Uskonnollinen etiikka

Elämme itsekeskeisyyden aikaa. Suuri(n?) osa ihmisistä ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. Toisin sanoen ihmiset tahtovat kaikkea mahdollista hyvää, mutta vain itselleen ja välittämättä lainkaan, onko se samalla joltain toiselta pois.

On syytä tähdentää, että kyse ei ole yksilöllisyydestä, vaan silkasta ahneudesta ja itsekkyydestä. Yksilöllistyminen on keskeinen lapsuuden kehitystehtävä. Vain sitä kautta, että lapsesta on kehittynyt vanhemmistaan eriytynyt yksilö, voi hänestä tulla persoona. Se on puolestaan edellytys sille, että hänelle voi kehkeytyä eettinen persoonallisuus, joka pystyy arvioimaan tekojensa hyvyyttä ja huonoutta (tai pahuutta) sekä ohjaamaan itseään tietoisesti suuntautumaan kohti arvokasta ja hyvää sekä toisten ihmisten kannalta oikeaa. Palaan tähän aiheeseen joskus tuonnempana (näitä asioita olen käsitellyt myös väitöskirjassani vuodelta 2010). Selvää kuitenkin on, että tarvitaan sellaista kasvatusta, joka kehittää lasten ja nuorten eettistä kyvykkyyttä ja saa heidät pohtimaan itsekeskeisyyden oikeutusta osana vastuullista ihmisyyttä.

Koulujen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja filosofian opetuksen yhtenä päätehtävänä on edistää kaikissa maailman uskonnoissa ja eettisissä opeissa esiintyvän nk. ”kultaisen säännön” käyttöä kaiken aikaa globalisoituvassa maailmassa. Professori Hans Küng toteaa kirjassaan Global Resposibility, että maailmallamme ei ole eloonjäämisen mahdollisuutta ilman maailmanlaajuista etiikkaa, maailmaneetosta, jonka hyväksyvät niin uskonnolliset kuin ei-uskonnollisetkin ihmiset. Kultainen sääntö ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille” tai ”Älä tee toisille sellaista, mitä et tahdo tehtävän itsellesi” esiintyy hieman eri muodoissa lähes kaikissa uskonnoissa ja filosofisissa ajatussuunnissa. Se muodostaa eräänlaisen pienimmän yhteisen nimittäjän, johon sekä eri uskontojen edustajat että uskonnottomat voivat sitoutua.

Kultainen sääntö on luonnollisesti vain ydin, jonka aito ymmärtäminen ja omaksuminen edellyttävät paljon muuta. ”Luuytimen” ympärille tarvitaan koko ”luuranko” ja sen ympärille myös ”lihaa” pitämään sitä koossa. Kouluihin tarvitaan siis kokonaisvaltaista, holistista arvotajuntaa kehittävää kasvatusta. Tämän lisäämistä luvattiin myös nykyisen hallituksen ohjelmassa. Näyttää siltä, että opetussuunnitelmaa koskevat tuoreet päätökset tähtäävät vain oppilaiden sosiaalistamiseen yhteiskunnan rattaiksi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä edistävään koneistoon. Siis osallistujiksi siihen toisiaan vastaan kilpailuun ja pudotuspeliin ulkoisesta menestyksestä, jossa vain harvat voivat voittaa. Eivätkä hekään kuin häviä, kun ajatellaan heidän sisällään kalvavaa pahoinvointia sekä arvokatoa ja tyhjyyttä.

