Televisiotoimittaja soitti Hyvinkään joukkomurhien tiimoilla ja kysyi, eikö kyse ollutkin impulsiivisesta väkivallasta. Ensimmäinen ajatus oli, että en tiedä, koska en tunne tapahtumien yksityiskohtia enkä varsinkaan tiedä tekijästä juuri mitään. Pohdin kuitenkin, että mediassa olleiden tietojen perusteella voidaan päätellä, että jotain impulsiivisuuttakin tekoon vaikutti liittyvän. Mutta mikä on sen merkitys ja onko mielekästä kategorisoida, luokitella väkivallantekoja erilaisiin tekotyyppeihin? Mielestäni ei, koska väkivallanteko on sellaisenaan aina ainutkertainen tapahtuma, joka ei koskaan toistu samanlaisena. Sen tekijä on myös ainutlaatuinen ihminen eikä häntä voida verrata kehenkään toiseen. Kahta samanlaista väkivallantekijää, samoin kuin muitakaan tekoja tekevää ihmistä ei yksinkertaisesti ole. Psykologisointi ja patologisointi – puheet sairaudesta, hoidon tarpeesta yms. – typistävät ja epäinhimillistävät ihmispersoonan, jolloin häntä ei voida tai edes haluta nähdä sellaisena kuin mitä hän kaikessa ainutlaatuisuudessaan on. Vaikka jonkinlainen tietyn diagnoosin mukainen vakioitu hoito voi parhaimmillaan auttaa häntä paljonkin, paljon sellaista jää vaille huomiota, joka voisi auttaa häntä vielä paljon enemmän. Suomessa elinkautisestakin tuomiosta vapautuu joskus ja silloin on tärkeää, että hän on vankilassaoloaikanaan saanut jotain sellaisia eväitä elämäänsä, että hän voi elää ihmisarvoiseksi katsottavaa elämää. Näin sivistysvaltiossa ainakin kuuluisi ajatella.
Impulsiivisuus on suuri vahvuus ja voimavara. Se on käsittääkseni yksi luonteenominaisuus, temperamentin muoto, jota joillakin ihmisillä on enemmän kuin joillakin muilla. Se on myös hyvin tyypillinen nuoruusikään kuuluva ominaisuus, joka on tuttu kaikille, jotka ovat sen itse kokeneet tai nähneet sitä nuoria havainnoidessaan. Käytännössä se ilmenee suurina heilahteluina tunteista toisiin ja jopa ääripäästä toiseen. On kuitenkin suuri virhe, jos nuoren impulsiivisuutta pyritään hillitsemään tai tukahduttamaan. Juuri tähän kuitenkin erilaisilla mielialalääkkeillä ja kaikenlaisilla suuttumuksen tai ”vihan hallinnan” (”anger management”) paranemiseen tähtäävillä terapeuttisilla hoidoilla tai kurssituksilla pyritään. On täysin epäinhimillistä elämää, jollei ihmisellä ole oikeus tuntea ja kokea kaikenlaisia eteensä tulevia asioita niiden sävyjen, värien ym. vivahteiden mukaisella tavalla. Tai, jos ihminen turrutetaan niin, ettei hän kykene tarttumaan hetkeen tai ”poimimaan päivää” (latinankielisestä lentävästä lauseesta ”carpe diem”) eli käyttämään täysimääräisesti hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken tai elämänsä päivän. Itsehillintä, jota itsekin opetin pitkään nuorille, ei ole mikään tavoite. Se on sen sijaan elämisen este – ei ihminen voi elää täyttä elämää, jos hänen täytyy koko ajan yrittää hillitä itseään, estää jotain pelottavaa tai pahaa tulemasta esiin sisältään.
Impulsiivisella ihmisellä on parhaat mahdolliset edellytykset tarttua kaikkiin jokaisena päivänä hänelle tarjoutuviin mahdollisuuksiin ja ryhtyä täydellä tarmolla ponnistelemaan niiden täysimääräiseksi toteutumiseksi. Tunnetaitoja tarvitaan erityisesti siihen, että nuori erottaa tunteiden avulla arvokkaan ja arvottoman – sellaiset mahdollisuudet, joihin kannattaa tarttua ja sellaiset uhkat, joihin ei todellakaan kannata tarttua. Jotkut puhuvatkin tällaisten kehittyneiden tunteiden kohdalla arvotunteista tai yleisemmin omastatunnosta. Omatunto on mielenkiintoinen käsite., jonka merkitys voidaan tulkita monella tavalla. Tulkitsen itse sen tarkoittavan sen tuntoa, mikä on ominta ihmiselle – eli sen emotionaalista tuntemista, mikä on olemuksellista ihmiselle. Yhä useammat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihminen tahtoo synnynnäisesti tehdä hyvää muille ihmisille. Niin kutsuttu altruismi on siis synnynnäinen, ihmisen perusolemukseen kuuluva ominaisuus. Wikipedian yksinkertainen määritelmä altruismista on seuraava:
Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter ”toinen”) tarkoittaa epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.
