Aihearkisto: ahdistus

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, armottomuus, arvokas elämä, arvokas ja hyvä, arvokas ja merkityksellinen, arvomaailma, arvoton, arvottomuus, eettinen hyvinvointi, eettinen kulttuuri, Eettinen toiminta, eettisesti hyvä, Eettisyys, eksistentiaalinen ahdistus, eksistentiaalinen tyhjiö, Elämän tarkoituksellisuus, epäinhimillinen, epäinhimillisyys, henkinen hyvinvointi, henkinen ja eettinen, henkinen kasvu, henkinen kulttuuri, Hyvä elämä, kansainvälinen kilpailukyky, kärsimyksen aiheuttaminen, Kärsimys, Kilpailu, kilpailukyky, kilpailuyhteiskunnan oireyhtymä, kilpailuyhteiskunta, kuluttaja, kulutus, kulutusyhteiskunta, logoteoria, logoterapia, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielenterveyden häiriöt, mielenterveys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, mielisairas, mielivalta, onnellinen elämä, Onnellisuus, taloudellinen hyvinvointi, Taloudellinen kasvu, Tarkoituksellisuus, tarkoituksettomuuden tunne, Tarkoituksettomuus, vastuu maailmasta, vastuullisuus, Yhteinen hyvä, yhteisen hyvän edistäminen, yleinen hyvä, yleisesti arvokas

Onko ihmisyyden valoon paluuta, jos on viety sen pimeään äärilaitaan?

Ihmisen tulisi pyrkiä ihmisyydessään niin korkealle kuin se on mahdollista, jos hän tahtoo elää hyvää ja onnellista elämää kaikkien toisten keskuudessa. On mahdollista ja oikeastaan välttämätöntäkin kurottautua jopa ihmisyyden rajan tuolle puolen, jos tahtoo päästä edes lähelle rajaa. Tuolla puolen ovat muun muassa universaalit arvot, jotka ovat itsessään haltuun ottamattomia, saavuttamattomia ja tietokykymme ylittäviä. Niitä kohti voi kuitenkin suuntautua ja niin pitääkin tehdä, jos tahtoo luoda maailmaan jotain kaikkia yhteisesti koskevaa sekä ajallisesti kestävää arvokasta ja hyvää.

Ihminen saattaa kuitenkin kaikista omista pyrkimyksistä riippumatta – tai joskus myös nimenomaan niiden vuoksi – joutua tilanteeseen, jossa hänet pakotetaan ihmisyyden toiselle äärirajalle, pahuuden keskelle, helvetin esikartanoon. Hänestä tulee ihminen, jonka kokemat ihmisarvon loukkaukset pitävät häntä vankina, jonka tuska ei pääty, vaikka hänen kiduttajansa olisivat kadonneet näköpiiristä jo kauan sitten. Ihmisyyden pimeälle rajalle kyydittäjät voivat edustaa täysin ennakoimatonta tahoa, vaikkapa sellaista, joka julistaa edistävänsä hyvää tahtoa ihmisten kesken.

Vallan sokaisemat sekä kaikista henkisistä ja eettisistä arvoista riisuttuun pahuuteen sairastuneet vainoajat kohdistavat mielivaltaansa sinuun, kunnes sinut on nujerrettu sekä psyykkisesti että fyysisesti. Sitä ennen he eivät lopeta. Kaikkein kuluttavinta psyykkisesti on, kun et tiedä mistä suunnasta ja koska seuraava isku tulee. Varsinkin, kun kaikki perustuu puhtaaseen mielivaltaan eikä johonkin sellaiseen, jota voisit ennakoida omien tekemistesi perusteella.

Pirullisinta on, että et voi edes tietää kyseisten vainoajien syvimpiä vaikuttimia. Ehkei heitä aja edes kyltymätön vallanhimo, taloudelliset palkkiot tai kieroutunut mielihyvä, vaan jokin heissä niin syvällä oleva, että he eivät itsekään tiedosta tai tunnista sitä. Silti heillä ei ole hyvä olla, vaan heidän sisimpäänsä kalvaa tyhjäksi ristiriita sen välillä, mitä he ovat ja mitä heidän ihmisyyden nimissä tulisi olla.

Olen alkanut käsittää, että kyse on todelliseksi tulleesta äärettömästä pahuudesta. Sen rajat ylittävät sen, mitä olemme tottuneet pitämään ihmisyyden negatiivisena äärirajana. Kyse on siis äärettömän, absoluuttisen pahuuden ilmenemisestä ihmisessä. Tällainen ihminen kykenee sellaiseen käsittämättömään toimintaan, jonka taakse kukaan toinen ei pääse käsiksi eikä siksi kykene siihen myöskään vaikuttamaan. Koska toimintaa ei voi millään tavalla ymmärtää, saa pahuus kaikessa johdonmukaisuudessaan helposti puolelleen tavallisia ihmisiä, joilla on normaalit hoksottimet, mutta ovat kuitenkin herkästi johdateltavissa vaikkapa siksi, että he ovat hyvää tahtovia ja hyvään uskovia ihmisiä. Tai sitten he ovat halukkaasti osa omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa.