Koulujen uskonnonopetusta vähennettiin, joka tarkoittanee vastaavasti myös elämänkatsomustiedon opetuksen supistamista. Filosofiaa tai etiikkaa ei kouluissa juurikaan ole edes opetettu kuin lyhyinä tietoiskumaisina kursseina. Ihmisen arvot kehittyvät vain hitaan tajunnallisen prosessin kautta, jossa uusien asioiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää paljon ”ahaa-elämyksiä” ja oivalluksia. Ja tarvitaan ennen kaikkea aikaa niiden omaehtoiseen syntymiseen lapsen tai nuoren tajunnassa. Hyvä esimerkki siitä, mitä tällainen opetus voisi pitää sisällään – kutsuttiin sitä sitten uskonnoksi, elämänkatsomustiedoksi, arvokasvatukseksi tai etiikaksi – on Rauhankasvatusinstituutin Maailmankoulu-projektin sivuilla http://www.maailmankoulu.fi/node/57. Asialistan ei luulisi herättävän kenessäkään mitään muita tunteita kuin korkeintaan ihastusta ja innostusta.

Ei voi muuta sanoa kuin, että maailma ei muutu tulevaisuudessa kenellekään ainakaan paremmaksi paikaksi elää tällaisten ajattelemattomien ja vastuuttomien päätösten kautta. Kaikenlaista löysää puhetta yhteisöllisyyden, yhteisvastuun yms. edistämisestä kuulee päättäjien suusta aina kun jotain suuria tragedioita tapahtuu. Kun on käytännön tekojen aika, tehdään täysin päinvastaisia päätöksiä. Eläköön siis itsekeskeisyys sekä kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan arvottomat ja epäeettiset ihanteet!

Advertisement

Miksi tavallinen elämä on pettymys?

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun haluamme aina vaan enemmän ja parempaa. Miksi mikään ei riitä? Johtuuko se siitä, että mikään ei tunnu miltään? Olen tulkinnut tilanteen siten, että jollain tavalla aikaamme leimaa sellainen sisäinen, tiedostamaton asennoituminen, että millään ei ole mitään arvoa tai syvempää ja laajempaa merkitystä.

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi hiljattain (Uusi Suomi 6.4.) karusti suomalaista todellisuutta:
– Mikä hyvinvointivaltio se sellainen on, jossa huostaanottojen määrä kasvaa rajusti, jossa alkoholinkäyttö on aivan ylenmääräistä nuortenkin kohdalla, jossa jäädään työkyvyttömyyseläkkeelle erittäin laajasti? Ei tämä nyt mitään hyvinvointia ole, Sailas sanoi.
Sailas sanoi saaneensa maailmankuvansa ja oppinsa lapsuudestaan, jonka hän vietti vaatimattomissa oloissa. Sailaksen vanhempi veli oli kuollut ennen hänen syntymäänsä, joten Sailas oli vanhin elossa oleva perheen kuudesta lapsesta. Minkälaista vastuuta nuoremmista sisaruksistaan ja koko perheen hyvinvoinnista Sailas on mahtanutkaan joutua kantamaan? Sen lisäksi, että hän on vastannut omista tekemisistään sillä lopputuloksella, että hänestä on tullut yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka voi tyytyväisenä jäädä eläkkeelle puolentoista vuoden kuluttua. Yhteiskunnalliseen keskusteluun hän aikoo osallistua sen jälkeenkin.

