Japanilainen sana kriisi muodostetaan kahdesta merkistä, joista toinen on uhka ja toinen mahdollisuus. Tämä kuvastanee syvällisemminkin japanilaisten suhtautumista kärsimyksiin, menetyksiin ja tuskaan. Japanilaisten suhtautumisesta oli hyvä Tapani Turkin essee tämän päivän Hesarissa. Turkki seuraa Sitrassa Itä-Aasian kehitystä ja hän on myös kirjoittanut kirjan Japanin muutoksesta. Joten hän tietänee, mistä puhuu.
Turkki toteaa, että lähes koko Japanin historia on rakentunut tuhon ja uudistumisen sykleistä, joita ovat rytmittäneet toisiaan seuraavat luonnonmullistukset. Katastrofien uhka ja niistä selviytyminen ovat osa japanilaisten kansallista psyykeä. Luonnononnettomuuksilla on ollut myös myyttinen tai mytologinen merkitys. Järistykset ja mullistukset kiteyttävät tai sysäävät liikkeelle yhteiskunnallisia murroksia.
Japanilaisten suhde luonnonilmiöihin on intuitiivinen ja eriytymätön. Kun me länsimaissa pyrimme hallitsemaan luontoa, japanilainen kokee olevansa osa luontoa ja mukana sen tapahtumissa. Luonnon ja sen rajuimpienkin ilmiöiden kanssa tulee osata elää antamatta kärsimyksissä periksi. On oltava stoalaisen tyyni ja immuuni ulkoa päin kohtaavien onnettomuuksien ja koettelemusten edessä. Japanilaisille se tarkoittaa pidättäytymistä itsekeskeisyydestä, kärsimyksen kokemista hiljaisuudessa, kieltäytymistä nostaa omaa itseä tai omaa ääntä esiin, jotta yhteinen ja kaikille tärkein päämäärä voitaisiin saavuttaa.
Ennen Tohokun suurta maanjäristystä nyky-Japanin suurimmat ongelmat ovat olleet visiottomuus, yhteiskunnallinen pysähtyneisyys, poliitikkojen rahoitusskandaalit, nuorison apaattisuus sekä tunne elämän merkityksettömyydestä ja tarkoituksettomuudesta. Tsunamin iskettyä esiin ovat nousseet japanilaisten psyyken tuhatvuotiset rakenteet. Kärsimysten kestämisen hyve ja kylien yhteisöllisyydestä nouseva kyky sosiaaliseen jakamiseen ja välittämiseen ovat tänään japanilaisten suurimmat voimat.
Ehkäpä aurinko nousee jälleen idästä, vaikka Japani vaikuttaakin tällä hetkellä lohduttomalta laskevan auringon maalta. Voisiko Japanista tulla peräti jonkinlainen suunnannäyttäjä koko maailmalle? Suunnannäyttäjä jostain muusta ja paremmasta kuin teknokraattisesta talouskasvun ihannoinnista ja byrokraattien johtamasta valtionhallinnosta. Toivon, että Tohokun maanjäristys sysää liikkeelle tsunamin (toteutuneena uhkana) lisäksi myös jonkinlaisen yhteiskunnan uuden kehitysvaiheen (tulevaisuuden mahdollisuutena). Tämä voisi olla jotain sellaista inhimillisyyttä ja arvorikasta yhteisöllisyyttä edistävää kansan liikehdintää, mikä loisi kaikille yhteiskunnan jäsenille edellytykset hyvään ja onnelliseen elämään. Ja jotain sellaista, josta voitaisiin ottaa mallia muuallakin.
timopurjoatnfg 