Vääriä johtopäätöksiä positiivisuudesta ja onnellisuudesta

Kaksi otsikkoa tältä päivältä: ”Suomessa on ahdistavaa, sanoo 80 % kansalaisista (Uusi Suomi)” ja ”Turha vatvominen sairastuttaa, mutta ratkaisu voi löytyä huoliajasta (Yle uutiset)”. Mikä on näitä kahta uutista yhdistävä asia? Väärin. Vaan sen sijaan, molemmissa on kyse asenteiden laadusta. Ja ennen kaikkea kyse on siitä, mitä arvokasta ihminen voi tehdä ahdistuksen ja pessimismin vähentämiseksi sekä mielekkyyden ja onnellisuuden tunteiden lisäämiseksi.

Ahdistuneisuus on terve reaktio sellaisissa olosuhteissa olemista kohtaan, jota ei voi pitää mielekkäänä. Ensimmäisen uutisen lopussa kysytään: ”Mitä sitten itse kukin voi tehdä, jotta Suomen ilmapiiri olisi vähemmän ahdistava?” Tutkija Oula Silvennoinen vastaa: ”Avaamalla suunsa. Jos joku räyhää bussissa vääränväriselle, niin silloin tulee todeta, että tällainen ei käy. Parempi ilmapiiri syntyy, kun ihmiset rohkenevat tulla esiin. Että emme halua tällaista. – – Kenenkään ei kannata jättäytyä toimettomaksi omien ahdistuksen tunteidensa edessä. Tämä on meidän yhteiskunta ja se on juuri sellainen, millainen me siitä tehdään.”

Toisessa uutisessa puhuttiin siitä, kuinka turhaa ja haitallista asioiden vatvominen, murheissa rypeminen, on. Jatkuva tukevista murehtiminen ja tapahtuneiden asioiden märehtiminen voi olla terveydelle vaarallistakin, jollei siihen liity samanaikaisesti myös ratkaisujen aktiivista hakemista. Kirjoituksen asiantuntija Antti S. Mattila yhdistää taipumuksen asioiden murehtimiseen negatiiviseen, pessimistiseen elämänasenteeseen sekä niiden kielteisen vaikutuksen onnellisuuteen. Sitten seuraa neuvo: ”Optimistisen elämänasenteen aloittamiseksi kannattaa miettiä joka päivä kymmenen viikon ajan kolme hyvää asiaa, jotka ovat tapahtuneet sinulle. Jos niitä pohtii tämän ajan, niin siitä kehittyy tapa. Mieliala kohoaa ja asiat näyttävät valoisimmilta.” Valitettavan pinnallinen ja hyödytön neuvo. Parempia ovat sen sijaan: ”Ne asiat joihin ei voi vaikuttaa, kannattaa jättää omaan arvoonsa. Myös oman elämäntilanteen vertailu toisiin kannattaa lopettaa.”

Syvällisin näkemys ja varsinainen totuus seuraavat kuitenkin artikkelin lopussa: ”Antti S. Mattila kehottaa ihmisiä pyörimään vähemmän oman napansa ympärillä. Hänen mukaansa toisten ihmisten auttamisen pitäisi olla keskeinen asia ihmisen elämässä. – Vapaaehtoistyöhön osallistuvat ovat vähemmän pessimistisiä ja he ovat myös onnellisempia.” Kuten Viktor Frankl ryhtyi puhumaan jo 1920-luvulla, positiivisuus ja optimisuus eivät löydy omiksi asenteiksi niitä opettelemalla tai onnellisuus omaksi perusvireeksi sen perässä juoksemalla. Ne ovat sen sijaan automaattisia sivuvaikutuksia siitä, että ihminen tekee toisille mahdollisimman paljon erilaista arvokasta ja hyvää. Maailma alkaa yhtäkkiä vaikuttaa paljon mielekkäämmältä paikalta elää eikä negatiivisuus tai pessimismikään pyöri mielessä enää samalla tavalla. Siitäkin huolimatta, että elämässä on aina myös murheita ja monenlaisia ongelmia ratkottaviksi.