Henkilökohtaisesti olen saanut kurkottaa kohti vastuullista ihmisyyttä parinkymmenen vuoden ajan toimiessani nuorten arvo- ja väkivallattomuuskasvattajana. Toimittuani aluksi toisten järjestöjen puitteissa vapaaehtoistyöntekijänä perustin vuonna 1996 uuden nuorisokasvatusjärjestön tätä toimintaa toteuttamaan sellaisella järjestelmällisellä tavalla, johon mikään olemassa oleva taho ei osoittanut kiinnostusta. Tämä osui vaiheeseen, jossa olin henkilökohtaisesti avartanut aiempaa ahdasta maailmankatsomustani uusilla elämänarvoilla ja elämänasenteilla. Johtotähtenäni oli kokonaan uudenlainen elämänfilosofia, jota ohjasi vahva usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rakkauden voimaan sen herättämisessä eläväksi.

Järjestö kasvoi ja kukoisti. Sekä nuoret että heidän arjessaan mukana olevat lukemattomat yhteistyötahot kiittelivät toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Rahoittajat suhtautuivat järjestöön jopa eräänlaisena esimerkillisenä mallioppilaana, jota he esittelivät mielellään erilaisissa yhteyksissä. Täyskäännös tapahtui kolme vuotta sitten. Kaikki vahvaan luottamukseen ja avoimuuteen perustuvaa kumppanuutta kanssamme toteuttaneet henkilöt olivat siirtyneet muualle eikä kukaan tuntenut enää järjestöämme. Järkyttävintä oli, ettei kukaan ole vaikuttanut olevan edes kiinnostunut todellisesta toiminnastamme ja aikaansaannoksistamme.

Rahoittajaorganisaatioiden suuri henkilövaihtuvuus näyttää siis koituneen kohtaloksemme. Kun kukaan ei tunne meitä eikä ole puolustamassa olemassaolomme tärkeyttä, olemme joutuneet mielivaltaisen ja järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi. Keskeisenä väittämänä on, ettei toiminnallamme ole mitään merkitystä ja taktiikkana on keskittyä etsimään toiminnastamme mitä tahansa, joka voidaan saada näyttämään kielteiseltä. Asioita käännellään ja väännellään siten kuin yleensä vain taitavin väärentäjä kykenee.

Totuus on kuitenkin, että olemme onnistuneet luomaan ainutlaatuisia myönteisiä ja ennen kaikkea pitkäkestoisia vaikutuksia niiden noin 7000 nuoren keskuudessa, jotka ovat osallistuneet kasvattajiemme ohjaamiin pitkäkestoisiin vertaisryhmiin. Jos yhden suotuisaan tulevaisuuteen ohjatun nuoren aiheuttamaksi yhteiskunnalliseksi tuotoksi lasketaan yleisesti esitetty yli miljoona euroa, eivät edes taloudelliset vaikutukset jää arvailujen varaan. Pystyn itsekin nimeään sellaisen määrän elämänsä suuntaa ratkaisevalla tavalla muuttaneita toimintaamme osallistuneita nuoria, että puhutaan vähintään sadoista miljoonista. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kaikki inhimilliset vaikutukset nuoriin ja heidän vaikutuspiirissään oleviin ja tulevaisuudessa tuleviin ihmisiin. Vaikutukset kaikesta siitä, joissa on edetty yhdessä nuorten kanssa kohti ihmisyyden valoa.

Olen kokenut yhä lisääntyvää ahdistusta, raivoa ja uupumusta. Olen joutunut pahuuden aiheuttaman tuskan vangiksi, kiirastulen piirittämäksi. Maailmankuvani on muuttunut ratkaisevalla tavalla enkä ole enää ihmisenä ennallani. Joudun tunnustamaan, että joku voi olla absoluuttisen pahuuden vallassa ja toimia sen välikätenä. Ehkä jopa niin, että kyseessä on luonnevika, jota on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikea korjata. Tämä horjuttaa uskoani ihmisyyteen.

En voi enkä aio jäädä loppuelämäkseni vankilaan, johon olen ajautunut. Ainoa mahdollinen suunta, joka johtaa pois tuskan pimeästä maailmasta, on toisessa ääripäässä loistava ihmisyyden valo. Vankila on lopulta itseni luoma pieni ja ahdas tila, johon voin joko jäädä tai josta voin myös lähteä pois. Rakkaus katkaisee kaikki kahleet ja murentaa kaikki muurit. Rakkaus itseäni, elämää ja kaikkia toisia kohtaan. Se, mitä minulle on tehty, ei määritä sitä, mitä olen ja mitä tahdon ja voin olla.

