Viime vuosi oli poikkeuksellisen synkkä suomalaisille lapsille – tai eräille heistä. Alle 15-vuotiaita lapsia surmattiin ainakin 12, kun kymmenen edellisvuoden keskiarvo on ollut viisi uhria vuodessa. Lapsen surmaaja on yleensä oma äiti tai isä, tässä järjestyksessä. Tekotavat ovat toisinaan olleet erittäin julmia ja raakoja. Lasta on saatettu kiduttaa psyykkisesti tai fyysisesti pitkäänkin ennen lopullista surmantekoa. En kärsi edes muistella, mitä kaikkea olen joutunut lukemaan tai kuulemaan. En myöskään ryhdy pohtimaan mahdollisia syitä tai taustalla vaikuttavia seikkoja. Keskityn sen sijaan kyselemään, voisimmeko tehdä jotain äärimmäisen ja kaikenlaisen muunkin lasten kaltoinkohtelun vähentämiseksi ja jopa poistamiseksi.
Olen säästänyt sunnuntain 12.8.12 Hesarissa olleen Johanna Pohjolan jutun, jonka otsikko oli Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa. Olemme taitavia auttamaan niin kutsuttuja kehitysmaita niiden ongelmissa, kuten taloudellisessa köyhyydessä ja yhteiskunnallisessa epävakaudessa. (Listaan kuului myös eriarvoisuus, mutta sen hillitsemisessä olemme kadottaneet asiantuntemuksemme.) Mutta kuka auttaisi meitä poistamaan taloudellisen hyvinvoinnin – tai siitä kilpailemisen tai sen menettämisen – aiheuttamat seuraukset, jotka johtavat muun muassa avioeroihin, perhesurmiin, mielenterveysongelmiin jne.? Kuka antaisi hyviä vihjeitä siitä, miten voisimme poistaa taloudellisen, ulospäin näkyvän tai näytellyn hyvinvoinnin aiheuttaman psyykkisen, ihmisten sisäisen ja todellisen pahoinvoinnin?
Suomi vie maailmalle kaikenlaista osaamistaan, hyvänä esimerkkinä peruskoulumme Pisa-tutkimustulosten perusteella saama maaginen maine. Esimerkki on itse asiassa varsin kuvaava. Tekniset oppimistulokset ovat erinomaisia ja oppilaiden psyykkinen hyvinvointi on samalla heikointa mahdollista tasoa. Kyllä, kouluista tuotetaan tiedollisesti huippuyksilöitä Suomen taloudellista kilpailukykyä turvaamaan. Huippuyksilöitä, jotka pudottavat kollegoitaan pelistä ja laiminlyövät perhettään sekä turruttavat sisäisen pahoinvointinsa alkoholilla ja mielialalääkkeillä. Kunnes murenevat ja romahtavat täysin vieden mahdollisesti myös perheensä mennessään oman käden kautta kuolemaan. Vaikkei näin aina tapahdu, tämäkin on mahdollista pahoinvointiyhteiskunnassamme.
Mitä vientituotteita nk. kehitysmailla voisi olla tarjota meille? Mummot, tervehtiminen, yhdessä syöminen ja vieraanvaraisuus tulivat heti mieleen, kun Hesari kysyi vinkkejä parin nk. kehitysmaan edustajalta.
Tärkeää on yhteisön harmonia ja perheen tuki. Jakaminen ja välittäminen perheessä, sukupolvien tuki ja isovanhemmat. Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä. Lapset oppivat huolehtimaan nuoremmistaan. He kuulevat tarinoita, jotka innostavat mutta kertovat myös vaikeuksista.
Kun olet sisällä, olet ongelminesi yksin. Ulkona tapaat ihmisiä ja juttelet. Lakkaat ajattelemasta ongelmia, ja toiset rohkaisevat sinua. Jokainen kuuluu ryhmään, kuten naapurustoon tai työyhteisöön. Ihmiset tietävät, että he eivät ole ongelmineen yksin. Kehittyneissä maissa ihmisiä rohkaistaan itsenäisyyteen. Me rohkaisemme auttamaan toisia.
Tervehtiminen on tärkeää vuorovaikutusta. Ihmiset kysyvät usein toistensa terveydestä ja perheenjäsenistä. Se rohkaisee yksilöä avautumaan. Myös hymyily lievittää jännitteitä ja herättää luottamusta.
Suomalaisten pitäisi olla ystävällisiä ja viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Meidän sanontamme mukaan illalla saapuva vieras on kuin jumala. Se tarkoittaa, että vieraat on ravittava ruoalla ja rakkaudella. Pyyteetön vieraanvaraisuus on tie ihmisten hyvinvointiin.
Kehitysmaissakin on yksinäisyyttä, väkivaltaa, masennusta ja alkoholismia. Mutta ongelmia on helpompi jakaa, jos tietää, että muut ovat valmiita tukemaan kanssakulkijoitaan. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan päinvastoin sen pyytämättä jättäminen on.
Yhteisön avulla pystyy paljoon. Yhteiskunta auttaa taloudellisesti, mutta kaikki ongelmat eivät ole taloudellisia. Suomessa ei aina jostain syystä enää uskota, että aineeton tuki auttaisi. Olemme kai niin tottuneita sosiaaliturvaan. Muistan hyvin oman lapsuuteni sotien jälkeisellä 1950-luvulla. Silloin elettiin nykyiseen verrattuna pula-aikaa, jolloin aloitettiin raunioitten keskellä alusta ja maksettiin lisäksi vielä sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Mutta silloin oli yhteisyyttä, naapurisopua ja talkooapua. En haikaile niiden aikojen perään, mutta jotain silloisesta kulttuurista voitaisiin yrittää palauttaa nykyaikaan.
Yhteisyydessä on kyse toisten ihmisten ja erilaisuuden sietämisestä, eikä se ole helppoa. Se rakentuu kunnioittamalla vanhempiamme sekä ihmisiä sellaisistakin maista, joita emme välttämättä pidä omien kriteeriemme mukaan yhtä kehittyneinä. Esteenä on äärimmäinen kehitysuskomme ja siihen perustuva ylimielinen asenteemme. Kuvittelemme olevamme kehityksen edelläkävijöitä ja luojia, joten menneet sukupolvet ja kehitysmaiden edustajat ovat meitä tyhmempiä eikä heitä kannata kuunnella. Eihän meillä voi olla mitään opittavaa heiltä. Näinköhän on?
”Elämä on koulu, josta valmistuu onnellisena VAIN jos sen opiskelee yhdessä toisten kanssa”
Tärkeää on yhteisön harmonia ja perheen tuki. Jakaminen ja välittäminen perheessä, sukupolvien tuki ja isovanhemmat. Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä. Lapset oppivat huolehtimaan nuoremmistaan. He kuulevat tarinoita, jotka innostavat mutta kertovat myös vaikeuksista.
Samaa mieltä? Eri mieltä?