Advertisement

Elämä on helppoa ja vaikeaa

Ainakin oma elämäni tarjoaa minulle välillä aiheita iloon, innostuneisuuteen, kiitollisuuteen, mielihyvään, onnellisuuteen tai toivoon, ja välillä ahdistuneisuuteen, loukkaantumiseen, pelkoon, suruun, suuttumukseen tai syyllisyyteen. Uskon, että näin on lähes kaikilla. Elämä tarjoaa meille aiheita molempiin. Siitä huolimatta jotkut ovat sitä mieltä, että elämä on helppoa, ja jotkut toiset, että elämä on vaikeaa. Totuus on, että molemmat ovat siinäkin oikeassa.

Jokaisella meillä on omanlaisemme elämänfilosofia ja siihen liittyvät elämänarvot ja elämänasenteet. Perusasennoitumisemme elämään voi olla äärilaidoissaan joko myönteinen tai kielteinen, jolloin muodostamamme kuva maailmasta ja kaikesta kohdallamme tapahtuvasta on vastaavasti itsemme kannalta joko suotuisa tai epäsuotuisa.

Viktor Frankl opettaa, että meillä kaikilla on sellainen vapauden laji, jota kukaan muu ei voi meiltä ottaa pois. Tämä vapauden laji on samalla tavalla loukkaamaton ja luovuttamaton kuin ihmisarvomme ja ihmisoikeutemme. Kyse on vapaudestamme suhtautua mihin tahansa tahtomallamme tavalla. Ihminen, joka kokee elämän helpoksi, näkee kaikissa vaikeuksissa ja vastoinkäymisissä jotain hyvää. Ne haastavat meidät kasvamaan ja kehittymään ihmisenä tai muuttamaan maailmaa paremmaksi niin, että siinä olisi enemmän aihetta vaikkapa iloon.

Oma merkityksemme ilon luojana ja tuojana on ratkaiseva. Voimme kaikki ilahduttaa toinen toisiamme lukemattomin eri tavoin. Luomme ja aikaansaamme iloa myös itsellemme nimenomaan suhtautumisemme kautta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi osata iloita vaikkapa kokemistamme vääryyksistä, jos niissä on todellakin tapahtunut jotain väärää. Mutta voimme kaikesta huolimatta ajatella, että elämä kysyi minulta tällä tapahtumalla, tahdonko ryhtyä muuttamaan maailmaa paremmaksi niin, ettei tällaista vääryyttä tapahtuisi enää ainakaan yhtä paljon.

Voimme myös nähdä jokaisessa päivässämme jotain mukavaa ja nautinnollista, jotain josta voimme olla kiitollisia. Voimme lisätä omaa iloamme vaikkapa tuottamalla mielihyvää jollekin toiselle tai voimme hakeutua jonkin kauniin asian tai ilmiön äärelle. Voimme aina tehdä jotain pientä, jossa voimme kokea onnistumisen iloa tai edes rauhoittua. Ja voimme aina ajatella, että jokin meni tänään myös hyvin. Jollei muuten, niin tekemällä itse jotain hyvää.

En puhu mistään yltiöpositiivisuudesta, vaan sellaisesta elämänfilosofiasta, joka auttaa selviytymään elämästä hieman paremmin kuin pelkkä synkistely ja jatkuva epätoivoon vaipuminen vastoinkäymisten kohdatessa. Tuhkassa rypeminen johtaa vain yhä syvemmälle vajoamiseen ja sen vangiksi jäämiseen.

Olen itse voimakkaasti kokeva ihminen ja käyn tunteissani välillä syvyyksissäkin, mutta olen myös onnistunut aina nousemaan syvyyksistä uudelleen siivilleni ja matkaamaan elämässä eteenpäin jotain uutta oppineena – sekä itsestäni, toisista ihmisistä ja elämästä kaikkine ilmiöineen ja tapahtumineen. Ja olen myös kokenut monta kertaa Ikaroksen kohtalon korkeuksissa liidellessäni ja lumoutuessani kaikesta kokemastani. Sitä on seurannut jälleen pudotus mereen ja sen syvyyksiin, mutta Feeniks-linnun tavoin nousu uudelleen kohti aurinkoa kyynelten parantamana ja jollain tavalla uudelleen syntyneenä.