Aloitan siis jälleen uuden kehitysvaiheen elämässäni, eläkkeelle jäämiseni kynnyksellä. Maailmankatsomukseni on rikastunut ja olen yhä väkevämmin kiinnittynyt ja sitoutunut taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea mielivaltaa, väkivaltaa ja muita ihmisarvon loukkauksia vastaan. Pahuutta vastaan hyvyyden ja rakkauden puolesta. Vaikkei ihmisyyden rajan ylittäviä absoluuttisen pahuuden hyökkäyksiä voikaan antaa anteeksi – ihmisen kyvyt ovat siihen riittämättömät – voi kuitenkin kääntyä absoluuttisen rakkauden puoleen ja liittoutua taistelemaan sen soturina paremman maailman puolesta.

On siis oltava kiitollinen kaikille niille, jotka ovat auttaneet minua ottamaan tiikerinloikan kohti aiempaa avarampaa maailmankuvaa sekä löytämään aiempaa suuremman ja moniulotteisemman maailman. Kiitos, etten enää usko siihen, että hyvää tekeville ihmisille koituu aina hyvää tai että paha saa aina palkkansa. Kiitos, että olette havainnollistaneet minulle konkreettisesti, miten totaalisesta sodasta onkaan kysymys. Olen teidän avullanne ymmärtänyt, että elämme yhä Auschwitzissa ja että on olemassa ihmisiä, jotka toiminnallaan vievät meitä arkisessa arjessamme yhtä pitkälle kuin ihmisyyden tuhoamisleireissä tapahtui.

Kiitos, että olette opettaneet minut elämään sovussa menetysten ja luopumisten sekä masennuksen ja vihan kanssa ja tehneet minusta aiempaakin vahvemman. Kiitos, että olette myötävaikuttaneet siihen, että minusta on tullut yhä pelottomampi vapaustaistelija oikeudenmukaisemman ja väkivallattomamman maailman puolesta. Uutena tavoitteenani on edetä vielä pitemmälle myönteisen ihmisyyden rajalle kuin minne olen vielä koskaan tähän saakka päässyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): absoluuttinen pahuus, absoluuttinen rakkaus, ahdistus, ajojahti, arvo- ja väkivallattomuuskasvatus, arvokas ja hyvä, Arvokasvatus, avoimuus, elämänarvot, elämänasenteet, elämänfilosofia, helvetin esikartano, Hyvä elämä, hyvä tahto, hyvää tahtova, hyvään uskova, Hyvyys, ihmisarvon luokkaus, Ihmisyys, järjestörahoittaja, kiduttaja, kiirastuli, kumppanuus, luonnevika, luottamus, mielihyvä, mielivalta, NFG, Non Fighting Generation, nuorisokasvatusjärjestö, ohjattu vertaisryhmä, onnellinen elämä, Onnellisuus, Pahuus, rahoittajaorganisaatio, raivo, Rakkaus, tuhoamisleiri, tuska, universaalit arvot, uupumus, vainoaja, vallanhimo, valtakoneisto, vanki, Vankila, vapaaehtoistyö, Vastuullinen ihmisyys, Väkivallattomuuskasvatus, Väkivalta, vertaisryhmä

Pettymysten ja vastoinkäymisten sietokykyä vai arvokasta ja tarkoituspitoista elämänsisältöä

Hannu Lauerma totesi Hyvinkään verilöylyn syistä tämän aamun Helsingin Sanomissa viisaasti: ”Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea tehdä yhtään mitään arvioita siitä, minkälaisesta teosta on loppujen lopuksi ollut kysymys.” Näin toteaa todellinen asiantuntija.

Sunnuntain Hesarissa poliisiylijohtaja Mikko Paatero toteaa, että nykyisten tietojen perusteella ei voi vielä arvioida, onko Hyvinkään tapauksella yhteyksiä esimerkiksi kouluampumisiin tai Norjan tragediaan. ”Pitäisi olla enemmän tietoja ampujan motiivista ja ajatusmaailmasta. Yleisesti voi sanoa, etteivät terveet ihmiset käyttäydy näin.” Tulkitsen tämän viittauksen terveyteen siten, että ampujan mieli on ollut ”jollakin tavalla järkkynyt” lainaten suoraan Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausumaa samassa lehdessä. Se, että joku ei ole täysin terve, ei mielestäni edellytä eikä oikeuta leimaamaan hänet suoraan vakavasti sairaaksi tai äärimmäiseksi poikkeusyksilöksi. Pikemminkin kyse on siitä, mihin Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg viittaa todetessaan, että Hyvinkään tapahtumat antavat jälleen kerran aihetta pohtia, miksi yhteiskunta tuottaa tällaista käyttäytymistä ja miksi näitä alkaa olla tällä frekvenssillä. Onko siis niin, että yhä useampi saattaa turvautua jopa tällaisiin keinoihin, kun ”elämä koetaan liian ahdistavana” Presidentti Niinistön sanoja jälleen lainatakseni.

