Erik Ahlmanin (1892-1952) kuoleman jälkeen ilmestynyt Ihmisyyden probleemi -teos (1953) on hänen ihmisyyttä, arvoja ja moraalia koskevan tuotantonsa eräänlainen huipentuma. Ahlmanilta paljon vaikutteita ottaneen, mutta tätä arvostetumman ja näkyvämmän Sven Krohnin (1903-1997) pääteos oli puolestaan Ihminen, luonto ja logos (1981). Hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Etsin ihmistä (1996) on ehkä sittenkin tärkeämpi.
Mitä erityistä ihmisessä on varsinkin eläimiin verrattuna? Ahlman luonostelee kysymystä vertaamalla hevosta ja ihmistä toisiinsa. Sivumennen sanoen, kerroin 50-vuotishaastattelussa suunnittelevani väitöskirjaa, jossa vertailisin hevosten ja ihmisten laumakäyttäytymistä toisiinsa erityisesti väkivaltarikoksista tuomittujen nuorten aikuisten auttamistoiminnan yhteydessä. Ahlmania en silloin ollut lukenut, mutta olin tehnyt vankityötä useita vuosia ja toisaalta kuunnellut vaimoni kertomaa hevosten käyttäytymisestä.
Ahlman toteaa, että ihminen voi olla enemmän tai vähemmän ihminen, kun taas hevonen on biologisena tosiasiana hevonen ja sillä siisti. Ihminen ei ole vain tosiasia, vaan hän on myös päämäärä. Ihminen voi tietysti vain vegetoidakin, oleilla maailmassa – ajelehtia ja hengailla päämäärättömästi kuin peräsimetön laiva tai laiva ilman kapteenia aavalla merellä. Ihmisen olemassaolon tarkoitus on kuitenkin paljon enemmän. Ihmisen on tarkoitus tulla ihmiseksi, joka on ihmisyyttä tai inhimillisyyttä.
Ihminen on tietysti myös tosiasia, mutta lisäksi ihmisyyteen kuuluu velvoite ja vaatimus kehittyä ja kasvaa inhimilliseksi. Yksinkertaisia tapa ajatella inhimillisyyttä on pohtia, mikä kaikki on epäinhimillistä ja siten selkeästi jotain muuta kuin inhimillisyyttä. Kun vaadimme inhimillistä kohtelua tai inhimillisiä olosuhteita joillekin ihmisille tai useimmiten joillekin ihmisryhmille, ajattelemme useimmiten vain epäinhimillisyyden poistamista tai vähentämistä. Ajattelutapa on kuitenkin hyvin suppea. Hedelmällisempää ja eettisempää on pohtia ihmisen ihannetta ja siihen olemuksellisesti kytkeytyviä arvoja.
Sven Krohn puhuu ”ydinihmisestä” tai ”varsinaisesta minästä”, jotka kuulostavat minulle jonain turhan mystisenä. Ikäänkuin ihminen olisi jonkinlainen moneen osaan jakautunut persoonallisuus, josta itselleni herää mielikuva jopa mieleltään sairastuneesta ihmisestä. Näistä minun mielestäni hieman harhaanjohtavista ja siksi epäonnistuneista käsitteistä huolimatta Krohn on ihmisyyden ytimessä – josta olisikin parempi puhua selkeyden vuoksi – todetessaan, että siihen kuuluu keskeisesti omatunto ja toisaalta hyvyyden, totuuden ja kauneuden arvot. Viktor E. Frankl määrittelee omantunnon nimenomaan ihmisen sellaiseksi olemukselliseksi osaksi, joka ohjaa ihmistä suuntautumaan kunakin hetkenä kohti näitä ydinarvoja tai varsinaisia arvoja. Kun ihminen elää tällä tavalla todeksi ihmisyyden ihannetta ja siihen kytkeytyviä perimmäisiä arvoja, toteutuu myös hänen elämänsä ja maailmassa olemisensa tarkoitus.