Viimeisten vuosikymmenien aikana olen opetellut elämään kaikesta huolimatta onnellista elämää Viktor Frankl’n oppien avulla niitä toisille sekä koulutuksissa että terapiassa välittäen. Ja samalla omassa ainutlaatuisessa epätäydellisyydessäni niitä itsessäni harjoitellen ja kehittäen. Jos olet kiinnostunut pohtimaan omaa elämänfilosofiaasi, löydät lisätietoja Internet-sivuilta www.logoteoria.net.

 

Miksi suurin osa ihmisistä voi huonommin kuin koskaan?

Ärsyynnyn jatkuvasti hokemasta ”Vaikka pienellä osalla nuorista menee huonommin kuin ennen, suurin osa voi paremmin kuin koskaan”. Miksi tätä toistetaan jatkuvasti erityisesti viranomaisten puheissa? Onko kyse pyrkimyksestä vähätellä nykyisestä elämänmenosta kärsivien ihmisten jatkuvasti kasvavaa määrää ja samalla luoda perusteeton perustelu sille, että sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan hyvällä syyllä supistaa kaavaillulla tavalla? Niin varmaankin.

Totuus on, että ”vaikka pienellä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen, suurin osa voi huonommin kuin koskaan”. Mistä tämä johtuu ja mitä asialle voitaisiin tehdä varsinkin, kun tiedetään, että erilaisten julkisten palvelujen lisääminen on mahdotonta?

Yhteiskunta, jossa elämme herättää, asettaa jäsenilleen epäinhimillisiä vaatimuksia. Olemassaolon raameina ovat taloudellinen kasvu, siihen liittyvä kansainvälinen kilpailukyky ja yhteiskunnan jäsenten arvottaminen sen mukaan, miten hyödyllisiä he ovat kuluttajina ja tuottajina. On luonnollista ja tervettä, että tämä herättää ahdistusta varsinkin kaikilla niillä, joiden arvomaailmaan taloudellinen kasvu ja kulutus eivät kuulu ja jotka tahtovat olla jotain muutakin kuin kilpailukykyisiä tuotteiden ja palvelujen tuottajia.

Viktor Frankl ryhtyi puhua toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jota edelleen elämme, joukkoneurooseista eli kaiken aikaa ihmisten keskuuteen yhä laajemmin leviävistä ahdistuneisuushäiriöistä ja niiden seurauksista. Hän kuvaili ilmiötä eksistentiaalisena ahdistuksena ja sen seurausta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi. Siis ahdistuksena omasta olemassaolosta ja kokemusta sen tyhjyydestä. Tätä tyhjyyttä hän kuvaili myös arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteena. Tämä on terve seuraus sairaasta tilanteesta, terve reaktio sairaassa yhteiskunnassa. Tätä voisi kutsua vaikka kasvu-, kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan oireyhtymäksi.

Koska kyse ei ole sairaudesta, emme siis tarvitsekaan lisää mielenterveys- tai muita vastaavia palveluja. Emme me maailman tilasta kärsivät ole mielisairaita, vaan poikkeuksellisen terveistä, nykyistä arvokkaampaa ja parempaa maailmaa toivovia ja sitä kohti pyrkiviä yksilöitä. Opettaessani Viktor Frankl’n ajattelua jatkuvasti kasvaville opiskelijamäärille (ks. http://www.logoteoria.net), olen ilokseni huomannut, miten vakavasti ihmiset asennoituvat kaikkeen siihen tietoon, jota yritän heille välittää. Tietoon selviytymiskeinoista tässä tulevaisuuden uskoa ja toivoa kaiken aikaa koettelevassa maailmassa. Maailmassa, jossa todellisena uhkana on, että jatkuvasti pienenevällä osalla suomalaisia menee paremmin kuin ennen.

Kyse on henkisestä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä etsimällä elämäänsä arvokkaita sisältöjä sekä mahdollisuuksia kokea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihmisyksilöksi kaikesta siitä armottomasta, mielivaltaisesta ja mielettömästä kohtelusta huolimatta, josta joudumme kärsimään. Kyse on myös oikeudesta kokea itsensä arvokkaaksi ja elämänsä kokonaisvaltaisesti hyväksi – kaikesta huolimatta. Tehokkain tie päästä tähän on toimia vastuullisesti maailmassa, jolla Viktor Frankl tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, jossa tähtäimenä on kaikkien yhteinen hyvä. Yleinen hyvä, kaikkien henkinen ja eettinen hyvinvointi, joka seuraa siitä, että ajattelemme myös ja ensisijaisestikin kaikkia muita kuin itseämme tehdessämme erilaisia valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja elämässämme.