Hesarin toimituspäällikkö Antero Mukka toteaa oman Näkökulma-kirjoituksensa (HS 27.5.) lopuksi: ”Surmaajakin olisi tarvinnut tosiystävän, joka olisi tehnyt kaikkensa estääkseen sen mitä nyt pääsi tapahtumaan.” Kaunis ajatus ja totta onkin, kuten Mukka toteaa, että ystävät ovat tarpeen meille kaikille. Elämämme ei voi kuitenkaan olla sen varassa, että joku toinen ihminen on kaiken aikaa vartioimassa, että emme tee jotain harkitsematonta. Kukaan ei voi jatkuvasti suojella meitä itseltämme. Sen sijaan sisällämme täytyy olla jokin kompassi, joka ohjaa meitä kohti sellaisia tekoja, jotka voidaan liittää vaikkapa yhteisvastuun käsitteeseen (ks. edellinen blogikirjoitukseni). Tätä kompassia olen itse tottunut kutsumaan omaksitunnoksi.

”Ääritekojen ehkäisy: Yksilön opittava elämään epäonnistumisten kanssa.” Otsikko on mtv3.fi -sivustolta. Uutinen perustuu MTV3:n Huomenta Suomessa haastateltujen asiantuntijoiden mielipiteisiin, joissa toistetaan, kuinka keskeistä on pärjätä epäonnistumisten, pettymysten ja vääryyksien kanssa. Vääryyksillä viitattaneen siihen, että yhä useampi ihminen kokee aiempaa herkemmin, että muut tekevät hänelle vääryyttä. Epäonnistumisista ja pettymyksistä MTV3 Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä pohtii: ”Miljoonat ihmiset joutuvat käsittelemään pettymyksiä, joista valtaosa selviää ja menee elämässä eteenpäin. Osa näistä ihmisistä päätyy itsemurhaan ja pieni osa tällaisiin ääritekoihin”. Kaikki tämä pitää paikkaansa. Ihmistä ei kuitenkaan voi opettaa elämään epäonnistumisten ja vastoinkäymisten kanssa, jollei hän näe itsellään olevan riittävän hyvää syytä elää. Jollei hän koe maailmaa mielekkääksi ja itseään merkitykselliseksi, ei tosiystäväkään voi ehkäistä hänen itsetuhoisia tai muiden tuhoamiseen johtavia tekoja. Paitsi jos tosiystävä on sellainen, jolle tämä epävarmuutta ja epäilyä elämässään kokeva ihminen saa olla arvokas.

Kyse on siis lopulta siitä, että saamme olla arvokas jollekin toiselle, jolloin elämällämme on merkitystä hänelle ja itselle. Saamme siis kokea itsemme arvokkaaksi sekä omissa että myös sen toisen silmissä – edellytyksenä tietysti on, että tämä toinen myös ilmaisee arvostavansa heidän ihmissuhdettaan, tosiystävyyttä. Sitä, että olemme joku jollekin toiselle oln tottunut kutsumaan kokemukseksi siitä, että elämällämme on jokin tarkoitus. Ääritekoja ei siten ehkäistä pelkällä psykologisoinnilla ja patologisoinnilla, vaan sillä, että rakennamme niin inhimillisen yhteiskunnan, että kaikki voivat kokea elämänsä arvokkaaksi ja tarkoituksentäyteiseksi. Kun ihmisellä on tällainen perusta elämällään, kestää hän minkälaiset epäonnistumiset ja pettymykset tahansa. Totta kai ne aiheuttavat usein kärsimystä ja hetkellistä epätoivoakin, mutta elämänsä arvon ja oman arvonsa muille tietävä ihminen ei turvaudu oman tai muiden elämän tuhoaviin ääritekoihin. Omallatunnolla tarkoitetaan Viktor Franklin filosofiassa juuri sitä kompassia, joka auttaa meitä muistamaan elämämme arvon ja meille laajalti tarjoutuvat tarkoitusmahdollisuudet.