Tästä voidaan johtaa ihmistyön aksioomaksi – perusoletukseksi, jonka paikkansapitävyys on ilmeinen – että jokainen ihminen on perusolemukseltaan hyvää tahtova ja siihen pyrkivä. Tämä olemus ei kuitenkaan todellistu käytännössä, jollei häntä auteta siinä. Ensimmäinen vaihe alkaa n. 3-5 vuoden iässä, jolloin vanhempien tärkein tehtävä on suunnata lapsensa sen hetkistä voimakasta impulsiivisuutta, tahtoa ja uhmaa suuntautumaan kohti jotain arvokasta, jotain, joka on enemmän hyvää kuin huonoa tai pahaa. Seuraava herkkyyskausi on esi- tai varhaismurrosiässä, jolloin nuori on jälleen impulsiivisimmillaan. Silloin on kaikkien häntä ympäröivien kasvattajien – ja muidenkin aikuisten omalla esimerkillään – ohjattava nuorta kohti hyvää, jopa kohti jotain sellaista, joka on hyvää myös jollekin muulle tai ehkäpä jopa meille kaikille yhteisesti.
Älkäämme siis luulko pystyvämme hillitsemään nuoressa kuvittelemaamme mystistä ”pahuutta”, vaan käyttäkäämme kaikki voimavaramme kannustaaksemme ja rohkaistaksemme nuoria ponnistelemaan elämässään kohti arvokasta ja hyvää. Kohti kaikkea sellaista, jota maailma meille kaikille yhdessä ja erikseen parhaimmillaan tarjoaa, kunhan vain tartumme niihin – impulsiivisesti tai vähemmän impulsiivisesti, mutta kuitenkin riittävän voimakkaalla tarmolla.
timopurjoatnfg 
Ymmärrän ja hyväksyn, kommenttisi näkökulman tuosta ”ah-niin-ihanasta-kauniista-suuresta-mahtavasta-ja-elämään-johtavasta” impulsiivisuudesta vain ja ainoastaan sitä kautta, että podin mitä kysymystä vasten se on nyt noussut. Ja hetken olen kanssasi samaa mieltä. Mieleeni tulee kuukauden takainen kokemukseni, jossa seisoin soittamassa seinänaapurin ovikelloa – ehkä jo sadatta kertaa tämän kevään aikana – kertoakseni taas kerran, kuinka vaikeaa lasteni on olla pihalla, kun hänen poikansa käyttäytyy niin huonosti. En mitenkään nauttinut tilanteesta, enemmänkin tunnen… hmm… edelleenkin tunnen sääliä hänen äitiään kohtaan. Tuo äiti vaikuttaa kaikin puolin niin mukavalta naiselta, että jo ihan sen pohjala haluan uskoa hänen yrittävän tehdä poikansa suunnanmuutoksen kanssa kaikkensa… Ja tiedän kyllä kuinka muutokset joskus voivat ihan oikeasti olla niinkin vaikeita, ettei muu ympäristö huomaa prosessia – saatikka sen etenemistä – ennen kuin sen on käynyt läpi, hyväksynyt ja irti päästänyt…. Minä en ole naapurin pojassa muutostä koskaan vielä nähnyt, vaikka pian 3 vuotta seinänaapureina tuleekin täyteen. On surullista nähdä kuinka 8 vuotias poika on niin ilkeä, että jopa vauvojen päälle käy halutessaan satuttaa – härnätä – tai miksi se sitä nyt itse kuvasikaan: ”En mä kiusaa. Se vaan näyttää niin mageelta, milleen se tohon vaikuttaa, kun mä sille jotain teen”.