Tämä oppimisessa ja omaksumisessa on kyse elämänpituisesta matkasta. Omaksi tehtäväkseni olen ottanut toisten matkaoppaana tai tai paremminkin matkaan saattajana toimimisen erilaisten kirjojeni ja koulutusteni sekä myös käytännön logoterapeuttina toimimisen kautta. Olla mukana edistämästä sellaisen henkisen ja eettisen kulttuurin syntymistä, jossa kaikkien on hyvä olla. Jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon ja automaattisena sivuvaikutuksena onnellistaa myös omaa elämäänsä ja kokemustaan sen mielekkyydestä ja tarkoituksellisuudesta.

Joulun parantavat voimat

Alkuperäiskansojen keskuudessa (intiaanit, saamelaiset jne.) on ihmisten parantajia kutsuttu milloin poppamiehiksi, milloin shamaaneiksi tai joksikin muuksi. Nykyisin meillä on kaikenlaisia ”kallonkutistajia” eli psykiatreja, psykoanalyytikkoja, psykologeja jne. Sen lisäksi, että kallonkutistaja (engl. shrink) on arkikielessä käytetty ilmaisu, liittyy sanaan ehkä jokin syvällisempikin merkitys. Aiemmat parantajat pyrkivät parantamaan ihmisten elämän laatua laajentamalla heidän henkisiä kykyjään ja kaikkea sitä, mihin ihminen voi rakentaa myönteisiä suhteita. Tähtäimessä oli siis elämänpiirin laajentaminen ja myönteisten kokemusten saaminen aiempaa laajemmista ulottuvuuksista sekä aiempaa syvällisempien kokemusten löytäminen myös tutuista ympyröistä. Nykyisin ”hoito” on liian usein pelkkää ihmisen sisään päin katsomista, niin kutsuttuun psykofyysiseen, ja ongelmien ratkaisujen etsimistä sieltä.

Jos olisit mennyt alkuperäisyhteisössä poppamiehen tai shamaanin puheille valittaen voimattomuutta, alakuloisuutta, ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta, tämä olisi kysynyt sinulta neljä kysymystä. ”Milloin lakkasit tanssimasta?” ”Milloin lakkasit laulamasta?” ”Milloin lakkasit lumoutumasta tarinoista?” ”Milloin lakkasit löytämästä lohtua hiljaisuuden hellästä huomasta?”

Siinä missä olemme lakanneet tanssimasta, laulamasta, lumoutumasta tarinoista tai löytämästä lohtua hiljaisuudesta, olemme kokeneet henkisen olemuspuolemme tyhjentymisen eli varsinaisemme olemassaolomme ytimen, ”sielumme”, katoamisen tyhjyyteen ja muuttumisen tyhjyydeksi. Tanssiminen, laulaminen, tarinankerronta ja hiljaisuus ovat neljä universaalia parantavaa balsamia.

Joulu on balsamia sielulle. Joulun kaikki tuoksut, joulukuusen ympärillä tanssiminen, joululaulut, joulukertomukset ja hiljentyminen joulurauhan mukaiseen joulun viettoon ovat kaikki balsamia niille haavoille, joista elämän tapahtumissa joudumme kärsimään.

Nyt ymmärrän, mistä perinteikkäässä joululaulussa on kysymys: ”Ja vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään, ja koukkuselkä suortuu niin kaikk’ on mielissään. Ja hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen!”

Iloista ja Rauhallista Joulua!

Pettymysten ja vastoinkäymisten sietokykyä vai arvokasta ja tarkoituspitoista elämänsisältöä

Hannu Lauerma totesi Hyvinkään verilöylyn syistä tämän aamun Helsingin Sanomissa viisaasti: ”Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea tehdä yhtään mitään arvioita siitä, minkälaisesta teosta on loppujen lopuksi ollut kysymys.” Näin toteaa todellinen asiantuntija.