Kun tiedämme, miksi elämme, kestämme elämän meille aiheuttamat kärsimykset. Jos opiskelumme keskeytyvät tai emme heti edes saa opiskelupaikkaa, joudumme yhtäkkiä työttömäksi tms., voimme keskittyä kaikkiin niihin muihin tarkoituksiin, joita elämällämme on. Voimme myös etsiä ja löytää uusia tarkoituksia, jos olemme liikaa eläneet vain yhdelle asialle. Työnteon ohessa ja ainakin jonkin aikaa vaikka sen tilalla voimme antautua vaikkapa vapaaehtoistyöhön. On monia eri tapoja olla mukana rakentamassa maailmasta kaikille parempaa paikka elää. Arvokkaampaa kuin rahan lahjoittaminen, on tehdä itse jotain konkreettista toisten ihmisten hyväksi. Viktor Frankl itse selvisi jopa keskitysleirien kauhuista (onnellisten sattumien lisäksi) sen avulla, että hän tiesi elämäntehtäväkseen ja sodan jälkeisen elämänsä tarkoitukseksi levittää eri puolille maailmaa ymmärrystä siitä, mikä tekee elämän arvokkaaksi ja tarkoituspitoiseksi.

En tiedä, mikä oli Hyvinkään verilöylyn syy ja tuskin mitään tyhjentyvää syytä tällekään teolle voidaan koskaan edes löytää. Jollain tavalla arvelen kuitenkin, että kyse on jostain sellaisesta, johon kysymys elämän tarkoituksesta liittyy. Jo väitöskirjassani määrittelin väkivallan perimmäisesti tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelmaksi. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään syytä poiketa tästä näkemyksestäni eli siitä, että kaikki väkivallanteot palautuvat loppuviimeksi näihin perimmäisiin syihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, Arvo, Arvokas, Arvostus, asiantuntija, ääriteko, elämän arvo, Elämän tarkoitus, elämäntehtävä, epäily, epäonnistuminen, epätoivo, epävarmuus, inhimillinen yhteiskunta, Inhimillisyys, Itsemurha, itsetuhoinen, Itsetuhoisuus, järkkynyt mieli, Kärsimys, keskitysleiri, kompassi, Merkityksellinen, merkityksellisyys, mielekkyys, oma arvo, Omatunto, opiskelupaikka, opiskelut keskeytyvät, patologisointi, Pettymys, poikkeusyksilö, psykologisointi, rahan lahjoittaminen, Rakkaudettomuus, tarkoituksentäyteinen, Tarkoituksettomuus, tarkoitus, tarkoitusmahdollisuudet, terve ihminen, terveys, tosiystävä, tuhoaminen, työnteko, työtön, työttömyys, vakavasti sairas, vapaaehtoistyö, vastoinkäymiset, vääryys, väkivallanteko, Yhteisvastuu

Nuorten masentuneisuus on elämän tarkoituksettomuuden ongelma

(Alla oleva on teksti on samansisältöinen kuin kirjoittamani ja julkisuuteen juuri lähetetty tiedote.)

Nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry (NFG) on toteuttanut Internetissä nuorten pahoinvointia ja voimavaroja kartoittavan kyselyn. Kysely on vain pieni osa hankekokonaisuutta, jossa on tutkittu nuorten itseensä kohdistaman väkivallan ja elämän tarkoituksettomaksi kokemisen välistä yhteyttä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella vuoden 2011 alussa alkaneessa hankkeessa NFG:n kumppanina on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kysely suunnattiin teini-ikäisille nuorille. Siihen vastasi 157 nuorta, joista suurin osa oli 13–17-vuotiaita. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli tyttöjä. Vastaajia oli kaikkialta Suomesta, pääkaupunkiseutu ja Tampere olivat kuitenkin vahvimmin edustettuina. Kyselyn tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, vaikka se ei täytä tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Kysely vahvistaa muun tutkimuksen osoittamaa selkeää yhteyttä masentuneisuuden ja tarkoituksettomuuden tunteen välillä. Yleisesti tunnettua on, että itsetuhoisuuden sekä masennuksen, ahdistuksen ja alakulon kokemisen välillä on tilastollinen riippuvuus. Nuorten kyselyvastaukset todensivat selkeästi myös sen, että mitä tarkoituksellisemmaksi nuori kokee elämänsä, sitä vähemmän hän on kokenut masennusta, ahdistusta tai alakuloa viime aikoina. Voimakkain negatiivinen riippuvuus ilmeni elämän tarkoitukselliseksi kokemisen ja masennuksen välillä. Nuorten yleistyneessä masentuneisuuden kokemuksessa ei siten ole kyse mielenterveysongelmasta, vaan elämän tarkoituksettomuuteen liittyvästä ongelmasta.

Vastaajista 25 % oli kokenut itsensä viime aikoina melko usein tai usein joko ahdistuneeksi tai masentuneeksi ja 30 % oli kokenut olonsa alakuloiseksi. 7 % vastaajista oli myös pyrkinyt vahingoittamaan tai vahingoittanut itseään viime aikoina. Vastaajista 1/5 oli ainakin joskus pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Lähes kaikki näin vastanneista oli tyttöjä. Viiltely oli odotetusti yleisin vahingoittamiskeino, mutta lähes yhtä yleiseksi osoittautui jatkuva tahallinen syöminen joko liikaa, liian vähän tai epäterveellisesti. Lähes puolella itseään vahingoittaneista nämä molemmat tavat esiintyivät samanaikaisesti.