Helsinkiläinen rap-artisti Pyhimys eli Mikko Kuoppala on Malminkartanon lähiön kasvatti. Hän muistelee (Uusi Suomi 8.4.) nuoruuttaan:
-Mulla on tosi vahvoja muistikuvia siitä, kun olen tavannut ihmisiä, jotka tällä hetkellä ovat syrjäytyneitä, monet narkomaaneja. Jo silloin 12-vuotiaana tunsi, että olemme eri lähtökohdista ja menossa eri suuntaan. Heikot lähtökohdat näkyivät nuorissa esimerkiksi vastuuntunnon puutteena. Yhteisvastuun käsite oli hukassa monelta. Nämä nuoret saattoivat olla koulun käytävän kuninkaita fyysisen voiman turvin. Luokkahuone oli vaikeampi paikka, työelämä jo mahdoton.
-Myöhemmässä elämässä, kun ne keinot eivät enää riitä, nämä tyypit eivät ehkä ole pärjänneet, Kuoppala pohtii.
Niitä tuttuja, jotka ovat päätyneet yhteiskunnan laitamille, yhdisti Kuoppalan mielestä ainakin yksi asia.
-Joillain ei mun mielestä ollut silloin nuorenakaan intohimoja tai sellaisia asioita, jotka olisi kiinnostaneet tosi paljon. Mekin tehtiin tyhmiä juttuja, sotkettiin seiniä, mutta meillä oli aina joku juttu, mitä me haluttiin tehdä ja missä halusimme oppia paremmiksi, Kuoppala kuvailee.
Kuoppala vilauttaa nuorisotutkimuksesta tuttua termiä mahdollisuustietoisuus. Tiivistettynä termi tarkoittaa nuorille näyttäytyvien tulevaisuuden mahdollisuuksien ja unelmien lisääntymistä. Kuoppala uskoo, että nykynuorilla on liikaa vaihtoehtoja ja liian suuret unelmat. Mediassa näkyvät unelmista vain toteutuneet.
-Ne vaihtoehdot, jotka olisivat realistisia, eivät tunnu mielenkiintoisilta. Elämä tavallisessa ammatissa tuntuu vähemmän merkitykselliseltä kuin mediassa näkyvien ihmisten elämät, Kuoppala sanoo.
Kun elämä ei ole unelmien näköistä, ei jaksa käydä töissä tai koulussa. Pettymys on Kuoppalan mielestä syrjäytymisen avainsana.
-On vaikea löytää syrjäytynyttä, joka ei olisi pettynyt.
Artisti uskoo lähipiirinsä tapahtumien perusteella, että myös ”hyvien perheiden” lapsilla on nykyisin entistä suurempi riski jäädä kyydistä.

Hiljattain Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoituksen, jossa ”Ihan tavallinen nuori”-nimimerkin haltija kertoi solidaarisuusveron leikanneen hänen kuukausirahaansa 200 eurosta 150 euroon. Nuori oli siis kovin pettynyt. Eräässä toisessa perheessä 12-vuotias vaati viime syksynä viikkorahaansa heti 2,4 prosentin korotusta ja myöhemmin vielä 1,9 prosenttia lisää. Hän oli lukenut lehdestä raamisopimusuutisia ja perusteli korotustarvetta sillä, että vanhemmat saavat saman verran lisää palkkaa. Hieman näkökulmaa asiaan (mtv3.fi 9.4.):
Nordean viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomessa yli puolet lapsista ei saa ollenkaan säännöllistä viikko- tai kuukausirahaa. Nuorimmista 6–8-vuotiaista vain kaksi kymmenestä saa säännöllistä taskurahaa ja 9–11-vuotiaista alle neljä kymmenestä. Myös 15–17-vuotiaista vain hieman yli puolet saa säännöllistä taskurahaa.
Viikkorahaa pienimmät saavat keskimäärin 2 euroa, 9–11-vuotiaat saavat 4 euroa, 12–14-vuotiaat 7 euroa ja 15–17-vuotiaat 17 euroa. Kahdentoista vuoden ikä näyttää olevan rajapyykki, jonka jälkeen suurempi osa lapsista saa kuukausirahaa kuin viikkorahaa. Kuukausirahaa nauttivat 12–14-vuotiaat saavat vanhemmiltaan keskimäärin 28 euroa ja 15–17-vuotiaat jo 57 euroa kuukaudessa. Aika kaukana siis alussa mainitusta 200 eurosta tai 150 eurostakin…