Sunnuntain Hesarissa poliisiylijohtaja Mikko Paatero toteaa, että nykyisten tietojen perusteella ei voi vielä arvioida, onko Hyvinkään tapauksella yhteyksiä esimerkiksi kouluampumisiin tai Norjan tragediaan. ”Pitäisi olla enemmän tietoja ampujan motiivista ja ajatusmaailmasta. Yleisesti voi sanoa, etteivät terveet ihmiset käyttäydy näin.” Tulkitsen tämän viittauksen terveyteen siten, että ampujan mieli on ollut ”jollakin tavalla järkkynyt” lainaten suoraan Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausumaa samassa lehdessä. Se, että joku ei ole täysin terve, ei mielestäni edellytä eikä oikeuta leimaamaan hänet suoraan vakavasti sairaaksi tai äärimmäiseksi poikkeusyksilöksi. Pikemminkin kyse on siitä, mihin Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg viittaa todetessaan, että Hyvinkään tapahtumat antavat jälleen kerran aihetta pohtia, miksi yhteiskunta tuottaa tällaista käyttäytymistä ja miksi näitä alkaa olla tällä frekvenssillä. Onko siis niin, että yhä useampi saattaa turvautua jopa tällaisiin keinoihin, kun ”elämä koetaan liian ahdistavana” Presidentti Niinistön sanoja jälleen lainatakseni.

Hesarin toimituspäällikkö Antero Mukka toteaa oman Näkökulma-kirjoituksensa (HS 27.5.) lopuksi: ”Surmaajakin olisi tarvinnut tosiystävän, joka olisi tehnyt kaikkensa estääkseen sen mitä nyt pääsi tapahtumaan.” Kaunis ajatus ja totta onkin, kuten Mukka toteaa, että ystävät ovat tarpeen meille kaikille. Elämämme ei voi kuitenkaan olla sen varassa, että joku toinen ihminen on kaiken aikaa vartioimassa, että emme tee jotain harkitsematonta. Kukaan ei voi jatkuvasti suojella meitä itseltämme. Sen sijaan sisällämme täytyy olla jokin kompassi, joka ohjaa meitä kohti sellaisia tekoja, jotka voidaan liittää vaikkapa yhteisvastuun käsitteeseen (ks. edellinen blogikirjoitukseni). Tätä kompassia olen itse tottunut kutsumaan omaksitunnoksi.

”Ääritekojen ehkäisy: Yksilön opittava elämään epäonnistumisten kanssa.” Otsikko on mtv3.fi -sivustolta. Uutinen perustuu MTV3:n Huomenta Suomessa haastateltujen asiantuntijoiden mielipiteisiin, joissa toistetaan, kuinka keskeistä on pärjätä epäonnistumisten, pettymysten ja vääryyksien kanssa. Vääryyksillä viitattaneen siihen, että yhä useampi ihminen kokee aiempaa herkemmin, että muut tekevät hänelle vääryyttä. Epäonnistumisista ja pettymyksistä MTV3 Uutisten rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä pohtii: ”Miljoonat ihmiset joutuvat käsittelemään pettymyksiä, joista valtaosa selviää ja menee elämässä eteenpäin. Osa näistä ihmisistä päätyy itsemurhaan ja pieni osa tällaisiin ääritekoihin”. Kaikki tämä pitää paikkaansa. Ihmistä ei kuitenkaan voi opettaa elämään epäonnistumisten ja vastoinkäymisten kanssa, jollei hän näe itsellään olevan riittävän hyvää syytä elää. Jollei hän koe maailmaa mielekkääksi ja itseään merkitykselliseksi, ei tosiystäväkään voi ehkäistä hänen itsetuhoisia tai muiden tuhoamiseen johtavia tekoja. Paitsi jos tosiystävä on sellainen, jolle tämä epävarmuutta ja epäilyä elämässään kokeva ihminen saa olla arvokas.