Varsin hälyttävää oli, että 45 % vastanneista oli ainakin joskus tuntenut, että olisi parempi, jos hän olisi kuollut ja jopa puolet kaikista nuorista oli ajatellut omaa itsemurhaa. 27 % kaikista nuorista oli myös konkreettisesti suunnitellut itsemurhan tekemisen keinoja ja 6 % oli yrittänyt itsemurhaa, jotkut heistä jopa usean kerran.

Kaikista vastanneista 72 % koki elämänsä mielekkääksi tai melko mielekkääksi. Kuitenkin noin joka kuudes nuori koki, että hänen tulevaisuutensa näytti synkältä tai että hänen elämässään ei ole mitään hyviä tai arvokkaita asioita, joiden eteen hän olisi valmis ponnistelemaan tai näkemään vaivaa. Jopa neljäsosa nuorista koki itsensä huonoksi tai arvottomaksi ja sama määrä koki, että hän ei ole tärkeä tai arvokas kenellekään toiselle ihmiselle. Lukuja voidaan pitää suurina – ja jopa hälyttävinä.

Kukaan vastanneista ei vastannut, ettei hänen elämässään ollut mitään hänelle itselleen tärkeitä tai hyödyllisiä asioita. Se ei kuitenkaan takaa sitä, että kaikki nuoret kokisivat elämänsä mielekkääksi. Kun nuoren tulevaisuus on näköalatonta eikä hän kykene näkemään mitään ponnistelemisen tai vaivannäön arvoiseksi, kokee hän sekä itsensä että elämänsä huonoksi ja arvottomaksi. Tällainen nuori kokee, että hänen elämällään ei ole mitään väliä kenellekään eikä elämässä millään muutenkaan ole mitään väliä. Toisin sanoen nuoren elämästä puuttuu tarkoitus.

Kyselystä voidaan päätellä, että nuoret eivät tarvitse lisää mielenterveyspalveluja, vaan enemmän mahdollisuuksia keskustella elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Eksistentiaalisten kysymysten, kuten elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen, voimistuu murrosiässä. Ihmisen olemassaolon ongelmallisuus paljastuu yhtäkkiä nuorelle, joka kamppailee monella muullakin tavoin henkisesti kypsymisprosessissaan. Kaikessa jyrkkyydessään voi kysymys elämän tarkoituksesta jopa musertaa nuoren kokonaan. Parasta ennakoivaa lasten ja nuorten hyvinvointia tukevaa työtä olisikin tarjota heille mahdollisimman laajasti tilaisuuksia pohtia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Arvokasvatuksella, johon sisältyy elämän arvon ja mielekkyyden sekä oman arvon ja merkityksellisyyden pohdinta, voitaisiin ehkäistä mielenterveysongelmia ennen kuin niitä on edes orastavana alkanut ilmetä. Kuten tunnettua, tärkeimmät arvokasvattajat ovat lasten ja nuorten omat vanhemmat.

4 kommenttia

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alakulo, alakuloisuus, Arvokas, Arvokasvatus, arvoton, arvottomuus, eksistentiaaliset kysymykset, Elämän tarkoituksellisuus, Elämän tarkoitus, Itsemurha, Itsetuhoisuus, kypsymisprosessi, kysely, lasten hyvinvointi, masennus, masentuneisuus, Merkityksellinen, merkityksellisyys, Merkityksettömyys, mielekkyys, mielenterveysongelma, mielenterveyspalvelut, mielettömyys, Murrosikä, näköalattomuus, NFG, Non Fighting Generation, Nuorisokasvatus, nuorten hyvinvointi, nuorten voimavarat, olemassaolon ongelmallisuus, pahoinvointi, syöminen, Tarkoituksellisuus, Tarkoituksettomuus, Vanhemmat, Väkivalta, viiltely

”Hyvä ettei itku tullut”

Eräs äiti kertoi ilahtuneensa pojaltaan tai tytöltään saamastaan kiitollisuuden osoituksesta niin paljon, että ”hyvä ettei itku tullut”. Eikä ollut hyvä, vaan mielestäni oli erittäin huonoa, ettei äiti näyttänyt tunteitaan lapselleen! Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso totesi mtv3.fi-sivuilla 15.3., että ihmisen tulisi oppia kohtaamaan ja käsittelemään tunteita jo lapsena. Lapset tarvitsevat aikuisten apua erilaisten tunnekokemustensa hyväksymiseen, sietämiseen ja järjestämiseen. Lapset tarvitsevat tunnekasvatusta ja tunnetusti esimerkki on paras kasvattaja. Tunteiden kieltäminen tai tukahduttaminen voi kostautua jopa ahdistuneisuutena, masentuneisuutena tai väkivaltaisena käyttäytymisenä myöhemmin elämässä. Lapsesta voi kasvaa aikuinen, joka joutuu turvautumaan usein masennus- tai ahdistuslääkkeisiin, kun sisällä on tunteita, joiden kanssa ei tiedä, miten toimia. Laakson mukaan kohtaamatta ja käsittelemättä jääneet tunteet voivat kerryttää vihaa ja katkeruutta, joka voi myöhemmin purkautua hyvinkin väkivaltaisena käytöksenä, kuten meillä ja maailmalla on nähty.

