Ihastuin hiljattain käsitteeseen ”yhteenkuuluvuus”. Sanaa ”yhteisöllisyys” on käytetty viime vuosina paljon, mutta yleensä vain sananhelinänä vailla minkäänlaista kiinnitystä johonkin arvopohjaan. Yhteisöllisyys voi siis olla yhtä hyvin jotain hyvin huonoa ja arvotonta edistävää kuin johonkin hyvään ja arvokkaaseen suuntautuvaa. Toisaalta yhteisöllisyyden voi ymmärtää hyvinkin arvolatautuneesti siten, että sillä tarkoitetaan vaikkapa koulu- tai työyhteisöä, joille joku on määritellyt arvostukset, joita kaikkien yhteisöön kuuluvien pitää noudattaa. Tämä joku tai jotkut käyttävät suurta valtaa päättäessään muiden puolesta arvokkaana pidettävistä asioista ja niiden noudattamisen kontrolloinnista. Kyse voi silloin olla hyvinkin epädemokraattisesta ja harvainvaltaan perustuvasta asetelmasta.
Edellä esitettyyn vääristyneeseen yhteisöllisyyteen liittyviä esimerkkejä voi luetella helposti. Mieleen tulee vaikkapa ammatti- ja taparikollisten yhteisöt, joissa vallitsee äärimmäisen tiukka valtahierarkia ja sen mukainen käskyvalta ja yhteisöön kuuluvan yksilön kontrolli. Vastaava asetelma näkyy yleensä myös vankilayhteisöissä. Mutta ei ilmiö ole mitenkään harvinainen tavanomaisemmissakaan yhteyksissä, päinvastoin. Vääristynyttä, yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien oikeuksia sortavaa yhteisöllisyyttä ilmenee jopa kokonaisissa yhteiskunnissa. Tästähän on ollut kyse myös monessa sellaisessa maassa, jossa kansa on noussut vastustamaan vallanpitäjiä ja vaatinut arvostusten tarkistamista. Eivätkä asiat ole aivan viattomalla tavalla meillä Suomessakaan…
Mitä parempaa yhteenkuuluvuuden käsite voisi tuoda keskusteluun? Filosofisesti ajatellen se tuo mieleen sen, että kuulumme väistämättömästi yhteen. Kuulumme maailmaan ja maailma kuuluu meihin. Kuulumme yhteen eläinten, kasvien ja muun elollisen luonnon ja omalla tavallaan myös kaiken elottoman olemassaolevan kanssa. Muiden ihmisten kanssa kuulumme yhteen aivan erityisellä tavalla. Meistä ei edes voi tulla varsinaisia ihmisiä ilman muita ihmisiä. Kaikkien meidän olemassaolo on siten kietoutunut yhteen monin eri tavoin. Tällä perusteella ei myöskään mitään pelkästään omaa hyvää tai itselle arvokasta ole olemassa. Toisin sanoen hyvän tai arvokkaan kriteeriksi ei riitä, että jokin on pelkästään meille tärkeää. Hyvän ja arvokkaan on väistämättä oltava yhteisesti hyvää ja arvokasta, jotta se voisi olla ylimalkaan olla hyvää ja arvokasta. Näin ajatellen on yhteenkuuluvuuden käsitteellä hyvin syvällinen eettinen ulottuvuus. Yhteenkuuluvuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen ohjenuoraksi velvoittaa meidät kaikessa ajattelemaan aina yhteistä hyvää. Ja koska tällainen aidosti hyvä on yhteistä kaikille, se on hyvää myös minulle itselleni.
Facebook-profiilissani kerron poliittisen kantani olevan politeia. Kannatan politeiaa, joka oli Aristoteleen mukaan ihanteellisin valtiomuoto. En kannata demokratiaa, jossa enemmistö hallitsee vain enemmistön hyväksi. Kannatan sen sijaan politeiaa, jossa enemmistö toimii kaikkien yhteiseksi hyväksi. Näin toteutamme yhteenkuuluvaisuuttamme vastuullisen ihmisyyden velvoittamalla tavalla.
Ps. suosittelen lukemaan tässä yhteydessä uudestaan bloggaukseni 24/09/2011 ”Ihminen on erityistä ihmisyyttä”.
timopurjoatnfg 
Hei,
Olen pitkälti samaa mieltä kanssasi siitä, että Suomessa olisi nykyään suuri tilaus terveen yhteisöllisyyden rakentamiselle tässä ahneuden ja epäterveen itsekkyyden maailmassa.
En tunne kuitenkaan ajatteluasi tarkemmin, joten kysyisin, että miltä osin se mahdollisesti eroaa, esim. turkulaisen oikeusfilosofin Juha-Pekka Rentton esittämästä ajattelusta? Toisin sanoen katsotko, että esim. kansalaisen ja valtion välisen suhteen tulee olla toissijainen ja ikään kuin laizzer-faire tyyppinen yövartiomallinen? Entä valtion ja talouden välinen suhde?
Kiitos etukäteen mahdollisista vastauksistasi.
Ystävällisin terveisin,
Petri
En valitettavasti tunne mainitsemasi Juha-Pekka Rentton ajattelua. Haen kuitenkin takaa sitä, että yhteiskunnan arvostuksia voi ja esimerkiksi nykyisessä pahoinvointia tuottavassa tilanteessa myös pitää muuttaa. Vallitsevia arvostuksia ei siis tarvitse hyväksyä sellaisenaan, vaan niitä pitää jatkuvasti kyseenalaistaa eli saattaa kyselemisen – kriittisen arvioinnin – kohteeksi.
Valtion ja kansalaisen samoin kuin valtion ja talouden välisen suhteen tulee mielestäni olla pikemminkin aktiivinen kuin missään muotoa laizzer-faire tyyppinen sikäli kun viittaat sillä nykyisenkaltaisen postmodernismin ja uusliberalismin varauksettomaan hyväksymiseen.
Ajatuksiini voi tutustua väitöskirjani lisäksi muidenkin kirjoittamieni ja toimittamieni kirjojen samoin kuin erilaisten artikkelieni, lehtihaastattelujen, tv-ohjelmien (mm. Maarit Tastulan Seitsemäs taivas) yms. välityksellä 🙂