Kyse on siis lopulta siitä, että saamme olla arvokas jollekin toiselle, jolloin elämällämme on merkitystä hänelle ja itselle. Saamme siis kokea itsemme arvokkaaksi sekä omissa että myös sen toisen silmissä – edellytyksenä tietysti on, että tämä toinen myös ilmaisee arvostavansa heidän ihmissuhdettaan, tosiystävyyttä. Sitä, että olemme joku jollekin toiselle oln tottunut kutsumaan kokemukseksi siitä, että elämällämme on jokin tarkoitus. Ääritekoja ei siten ehkäistä pelkällä psykologisoinnilla ja patologisoinnilla, vaan sillä, että rakennamme niin inhimillisen yhteiskunnan, että kaikki voivat kokea elämänsä arvokkaaksi ja tarkoituksentäyteiseksi. Kun ihmisellä on tällainen perusta elämällään, kestää hän minkälaiset epäonnistumiset ja pettymykset tahansa. Totta kai ne aiheuttavat usein kärsimystä ja hetkellistä epätoivoakin, mutta elämänsä arvon ja oman arvonsa muille tietävä ihminen ei turvaudu oman tai muiden elämän tuhoaviin ääritekoihin. Omallatunnolla tarkoitetaan Viktor Franklin filosofiassa juuri sitä kompassia, joka auttaa meitä muistamaan elämämme arvon ja meille laajalti tarjoutuvat tarkoitusmahdollisuudet.

Kun tiedämme, miksi elämme, kestämme elämän meille aiheuttamat kärsimykset. Jos opiskelumme keskeytyvät tai emme heti edes saa opiskelupaikkaa, joudumme yhtäkkiä työttömäksi tms., voimme keskittyä kaikkiin niihin muihin tarkoituksiin, joita elämällämme on. Voimme myös etsiä ja löytää uusia tarkoituksia, jos olemme liikaa eläneet vain yhdelle asialle. Työnteon ohessa ja ainakin jonkin aikaa vaikka sen tilalla voimme antautua vaikkapa vapaaehtoistyöhön. On monia eri tapoja olla mukana rakentamassa maailmasta kaikille parempaa paikka elää. Arvokkaampaa kuin rahan lahjoittaminen, on tehdä itse jotain konkreettista toisten ihmisten hyväksi. Viktor Frankl itse selvisi jopa keskitysleirien kauhuista (onnellisten sattumien lisäksi) sen avulla, että hän tiesi elämäntehtäväkseen ja sodan jälkeisen elämänsä tarkoitukseksi levittää eri puolille maailmaa ymmärrystä siitä, mikä tekee elämän arvokkaaksi ja tarkoituspitoiseksi.

En tiedä, mikä oli Hyvinkään verilöylyn syy ja tuskin mitään tyhjentyvää syytä tällekään teolle voidaan koskaan edes löytää. Jollain tavalla arvelen kuitenkin, että kyse on jostain sellaisesta, johon kysymys elämän tarkoituksesta liittyy. Jo väitöskirjassani määrittelin väkivallan perimmäisesti tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelmaksi. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään syytä poiketa tästä näkemyksestäni eli siitä, että kaikki väkivallanteot palautuvat loppuviimeksi näihin perimmäisiin syihin.

Nuorten masentuneisuus on elämän tarkoituksettomuuden ongelma

(Alla oleva on teksti on samansisältöinen kuin kirjoittamani ja julkisuuteen juuri lähetetty tiedote.)

Nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry (NFG) on toteuttanut Internetissä nuorten pahoinvointia ja voimavaroja kartoittavan kyselyn. Kysely on vain pieni osa hankekokonaisuutta, jossa on tutkittu nuorten itseensä kohdistaman väkivallan ja elämän tarkoituksettomaksi kokemisen välistä yhteyttä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella vuoden 2011 alussa alkaneessa hankkeessa NFG:n kumppanina on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kysely suunnattiin teini-ikäisille nuorille. Siihen vastasi 157 nuorta, joista suurin osa oli 13–17-vuotiaita. Kaksi kolmasosaa vastaajista oli tyttöjä. Vastaajia oli kaikkialta Suomesta, pääkaupunkiseutu ja Tampere olivat kuitenkin vahvimmin edustettuina. Kyselyn tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, vaikka se ei täytä tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Kysely vahvistaa muun tutkimuksen osoittamaa selkeää yhteyttä masentuneisuuden ja tarkoituksettomuuden tunteen välillä. Yleisesti tunnettua on, että itsetuhoisuuden sekä masennuksen, ahdistuksen ja alakulon kokemisen välillä on tilastollinen riippuvuus. Nuorten kyselyvastaukset todensivat selkeästi myös sen, että mitä tarkoituksellisemmaksi nuori kokee elämänsä, sitä vähemmän hän on kokenut masennusta, ahdistusta tai alakuloa viime aikoina. Voimakkain negatiivinen riippuvuus ilmeni elämän tarkoitukselliseksi kokemisen ja masennuksen välillä. Nuorten yleistyneessä masentuneisuuden kokemuksessa ei siten ole kyse mielenterveysongelmasta, vaan elämän tarkoituksettomuuteen liittyvästä ongelmasta.