Tunteet pitää huomioida ja ne pitää ottaa tosissaan. Sen sijaan, että tunteisiin suhtauduttaisiin välinpitämättömästi tai ne jopa kiellettäisiin, pitää aikuisen suorastaan rohkaista lasta ilmaisemaan tunteensa. Aikuisen on siis toimittava lapsen tunteiden tukijana ja tulkkina. Missään tapauksessa lasta eikä myöskään itseään pidä syyllistää, jos itku tulee – oli sen aiheena sitten ilo tai suru.

Olin lapsena herkkä ja haavoittuva – kuten käsittääkseni suurin osa lapsista ainakin varhain ovat. Muistini mukaan ainakaan isäni ei koskaan ilmaissut omia tunteitaan edessäni – paitsi vihaa ja ehkä katkeruuttakin huutamalla. Itku oli kiellettyä ja aina kun purskahdin itkuun, pilkkasi isäni minua sanomalla, että pitääköhän lähteä hametta ostamaan. Lopulta kätkin tunteeni jonnekin niin syvälle, että kadotin ne vuosikymmeniksi. Vihaa olin kyllä oppinut ilmaisemaan väkivallalla tai turruttamaan epämääräisen pahan oloni alkoholilla.

Isälleni olen antanut anteeksi jo kauan sitten ja olen iloinen siitä, että ehdin tehdä sen ennen hänen kuolemaansa – tosin henkisen kommunikaation tasolla ilman ääneen lausuttuja sanoja, koska hän oli silloin jo dementoitunut. Tunne-elämäni ei myöskään ollut kokonaan mennyt piloille isäni kasvatusvirheistä huolimatta. Tunteitteni uudelleen löytäminen vaati kuitenkin elämän kriiseistä toiseen kulkemisen kunnes vihdoin ymmärsin, mistä oli kysymys. Sydänystäväksi ryhtyneen ”enkelin” avulla löysin tunteeni uudestaan.

Ilosta en ole vielä oppinut itkemään, mutta surusta kylläkin. Kun suru on pakahduttanut rinnan kuristaen kurkkua ja salvaten hengityksen, on ollut erittäin vapauttavaa itkeä kovaa vollottaen ja hartiat täristen. Tällaisia suuria hetkiä koin monasti sen jälkeen, kun rakas äitini oli kuollut. Rakensin varta vasten alttarin, jonka eteen saatoin mennä seisomaan ja ”meditoimaan”, kunnes itku purkautui. Ahdistus helpotti sen jälkeen taas joksikin aikaa, kunnes oli seuraavan kierroksen aika. Nyt en enää tarvitse mitään ulkoisia itkemään innoittavia esineitä tai paikkoja. Yhteys sydämessä oleviin menetettyihin rakkaisiin riittää voimakkaisiin tunnekokemuksiin.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan… Miksihän Juice Leskisen ”Syksyn sävel” on niin suosittu? Johtuukohan se meidän suomalaisten niin runsaista itkemättömistä kyyneleistä ja kaipuusta saada lupa itkeä vaikka muiden nähden ja vaikka ihan muuten vaan?

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistuneisuus, ahdistus, alkoholi, anteeksianto, äiti, enkeli, haavoittuva, herkkä, Ilo, isä, itku, kasvatusvirhe, katkeruus, kriisi, masennus, masentuneisuus, paha olo, suru, sydänystävä, tunnekasvatus, tunnekokemus, tunteet, tunteiden kieltäminen, tunteiden tukahduttaminen, Väkivalta, väkivaltainen käyttäytyminen, viha

Viha tuhoaa ihmisen

Viha on krooninen sairaus, joka vaatii psykiatrista hoitoa. Tähän johtopäätökseen voidaan päätyä Tampereen yliopiston psykologian professori Martti Tuomiston haastattelun perusteella, jonka luin Aikalainen-lehdestä. Haastattelussa käsiteltiin Tuomiston yhdessä Lauri Parkkisen kanssa julkaisemaa kirjaa Lauri Parkkinen ja Martti T. Tuomisto: Viha, vihaisuus, hyvinvointi ja terveys: Vihaisuuden merkitys, arviointi, diagnostiikka ja hoito. Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos 2011.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että viha on krooninen tila, jota ei pidä sekoittaa suuttumuksen tunteeseen tai lyhyen ajan kestävään vihastumiseen. Viha estää ihmistä pääsemään yhteyteen koko siihen tunnekirjoon, jonka ihminen voi laajimmillaan kokea. Lopulta viha estää kokonaan kokemasta tunteita, ihmisestä tulee tunnetaidoton tai jopa tunnekuollut. Samoin käy arvojen. Vihan vallassa oleva ihminen ei näe itsessään eikä maailmassa kaikkea sitä hyvää ja arvokasta, joka meissä kaikissa on. Sen sijaan hänen arvomaailmansa kapeutuu yksipuoliseksi ja vääristyy negatiiviseksi.