Äiti avasi oven. Kerroin kuinka poikani Miko oli näyttänyt hänen pojalleen kieltä ja tämän jälkeen hänen poikansa työnsi kepin Mikon etupyörän pinnojen väliin hänen laskiessaan pyörällä alamäkeä. Miko kaatui ja naapurin 8v. poika nauroi räkäisesti, osoitellen maassa makaavaa poikaani sormellaan ja sanoi katse minussa todellisuudesta yliampuvan naurusa takaa kevyesti: ”Mitäs ärsytti?!”
Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli nauranut vaikeasti kehitysvammaiselle siskolleni, huudellen tälle samalla turvallisen matkan päästä ”Kaadu! Kaadu! Kaadu!….” -kannustuksia. Aikuisen naisen pyöreässä ja epävakaassa ruumiissa oleva 6v. pikkusiskoni luonnollisestikin pahoitti mielensä, joten osoittaakseni hänelle välittäväni, menin jälleen kerran naapurini ovelle ja kerroin tapahtuneesta ilkeän pojan äidfille. Äiti tuntui kuolevan poikansa puolesta häpeään… Ehkä siinä tapahtuikin jotain, miksi tämä kerta menikin vastavuoroisen jakamisen ja toistemme kuuntelemisen sijaan jotenkin näin….
NAAPURI (avaa oven): ???
MINÄ: (alan kertoa mitä tapahtui, mutten pääse kovinkaan pitkälle ennen kuin naapurinrouva keskeyttää….)
NAAPURI: Teidän poika näytti kieltä! Kyllä minä näin tästä ikkunasta, että hän tahallaan ärsytti.
MINÄ: Sen vuoksi Miko istuikin hetken jäähypenkillä miettimässä kannattaako kerjätä verta nenästään, jos sitä ei oikeasti halua… Kielen näyttäminen ja kepin työntäminen pyörän pinnojen väliin ovat minun mielestäni tunnetasolla molemmat ihan yhtä hoopoja juttuja, mutta nyt oli fysiologisesti jo niin vaarallinen temppu, että siinä olisi voinut käydä ihan todella huonosti – että onneksi… (naapuri keskeyttää taas)
NAAPURI: (vihaisesti:) Millainen naapuri sinä oikein olet?
MINÄ: (hämmennyn) Öö…. reipas, tykkään ihmisistä… yritän auttaa….
NAAPURI: Ei! Sinä olet LAPSELLINEN! Lapsellinen sinä olet! Se sinä olet,
MINÄ: Kyllä. Olen sitäkin. Se on yksi ammattini edellyt….
NAAPURIN POIKA: (joka on kuunnellut keskusteluamme, huutelee väliin:) Miskankin äiti sanoi, että sä oot lapsellinen!
MINÄ: Okei. Hyvä. Palatakseni siihen pyöräepisodiin…. Että oisko tässä jotain mitä tälle tilant…
NAAPURI: Hyvä. Voit mennä! Mene pois meidän omalta pikkupihalta! Voit mennä! Ala mennä nyt!
MINÄ: Juu, juu. Menen menen.
NAAPURIN POIKA: (huutaen jostakin takaani) SÄ OOT KAIKKIEN MIELESTÄ LAPSELLINEN.
Menin kotiin ja ajattelin miten surullista on tietää vasta 8 vuotias lapsi, jolle sana ”lapsellinen” määrittelee jotakin mikä on hyvin huonoa ja alinta kastia – jopa saastaa….
Haluaisin oikeasti auttaa jos suinkin vaan tietäisin miten.
Ja jos olisi energiaa millä sen tekisin.
Josta vihdoinkin palaan siihen mistä minun alunperinkin piti…. Nyt tuli sitten vaan mentyä hiukan pidemmän mutkan kautta siihen….
eli…. siitä impusiivisuudesta….
Entä sitten, jos maailma näyttäytyykin paikkana täynnä hyvää? Tai ei välttämättä nyt silkkaa ruusuilla tanssimista – en sitä tarkoittanut, vaan… Mitä jos tuo impulsiivinen nuori näkeekin yltiömäisen paljon mahdollisuuksia auttaa, joskus jopa tilaisuuksia pelastaa, tukea ja tehdä toisille hyvää? Jatkuvalla syötöllä impulsseja, joilla saada maailmaan, maailmassa ja maailmalle jotakin arvokasta aikaan?