Vastaajista 25 % oli kokenut itsensä viime aikoina melko usein tai usein joko ahdistuneeksi tai masentuneeksi ja 30 % oli kokenut olonsa alakuloiseksi. 7 % vastaajista oli myös pyrkinyt vahingoittamaan tai vahingoittanut itseään viime aikoina. Vastaajista 1/5 oli ainakin joskus pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Lähes kaikki näin vastanneista oli tyttöjä. Viiltely oli odotetusti yleisin vahingoittamiskeino, mutta lähes yhtä yleiseksi osoittautui jatkuva tahallinen syöminen joko liikaa, liian vähän tai epäterveellisesti. Lähes puolella itseään vahingoittaneista nämä molemmat tavat esiintyivät samanaikaisesti.

Varsin hälyttävää oli, että 45 % vastanneista oli ainakin joskus tuntenut, että olisi parempi, jos hän olisi kuollut ja jopa puolet kaikista nuorista oli ajatellut omaa itsemurhaa. 27 % kaikista nuorista oli myös konkreettisesti suunnitellut itsemurhan tekemisen keinoja ja 6 % oli yrittänyt itsemurhaa, jotkut heistä jopa usean kerran.

Kaikista vastanneista 72 % koki elämänsä mielekkääksi tai melko mielekkääksi. Kuitenkin noin joka kuudes nuori koki, että hänen tulevaisuutensa näytti synkältä tai että hänen elämässään ei ole mitään hyviä tai arvokkaita asioita, joiden eteen hän olisi valmis ponnistelemaan tai näkemään vaivaa. Jopa neljäsosa nuorista koki itsensä huonoksi tai arvottomaksi ja sama määrä koki, että hän ei ole tärkeä tai arvokas kenellekään toiselle ihmiselle. Lukuja voidaan pitää suurina – ja jopa hälyttävinä.

Kukaan vastanneista ei vastannut, ettei hänen elämässään ollut mitään hänelle itselleen tärkeitä tai hyödyllisiä asioita. Se ei kuitenkaan takaa sitä, että kaikki nuoret kokisivat elämänsä mielekkääksi. Kun nuoren tulevaisuus on näköalatonta eikä hän kykene näkemään mitään ponnistelemisen tai vaivannäön arvoiseksi, kokee hän sekä itsensä että elämänsä huonoksi ja arvottomaksi. Tällainen nuori kokee, että hänen elämällään ei ole mitään väliä kenellekään eikä elämässä millään muutenkaan ole mitään väliä. Toisin sanoen nuoren elämästä puuttuu tarkoitus.

Kyselystä voidaan päätellä, että nuoret eivät tarvitse lisää mielenterveyspalveluja, vaan enemmän mahdollisuuksia keskustella elämän tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Eksistentiaalisten kysymysten, kuten elämän tarkoituksellisuuden pohtiminen, voimistuu murrosiässä. Ihmisen olemassaolon ongelmallisuus paljastuu yhtäkkiä nuorelle, joka kamppailee monella muullakin tavoin henkisesti kypsymisprosessissaan. Kaikessa jyrkkyydessään voi kysymys elämän tarkoituksesta jopa musertaa nuoren kokonaan. Parasta ennakoivaa lasten ja nuorten hyvinvointia tukevaa työtä olisikin tarjota heille mahdollisimman laajasti tilaisuuksia pohtia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Arvokasvatuksella, johon sisältyy elämän arvon ja mielekkyyden sekä oman arvon ja merkityksellisyyden pohdinta, voitaisiin ehkäistä mielenterveysongelmia ennen kuin niitä on edes orastavana alkanut ilmetä. Kuten tunnettua, tärkeimmät arvokasvattajat ovat lasten ja nuorten omat vanhemmat.