Tuomiston mukaan viha on yhtä yleinen ongelma kuin masennus ja ahdistus, mutta sitä ei ole tutkittu läheskään niin paljon eikä varsinkaan hoidettu asianmukaisesti. Suomessakin käytetään hyvin usein täysin käsittämätöntä ja harhaanjohtavaa sanaparia ”positiivinen viha”, jota jonkun mukaan tulisi jopa rakastaa. Vihassa ei ole mitään positiivista tai rakastettavaa, vaan päinvastoin se tuhoaa ihmisen kyvyn kokea asioita myönteisesti sekä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Viha on krooninen pitkäaikaissairaus, joka altistaa psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi erilaisiin fyysisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin. Tuomistoa lainaten, viha on myrkyllisin sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvä emootio. Viha voi siis pahimmillaan johtaa sydäninfarktiin ja jopa tappaa siihen sairastuneen ihmisen. Tommy Hellsten puhui aikanaan ihmisen sairastumisesta vahvuuteen ja samalla tavalla voidaan siis perustellusti puhua ihmisen sairastumisesta vihaan. Molemmat vaativat asianmukaista pitkäaikaista psykoterapeuttista hoitoa. Psykoterapeuttien koulutuksessa on vihan hoito otettukin erityishuomion kohteeksi. Viha on Tuomiston mukaan valittu kohteeksi sen takia, että se antaa monipuolisemman kuvan ihmisen ongelmatiikasta kuin se, että sitä hoidettaisiin vain masennuksena, ahdistuksena tai muuna diagnosoituna mielenterveyshäiriönä.

Toistan siis vielä, että vihaa ei pidä rinnastaa suuttumukseen tai ”vihastumiseen”, joka on huono sana, koska se voi johtaa sekaannuksiin. Aggression ja suuttumuksen tunne ovat välttämättömiä voimia, jotta voisimme rakentaa maailmasta oikeudenmukaisempaa ja parempaa paikkaa elää. Suuttumus ja siihen perustuva ongelmien kohtaaminen rakentavassa ilmapiirissä luo myös pohjaa hyville ja kestäville ihmissuhteille. En siis puhuisi tässäkään yhteydessä ”rakentavasta riitelystä”, vaan mieluummin asioiden rakentavasta kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Toistuva ja pitkäaikainen ongelmien piilottelu ja kieltäminen voi vähitellen johtaa katkeruuteen sekä tuhoavaan vihaan, joka ilmenee väkivaltana, itsetuhoisuutena tai molempina.

Kokonainen kansakuntakin voi sairastua vihaan. Tämän päivän Uudessa Suomessa kerrottiin ulkomaailmalle vihamielisestä perulaisesta heimosta, joka hyökkää väkivaltaisesti kaikkia heidän maillaan kulkevia ihmisiä vastaan. Viimeksi eräs toisen heimon edustaja, joka oli yrittänyt kahden vuosikymmenen ajan saada kontaktia heimoon, kuoli heidän ampumaan myrkkynuoleen. Suomeenkin rantautuneet koulu- ja kauppakeskusmurhat, parin viime vuoden aikana lisääntyneet paloittelusurmat, jälleen viime vuonna entisestäänkin lisääntyneet pahoinpitelyt, yleistynyt vihapuhe erilaisia kohtaan jne. Emme kai ole etenemässä samaan suuntaan kuin mainittu perulaisheimo? Ensimmäiseksi olisi vastatoimet aloitettava siitä, että vihalta riisuttaisiin kaikki myönteiset myytit ja alettaisiin puhua asioista avoimesti ja rehellisesti niiden todellisen luonteen mukaisesti.

6 kommenttia

Kategoria(t): aggressio, ahdistus, diagnoosi, Itsetuhoisuus, kauppakeskusmurha, koulumurha, krooninen sairaus, krooninen tila, masennus, pahoinpitely, pahoinvointi, paloittelusurma, pitkäaikaissairaus, positiivinen viha, rakentava riitely, Rakkaus, sairaus, suuttumus, sydän- ja verisuonisairaus, sydäninfarkti, tunnekuollut, tunnetaidoton, Väkivalta, viha, vihapuhe, vihastuminen