(Blogini perustuu Eero Ojasen Järjen valossa -kirjan herättämiin ajatuksiin.)
timopurjoatnfg 
Minulle ”ydinihmisyys” tai ”varsinainen minä” merkitsevät ihmisen ydinolemusta – elämän kipinää, jonka on tarkoitus ”soida läpi” (per sonare) jokaisesta yksilöstä omalla persoonallisella tavallansa. Asiaa voisi kuvata eri soittimien avulla. Vaikka puhallus (henki) on sama, antaa nokkahuilu erilaisen äänen kuin saksofoni. Kun nämä soittimet ovat viritetty samalle korkeudelle, ne soivat kauniisti yhdessä – vaikka ovat kuitenkin toisistansa täysin erillisiä, persoonallisia soittimia.
Ajattelen, että ihmiskunta on tällä hetkellä vielä pahasti epävireessä. Huolimatta siitä, että ”ydinihmisyys” on meissä kaikissa, se ei pääse kunnolla soimaan läpi. Uskon, että tätä ”läpi soimista” rajoittaa häpeä, pelko ja monet muut tunnepadot. Nämä ovat taas seurausta rakkaudettomuudesta, joka on koitunut niin monen kohtaloksi tässä maailmassa. Kun ihminen kadottaa ”rakkauden kipinänsä”, hän menettää yhteyden omaan itseensä. Syntyy muuri – defensio. Tätä kait kuvaa myös ”jäävuorimallin” vesiraja. Kun veden pinta jäätyy, tunteet tukahtuvat (tai syväjäätyvät). Samoin käy ”varsinainen minälle” – se hukkuu pinnan alle.
Näinpä juuri 🙂
Olen pohtinut tätä asiaa Eino Leinon sanojen pohjalta: Minkä verran sinussa on lempeä sen verran sinussa on ijäistä ja se sinusta jäljelle jää kun päättyvi matkasi tää. Ajattelen, että antamamme rakkaus jää sen kohdanneille voimaksi, joka kantaa heitä eteenpäin ja jonka he voivat jälleen jakaa eteenpäin vaikka itsestä aika jättää. Rakkauden antaminen on se ihmisyyden ydin, joka saattaa sukupolven toisensa jälkeen elämä -nimiselle matkalle. Rakkautta vaille jäävä ihminen kuihtuu, koska hänelle ei ole rakkauden tuomaa voimaa elää. Hänella ei myöskään ole rakkautta jaettavaksi eteenpäin, jolloin myös hänen jälkeläisensä kärsivät rakkaudettomuuden kuihduttavasta voimasta. Ihmiskunnan säilymisen kannalta kykymme antaa ja saada rakkautta on keskeistä.
Kiitos Helena hienoista ajatuksistasi! Huomasithan myös pari edellistä bloggaustani, joissa minäkin puhun rakkauden merkityksestä ja sattumoisin myös Eino Leinosta 🙂
En huomannut ennen kuin tänään. Se, että puhumme samasta asiasta, toisistamme tietämättä, on mielestäni jälleen yksi osoitus rakkauden keskeisestä asemasta ihmisyyden syvimmässä olemuksessa 🙂
Minä taas olen aina tunnistanut itsessäni jonkinlaisen ydinihmisyyteni ja tiennyt sen myös jossain määrin elämäni varrella ”hukuttaneeni” tai upottaneeni syvälle itseeni.
Monien mutkien ja metkujenkin kautta olen jälleen lähestymässä ydintäni-onneksi,väliin tuntui etten löydä niinsanotusti takaisin aivan kuin olisin matkailja paluumatkalla kotiin.
Näen, että me ihmiset olemme sillä tavoin heikkoja, että kun tarpeeksi saamme ”maailmaniskuja” otsaamme- pakenemme ja kehitämme valeminän tai useampiakin matkan varrelta, mutta jos olemme etsijöitä ja kyseenalaistajia ja kuorimme itseämme alati – löydämme sen mistä lähdimme, itselleni tämä tarkoittaa paluuta siihen vilpittömään ihmisyyteen, joka ei ollut vielä kerennyt koteloitua, jonkinlaiseen lapsuusminään nykyisyysvalossa.
Seija