Miksi tavallinen elämä on siis pettymys? Eikä pelkästään tavallinen, vaan myös tavallista ”parempi”, kun hyvinvointia mitataan vain rahan avulla. Varmaankin siksi, ettemme osaa arvostaa tavallista elämää, jota elämä väistämättä kuitenkin on ainakin meille tavallisille ihmisille, joihin kuuluu 90-98 prosenttia kaikista ihmisistä. Emme osaa iloita pienistä kauniista tai hyvistä asioista, joita kuitenkin tapahtuu muodossa tai toisessa jokaiselle ihmiselle lähes päivittäin. Ja jollei muuten tapahdu, voimme helposti tehdä asialle jotain. Helpoin ja kestävin tapa lisätä omaa onnellisuutta on tehdä jotain, joka on jollain tavalla arvokasta ja hyvää eli siis jotain merkityksellistä jollekin toiselle. Samalla tavalla voi kokea iloa siitä, että tekee sellaista, joka aikaansaa jotain myönteistä meille kaikille yhteisesti.

Kaikki tämä edellyttää tietysti, että ihminen on kiinnostunut jostain muustakin pelkästä omasta hyvästään ja sen jatkuvasta lisäämisestä. Koska itsekäs ja ahne ihminen on kyltymätön, mikään ei ole riittävästi ja siksi hän ei myöskään koskaan osaa aidosti iloita saavutuksistaan, vaan janoaa aina vain lisää. Onni karkaa siis kaiken aikaa ulottumattomiin.

Kasvatuksen – sekä kotona, kouluissa, nuorisotyössä ja kaikkialla muuallakin – tulisi opettaa solidaarista ja yhteisvastuullista elämää yhteiskunnan jäsenenä. Jokaisen tulisi oppia näkemään oma arvokas ja korvaamaton paikkansa yhteiskunnassa sekä se, miten hän voi kokea yhteisönsä, yhteiskuntansa ja kulttuurinsa omakseen, erottamattomaksi osaksi häntä itseään. Tällaisen kasvatuksen päämääränä olisi kaikkien onnellisuus. Ei mikään huono tavoite, varsinkaan, kun se voisi toteutuakin juuri siten, että kaikki ajattelisivat ja toimisivat kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Tällaista elämäntapaa kutsutaan yksinkertaisesti vastuulliseksi ihmisyydeksi.

Kilpailuyhteiskunta inhimillisyyden tuhoajana

Olen monissa yhteyksissä aktiivisesti arvostellut kilpailuyhteiskuntaa, jossa ihmiset valjastetaan jo varhaislapsuudessa taistelemaan toisiaan vastaan. En siis väitä, että kilpailu sinänsä on yksinomaan pahasta. Kilpailua, kuten muitakin asioita, voi tarkastella joko oman itsekkään edun tai kaikkien yhteisen hyvän näkökulmasta.

Kun ihminen lähtee kauppaan, katsoo hän yleensä ensin lehdestä (tai Internetistä tms.) tarjoukset tai valitsee kaupan sen käsityksen perusteella, että kyseessä on edullinen ostospaikka. Ja kaupassakin hän valitsee eri vaihtoehdoista hinnaltaan halvimman. Näin osan meistä on pakkokin tehdä rahatilanteensa takia ja jopa pohdittava, voinko tänään tai tällä viikolla lähteä kauppaan lainkaan. Silloin on tietysti hyvä, että löytyy edullisia ostospaikkoja ja halpoja tuotteita. Ja se on enimmäkseen kilpailun ansiota.

Ihmiset, joilla on varaa tehdä valintoja hieman väljemmin, voivat ottaa myös eettisen näkökulman huomioon. He voivat pohtia, menevätkö he läheiseen pikkukauppaan, jossa yrittäjä pyrkii joka päivä saamaan kasaan perheensä toimeentulon. Ja jossa yritteliäitä työntekijöitäkin ymmärretään arvostaa. He voivat myös päättää, ostavatko he kyseisessä kaupassa ehkä myös pienyrittäjien tuotteita tai sellaisia tuotteita, joista voi olettaa, että niitä valmistavia työntekijöitä kohdellaan eettisesti. Vaihtoehtona voi olla, että niin kutsuttu ”kuluttaja” tai ”asiakas” menee johonkin ketjuun kuuluvaan ja etäältä talouslukujen perusteella johdettuun kauppaan, jossa otetaan työntekijöistä kaikki tehot irti. Jopa senkaltaisin keinoin, että työntekijöillä on vaipat housuissaan, koska heillä ei ole lupaa käydä WC:ssä työpäivän aikana, muista lepotauoista puhumattakaan. Ja joissa he saavat lisäksi vielä paljon huonompaa palkkaa kuin muissa kaupoissa, joihin he eivät jostain syystä ole päässeet töihin.