Joten nukkuminen unohtuu, syöminen unohtuu – sitä vaan tekee ja reagoi impulsiivisesti,
Kaikki työnohjauskirjallisuus, tai mikään muukaan mitä olen netistä löytänyt käsittelee aina vaan sitä kuinka ”kuvittele jos kaikki olisi mahdollista?! – mitä silloin tekisit?” > ja saan kyllä kiinni tuon kysymyksen ytimestä – mutta kun se mitä minun tulisi pohtia on: ”Miten uskoa, ettei kaikkea ole pakko toteuttaa – kaikkea ei vaan saa tehdä, varsinkaan itse! Miten nuori opetetaan ymmärtämään se, että myös impulsiivisuus voi tappaa – aivan yhtä lailla ja yhtä suurin lieveilmiöin, kuin sen puutekin.
Keskitien kultaisuudesta en tässä kohtaa osaa sanoa mitään, kun en ole koskaan sinne saakka päässyt
Kiitos perusteellisesta kommentistasi. Blogissani ei ollut kyse siitä, että impulsiivisuus – yhtä vähän kuin mikään muukaan ominaisuus – olisi yksinomaan myönteistä. Kyse oli sen sijaan siitä, että murrosiässä ja aiemmassa varhaislapsuuden uhmaiässä ilmenevää ikäkauteen liittyvää impulsiivista käyttäytymistä ei pidä tukahduttaa, vaan ohjata se suuntautumaan johonkin arvokkaaseen ja hyvään. Jos siinä epäonnistutaan, se ei edelleenkään tarkoita sitä, että lapsi tai nuori pitää tuomita lääke- tai vaikkapa ns. psykokirurgista hoitoa tarvitsevaksi. Sen sijaan toimenpiteet tulisi kohdentaa kasvatusvajeen täyttämiseen, keinoina arvokasvatus ja myös mainitsemasi Aristoteleen viisaus keskitiellä kulkemisen taidon oppimisesta. Silti jäämme kaikki omalla ainutlaatuisella tavallamme epätäydellisiksi ja keskeneräisiksi koko elämämme ajaksi.
Minä uskon, että impulsiivisuus on normaali nuoren ominaisuus. Uskon, että se johtuu siitä, että mielemme on kaiken informaatiotulvan ja traumatisoivan kulttuurin keskellä enemmän tai vähemmän pirstoutunut. Kun ihminen oppii löytämään itsestään myös aikuisia osia, olemaan läsnä itselleen ja toiselle ihmiselle, voi hänen olla mahdollista löytää itsestään rakkaudellinen, tasapainoinen, olemassaolon tila. Jotta lapsi/nuori pystyy tähän, tarvitsee hän aikuisia, rakastavia, läsnäolevia ihmisiä ympärilleen.
Tietoisuustaidot ovat mielestäni eheän persoonan kehittymisen edellytys.
Kiitos kommentista, jossa mielestäni kiteytit oivallisesti juuri sen, mistä olennaisesti on kysymys 🙂
Lopulta näissä väkivaltatapauksissa ei ole kyse ainoastaan impulsiivisuudesta, vaan sen rajan ylittämisestä, että ihminen tarttuu fyysiseen väkivaltaan. Minusta sw on vähän eri asia kuin impulsiivisuus. Mikä on se tekijä, joka saa tarttumaan läheiseen fyysisesti satuttaen? Tai mikä kynnys pitää tlittää, että näin voi tapahtua?
Kiitos kommentistasi! Olet aivan oikeassa ja siitä kirjoituksessanikin oli itse asiassa kysymys. Sellaista väkivallan lajia kuin ”impulsiivinen väkivalta” ei ole mielestäni olemassa. Joku ”asiantuntija” tällaisiakin luokitteluja tuputtaa ja vaikuttaa sitä kautta myös mediaihmisten käsitemaailmaan. Väkivallassa on aina perimmiltään kyse arvoista. Väkivallantekijän omanarvontunto ja itsearvostus ovat heikkoja ja sen seurauksena hän ei osaa antaa todellista arvoa kenellekään muullekaan. Näin ollen hän pystyy kohtelemaan toista ihmistä pelkkänä esineenä. Kynnys ei ole kovinkaan korkea, jos ihminen on kokenut monia peräkkäisiä vastoinkäymisiä eikä ole saanut asianmukaista apua – eli sellaista, jossa pohditaan tyydyttävän tulevaisuuden mahdollisuuksia kaikista epäonnistumisista huolimatta.