Käsittelemättömien traumojen periytyminen

Nykyisin ymmärretään, että elämänkokemukset vaikuttavat geeneihimme muokaten niitä koko elämämme ajan. Puhutaan nk. epigenetiikasta. Se tarkoittaa sitä, että meille ei siirry vanhempiemme geenit sellaisina kuin he perivät ne omilta vanhemmiltaan. Sen sijaan geenit siirtyvät meille sellaisina miksi vanhempiemme kaikki elämänkokemukset ovat ne muokanneet ennen meidän elämämme alkua. Jos vanhempiemme elämään on sisältynyt paljon traumaattisia kokemuksia, jotka ovat jääneet käsittelemättä, siirtyvät ne meille osana heidän geeniperimäämme. Jollemme tiedosta tätä taakkasiirtymäksikin kutsuttua syvältä tiedostamattomasta tajunnastamme meihin tavalla tai toisella omien kokemistapojemme kautta välittyvää historiallista heijastumaa, emme siihen pysty myöskään mitenkään vaikuttamaan.

Sain alkuni hieman sen jälkeen, kun vanhempani ovat monta vuotta sodan takia eroon joutumisen jälkeen tavanneet jälleen toisensa. Tiedän, että molemmilla oli omalla tavallaan traumaattinen lapsuus, mutta en tiedä, miten pitkälle he olivat sen pystyneet käsittelemään. Mutta sen tiedän, että sotien aikaiset monenlaiset kokemukset vaikuttivat vahvoina heidän sisällään heitä jäytäen. Kumpikin reagoi omiin kokemuksiinsa eri tavalla. Äitini vaikutti saavuttaneet sisäisen rauhan viimeisten kymmenen elinvuotensa aikana kunnes kuoli 80-vuotiaana. Isäni ei toipunut traumoistaan ikinä. Sotien jälkeen ei tunnettu lainkaan sellaisen kuin posttraumaattisen stressihäiriön olemassaoloa tai traumaterapian tarvetta. Äitini kyllä totesi joskus paljon myöhemmin, kun vanhempani olivat jo eronneet, että koko perhe olisi ollut aikanaan terapian tarpeessa.

Synnyin, kun vanhempani olivat 34-vuotiaita. Äidillä kesti siis vielä saman verran aikaa ennen kuin hän toipui kokemuksistaan ja sai elää kymmenkunta vuotta sellaista elämää, jota voi kutsua hyväksi, arvopitoiseksi ja tarkoituksentäyteiseksi, joka ilmeni hänessä rakkaudellisena asennoitumisena kaikkia ja kaikkea kohtaan. Kummankin akuutit traumat kuitenkin siirtyivät minuun silloin kun synnyin. Oma elämäni kulki niin, että poikani syntyi, kun hänen äitinsä ja minä olimme 25-vuotiaita. Minulla kesti siitä vielä runsaat 15 vuotta ennen kuin löysin varsinaisen itseyteni, jota menneisyyden varjot eivät enää seuranneet siinä määrin, että ne olisivat vaikuttaneet kaikkeen olemiseen, kuten siihen asti.

Miten löysin itseni eli sen arvokkaan ja hyvän, joka meissä kaikissa potentiaalisena on? Tarina on pitkä, mutta tärkeimpänä oli se, että suurisieluinen ystävä, joka otti minut sydämelleen, sai minut ymmärtämään rakkauden merkityksen elämän hyvyydelle. Tai paremminkin hän auttoi minua löytämään sen uudestaan siten kuin äitini oli siitä jo lapsuudessaan minulle puhunut. Ja ennen kaikkea löytämään sen sisältäni, jossa se tiedostamattani oli kaiken aikaa uinunut. Luin paljon aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja aloin soveltamaan oppeja käytäntöön. Päätin, että toista palveleva rakkaus tulee olemaan kaikkien tulevien seurustelu- ja parisuhteitteni perusta, vaikkeivat ne jostain syystä jatkuisikaan lopun elämää. Ja sen sijaan, että olisin etsinyt rinnalleni ”sitä oikeaa”, ryhdyin työskentelemään itseni kanssa tullakseni itse ”siksi oikeaksi”. Eli kasvaakseni henkisesti kaiken sen arvokkaan mahdollistamalla tavalla, joka minussakin piilee. Olen ja tulen olemaan epätäydellisenä ja keskeneräisenä tällä matkalla kuolemaani saakka, jolloin olen siinä määrin valmis kuin millaiseksi olen kehkeytyvä. Paljon vaativaa työskentelyä itseni kanssa on tehtävänä siihen saakka tullakseni sellaiseksi kuin parhaimmillaan toivon.

Poikani on perinyt minulta paljon menneisyyden taakkoja, paljon huonoa ainesta, joka piilee jossain hänen psyykkisissä rakenteissa. Hänessä on kuitenkin olemuksellisesti myös kaikki arvokas, mitä ihmisessä synnynnäisesti on. Äitini vietti paljon aikaa lastenlastensa kanssa välittäen heille rakkauttaan ja herättäen heissä piilevän rakkauden omalla esimerkillään. Poikani on itsekin pohtinut omaa taustaansa ja itseänsä suhteessa siihen. Uskon, että hän on vapautunut kaikesta siitä perimän kautta siirtyneestä, joka olisi saattanut vaikeuttaa hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hänen olemistaan vaimonsa puolisona ja tyttärensä isänä. Luulen, että oli onni, että hän tuli isäksi vasta 37-vuotiaana ehdittyään kehkeytyä siihen mennessä sellaiseksi palvelevan rakkauden ilmentäjäksi, mitä hän on sekä työssään että kotona. Olen isänä erittäin ylpeä hänestä ja onnellinen siitä, että menneisyyden taakat on saatu pois vaikuttamasta tulevaisuuteen ylimääräisenä painolastina. Itselläni on vielä paljon sisäistettävää äitini esimerkistä ja jo paljon sellaista myös poikani elämäntavassa näkyvää, jota en voi kuin ihailla.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvokas ja hyvä, Epätäydellisyys, epigenetiikka, henkinen kasvu, itseys, keskeneräisyys, kokemusten periytyminen, kokemusten vaikutus geeneihin, palveleva rakkaus, Rakkaudellisuus, Rakkaus, sisäinen rauha, sodan vaikutukset, sotakokemukset, suurisieluisuus, taakkasiirtymä, traumaattinen lapsuus, traumaattiset kokemukset, varsinainen itseys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s