”Hyvä ettei itku tullut”

Eräs äiti kertoi ilahtuneensa pojaltaan tai tytöltään saamastaan kiitollisuuden osoituksesta niin paljon, että ”hyvä ettei itku tullut”. Eikä ollut hyvä, vaan mielestäni oli erittäin huonoa, ettei äiti näyttänyt tunteitaan lapselleen! Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso totesi mtv3.fi-sivuilla 15.3., että ihmisen tulisi oppia kohtaamaan ja käsittelemään tunteita jo lapsena. Lapset tarvitsevat aikuisten apua erilaisten tunnekokemustensa hyväksymiseen, sietämiseen ja järjestämiseen. Lapset tarvitsevat tunnekasvatusta ja tunnetusti esimerkki on paras kasvattaja. Tunteiden kieltäminen tai tukahduttaminen voi kostautua jopa ahdistuneisuutena, masentuneisuutena tai väkivaltaisena käyttäytymisenä myöhemmin elämässä. Lapsesta voi kasvaa aikuinen, joka joutuu turvautumaan usein masennus- tai ahdistuslääkkeisiin, kun sisällä on tunteita, joiden kanssa ei tiedä, miten toimia. Laakson mukaan kohtaamatta ja käsittelemättä jääneet tunteet voivat kerryttää vihaa ja katkeruutta, joka voi myöhemmin purkautua hyvinkin väkivaltaisena käytöksenä, kuten meillä ja maailmalla on nähty.

Tunteet pitää huomioida ja ne pitää ottaa tosissaan. Sen sijaan, että tunteisiin suhtauduttaisiin välinpitämättömästi tai ne jopa kiellettäisiin, pitää aikuisen suorastaan rohkaista lasta ilmaisemaan tunteensa. Aikuisen on siis toimittava lapsen tunteiden tukijana ja tulkkina. Missään tapauksessa lasta eikä myöskään itseään pidä syyllistää, jos itku tulee – oli sen aiheena sitten ilo tai suru.

Olin lapsena herkkä ja haavoittuva – kuten käsittääkseni suurin osa lapsista ainakin varhain ovat. Muistini mukaan ainakaan isäni ei koskaan ilmaissut omia tunteitaan edessäni – paitsi vihaa ja ehkä katkeruuttakin huutamalla. Itku oli kiellettyä ja aina kun purskahdin itkuun, pilkkasi isäni minua sanomalla, että pitääköhän lähteä hametta ostamaan. Lopulta kätkin tunteeni jonnekin niin syvälle, että kadotin ne vuosikymmeniksi. Vihaa olin kyllä oppinut ilmaisemaan väkivallalla tai turruttamaan epämääräisen pahan oloni alkoholilla.

Isälleni olen antanut anteeksi jo kauan sitten ja olen iloinen siitä, että ehdin tehdä sen ennen hänen kuolemaansa – tosin henkisen kommunikaation tasolla ilman ääneen lausuttuja sanoja, koska hän oli silloin jo dementoitunut. Tunne-elämäni ei myöskään ollut kokonaan mennyt piloille isäni kasvatusvirheistä huolimatta. Tunteitteni uudelleen löytäminen vaati kuitenkin elämän kriiseistä toiseen kulkemisen kunnes vihdoin ymmärsin, mistä oli kysymys. Sydänystäväksi ryhtyneen ”enkelin” avulla löysin tunteeni uudestaan.

Ilosta en ole vielä oppinut itkemään, mutta surusta kylläkin. Kun suru on pakahduttanut rinnan kuristaen kurkkua ja salvaten hengityksen, on ollut erittäin vapauttavaa itkeä kovaa vollottaen ja hartiat täristen. Tällaisia suuria hetkiä koin monasti sen jälkeen, kun rakas äitini oli kuollut. Rakensin varta vasten alttarin, jonka eteen saatoin mennä seisomaan ja ”meditoimaan”, kunnes itku purkautui. Ahdistus helpotti sen jälkeen taas joksikin aikaa, kunnes oli seuraavan kierroksen aika. Nyt en enää tarvitse mitään ulkoisia itkemään innoittavia esineitä tai paikkoja. Yhteys sydämessä oleviin menetettyihin rakkaisiin riittää voimakkaisiin tunnekokemuksiin.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan… Miksihän Juice Leskisen ”Syksyn sävel” on niin suosittu? Johtuukohan se meidän suomalaisten niin runsaista itkemättömistä kyyneleistä ja kaipuusta saada lupa itkeä vaikka muiden nähden ja vaikka ihan muuten vaan?