipumusedellytykset jne. Perustavanlaatuiset eksistentiaaliset valikoitumat merkitsevät sitä, että ihminen voi olla mainituista vaihtoehdoista jotain – esimerkiksi mies tai nainen, vaalea- tai tummaihoinen – mutta ei molempia eikä myöskään monenlaista toisensa poissulkevaa samalla kertaa. Eksistentiaalisesta valikoituneisuudesta seuraa, että jokainen ihminen on aina ainutkertainen ja ainutlaatuinen.

Puheena olevat perustavanlaatuiset olemassaolon reunaehdot voidaan jaotella luonnon, kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän säätelemiin tekijöihin. Luonnon säätelemiin tekijöihin kuuluvat ensinnäkin geenit ja niiden mukaan määräytyvät sukupuoli, ihonväri jne. Samaan ryhmään voidaan katsoa kuuluvan myös vanhemmat, joiden lapseksi ihminen syntyy, sekä kansallisuus, yhteiskunta ja kulttuuri, joiden piiriin hän syntyy. Kulttuurin säätelemiä komponentteja ovat esimerkiksi kieli, tapoihin ja käyttäytymiseen liittyvät traditiot, kulttuuriperintö kaikessa moninaisuudessaan, arvot ja normit, uskonto jne. Yhteiskuntajärjestelmän säätelemiä komponentteja ovat puolestaan mm. kansalaisvelvollisuudet ja -oikeudet, yksilöllisen vapauden ja turvallisuuden aste, taloudellisen hyvinvoinnin perustekijät, sosiaaliturva yms.

Suurin osa edellä mainituista määräytyy kohtalonomaisesti, ts. ihminen ei ole voinut vaikuttaa niiden sisältöön, joka hänessä toteutuu. Syntyvä lapsi ei ole voinut valita esimerkiksi vanhempiaan tai geenejään eikä yhteiskuntaa tai kulttuuria, johon hän syntyy. Mutta kuten Viktor E. Frankl toteaa, meillä kaikilla on rajoittamaton vapaus valita suhtautumisemme näihinkin tekijöihin. Juuri tähän perustan ajatukseni siitä, että voimme vapaasti päättää, näemmekö nämä meitä jo syntymästämme yksilöivät tekijät eroina, joihin pitää suhtautua myös sellaisina, vai tahdommeko kiinnittää päähuomion siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää ihmisinä. Esimerkiksi jo se, että olemme ainutkertaisia ja ainutlaatuisia, on meitä kaikkia yhdistävä tekijä, jos haluamme sen sellaisena nähdä. Olemme siis erilaisuudessamme täysin samankaltaisia!

Voisimmeko kanssakäymisessämme ottaakin lähtökohdaksi kaiken sen etsimisen ja siitä iloitsemisen, missä olemme samanlaisia tai samankaltaisia? Ja pitäisikö meidän toimia nimenomaan näin, jotta voisimme ennakkoluulottomasti hyväksyä toistemme erilaisuuden – tai nimenomaan meitä yhdistävän samankaltaisen ainutkertaisuuden ja ainutlaatuisuuden.

Frankl’in logofilosofian eräs perustava ajatus koskee ihmisen epätäydellisyyttä. Lähtökohtana on juuri se, että ihmisen olemassaolo ajassa on ainutkertaista (peräkkäisyyden näkökulma) ja jokainen ihminen on ainutlaatuinen muiden yksilöiden joukossa (rinnakkaisuuden näkökulma). Tästä Frankl tekee johtopäätöksen, että mikäli kaikki ihmiset olisivat täydellisiä, olisivat kaikki ihmiskunnan edustajat samanlaisia, jolloin yksittäinen ihminen voitaisiin korvata kenellä tahansa toisella. Nimenomaan ihmisen epätäydellisyydestä seuraakin, että jokainen yksittäinen ihminen on välttämätön ja korvaamaton. Vaikka jokainen on epätäydellinen, on hän sitä omalla yksilöllisellä tavallaan. Frankl puhuu vertauskuvallisesti mosaiikista, jonka jokainen osa, yksittäinen kivi, on muodoltaan ja väriltään epätäydellinen ja sellaisenaan vajavainen. Vain kokonaisuudesta se saa merkityksensä ja vasta kokonaisuudelle se merkitsee jotain. Myös ihmisen henkilökohtaisen ainutlaatuisuuden tarkoitus on sen merkityksellisyydessä kokonaisuudelle.

Yksilöllinen epätäydellisyytemme ja siitä seuraava korvaamattomuus toinen toisillemme voisi olla varsin hedelmällinen lähtökohta toistemme ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Jotta olisimme itsekään ihmisinä mahdollisimman täydellisiä, voimme olla sitä vain yhdessä toisten kanssa. Ihmisestä tulee enemmän ihminen vain hänen ollessaan suhteissa muihin ihmisiin, kohdatessaan muita ihmisiä ja täydentäessään kanssaolemisellaan samanaikaisesti omaa ja toisten epätäydellisyyttä. Kanssaolemisen sijaan voidaan puhua myös toinen toisillemme olemisesta ja kaikkien ihmisten yhteisen hyvän edistämisestä tätä kautta. Jättämällä tällaisen muihin liittymisen mahdollisuuden käyttämättä, jäämme hyvin vajavaisiksi ja yksinäisiksi, jopa pelkiksi tyhjiksi ihmisen kuoriksi ja vain ulkoisiksi ihmisen kuviksi.

– – –

Eksistentiaalista valikoituneisuutta kutsutaan filosofisesti situaatioksi, ks. tarkemmin väitöskirjani, jossa olen tutkinut situaation käsitettä Lauri Rauhalan määrittelemältä perustalta. Olen myös tässä blogikirjoituksessani lainannut omaa tekstiäni väitöskirjastani. Samoin olen lainannut joitakin Viktor E. Frankl’in ajattelua koskevia lauseita väitöskirjastani.

1 kommentti

Kategoria(t): Ainutkertaisuus, Ainutlaatuisuus, Eksistenssi, Epätäydellisyys, Erilaisuus, Ihmisarvo, Ihmisoikeus, Kanssaoleminen, Korvaamattomuus, Olemassaolo, Samanarvoisuus, Samankaltaisuus, Samanlaisuus, Situaatio, Suhtautumisen vapaus, Toisilleen oleminen, Vajavaisuus, Yhteinen hyvä, Yksinäisyys