Eettisesti eli epäitsekkäästi ajatteleva ihminen ei tuijota pelkkää hintaa, vaan saa hyvän mielen maksaessaan hieman enemmän, mutta voidessaan edistää jonkun toisen hyvää tai meidän kaikkien yhteistä hyvää. Jälkimmäinen voi toteutua sitä kautta, että markkinoilta joutuvat kokonaan poistumaan sellaiset yritykset ja tuotteet, joiden tuotanto perustuu ihmisten epäeettiseen kohteluun. Tällaista kohtelua on pahimmillaan mekanistinen suhtautuminen työntekijöihin pelkkinä helposti korvattavina tuotantovälineinä, joita ei kannata huoltaa, jos toimintahäiriöitä alkaa ilmetä. Ikääntyvät koneet ovat kaikista pahimpia ja ne pitää johdonmukaisesti korvata tuottavammilla ja toimintavarmemmilla malleilla.

Kysymys on myös laadusta. Olenko valmis maksamaan hieman enemmän tuotteesta, jossa on panostettu laatuun vai valitsenko aina vain halvimman. Laadulla en tarkoita niinkään sitä, että tuotteessa on jotain silmää hivelevää muotoilua tms., vaan sitä, että esimerkiksi elintarvikkeeseen ei ole lisätty epäterveellisiä tai keinotekoisia aineita hinnan puristamiseksi mahdollisimman alhaiseksi. Ja sitä, että tuotanto eli elintarvikkeissa sekä työntekijöiden että eläinten, luonnon ym. kohtelu on ollut mahdollisimman eettistä.

Kysymys kilpailun hyvyydestä ja pahuudesta vaatisi vielä paljon lisääkin pohdintaa, mutta korostan, että vastauksen kuhunkin yksittäiseen kilpailuun liittyvään kysymykseen voi löytää tavanomaisen eettisen arvioinnin avulla. Silloin punnitaan suurempaa hyvää pienempään ja myös yhteistä tai toisen hyvää omaan itsekkääseen hyvään. Jos tahdon ihmisenä toimia eettisesti, asetan aina suuremman tai yhteisen hyvän omani edelle. Itsestäni antaen ja itsekeskeiseen näkökulmaan perustuvasta parhaastani sillä hetkellä ja siinä asiassa luopuen. Vastaavasti, kun punnitsen pienempää ja suurempaa pahaa, valitsen eettisenä ihmisenä sen pienemmän.

Kilpailuyhteiskunnalla viittaan huippuyksilöiden seulomiseen esille muiden joukosta ja heidän suosimiseensa kaikkien muiden kustannuksella. Voittaja saa koko kakun omakseen ja muille jäävät pöydältä putoavat muruset keskenään jaettavaksi. Alfauroksen tai -naaraan asemasta käytävä, heti syntymän jälkeen alkava ja usein lapsen omien vanhempien tarkasti ohjelmoima kiihkeä kilpailu ruokkii ihmisen itsekeskeisyyttä eli oman edun tavoittelua, menestyksen myötä lisääntyvää ahneutta ja epärehellisyyttä. Kukaan ei ajattele, että tämänlainen pudotuspeli hajottaa koko yhteiskuntaa pirstaleiksi sen sijaan, että sitä pitäisi jatkuvasti eheyttää, jotta voimavarat voitaisiin keskittää yleisen hyvän edistämiseen. Vain näin edettäisiin kaikkien kannalta parempaa tulevaisuutta kohti.

