Aloittelin tammikuussa pohtimaan Mitä on kasvatus? Tarkoitukseni on aika ajoin palata kasvatuksen perimmäisten kysymysten äärelle. Tänään virittäydyin siitä, kun tartuin Reijo Wileniuksen kirjaan (4. painos vuodelta 1987) ”Kasvatuksen ehdot. Kasvatusfilosofian luonnos.” Ja siihen tartuin sen takia, että ”kasvatusfilosofinen isoveljeni” Veli-Matti Värri kertoi juuri tämän kirjan saaneen hänet aikanaan innostumaan kasvatusfilosofiasta. Lainailen seuraavassa vapaasti Wileniuksen ajatuksia ja sekoitan niitä omiini.
Kasvatustieteessä uskotaan helposti, että voidaan tulla toimeen ilman filosofista perusteiden penkomista. Samalla suhtaudutaan väheksyvästi klassisiin kasvatusfilosofioihin. Sen sijaan etsitään nopeita, helppoja ja konkreettisia vastauksia kasvatustoiminnan ongelmiin kasvatuspsykologian, kasvatussosiologian ym. irrallista ja suppeaa tietoperustaa edustavien kasvatustieteen osa-alueiden parista.
Yhä useampi on kuitenkin kokenut nk. kokemusperäisen kasvatustieteen puutteet ja rajoitukset. Samalla he ovat joutuneet ymmälleen ja ehkä ajautuneet jopa jonkinlaiseen identiteettikriisiin kasvattajina tai kasvatuksen tutkijoina. Tämä on johtanut kasvatuksen perusteiden kysymiseen ja moni on ymmärtänyt lähteä etsimään vastauksia kasvatustieteen filosofiasta. Kasvatustieteen perusteiden tarkastelu onkin eräs kasvatusfilosofian tehtävistä. Tässä kasvatusfilosofian tehtävässä on keskeisenä kysymys totuudesta eli millä ehdoilla kasvatustiede voi tavoittaa sen todellisuuden, jossa inhimillinen kasvu ja kasvatus tapahtuvat.
Toinen tarve kääntyä kasvatusfilosofian puoleen kumpuaa ajastamme. Kasvatus käy yhä haasteellisemmaksi tässä tarkoituksettomassa ja rakkaudettomassa nykymaailmassamme ja siitä aiheutuvassa pahoinvoinnissa, joka näkyy lasten ja nuorten lisääntyvänä oireiluna. Muutoksen haasteisiin vastaaminen käytännössä edellyttää kasvatusilmiön käsitteellistä jäsentämistä ja siihen sisältyvien periaatekysymysten tiedostamista. Nämä ovat yleensä arvokysymyksiä eli kysymyksiä kasvatuksen tarpeesta ja tarkoituksesta sekä oikeutuksesta ja päämääristä. Näiden kysymysten selkiyttäminen on kasvatusfilosofian oleellinen tehtävä eikä niitä voida kuitata pelkillä fraaseilla, kuten liian usein on tapana. Kun edellä viittasin totuuteen – erääseen antiikin filosofian keskeiseen arvoon – on tässä yhteydessä kyse ennen kaikkea hyvyydestä sekä kasvatuksen että kasvun perustana. Veli-Matti Värri on aikanaan kiteyttänyt tämän oivallisella tavalla toteamalla, että hyvä kasvatus on kasvatusta hyvään.
Kasvatusfilosofian on siis kokemukseen perustuvaa tietoa käyttäen muodostettava kokoavia käsitteitä, jotka jäsentävät kasvatusilmiötä kokonaisvaltaisesti ja paljastavat sen peruskysymyksiä. Kasvatusfilosofian perimmäisenä tarkoituksena ei ole vain kartoittaa kasvatuksen teoreettisia perusongelmia, vaan sen on ennen kaikkea edistettävä käytännön kasvatusta tämän tiedon avulla. Kasvatusfilosofian tulee siis olla aristoteelisessa merkityksessä käytännöllistä, praksista eli käytäntöä palvelevaa tietoa. Korkeallekin kohoavien ajatusten tavoitteena voi ja mielestäni myös tulee olla, että ne palvelevat arkisen ihmisten välisen toiminnan suuntaviivoina. Tähän pyrin myös väitöskirjassani, jonka perusteella toinen esitarkastaja Simo Skinnari nimesi minut aristoteelikoksi, vaikka se kuulostaakin omissa korvissani kovin ylevältä arvonimeltä…
timopurjoatnfg 