Sairas saaliin-, kunnian- ja rahanhimo johtaa vain sairastumiseen. Kilpailu koukuttaa kuin huume, jota on saatava hinnalla millä hyvänsä. Annoksia pitää lisätä kaiken aikaa edes saman kiihottavan vaikutuksen aikaansaamiseksi. Ennen pitkää oma terveys ja hyvinvointi uhrataan armottoman kilpailun alttarille. Puhumattakaan siitä, että matkan varrella monet muut ”heikoimmiksi lenkeiksi” todetut ovat jääneet kärsimään ylitallotuksi ja pois potkituksi joutumisen seurauksista. ”Heikot sortuvat elon tiellä ja jätkät sen kuin porskuttaa” – ainakin niin kauan kuin suorituskykyä ylläpitävä turboahdin toimii tai kunnes tapahtuu kiinni jääminen vilpillisestä kilpailusta ja siitä seuraava maineen korjaamaton menetys.

Yhtä voittajaa kohden on aina suuri määrä häviäjiä. Ennen voiton hetkeä kaikki muut ovat vihollisia, joita vastaan käydään armotonta sotaa keinoja kaihtamatta. Toisen maailmansodan aikana puhuttiin ”totaalisesta sodasta” silloin, kun ketään, kaikkein viattomintakaan sivullista eli siviiliä ei säästetty. Yhtä hävinnyttä ”isänmaan puolesta kaatunutta” kohden on monta muuta – esimerkiksi hänestä riippuvaiset perheenjäsenet – joiden hyvinvoinnin edellytykset on ehkä lopuksi elämää hävitetty. Mutta eihän omilla kilpailukyvyillään ”ansaitusti” monimiljonäärin asemaan päässeen tarvitse hävinneistä ja heidän läheistensä kohtaloista välittää. Eikä hänellä ole kykyäkään ymmärtää tavallisten ihmisten elämää. Vähiten hän käsittää niitä, jotka eivät alun alkaenkaan tahtoneet lähteä mukaan kilpailuun ja jatkuvasti näköpiiristä etääntyvien, yhä kiristyvien tehokkuusvaatimusten takaa-ajoon.

Voittamisen pakko ja häviämisen pelko alkaa kalvaa voittajaa sitä enemmän mitä häiriintymättömänä ja pitempään voittokulku on jatkunut. Hyytävästä häviämisen pelosta kiteytyy jäätynyt vihan kerros, joka peittää alleen kaikki inhimilliset tunteet ja kyvyn kokea yleisinhimillisesti arvokasta ja hyvää. Kun rahan ja vallan huume saa kestävän otteen, tulee huumeen saannista ainoa asia, jolla on merkitystä. Viimeistään tällöin niin kutsutun voittajankin perheenjäsenistä ja muista läheisistä tulee hävinneitä ”veriuhreja”.

Haluammeko todella aggression, vihan ja vallan kyllästämän vai sittenkin keskinäistä sopua, solidaarisuutta ja yhteistä hyvää vaalivan yhteiskunnan? Jollei meidän, vähitellen taustalle väistyvien aikuisten, ratkaisujen avulla enää ole paljon tehtävissä, nykyisillä lapsilla ja nuorilla on vielä silmiensä lähes ääretön mahdollisuuksien tähtitaivas. Meitä kaikkia kuitenkin tarvitaan, myös aikuisia ja vanhuksiakin ohjaamaan nuoria näkemään kirkkaasti ja selkeästi valinnan vaihtoehtonsa ja eri valintojen vaikutukset. Valittavina lopputuloksina ovat enemmistön pahoinvointi tai kaikkien yhteinen hyvinvointi. Parhaiden mahdollisten valintojen tekeminen ja niiden seurausten mukaisessa maailmassa eläminen jää nuoremman sukupolven edustajien vastuulle.